Luku 4
Avasin silmät pehmeässä sängyssä ja tuijotin valkoista kattoa. Minusta tuntui, ettei minulla ollutkaan mahdollisuutta tutustua Aakeen tai saada edes ystävää kerrankin kasvokkain. Osittain pieni syyllisyys kalvoi mielen porukoilla, sillä en ollut jutellut Niklakselle pitkään aikaan. Hän oli kuitenkin paras kaverini, enkä voinut hylätä häntä. En kuitenkaan saanut Aakea pois ajatuksistani. Aaken ja minun tiemme olivat eronneet kaupan pihalla ja olin vain nähnyt Aaken loittonevan selän, kun tämä oli kävellyt bussipysäkille päin.
Nappasin puhelimen yöpöydältä ja katsoin, oliko Niklas laittanut viestiä. Niklas oli ollut paikalla monta tuntia sitten, mutta hän ei ollut sanonut mitään. Minua ei ollut hajuakaan, mitä kertoa tästä hullunkurisesta elämästäni.
“Tapasin eilen yhden jätkän nimeltä Aake”, kirjoitin, mutta kuulostin mielestäni todella oudolta, joten pyyhin sen, mitä olin saanut aikaiseksi.
Huomasin isäni soittavan minulle, enkä ollut puhunut hänen kanssaan sitten sen jälkeen, kun olin kuullut hänen uudesta naisystävästään ja tämän lapsista. En tiennyt, olisiko minut pitänyt olla vastaamatta hänen puheluunsa, mutta hieman minulla oli kuitenkin ikävä isääni. Tunsin suurta pettymystä siitä, että isäni ei ollut kertonut minulle aikaisemmin. Olin jotenkin automaattisesti syyttänyt heidän erostaan vain äitiä.
“Hei”, tiuskaisin. Ei minun ollut tarkoitus olla niin ilkeä, mutta en voinut itselleni mitään. Halusin jollain tavalla satuttaa isääni.
“Moi, Valpuri”, isä sanoi hieman ujosti. “Olen pahoillani siitä, mitä jouduit näkemään silloin, kun tulit käymään kotona.”
“Ai, olet pahoillasi siitä, että näin sinut miltei rysän päältä täydellisen perheesi kanssa?”
“Valpuri, ei, en minä sitä niin tarkoittanut”, isä sanoi hieman lohduttomasti, mutta jatkoi, “Olen pahoillani siitä, etten kertonut sinulle aiemmin.“
“Olisihan se hyvä ollut tietää, kun on oma isä kyseessä.”
“Tiedän, Valpuri”, isä jatkoi. Minua hieman ärsytti, että hän toisteli kokoajan nimeäni, mutta osittain se toi lapsuuden mieleeni. Isäni oli ainoa, joka sai kutsua minua Valpuriksi, muuten pidin Valpusta enemmän. Toki äitikin kutsui minua joskus Valpuriksi, mutta enemmän Valpuksi. “Kaikki ei aina ole niin helppoa, ja minua nolotti löytää vierelleni joku toinen kuin äitisi”. Ihan hämmästyin isän suorasukaista puhetyyliä, mutta en pannut sitä pahakseni.
Minusta tuntui, että isäni halusi oikeasti puhua kanssani asiat halki.
“En myöskään halunnut, että sinulle tulee sellainen olo, että tytöt olisivat korvanneet sinut elämässäni”. Kuinka hän tiesi? ajattelin, vaikka tiesinhän minä vastauksen. Isä ja minä olimme samanlaisia.
Osasin ajatella isän rypistävän kulmakarvojaan huolestuneesti. “Mitä Madeleinelle kuuluu?” sanoin ja yritin rikkoa hiljaisuuden välillämme.
“Hyvää, hän paistaa aamupalaksi kananmunia, ja lapset syövät suklaamuroja.”
“Kuulosta hyvältä”, sanoin ja tarkoitin sitä myös.
“He syövät niitä samoja suklaamuroja, mitä sinäkin söit pienenä.”
“En ole syönyt niitä aikoihin!” huudahdin iloisena.
“Valpu?”, kuulin äidin huutavan kysyvästi luultavasti olohuoneesta. Naurahdin äidin hämmennykselle, mutta huusin takaisin, “Puhun vain isän kanssa.”
“Oliko se Meredith?” isä sanoi ja vastasin, “Oli. Haluatko puhua hänen kanssaan?”
“Voisihan sitä”, isä sanoi, vaikka juuri sitä hän oli kysynyt.
Kävelin olohuoneeseen ja äiti istui sohvalla siemaillen samalla teetä. “Isä haluaa puhua kanssasi”, sanoin ja äiti näytti hieman hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi kuitenkin. Hän laski lukemansa lehden olohuoneen pöydälle. En halunnut jäädä kuuntelemaan heidän puhettaan sen enempää, joten päätin mennä syömään aamupalaa.
Aamupalaksi ei ollut mitään sen ihmeellisempää. Minun olisi tehnyt mieli muroja. Oliko isän aivan pakko puhua niistä? Muistelin lapsuuttani, kun olin aina syönyt suklaamuroja, eikä mikään muu kelvannut. Usein minun oli ollut pakko syödä aamupalaksi puuroa, mutta kun olin ollut erityisen kiltti, niin sain suklaamuroja. Muistoissani istuin keittiössä heilutellen jalkojani ja hymyillen oikein leveästi. Halusin muroja, mutta muroja ei sillä hetkellä kuitenkaan ollut, enkä todellakaan jaksanut mennä käymään kaupassa sen takia, että olisin saanut muroja. Olin uudessa paikassa, enkä saanut edes muroja. Selvästikään Kuura ei pitänyt muroista. Mietin, millainen ihminen ei oikeasti pitänyt muroista? Minun ei kuitenkaan auttanut kuin tyytyä leipään. Otin margariinipaketin jääkaapista ja laitoin leivät paahtimeen. Ilahduin, kun näin vielä yhden muffinssin muovipussissa. Nappasin muffinssin ennen kuin äiti päättäisi syödä sen. Vaikka kuinka yritin olla kuuntelematta, mitä vanhempani puhuivat, niin, kuulin vaimeasti äidin sanovan, että muutamme Rikun luokse, ja että he etsivät isompaa asuntoa. Olin melkein unohtanut sen, että meidän oli tarkoitus muuttaa Rikun luokse asumaan. Tai sitten kyse oli siitä, etten halunnut muistaa sellaista asiaa. Jos en jostain ihmisestä pitänyt, niin se oli Riku. Äiti ollut ikinä aikaisemminkaan kiinnostunut jalkapallosta ja nyt yhtäkkiä se olikin hieno laji. Äiti oli aina lapsuudessani vaihtanut kanavaa urheilun ilmestyessä televisioruudulle.
Istuuduin pöydän ääreen ja katsoin ikkunasta ulos. Katsoin vaaleita pilviä taivaalla, jotka lipuivat hiljalleen eteenpäin kuin jokilaivat. Haukkasin palan sitruunamuffinsista, vaikka minun olisi ehdottomasti pitänyt syödä ottamani leivät ensin. Ainakaan äiti ei ollut tulossa sanomaan mitään: “Älä syö jälkiruokaa ennen ruokaa”.
Yhtäkkiä kuulin ovikellon käyvän ja jäin hämmentyneenä paikalleni istumaan, kunnes kuulin äidin huikkaavan, “Avaisitko oven?”
