Ficin nimi: Todiste
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Stranger Things
Ikäraja: S
Hahmot: Mike & Will
Genre: Draama, hurt/comfort
Summary: ”On kuin sisälläni olisi vain mustaa tyhjyyttä, enkä olisi ihminen ollenkaan...”
A/N: Tämänkin sarjan kakkoskausi tuli ja meni, voihan nenä.
***
Salamyhkäinen livahtaminen Byersin taloon tuskin oli ollut järin kohteliasta, mutta Mike ei jaksanut välittää. Willin äiti oli lähettänyt hänet matkoihinsa vedoten poikansa huonoon vointiin ja levon tarpeeseen, mutta silmän välttäessä hän oli livahtanut auki jääneestä ovesta sisään. Mike oli pysähtynyt olohuoneen ohi kulkiessaan katsomaan hurjaa määrää piirustuksia, joissa näytti toistuvan samanlainen yhdentekevä kuvio jokaisessa. Joyce Byers oli kiinnittänyt kaiken huomionsa niiden pohtimiseen, eikä ollut huomannut hänen astuneen taloon. Se taas sopi oikein hyvin.
”Will?” Mike huhuili naputtaen pari kertaa ystävänsä huoneen ovea. Vastausta ei kuulunut suuntaan tai toiseen, mikä kai osoitti peremmälle käymisen sopivan. Mike avasi oven ja säpsähti kylmästä ilmasta, jota huoneeseen puhalsi avoimesta ikkunasta.
”Hyi olkoon, tänne jäätyy”, hän irvisti ollenkaan käsittämättä, miten Will saattoi tarjeta pelkät pyjamahousut yllään.
”Ai, Mike...” Will tuntui vasta silloin havaitsevan hänen olevan läsnä.
”Mikset ollut koulussa tänään?” Mike tiukkasi tutkaillen ystävänsä olemusta. Tämä todella taisi olla sairaana, kuten Joyce oli sanonut. Tavallisesta flunssasta oli silti hankala mennä takuuseen etenkään Willin tapauksessa. Joko se oli jotain muuta, tai sitten hänestä oli monen muun tavoin tullut sietämättömän vainoharhainen ystävänsä terveydentilan suhteen.
”En voi tänään kovin hyvin”, Will mutisi suunnaten katseensa kirjoituspöytäänsä, jolle tämä oli kerännyt pinkan papereita ja erivärisiä vahaliituja. Koko talon lattiat vallanneet piirustukset olivat eittämättä Willin käsialaa. ”Miksi tulit?”
Viaton kysymys sai Miken himpun verran ärtymään.
”Ai miksi? Haloo, ehkä siksi että olen sinusta huolissani”, hän tokaisi istahtaen sängylle niin painokkaasti, että jousi narahti. ”Mikä sinua oikein vaivaa?”
Will ei vastannut mitään, istua nökötti vain työtuolissaan kalpeana kuin lakana katse harhaillen jossain lattian ja seinän välillä. Vahaliidun tuhrimat sormet näpersivät pyjamahousujen kangasta jättäen siihen tahroja. Mikesta alkoi hiljalleen tuntua, että hänen ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää tulematta.
”Tuntuu kuin... olisin eksyksissä”, Will sanoi sitten ja uskaltautui viimein katsomaan hänen suuntaansa. ”Kuin tarpoisin keskellä pimeyttä ja huutaisin täyttä kurkkua, eikä kukaan kuule. Kuin olisin vain varjo.”
Mike kurtisti kulmiaan. Kenen tahansa toisen kohdalla moiset puheet olisi voinut suurin piirtein kuitata parilla tsemppaavalla sanalla ja samaan lauseeseen ristiä ne mielikuvituksen tuotteiksi. Will oli vähän toista maata.
”Varjo?”
Will nyökkäsi vieden kätensä rintaansa vasten. ”On kuin sisälläni olisi vain mustaa tyhjyyttä, enkä olisi ihminen ollenkaan...”
”Tietysti olet”, Mike sanoi yrittäen tavoitella piristävää äänensävyä. ”Puhut ihan outoja, kamu.”
”Minua pelottaa”, Will sopersi vetäen värähtäen henkeä. ”Mitä jos minä vain katoan ja hukun pimeään sumuun?”
”Hei, hei...” Mike puhalsi ulos ja ponkaisi sängyltä kumartuen ystävänsä ylle kädet tämän polviin nojaten. ”Sinä et ole katoamassa minnekään, Will, etkä ole mikään aave tai zombi. Uskotko?”
Will ei vastannut mitään, tuijotti vai takaisin.
”Haluatko, että todistan sen?”
”Miten..?”
Miken katse pyyhkäisi kirjoituspöydän poikki, kunnes äkkäsi klemmareiden joukosta muutaman taulunastan. Yhden poimittuaan hän kyykistyi ystävänsä eteen päättäväinen ilme kasvoillaan.
”Ojenna käsi.”
”Miksi?”
”Ojenna nyt vain”, Mike toisti ja Willin totellessa hän tarttui tämän etusormesta ja painoi nastalla sormenpään ihon rikki.
”Auh!” tämä sähähti ja nykäisi kätensä kauemmas. ”Pakkoko sinun oli?”
”Katso itse”, Mike tokaisi viitaten pieneen haavaan, josta valui karmiininpunainen pisara todisteena inhimillisyydestä. ”Ihan tavallista verta, eikä mitään limaa, savua tai muunlaista mössöä.”
Will imaisi sormenpäänsä haavaa närkästyneenä, mutta näytti tuossa tuokiossa leppyneemmältä kuultuaan hänen perustelunsa.
”Taidat olla oikeassa.”
”Sitä minäkin”, virkkoi Mike. ”Tunnistaisin kyllä, jos parhaasta ystävästäni olisi tullut Varjomörkö tai muunlainen monsteri.”