Paheiden määrä on vakio, K11

[Chibi]

Nimi: Paheiden määrä on vakio
Kirjoittanut: Chibi
Genre: Drama, väkivaltaa, (voimaantumista)
Ikäraja: K11
Sanamäärä: ~700
A/N: Osallistuu epäseksikkäät lainaukset haasteeseen lainauksella; "Okay and occasionally I’ll commit a first degree murder. Are you happy now?" Pinterestin syövereistä löytyneestä "haastattelusta"
Sekä kaamosetydejä haasteeseen kuvasarjalla, kuvalla ja musiikilla


-*-

Kyllä minä tiedän, millaisia vikoja minussa on. Laulan suihkussa, jätän tilkan kahvia kupin pohjalle ja saatan unohtaa kupin paikalleen pariksi päiväksikin, imuroin liian harvoin, itken liian usein ja nähtävästi saatan myös tehdä ensimmäisen asteen murhan.

Rikkoutunut lasi, vesi, veri. Rikkoutunut pullo putoaa kädestäni viereesi melkein hajonneen lasin päälle. Veri sekoittuu veteen. Yskäiset pari kertaa vaikeana ja kyykistyn viereesi, mutta en auta. En enää. Kipusi ei tunnu missään. Oikeastaan toivon, että koet samaa pelkoa, jota itse koin kanssasi joka päivä. Toivon, ettet menetä tajuntaasi liian pian, jotta koet edes palasen siitä helvetistä, jossa minua pidit. Alun perin tarkoitukseni ei ollut tappaa sinua, mutta et jättänyt vaihtoehtoa. Minun oli valittava itseni.

Siivoan keittiön kylpyveden valuessa. Tuplapussitan roskiksen ja kerään korostetun rauhallisesti pullon ja lasin palaset lattialta. Kuulen vielä, kuinka hengität raskaasti ja sormenpääsi nykivät joitain kertoja. Pesen käteni ja nostan roskapussin eteiseen.

Painan pääni veden pinnan alle ja kuulen oman sykkeeni hakkaavan korvissani. Kaikesta huolimatta se on jo tasaantunut ja rauhoittunut. Palattuani pinnalle pyyhin mangon tuoksuisen vaahdon kasvoiltani. Peseytyessä käytän aivan liian paljon saippuaa ja vaahtoa on joka puolella. Kerrankin et pysty valittamaan siitä. Lämmin vesi valuu alas aina jalkoihini asti, vaahto valuu iholtani veden mukana. Hinkkaan kynnenaluseni kynsiharjalla ja saippualla kahdesti. Kietoutuessani valkoiseen paksuun pyyhkeeseen varmistan vielä, ettei verta ole kynsinauhoissani tai kellon raoissa.

Ennen poistumistani vilkaisen vielä keittiöön. Veren ja veden sekainen lammikko ei ole laajentunut hetkeen, etkä osoita enää minkäänlaisia elonmerkkejä. Vedän ensin kiinni välioven ja painan sitten korostetun rauhallisesti kiinni rappukäytävään johtavan oven. Sykkeeni nousee ja sydämeni tuntuu painavammalta hetken, kun kuulen askeleiden pysähtyvän melkein suoraa taakseni. Sormenpäitäni kihelmöi ja vatsassa muljahtaa.

”Oletko lähdössä matkalle?” naapurin rouva kysyy hymyillen samalla kevyttä syystakkiaan availlen. Naisen utelias koira nuuhkii laukkuani, kenkiäni ja roskapussia. Nyökkään hymyyn vastaten ja koroista huolimatta kyykistyn silittämään koiraa. Naapurini huomaa varmasti mustelmat sukkahousujeni läpi, mutta ei sano sanaakaan.

”Kiertelemään sinne ja tänne. Voi olla, että olen poissa pitkäänkin”, vastaan ja koira puskee päätään kättäni vasten. Rapsuttelen koiraa korvan takaa ja leuan alta ennen suoristautumista. Rouva toivottelee mukavaa matkaa ja kiitän, kun poistumme eri suuntiin. Koira vetää hihnaa pari kertaa suuntaani, mutta lähtee sitten kiltisti kohti yläkerran asuntoa.
Pihassa heitän roskapussin taloyhtiön astiaan. Se tyhjätään tiistaina, joten viimeistään ylihuomenna kaikki todisteet ovat jo sekoittuneet kaatopaikalla muuhun jätteeseen. Lasin sirut, kynsiharja, pyyhe ja vereen sotkeutuneet vaatteeni. Melkein käy sääliksi sitä raukkaa, joka niitä käsketään jäljittämään.

-*-

Säpsähdän hereille, kun konduktööri kopauttaa olkapäätäni. Hän pyytää nähdä lippuni ja vastaan huonolla kömpelöllä saksallani. Saan miehen jutustelusta selvää sen verran, että seuraava pysähdys on pidempi ja hän suosittelee jaloittelua. Kaivan esille passin ja hieman ryttääntyneen junalipun. Olisin alun perin halunnut varata paikan makuuvaunusta, mutta matka tuli maksamaan muutenkin niin paljon, ettei siinä olisi ollut järkeä. Syksyiset maisemat kiitävät ikkunan takana ja huomaan poskeni jättäneen huurtuneen jäljen kylmään ikkunaan.