“Ei minulla ole päivävaatteita!” huusin äidilleni, joka ei kuitenkaan noteerannut mitään vaan jatkoi puhumista isäni kanssa. “Arg”, manasin. En pitänyt siitä, että joitakin asioita piti tehdä kiireessä. Vaatteiden laittaminen ei ollut yksi niistä asioista, mitä olisin halunnut tehdä kiireessä. Minulla ei juurikaan ollut vaihtoehtoja, joten nappasin vain pidemmät housut jalkaani ja pidin tavallisen paidan päälläni, jolla olin myös nukkunut.
Menin avaamaan ovea jännittyneenä. Enää ei voinut olla varma, kuka sieltä tulee. Eilen oli Aake ja tänään sitten on joku aivan muu? Oven takana oli kuitenkin Aake, enkä tiennyt, olisinko siitä iloinen vai en.
Aake tuijotti minua samalla ilmeellä kuin eilen, vaikka minusta tuntuikin sillä hetkellä siltä, että hänen koko tahdonvoiman olisi kohdistunut minuun. Automaattisesti nostin käteni rintojen eteen, sillä eihän minulla ollut rintaliivejä. Mistä minä olisin voinut tietää, että oven takana olisi ollut juuri Aake? Osittain olin toivonut, että kyseessä olisi ollut hän, sillä jostain syystä pidin Aakesta todella paljon. En itsekään tiennyt syytä siihen. Enkä myöskään tiennyt, miten minun pitäisi reagoida omiin tunteisiini. En silti ymmärtänyt, miksi Aake katsoi minua tuollaisella ilmeellä. Mitä minä olen tehnyt? Aake ei tuntunut antavan minulle vastausta, joten tapitin hänen silmiään. En edelleenkään voinut olla hämmästelemättä sitä, miten sininen ja harmaa kietoutuvat toisiinsa Aaken silmissä.
“Sinun täytyy tulla kanssani”, kuulin Aaken sanovan. Taisi hän sanoa jotain aikaisemminkin, mutta en kuullut, mitä hän sanoi. Tai sitten en kuunnellut, mitä Aakella oli sanottavanaan. Tunsin poskieni lämpenevän ja melkein pelästyin, että ne olisivat punastuneet. Toivon, että asia ei ollut niin. Aake katsoi minua eikä malttanut pysyä paikoillaan vaan siirsi painoaan jalalta toisella.
“Sinun täytyy tulla mukaani selvittämään, missä Kuura on”, Aake sanoi suoraan eikä kaarrellut. En huomannut edes kysymysmerkkiä hänen äänessään. Miten kukaan saattoi olla jostakin asiasta niin varma, mutta sitten taas samaan aikaan niin epävarma? Kuten se eilinen pullojenpalautusepisodi.
“Mitä?” kysyin ääneen ja minulle tuli tästä tilanteesta hyvin paljon eilinen mieleen. Kuinka Aake saattoikin kuvitella tuollaista? Luuliko hän, että minä olin noin vain pompoteltavissa sinne, minne hän halusi minun tulevan?
Ei sillä, että minulla hirveästi olisi mitään menoja ollut. Enhän minä voinut pelata, vaikka se olisikin auttanut minua saamaan ajatuksia muualle. Eihän sitä kukaan tällaista jaksaisi pidemmän päälle. Olihan minulle sattunut jo kaikenlaista, eikä sitä ihan kuka tahansa uskoisi tai ainakin katsoisi minua vieroksuen.
“Tuletko?” Aake kysyi uudestaan. Nyt hänen äänessään oli vähemmän käskyä. Hänen ilmeestään tuli mieleen samanlainen ilme kuin silloin, kun näin Aaken silittävän valkoista koiraa.
“Mihin?”
“Hmm, menemme tapaamaan yhtä vanhempaa henkilöä.”
“Vai niin, mutta miten hän muka tietäisi, missä Kuura on?” kysyin tuskastuneena. Aake katsoi minua sellaisella ilmeellä, joka kertoi, että olisi hyvä, etten kysyisi enempää.
“Odotat kyllä nyt keittiössä, kun valmistaudun.” Minulla oli vaikeuksia pitää ilmeeni peruslukemilla, sillä en minä useinkaan mihinkään valmistautunut tai ainakaan laittautunut.
Aake kuitenkin suostui ja otti takin pois päältään ja laittoi naulakkoon. Hän riisui myös kengät jalastaan, eikä tällä kertaa kulkenut asunnossa kengillään.
Näin pöydällä syömättömän leivän ja nappasin sen käteeni. En viitsinyt jättää sitä Aaken katsottavaksi. Aake katsoi ikkunasta ulos, eikä Aake enää ollut niin levottoman näköinen kuin hetki sitten. Huomasin, että Aake hieman rauhattomasti naputti sormillaan pöytään, mutta muuten en huomannut Aakessa enää sellaista rauhattomuutta.
“Hei, jos haluat ottaa jääkaapista jotain, niin ota ihmeessä tai vaikkapa kraanasta saa vettä.” Toivoin, että en vaikuttanut liian päällekäyvältä, mutta huomasin Aaken silmien kimmaltavan ja Aake sanoi: “Okei, kiitos.”
Menin Kuuran huoneeseen, joka alkoi jo hieman tuntua omalta huoneeltani. Vieläkin pöydällä oli samat meikit ja muita purnukoita ja hajuvesiä, joista en siis tiennyt mitään sen enempää.
Katsoin taas ryhmäkuvaa Kuurasta ja hänen kavereistaan. Kuura näytti iloiselta, mutta jotenkin silti paikkaan kuulumattomalta. Hän oli huomion keskipiste kavereidensa ympäröimänä. No, enhän minä todellisuudessa tuntenut Kuuraa, joten mitäpä minä olin arvuuttelemaan millainen ihminen hän oli.
Katsoin vaatteita, joita olin ottanut mukaani. Harmikseni niitä ei ihan hirveästi ollut ja jotain kuitenkin halusin laittaa päälleni. Suuttuisikohan Kuura, jos lainaisin hänen vaatteitaan? En olisi halunnut tehdä sitä, mutta halusin katsoa, millaisia vaatteita Kuuralla oli. En ollut aikaisemmin avannut kaappeja, sillä se tuntui yksityisasioihin sekaantumiselta. Kuura ei ainakaan ollut täällä keskeyttämässä ja hän ei saisi varmastikaan koskaan tietää. Avasin kaapinovet ja suuni aukesi kuin itsestään. Kuuralla oli paljon vaatteita.
Huomasin suurimmaksi osaksi todella tyttömäisiä vaatteita, oli pitsiä, kimaltavia paitoja ja enimmäkseen farkkuja. Vaatteet eivät siten todellakaan olleet sellaisia, joita olisin halunnut laittaa päälleni.
Yritin kuvitella vaatteet päälleni, mutta ne eivät siltikään tuntuneet sellaisilta, mitä minä voisin pukea päälleni. Usein koulussa pukeuduin ihan vain löysiin housuihin enkä farkkuihin. Huomasin farkkujen alimmalla hyllyllä hieman löysät farkut, jotka voisivat sopia minulle. Ne olivat normaalia farkkukangasta, jotka kuitenkin taittuivat hieman sinisen sävyyn. Päätin valita ne, mutta en tiennyt, mitä muuta olisin päälleni laittanut. Päätin katsoa, mitä viereisessä kaapissa oli. Avattuani kaapin huomasin lisää vaatteita, mutta ne vaatteet olivat paljon synkempiä ja selkeästi jätkämäisempiä. Useimmat vaatteet taisivat olla jätkien vaatteita. Kuinka yhdellä ihmisellä saattoi olla kaksi niin erilaista puolta? Mitäpä minä olin siihen sanomaan, pukeuduin minä itsekin vähän erikoisella tavalla. Huomasin tavallisen mustan hupparin, minkä päätin pistää päälleni. Pidin hupparia kädessäni ja huomasin siinä kotkan. Kotkan siivet olivat levällään ja se näytti majesteettiselta. Minun teki vielä enemmän mieli laittaa se päälle. Nappasin vielä jonkinlaisen t-paidan hupparin alle.
Saatuani vaatteet päälle katsoin itseäni peilistä ja olin tyytyväinen näkemääni. Vaatteet eivät olleet sellaisia, jotka olisin itse ostanut, mutta olin tyytyväinen valintaani. Pieni syyllisyys kalvoi mielessäni, mutta toivoin, että Kuura ei olisi suuttunut. Toinen asia oli se, etten ollut jutellut Niklakselle pitkään aikaan kunnolla. En olisi halunnut sen vaikuttavan, etten pelannut tietokoneella ja silloin en olisi myöskään yhteydessä Niklakseen. Hän oli kuitenkin paras ystäväni ja halusin pitää häneen yhteyttä, vaikka se ei ollutkaan niin helppoa. Minusta tuntui oudolta kertoa, että olin tutustunut Aakeen. Tottakai tiesin, että Niklas olisi ymmärtänyt, mutta minua jostain syystä ahdisti kertoa hänelle asioista, joita en tiennyt itsekään. Olisin melkein halunnut laittaa Niklakselle kuvan asukokonaisuudesta ja lievittää syyllisyyttä siitä, että olin mennyt Kuuran vaatekaapille ilman lupaa. Oli aika palata keittiöön ja kohtaamaan minne ikinä Aake minut halusikin viedä. Kävelin keittiöön, eikä Aake ollut huomannut, että olin tunnut. Aake katsoi ikkunasta ulos ja hän oli löytänyt itselleen lasin, jossa on vettä.
“Aake”, sanoin, sillä en halunnut pelästyttää Aakea. Yhtäkkiä tajusin, etten ollut koskaan aikaisemmin sanonut Aaken nimeä ääneen. Aake kääntyi katsomaan minua odottavalla ilmeellä.
“Lähdetäänkö?” Aake kysyi.
“Joo”, totesin hiljaisesti, sillä olin vieläkin epävarma siitä, minne Aake halusi minut viedä mukanaan.
Minun oli pakko mennä sanomaan asiasta äidilleni. Kävelin olohuoneeseen ja Aake seurasi vanavedessä. Äiti käänsi katseensa lehdestä ja käänsi katseensa minun kauttani Aakeen, ja sitten taas minuun.
“Aake tuli käymään täällä ja hän haluaa minut mukaansa etsimään Kuuraa.”
“Tiedän”, äiti paljasti ja nauroi hämmennykselleni, mikä loisti kasvoiltani.
“Tapasin Aaken äsken keittiössä.” Äiti sipaisi kädellään lyhyitä hiuksiaan. Huomasin hänen suupielensä väpättävän hieman.
“Aa, okei”, totesin.
“Eli voin lähteä hänen mukaansa?”
“Tottakai”, äiti sanoi ja yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. En halunnut edes tietää, miltä Aake näytti vieressäni. Minusta tilanteessa ei ollut mitään hauskaa. En pitänyt siitä, että minulle naurettiin.
“Okei”, sanoin toistamiseen. Miksi toistin kokoajan sanojani?
“Lähdetään”, sanoin Aakelle ja Aake katsoi minua odottavasti, mutta ei liikkunut mihinkään. Kuvitteliko hän, että minä lähtisin tästä ensimmäisenä? Kiersin Aaken ja jatkoin matkaani kohti eteistä.
“Valpu”, äiti sanoi ja käännyin katsomaan äitiä.
“Tässä on puhelimesi”, äiti sanoi ja ojensi puhelintani minulle.
“Ai, joo”, sanoin ja minua nolotti entistä enemmän. Voisinko koskaan onnistua tekemään jotakin vähemmän nolosti? Olin aivan varma, että äiti ja Aake olisivat vaihtaneet keskenään katseita. En kuitenkaan aikonut sanoa enää sanaakaan noille kahdelle tässä tilanteessa. Voisin sitten myöhemmin puhua Aaken kanssa kahdestaan.
“Pitäkää kivaa!” äiti huikkasi peräämme. “Ilmoita myös, missä menet ja milloin tulet takaisin.”
En halunnut vastata enää yhtään mitään. Äiti oli aivan tarpeeksi nöyryyttänyt minua Aaken edessä, enkä pitänyt siitä. Tiesin kuitenkin, että käytökseni oli suurimmaksi osaksi oma vikani, vaikka muiden syyttäminen olisi tehnyt tilanteestani helpommin kestettävän.
Katsoin Aakea bussipysäkillä. Ulkona oli hieman kylmä ja tuuli puhalsi farkkujen lävitse. Toppatakin lävitse ei kuitenkaan tuuli purrut niin minulla ei juurikaan ollut niin kuuma kuin olisi pitänyt olla.
Mietin, kuinka Aake pystyi olemaan nahkatakillaan ulkona helmikuussa. Pian bussi saapui ja Aake maksoi kolikoilla bussikuskille kolme euroa ja tajusin, että Aakella ei ollut kuukausikorttia, joten en ollut varma miten kauan Aake oli asunut täällä. Hätkähdin ymmärryksestä, etten oikeasti tiennyt Aakesta juuri mitään ja se alkoi hieman ärsyttää minua. En kuitenkaan tiennyt, miten ottaa asiaa esille. Miten kuului aloittaa ihmisten kanssa keskustelu?
Aake istuutui bussin penkille ja hän oli oikeastaan hyvin rauhallinen.
“Menemme tapaamaan yhtä Elsaa”, Aake kertoi viimein.
“Hyvä on”, totesin rauhanomaisesti. En tiennyt, kuka Elsa oli, mutta Aake jatkoi selittämistä, “Elsa on sitten aika vanha ja hieman omalaatuinen.” Huomasin Aaken äänenpainosta, että Elsa oli Aakelle tärkeä ihminen.
Pääsimme keskustaan ja kävelimme Kävelykatua pitkin kunnes käännyimme ja päädyimme portin eteen. Aake näppäili porttikoodin ja ovi aukesi suristen. Nyt se oli sitten menoa, ajattelin kauhuissani. Aake johdatti minut oikeaan kerrostaloon ja huomasin ala-aulassa olevan vanhanaikaisen hissin. En oikein luottanut hissiin, joten yritin ehdottaa Aakelle: ”Voisimmeko mennä rappusia pitkin?”
“Ei”, Aake sanoi jämäkästi. Taisin vaikuttaa todella suurelta kysymysmerkiltä, mutta Aake ei siltikään muuttanut mieltään.
“Tule nyt”, Aake sanoi avatessaan ensimmäisen ristikko-oven. Seurasin perässä, enkä sanonut mitään. Seuraava ovi oli sellainen haitarimainen, kuten joissakin vanhoissa hisseissä on tapana. Minulla oli todella epävarma olo kyseisestä hissistä, eikä Aake antanut minulle muita vaihtoehtoja.