Pieni kylä vilahtaa ikkunasta ja katoaa ennen kuin ehdin edes kiinnittää siihen kunnolla huomiota. Juna syöksyy pitkään tunneliin, jonka jälkeen kuulutuksesta päätellen saapuisimme konduktöörin aiemmin mainitsemalle asemalle. Nousen venytellen ylös ja huomaan takamukseni puutuneen. Kaikesta paikallaan olosta jäykistyneiden käsien ylös nostaminen paljastaa ranteissa kellertävät mustelmat puseron hihan alta. Tiedän niitä olevan kaikkialla muuallakin, mutta helpotus täyttää mieleni. Ne paranisivat, eikä niitä tulisi enää koskaan lisää. Ei ainakaan samasta syystä, kuin mistä nämä olivat ilmestyneet.

Asemalaituri sijaitsee melkein pienen kylän keskellä. Tarkistan junan lähtöajan kahdesti lähtiessäni kävelemään hieman kauemmas. Paikka on kuin postikortista ja ostankin kojusta yhden sellaisen. Nappaan mukaani maasta myös pari punertavaa lehteä vihkon väliin prässättäväksi.

Toivon, että voisin jäädä, mutta minun on vielä kuljettava pidemmälle. Asetun mukavasti johonkin maahan, jolla ei ole rikollisten luovutussopimusta Eurooppaan. Vaikka en voi koskaan palata kotiin, olen vihdoin vapaa elämään sellaista elämää, kuin haluan. Olen vapaa itselleni ja tekemään kaikkea, mikä takiasi jäi välistä.

Paikallani vedän villasukat sukkahousujen päälle ja letitän hiukseni paljastaen niskasta tatuoinnin, jota inhosit. Tuntuu, kuin olisin vasta nyt löytänyt avaimen siinä kuvattuun lukkoon.

Juna lähtee liikkeelle ja tarkistan vielä uutiset ennen kuin yhteydet katoavat. Kukaan ei ole tavoitellut, eikä kotimaan uutisissa ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Asettaudun mukavasti ja yritän saada uudelleen unta. Todennäköisesti, jonkun kaivatessa sinua minä olen jo kaukana.

-*-

[Felia]

Kommenttikampanjasta päivää!

Nappasin tämän tekstin nimen perusteella - se oli niin mielenkiintoinen ja pidän sen viittauksesta matematiikkaan. Tämä oli oikein mielenkiintoinen ja raju (aiheensa puolesta) kuvaus siitä, miten joskus voi päätyä tekemään jotain peruuttamatonta päästäkseen vapauteen. Tässä ilmeisesti pariskunnan(?) toinen osapuoli on ollut väkivaltainen ainakin fyysisesti mutta ehkä myös henkisesti. Ikävää, että päähenkilö oli joutunut kärsimään, mutta toisaalta tämä taas pisti miettimään, miten pahasti häntä on kohdeltu, että kaikki päättyi murhaan?

Murhamysteerit on kivoja - niin tv-sarjoissa kuin kirjoitetussakin muodossa eikä tämä tosiaan ollut poikkeus. Tämä herätti paljon ajatuksia, ja sitä alkoi pohtimaan, miten paljon vaikutusta sillä, miten ihmiset toisiaan kohtelevat, voi olla. Lisäksi ihmisen mieli voi järkkyä yllättävänkin helposti. Itse vielä uskon, että henkinen väkivalta on kaikkein pahinta - sen aiheuttamia haavoja kun ei välttämättä koskaan voi täysin parantaa.

Pidin siitä, miten kylmän viileästi päähenkilö siivoaa rikospaikan ja lähtee sitten matkustamaan kohti uutta elämäänsä. Ilmeisesti hän ei kadu tekoaan, vaikka ehkä hänestä tuntuukin haikealta jättää kotikontu taakseen. Mutta toisaalta, kuinka moni haluaisi elää paikassa, johon yhdistyy helvetilliset muistot?

Tämä oli mielenkiintoinen pieni katsaus murhan tekoon ja pakomatkan alkuun; pidin kovasti! Kiitos ♥

[Larjus]

Onnistuin lukemaan otsikon eka varmaan sata kertaa, et Perheiden määrä on vakio ja jotenkin mua aina alkaa kiehtoa ficit, joiden otsikot luen päin puuta. Tämän nimi on kyllä ihan oikeana itsenäänkin mielenkiintoinen, ja sulla on kyl ihan mahti inspiraatiolause ollut tässä pohjalla! Sen tuoman vaikutuksen huomaa kyl hyvin.

Aihe tässä oli aika karu, mutta kuten genreissäkin on mainittu, jotain voimaannuttavaa tässä oli. On selvää, että kertoja oli ajaettu pidemmän kaavan mukaan aivan äärirajoilleen väkivallalla, eikä ole mikään ihme, että lopulta napsahtaa. Pidin kertoja kylmän viileästä käytöksestä ja suhtautumisesta tekemäänsä tappoon. Vähän kuin se olisi ollut vain yksi pakollinen askare muiden joukossa. Vaikka paljon ei taustoja kerrottukaan, motiivi on selvä, ja lukijana sen ymmärtää täysin (ja näin fiktiossa sen voi myös oikopäätä hyväksyä). Kukapa sitä väkivaltaa loputtomiin kestäisikään. Sitä on melkein jopa iloinen kertoja puolesta, että hän on viimein vapaa, vaikka pakomatkalla onkin.

Alussa tykkäsin siitä, että kertoja ikään kuin puhuttelee henkilöä, jonka on tappanut. Ja sama sitten toistuu myöhemmin. Tulee tunne, että on paljon asioita, mitä kertoja olisi tappamalleen tyypille halunnut sanoa, mutta ei koskaan jostain kyennyt. Luultavasti ei uskaltanut. Tämä olikin monelta osaltaan kivan avoin, jolloin lukija voi käyttää omaa mielikuvistaan aukkoja täyttäessään.