Aake piti minulle hissiä auki, niin, että ehdin mennä hissin perälle. Aake seurasi minua ja sulki ovet perässään. Hän painoi hissin ylintä nappia. Hissi lähti liikkeelle ja kaaduin Aakea päin. Huomasin käsieni olevan vasten Aaken rintakehää ja tunsin Aaken kehon kehoani vasten. Aake piti kädellään minua vatsasta kiinni. Tunsin, kuinka poskeni loistivat punastuksesta.
Aake siirsi minua itsestään kauemmas ja huomasin, kuinka Aake käänsi ensimmäisenä katseensa minusta. Se oli tilanteeseen huomioon ottaen erittäin epätyypillistä. Aloin oikeasti epäilemään, millainen Aake todellisuudessa oli. Ensimmäinen kuvitelma Aakesta oli sellainen, että hän on itsekäs ja omahyväinen paskiainen.
Saavuimme viimeiseen kerrokseen ja Aake meni ensimmäisenä ulos. En tiennyt, halusiko hän lähteä mahdollisimman kauas luotani. Ei kai Aake kuvitellut, että minä tein sen tahallani? Toivoin, että Aake ei kuvitellut mitään sellaista. Yritin rauhoitella laukkaavaa sydäntäni, mutta en onnistunut siinä tehtävässä kovinkaan hyvin.
Kuinka onnistuin aina vain tyrimään kaiken? En tiennyt, miten onnistuin olemaan niin tohelo kaiken suhteen.
Aake koputti oveen ja hetken päästä näin vanhemman rouvan, jossa oli tyypillisesti pyöreät silmälasi päässään, mutta hiukset oli sutaistu ponihännälle.
“Hei, Aake”, Elsa sanoi Aakelle. “Kukas se tässä on?” Huomasin, kuinka Elsa katsoi minua, mutta hänen katseensa ei ollut kuitenkaan millään tavalla epämiellyttävä.
“Hän on Valpu”, Aake sanoi. Käänsin päätäni yllättyneenä. Aake käytti minusta lempinimeä, sillä olin esitellyt itseni Aakelle niin.
“Hei Valpu, minä olen Elsa”, Elsa sanoi ja katsoi minua lämpimästi, “Tulkaahan peremmälle, niin keitän teille kahvia.”
Inhosin kahvin makua, sillä mielestäni se maistui ihan puulta. Kasoin Aakea niin, että hän ymmärtäisi sanoa, että joisin mieluummin teetä. Pyöritin päätäni ja kaikeksi onnekseni Aake tajusi, mitä yritin sanoa, ”Ottaisimme teetä, jos käy.”
”Tottakai”, Elsa sanoi ja kääntyi takaisin päin. Hän hymyili rauhoittavaa hymyä. Elsasta huokui sellainen iän tuoma rauhallisuus, eikä hänellä näyttänyt olevan mihinkään kiire. Elsa kohtasi meidät kuten toista kuului kohdella. Minun oli oikeastaan hyvin helppoa olla tämän vanhan naisen lähettyvillä. Luultavasti se johtui myös siitä, että hän muistutti mummuani.
“Voimme sitten puhua asioista tarkemmin”, Elsa sanoi ja katsoi Aakea merkitsevästi. Tuo oli minusta hieman epäilyttävää käytöstä, mutta niinhän kaikki näinä päivinä.
Laitoin takin naulakkoon ja jätin kengät siististi seinän viereen. Halusin olla hyvä vieras, koska en käynyt useinkaan missään muualla kuin joskus sukulaisten luona. Keittiö oli hyvinkin tyypillinen vanhan naisen asunto millaisia usein elokuvissa oli.
“Haluaisitteko pikkuleipiä?”, Elsa kysyi.
“Kyllä, kiitos”, Aake ehti sanoa minua ensin. “Leivoin nämä itse”, Elsa kertoi.
Elsa toi meille kupit. Elsa laittoi myös kuppiin keksejä. “Ottakaa ihan vapaasti.”
Odotimme teen lämpenemistä hetkisen. Näin Elsan tehneen kahvia jo valmiiksi ja minulle tuli hieman syyllinen olo siitä, että olin saanut hänet laittamaan teetä vuoksemme.
Katseeni kiersi keittiötä ja huomasin seinällä hienoja valokuvia kissoista. Huomasin myös seinällä kalenterin, jossa ei ollut muutamaan päivään laitettu raksia. Luultavasti Elsalla oli pienimuotoinen dementia ja tämä unohti pitää kalenteriaan ajan tasalla.
Maistoin kaurakeksiä ja ne olivat oikeasti todella hyviä. En muistanut, milloin olisin viimeksi syönyt mitään niin hyvää. “Nämä ovat oikeasti todella hyviä”, sanoin Elsalle.
“Kiitos”, Elsa vastasi selkeästi hyvillään.
Tunsin Aaken kiitollisen katseen itsessäni. Olin selkeästi tehnyt jotain oikein.
“Miten olet Aake sopeutunut?” Elsa kysyi Aakelta. Mielestäni Elsan kysymys kuulosti todella eriskummalliselta. Luultavasti kyse oli vain siihen, millaiset välit Aakella oli hänen vanhempiinsa.
“Ihan hyvin”, Aake sanoi ja hänen ilmeensä oli hieman nolo. En tiennyt, miten reagoida, kun en ollut edes varma, mistä he puhuivat. Siemaisin hieman teestäni, ja sekin oli oikein hyvää.
“Oletko nähnyt Kuuraa?” Aake tiedusteli. Hän ei ainakaan vältellyt asioiden tekemistä, kun halusi asioihin vauhtia.
“Hän kävi täällä eilen”, Elsa sanoi vakavalla äänellä. “Puhuimme aluksi ennustuksesta.”
Minulla ei ollut hajuakaan, mistä Elsa puhui, mutta näin sen olevan selkeästi iso juttu, sillä Aaken ilme oli sellainen, että hän tiesi tasan tarkkaan, mistä Elsa puhui. Minusta alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että minulla ei ollut enää mitään valtaa siihen, mitä ihmiset ympärilläni tekivät. En tiennyt, oliko kyse siitä, että olin minä. Vai oliko kyseessä oma tyhmyyteni?
“Oikeasti?”
“Löysimme myös päivämäärän, joka on merkitty myös näihin papereihin”, Elsa sanoi ja lähti pois keittiöstä. Käänsin katseeni hämmentyneenä Aakeen ja hän vaikutti mietteliäältä. “Vai niin, vai niin.” Aake katsoi hämmentyneenä käsiään eikä lopettanut mutinaa. Haukkasin lisää keksistä, vaikka huomasin, ettei Aake ollut syönyt ollenkaan kaurakeksiään. Mietintäni loppui, kun Elsa toi mukanaan kasan todella kellastuneita ja vanhoja papereita. Minusta tuntui, etten halunnut koskeakaan niihin.
Onnekseni minun ei tarvinnut. Aake ja Elsa kumartuivat paperin eteen.
“Tässä”, Elsa sanoi ja osoitti sormellaan jotakin tiettyä kohtaa. “Kyllä”, Aake sanoi ja toisti lukemansa, “15. kesäkuuta.”
“Sehän on syntymäpäiväni!” huudahdin kuin mikäkin typerys. Aloin epäilemään oliko huudahdukseni järkevä, sillä Aaken ilme oli jotakin sellaista, mitä en osannut edes lukea. Aake oli kaikin puolin järkyttynyt ja vihainen samaan aikaan. En ollut varma, minkä takia hän oli niin vihainen. Minkä minä sille voin, että syntymäpäiväni oli sama kuin mitä johonkin vanhaan lappuun on kirjoitettu.
“Hyvä on.” Kuulin Aaken sanovan ja nousevan pois pöydästä.
“Tule”, Aake sanoi ja otti minua kädestä kiinni ja veti minut ylös tuolista.
“Hyvä on”, totesin kipakasti ja toistin tarkoituksellisesti sen, mitä Aake oli sanonut juuri hetki sitten. Minulla ei ollut mitään hajua, mihin Aake minua oli viemässä. Tunsin hänen lämpimän kätensä kättäni vasten. Vaikka tilanne tuntui oudolta, Aaken käsi oli turvallinen ja vakaa.
Aaken olemus ei itsessään ollut mikään rauhallisuuden tyyssija. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä eteiseen. Eteisessä Aake päästi kädestäni irti. Minun piti laittaa takki mahdollisimman nopeasti päälle ja kengät jalkaan. Aake oli jo oven ulkopuolella, kunnes palasi takaisin halaamaan Elsaa ja kuiskasi tämän korvaan: “Jaksele.”
Huomasin Elsan suupielen kaartuvan hymyyn ja hän laittoi karanneen hiuskiehkuran takaisin korvan taakse.
“Menkäähän selvittämään mysteeriä”, Elsa sanoi ja taputti minua olkapäähän, “Kuka sinä sitten oletkin Valpuri, niin toivon, että muistat kuka sinä todella olet, etkä se, jonka muut sinusta haluavat.”
Oliko tämä yksi niistä elämänneuvoista, joita vanhat ihmiset jakelivat nuoremmille? Ainakaan mummu ei ollut koskaan ollut aivan näin outo puheissaan.
”Okei”, mumisin, sillä en tiennyt mitä muutakaan sanoa.
Aake katsoi minua kärsimättömästi ja tiesin, että minun oli tarkoitus mennä hänen luokseen ja nopeasti. Aake kuitenkin kunnioitti Elsaa niin paljon, ettei kuitenkaan viitsinyt häntä keskeyttää.
”Kohtalon lankoja ei kukaan tiedä”, Elsa mutisi tai sitten kuulin ihan vain harhoja.
”Hei sitten, Elsa”, sanoin ja kuiskasin vielä ilmoille: ”Oli mukava tavata.”
”Sinut myös”, Elsa sanoi.
Aake oli jo pitämässä hissiä avoinna. Oli se kumma, ettei hän ollut jo mennyt rappusia alas, sillä olisihan hän niin päässyt nopeampaa. Minulla ei ollut hajuakaan, miksi Aake ei suostunut menemään muulla kuin hissillä. Minua ei houkuttanut mennä samaan hissiin Aaken kanssa. Juuri, kun olin unohtanut, mitä hississä tapahtui. Silloin kaikki palautui mieleeni ja tunsin poskieni lämpenevän.
Aake päästi minut ensin menemään hissiin ja melkein pelkäsin, että osuisin Aakeen. Onnistuin kuitenkin välttelemään Aakeen koskemista ja pääsin hissin perälle ehjin nahoin.
”Kaikki käy järkeen”, Aake mutisi. Minua alkoi ärsyttämään, että ihmiset puhuivat sellaista kieltä, mitä en millään ymmärtänyt.
”Mikä?” kysyin. Aake käänsi katseensa minuun ja hän todella katsoi minua.
”Aake”, sanoin ja katsoin häntä tuimasti. Aake ei vieläkään kääntänyt katsettaan minusta ja minusta tuntui kuin hän olisi katsonut johonkin hyvin kauas.
”Sinä et tiedä, mitä tämä merkitsee!” Aake huusi. Minua melkein pelotti, mitä muut talossa asuvat miettisivät. Aaken olemus oli todella epävakaa. En tiennyt, mitä hän ajatteli päänsä sisällä. Miten jokin ennustus voi vaikuttaa noin paljon? Eihän nykypäivänä uskottu mihinkään yliluonnolliseen. Jotkut toki uskoivat, mutta en ollut uskonut Aaken olevan yksi heistä. Minua hämmensi tällainen käytös.
Miksi kaikki pimittivät minulta asioita? Eikö minulla ollut oikeutta tietää asioista, jotka vaikuttivat myös minun elämääni?
Hissi laskeutui tömähtäen alas ja huomasin Aaken menevän mahdollisimman nopeasti pois hissistä. Ensin hän on aivan omissa maailmoissaan, mutta sitten lähtee mahdollisimman nopeasti pois luotani. En taaskaan tiennyt, minne Aakella oli niin kova kiire.
Aake avasi oven mahdollisimman nopeasti, mutta ainakin hän piti sitä minulle auki, eikä jättänyt sitä menemään kiinni, jolloin se olisi saattanut osua minua päin. Ainakin Aake oli edes sen vertaa hereillä tällä hetkellä eikä täysin uppoutunut omiin ajatuksiinsa.
”Aake, mihin me olemme menossa?” kysyin, jos hän edes siihen vastasi. Aake käänsi katseensa minua päin ja sitten sulki silmänsä hetkeksi. Hän ei ollut selvästikään aivan varma siitä, mitä vastaisi minulle.
”Kotiin”, Aake totesi. Kotiin? Tämäpä yllättävää. Aake kuulee ennustuksesta ja ensimmäinen ajatus, joka tällä juolahtaa mieleen on kotiin meneminen. Hyvä on, ajattelin. Mitäpä minä taas olin sanomaan, mitä Aake voisi tehdä ja ei voisi tehdä. Aake vaikutti vain niin itsenäiseltä, että ensimmäisen ajatukseni ei ollut se, että olisimme menossa Aaken kotiin.
Aake jatkoi kävelyään eikä minulla ollut hajuakaan mihin me olimme menossa. En edes tiennyt, olisinko jaksanut olla Aaken seurassa.
“Olenko tulossa mukaasi?”
“Hmm”, Aake mutisi ja jakoi: “Olethan sinä.”
“Aake!” huudahdin itselleni epätyypillisesti. Se saattoi johtua siitä, että kaikesta Aaken epätyypillisestä käytöksestä huolimatta, pidin Aakesta.
Aake ei ollut sellainen kuin muut. Aake kertoi asiansa suoraan. Ainakin yleensä. Aake piti suuntansa kohti kotiaan, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata perässä.
”Mitä?” Aake kysyi ja käänsi katseensa minua kohti. Minun olisi tehnyt mieli ottaa Aakesta kiinni ja ravistella tätä oikein kunnolla, niin, että olisin saanut hänet tajuamaan, että minäkin kaipasin tietoja.
”Hyvä on!” Aake tiuskaisi kovaan ääneen. Aakella oli selkeästi vaikeuksia päättää, minne hän laittaisi kätensä, mutta hän päätyi laittamaan ne taskuunsa.
Aake astui minua lähemmäs, enkä voinut olla hämmästelemättä Aaken tekemää liikettä. Hänhän oli aivan hetki sitten ollut mahdollisimman kaukana minusta. Tunsin, kuinka sydämeni rupesi hakkaaman yhä kovempaa.
Aake otti oikean kätensä taskustaan, ja nappasi hiuskiehkurastani kiinni. Tilanne tuntui todella absurdilta, eikä minusta tuntunut siltä, että olisin itsekin ollut mukana tässä kohtauksessa. Aake siirsi ruskean hiuskiehkuran korvani taakse ja sanoi samaan aikaan: ”Olen pahoillani, etten voi selittää sinulle enempää Valpu, mutta olet meille tärkeä.”
Katsoin Aaken sinisenharmaita silmiä, enkä voinut olla hämmästymättä, kuinka valo heijastui niistä. Toinen ajatukseni pisti mieleeni. Aake oli puhunut joistakin meistä, enkä tiennyt keitä hän tarkoitti. Olisiko kyse voinut olla Aakesta ja Kuurasta? Oliko kyseessä Aaken vanhemmat?
En tullut asiasta sen fiksummaksi, mutta tunsin oloni vaivaantuneeksi Aaken lähellä. En tiennyt, miten olla tai liikkua. Aake tuntui aistivan sen, että tunsin oloni vaikeaksi, joten hän lähti minusta hieman kauemmas.
Minusta tuntui hieman tyhjältä, kun Aake lähti pois luotani. Nimittäin sillä hetkellä aistin, että Aake ei ollut enää kanssani, vaikka seisoikin ihan pienen matkan päässä minusta.
Yhtäkkiä tajusin, että ympärilläni oli muitakin ihmisiä kuin pelkästään Aake. Millainen ihminen ei huomaa kuin vain yhden ihmisen? En halunnut ajatella asiaa sen tarkemmin, joten jatkoin vain matkaani kunnes sain Aaken kiinni.
”Mennään vain”, tokaisin Aakelle. Ei minua kiinnostanut, minne me olimme menossa, kunhan vain sain olla Aaken kanssa. En ollut aiemmin edes tajunnut, mitä tarkoittaa yksinäisyys ja yksin oleminen. Sen tajuaa vasta sitten, kun on jonkun kanssa ja pystyy miettimään, miten aikaisemmin oli. Arvostin toki nettikavereitani ja erityisesti Niklasta. Halusin myös tavata hänet, sillä opin vasta ymmärtämään, millaista on olla jonkun kanssa ja viettää aikaa. Ei sillä, että olisimme tehneet Aaken kanssa mitään sellaista, mitä normaalit nuoret tekivät kavereidensa kanssa.
Aake päätyi bussipysäkille ja toivoin, että bussi olisi saapunut nopeasti. Meillä ei kuitenkaan käynyt tuuri eikä pysäkillä ollut sitä bussia, minkä Aake olisi halunnut.
”Mitä bussia odotat?” Aake tihrusti bussipysäkin aikataululistaa, mutta ei osannut katsoa sitä tarpeeksi nopeasti. ”Koilahteen menevää bussia numero 98.”
En tiennyt, miten se saattoi olla niin vaikeaa. Aake olisi aivan hyvin voinut kysyä minua katsomaan puhelimestani kelloa. Alkaessani miettiä, hätkähtäen käsitin, ettei Aake ollut kertaakaan käyttänyt puhelintaan. Miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Johtuiko se siitä, etten itsekään ollut niin paljoa käyttänyt puhelintani kuin yleensä?
Tiesin myös, että toisella puolella toria oli digitaalikello, jossa luki punaisin kirjaimin kellonaika.
Aake nousi seisomaan ja kääntyi minua päin, ”10 minuutin päästä tulee bussi”, Aake sanoi. Minulla ei ollut hajuakaan, miten Aake oli päätynyt siihen tulokseen. Huomasin Aaken laskevan lompakostaan kolikoita ja hän otti jo valmiiksi kolme euroa. Ei Aaken olisi tarvinnut niitä ottaa vielä esille, kun aikaa kuitenkin bussin saapumiseen oli vielä tovi. Luultavasti Aake halusi vain itselleen jotakin tekemistä. Mitäpä minä olin siihen syyttämään. Minäkin olisin halunnut tehdä käsilläni jotain, mutta minulla ei ollut mukana mitään muuta kuin takki ja takin taskuun mahtuva lompakko. Olisi jotenkin tuntunut tyhmältä, jos minkin olisin alkanut kaivamaan lompakkoani ja katsomaan, mitä se piti sisällään. Niinpä pysyin vain paikoillani ja odotin Aaken seuraavaa liikettä tai sanomista. Aake ei kuitenkaan sanonut mitään ja saatoin vain aistia, että jotakin suurta oli liikkeellä. Minusta kyllä kovasti alkoi tuntua siltä, että minä olisin ollut osallisena siihen, mitä tällä hetkellä tapahtui. Asia tuntui vain niin absurdilta, etten halunnut edes ajatella asiaa. Kyseessä oli varmasti vain jokin väärinkäsitys ja he kuvittelivat minusta jotain suurempaa.
Aake vaikutti yhä kireämmältä, mitä pidempään olimme matkanneet bussilla. Aake painoi risteyksen jälkeen nappia. Seurasin Aakea ulos bussista ja aloin vasta sillä hetkellä rekisteröidä missä me olimme: Olimme samaisen metsäpellon vieressä, jossa olin tavannut monta päivää aikaisemmin Kuuran.
”Mitä me täällä teemme?” kysyin Aakelta, joka ei vastannut minulle yhtään mitään. Ehkä kaikkiin kysymyksiin ei ollut vastauksia. Aake päätti jatkaa matkaa pellon reunaa pitkin metsään päin. Seurasin Aakea ja tiesin, että nyt tapahtui jotain suurta. Huomasin, että edessämme oli pieni puinen silta. Puu oli hieman kulunut ja kosketin kaidetta hellävaraisesti kädelläni. Puu tuntui hieman karhealta ja siinä oli pieniä piikkejä. Silta vaikutti sellaiselta, mistä halusin mennä. Toisella puolella ei ollut mitään sen ihmeellisempää. Tavallinen talvinen maisema, jossa maassa oli pieni kerros lunta.
Olin menossa sillan päälle, mutta Aake otti minua olkapäästä kiinni. Käänsin katseeni hämmentyneenä Aaken. Mitä hän tarkoitti?
”Odota”, Aake sanoi ja ohitti minut. Aake taisi olla sellainen ihminen, jonka aina täytyi tehdä jokainen asia itse ja omalla tavallaan. Minua ärsytti, kun en saanut tehdä jotain, mitä halusin. Olin luonteeltani utelias ja jos löysin jotain minua kiinnostavaa, niin halusin tutkia sitä. Sitten Aake oli tehnyt minulle jotain tuollaista? Katsoin Aakea hämmentyneenä, eikä hän kääntänyt enää katsettaan minuun. Aake käveli tasaisia askeleita eteenpäin siltaa pitkin ja kuulin sillan narinan hänen askeltensa painon alla. Seisoin typeränä paikoillani, enkä ollut saanut liikuttua yhtään eteenpäin. Miksi minulla ei ole omaa tahtoa? ajattelin tympääntyneenä. Huomasin Aaken katsovan minua ennen kuin en enää erottanut Aakea. Mitä? Yhtäkkiä Aake katosi kuin tuhka tuuleen. Hän oli aivan silmieni edessä, enkä kuitenkaan nähnyt Aakea enää edessäni. Mitä oli juuri tapahtunut? Otin pari nopeaa askelta ylittäessäni sillan.
Näkymä muuttui aivan täysin. Huomasin edessäni paljon vihreää ja kaikki melkeinpä hohti ympärilläni. Olin tullut johonkin satumaahan. Tämän oli pakko olla sellainen paikka. Käänsin katseeni takaisinpäin, sinne, mistä olin tullut.
Siellä ei kuitenkaan ollut ketään, vain samainen silta ja talvimaisema. Minun oli täytynyt kuvitella kesäinen maisema, ajattelin. Kääntäessäni kuitenkin kasvoni, aivan silmieni edessä oli valkoinen iso peto, jonka kaikki kolme silmää katsoivat suoraan minuun. Ne olivat pikimustat ja näin oman heijastukseni pedon silmistä. Peto oli oikeastaan aika hullunkurinen nimitys edessäni olevalle olennolle. Sen korvat olivat pupumaiset luppakorvat, mutta kuono oli aivan kissamainen. Olento käänsi päätään hieman ja tunsin kuinka hänen viiksikarvansa osuivat minua poskeen. Yhtäkkiä erotin aivan järkyttävän kokoiset kulmahampaat. Kuinka en ollut huomannut niitä aiemmin? Ne olivat aivan kuin sellaiset jollaiset oli entisajan mammuteilla, mutta ne sojottivat vain alaspäin. Kuinka kukaan voisi selviytyä tällaisesta tilanteesta. En ollut varma, oliko sittenkin olemassa sellaisia kissaeläimiä, joilla oli vieläkin pitkät kulmahampaat.
Minulla oli tärkeämpääkin tekemistä. Halusin selviytyä elossa. Yhtäkkiä peto sulki silmänsä, enkä nähnyt sitä enää niin pelottavana kuin hetki sitten. En ollut tottunut kolmeen silmään, mutta kun ne eivät olleet enää näkyvillä niin kaikki oli helpommin. Uskoin myös, etten ollut tilanteessa aivan mukana, enkä uskonut sitä todeksi. Kaikki oli silloin helpommin kestettävissä. Ajattelin, että kaikki oli yhtä suurta unta. Hätkähdin silti pelästyneenä, kun olento käänsi päätään koiramaisella tavalla ja puski minua vatsaan isolla päällään. Silitin oikealla kädellä olennon päätä ja se kehräsi tyytyväisenä. En koskaan ollut pitänyt eläimistä ja sitten silitän jonkinlaista isoa kissaeläintä.
Minua ei ollut enää hajuakaan, mitä minulle oli tapahtunut. Olinko vain kuvitellut kaiken ja tämä olisi vain unta? Osa minusta kuitenkin tiesi, ettei kyse voinut olla unesta. En olisi millään keksinyt mitään näin sekavaa unta.
”Valpu”, kuulin Aaken sanovan jotakin hädissään. Tunsin olennon jäykistävän vartalonsa ja tämä otti pari hyökkäävää askelta Aakea kohti ja tunsin murinan vierivän jopa maata pitkin. Olento kiersi pitkän häntänsä suojelevasti ympärilleni.
En edes tiedä miksi, mutta laskin käteni olennon selän päälle ja se rauhoittui aivan selkeästi.
”Kaikki on hyvin”, sanoin sille, vaikka kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Asiat olivat menneet vain astetta vaikeammaksi. Menin hiljaista tahtia Aaken luokse, ja olento pisti viimeisen silmäyksen minuun kunnes laskeutui makuulle ja meni pieneksi keräksi.
”Miksi et kuunnellut minua?” Aake sanoi vihaisena, mutta saatoin aistia hänen äänessään sen, että Aake oli ollut huolissaan minusta.
”Olitko huolissani?” kysyin vitsillä. Tiesin kuitenkin, että minun ei olisi kannattanut tehdä sitä. En vain tiennyt, miten suhtautua tähän kaikkeen, joten yritin siirtää ajatuksiani johonkin muulla.
”Sanoin sinulle, että odottaisit minua.” Aake käytti käsiään samalla, kun yritti selittää minulle.
”Ei, etkä. Sanoit vain pelkästään ”odota” ja sitten oletat, että pysyn niin kauan paikoillani, vaikka näen, että katoat yhtäkkiä ilmaan?” Kuinka Aake saattoikin odottaa, että tekisin jotain sellaista. Olin täysin kyllästynyt siihen, että Aake odotti minulta jotain sellaista, mitä en pystynyt olemaan.
Aake sentään päätti näyttää hieman syylliseltä. ”Olen pahoillani”, Aake sanoi. Ainakin hän viitsi myöntää asian.
”Joten, Aake, näetkö sinä tämän?” sanoin ja viitoin käsilläni kohti kirkkaan vihreää metsää, jonka ympärillä oli pieniä kukkasia ja sellaisia kimaltavia tähtösiä ilmassa.
”Kyllä.”
”Sinäkin tapasit tuon olennon, eikö niin?”
”Kyllä”, Aake sanoi ja toisti itseään.
Tiesinhän minä, että heidän välillään oli ollut kontaktia, joten Aakenkin oli täytynyt nähdä tämä.
”En siis näe harhoja?” Yritin vakuuttaa itseni siitä, etten ollut hullu. Aake tarttui minua olkapäästä kiinni ja laski minut istumaan kiven päälle. Aake istuutui viereeni. Kiven päällä oli todella pehmeä istua. Se saattoi johtua sen päällä olevasta sammaleesta. Hengitin nopeaan tahtiin ja äskeinen rauhallisuus oli kadonnut kuin tuhkana tuuleen. Kaikki puski samaan aikaan lävitse. Viime päivien tapahtumat vaan iskivät kuin salamana taivaalta ja tunsin kyyneleiden vierähtävän poskeani pitkin ja pyyhkäisin niitä pois kädelläni.
”Hengitä”, Aake pyysi rauhallisella ja matalalla äänellä. Tunsin Aaken silittävän minua rauhallisesti. Hengitin ilmaa sisään ja ulos, oikeastaan täällä oli helpompi hengittää. Minulla oli todella kuuma, joten otin takin pois. Istuimme hetken aikaa emmekä puhuneet mitään.
”Meidän on siis tarkoitus käydä kotonasi?”
”Kyllä, asun täällä.”
”Mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa?” kysyin, sillä en osannut ajatella, että Aake asui taikametsässä vanhempiensa kanssa, joita olimme nyt menossa tapaamaan.
”Me emme ole ihmisiä”, Aake sanoi, enkä ollut edelleenkään varma keistä Aake puhui. ”Olemme vanha kansa, jolla on vanhanaikaisia perinteitä.”
”Hyvä on”, totesin ymmärtämättä kuitenkaan mitään.
”Sinun ei ole pakko tulla”, Aake sanoi ja selkeästi myös tarkoitti sitä. En kuullut Aaken äänessä käskevää äänensävyä.
”Hyvä on. Minä tulen”, enkä ollut lainkaan niin varma kuin annoin ymmärtää.
”Tämä ei ole helppoa”, Aake totesi ja jatkoi: ”Minullakin oli ongelmia mennä ihmismaailmaan.” Aake piti pienen tauon, jolloin hän laski kätensä niin, että sai nostettua itsensä ylös kiven päältä, ”Kaikki on ihmismaailmassa niin hektistä ja tapahtuu aivan liian nopeasti, etten meinaa pysyä perässä.”
”Aika menee täällä hieman eri tavalla kuin sinun maailmassasi”, Aake jatkoi selittämistään, enkä uskonut, mitä Aake sanoi. Annoin Aaken kuitenkin puhua, kun hän niin halusi. Nautin siitä, miten Aaken kädet liikkuivat ja elehtivät, kun Aake pääsi selityksen makuun.
”Katso”, Aake sanoi ja odotti minun katsovan, mitä hänellä oli näytettävänään. Ei sillä, että en olisi pysähtynyt. Mitä muutakaan minä olisin uskaltanut tehdä, en ollut kuten Valerie tai Aake, joka tuntui uskaltavan tehdä asioita.
Aake otti käteensä pienen kasvin terälehden ja puu hieman taittui, mutta sille ei käynyt muuten mitään pahaa. Huomasin, kuinka se alkoi hohtaa.
”Miten sinä tuon teit?” kysyin hämmästyneenä. Huomasin, kuinka Aaken suupieliin ilmestyi pieni hymy, ”Pitää osata kuunnella luontoa, ihmiset ovat unohtaneet sen taidon”, Aake sanoi ja huomasin, kuinka hänen suunsa hymy vaipui.
Olin jo aiemmin tiennyt, ettei Kuuran tapaaminen ollut normaalia, mutta tämä meni jo aivan uudelle levelille.
Näin ensimmäisenä pieniä ihmisiä, ei, Aake taisikin sanoa, että he eivät ole ihmisiä. En kuitenkaan tiennyt, miksi muuksikaan heitä kutsuisin. He tuijottivat minua vaativasti kuin odottaen minun sanovan heille jotain. Heidän katseensa ahdisti minua suuresti, sillä tunnuin olevan todellinen hämmennyksen kohde. Aakekin oli tainnut sanoa jotakin sellaista, että hänellä oli ollut ongelmia mennä ihmismaailmaan. Saattoiko olla, että olin heille aivan yhtä suuri ilmestys kuin hekin olivat minulle.
”Kuiske ja Juva. Haluaisitteko tavata Valpurin?”
Kuiske ja Juva seisoivat vieläkin puun oksilla eivätkä tulleet alas. He vain katsoivat minua hämmästyneinä näkemästään. Heidän vaatteinaan oli jonkinlaiset ruohomaisesta materiaalista tehdyt vaatteet, jotka olivat aivan kuin jonkinlaisia viittamaisia kaapuja.
En tiennyt, millaisiksi kutsuisin heidän vaatteitaan. Koko tilanne vaikutti todella oudolta. Kuiske päätti kuitenkin hypätä puun rungolta alas ja kuulin vaimean tömähdyksen maassa. Kuiske otti minua kohti pari epävarmaa askelta, ja pian Juva seurasi Kuisken perässä.
Kuiske pysähtyi aivan eteeni ja katsoi minua vihreillä silmillään. Hänen punertavat hiuksensa laskeutuivat olkapäiden ylitse. ”Hei, Valpuri”, lapsi sanoi pienellä äänellä. Huomasin Kuisken kasvoilla pieniä pisamia. ”Hei, Kuiske”, vastasin. Pian huomasinkin, että Kuiske oli ottanut minua kädestä.
”Minä pidän sinusta”, Kuiske sanoi vakaalla äänellä. Hän ei millään lailla kieltänyt sitä, mitä sanoi. Kuiske kuulosti kuitenkin todella viralliselta puhetyylillään. Ehkä hän halusi vakuuttaa minut osaamisestaan. En tiennyt, mutta Kuiske vaikutti minuun rauhoittavasti. Hän sai minut luottamaan häneen. Ehkä minun ei tarvinnut tietää kaikkea, mihin olin menossa.
Juva sanoi jotain Kuisken korvaan pienellä äänellä, mutta en kuullut, mitä hän sanoi.
”Minäkin pidän teistä”, sanoin ja oikeasti tarkoitin sitä. He vaikuttivat suloisilta ja herttaisilta. Huomasin Juvankin hymyilevän, mutta vain sellaista pienempää hymyä ja Juva oli vieläkin Kuisken takana hakien turvaa.
Muistin, etten ollut edes kysynyt Madeleinen lapsien nimiä. Minusta tuntui huonolta, sillä en tiennyt, miten reagoida asioihin. Totuus oli kuitenkin se, etten tiennyt, mitä asioita minun kannattaisi miettiä. Minulla oli aivan liikaa ajatuksia päässä. Ne kaikki risteilivät siksakkia pääkoppani sisällä.
Toisin sanoen olihan minulle tapahtunut kaikenlaista, mihin en voinut itse vaikuttaa tai joihin en ollut aikaisemmin uskonut. Minähän olin juuri vähän aikaa sitten pitänyt Aakea outona siitä syystä, että tämä uskoi ennustuksiin. Tajusin, että minun pitäisi kysyä niistä enemmän. Huomasin Aaken puhuvan lapsille ja silittävän heitä päästä.
”Aake”, sanoin saadakseni hänen huomion.
”Niin?” Aake jatkoi keskustelua, mutta ei kääntänyt katsettaan lapsista. Aake palasi lasien kanssa puun lähelle. Hän otti ensimmäisenä Kuiskeesta kiinni ja nosti Kuiskea niin paljon, että tämä sai nostettua itsensä oksan päälle.
”Kiitos”, Kuiske sanoi ja hän jäi odottamaan, että Juvakin olisi tullut puuhun. Pian Aake nosti myös Juvan puuhun.
Aake kääntyi viimein minua kohti ja tuli luokseni. Huomasin Aaken rauhoittuneen täällä paljon enemmän kuin koskaan kaupungissa. Hän piti siitä, että sai olla kotonaan luonnon keskellä. Sen huomasi, että Aake oli kotoisin täältä. Hän tunsi paikan kuin omat taskunsa. Luonnossa oli mukava olla. Se auttoi minua ymmärtämään tämän kaiken, vaikka samalla sen olemassaolo helmikuussa sai minuun ristiriitaiset tunteet.
”Kuinka luonto on näin vihreää myös talvella?” kysyin Aakelta, vaikka sen ei ollut tarkoituskaan olla se kysymys, mikä minun oli tarkoitus esittää.
”Luonto saa energiaa meistä ja me saamme niistä”, Aake selitti tai ainakin yritti selittää asioita niin, että minäkin ymmärtäisin.
”Haluatko nähdä, missä minä asun?” Aake kysyi ja siirsi hieman kädellään hiuksiaan pois silmien edestä.
”Toki.”
Lähdimme kävelemään polkua pitkin, kunnes käännyimme vasemmalle. Näin yhä edelleen kauniita puita, joskin nyt näin jonkinlaisia suurempilehtisempiä puita, mitä en ollut suomessa aikaisemmin nähnyt. Minusta tuntui kuin vain hiipparoisin hänen takanaan kuin pelokas lintu. En ollut huomannut ainuttakaan lintua tänne tultuani. Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata perässä, mihin Aake minut toi. Aake olisi voinut välttyä siltä, etten olisi tullut kosketukseen tämän maailman kanssa, niin epätodelliselta kuin tämä maailma kuulostikin. En kyllä siltikään oikein tiennyt, miten tämä oli kiinnitettynä omaan maailmaani. Oliko totta, että oli olemassa erilaisia universumeja, vai oliko tämä vain jonkinlaisen näkymättömän harson takana, jota tavalliset ihmiset ei voineet vain nähdä?
Ainakin minä oletin, että tapaamani kissaolento oli jonkinlainen portinvartija, vaikka Aake ei ollutkaan sanonut mitään siihen viittavaakaan. Tähän lopputulokseen olin kuitenkin päättänyt. Vaikka olinkin katsonut fantasia- ja scifileffoja, se ei ollut saanut minua valmistautumaan tähän, missä nyt olin. Luulen, että olin pysynyt niin hyvin koossa sen takia, etten vieläkään uskonut.
Saavuimme ison tummanruskean puun luokse, jonka juurissa oli jonkinlainen oviaukko. En edes tiennyt, että Suomen maastossa olisi voinut kasvaa jotakin niin suurta. Päädyin siihen lopputulokseen, että emme edes voineet olla Suomessa. Sillä hetkellä tajusin, että halusin oikeasti kotiin. Tiesin, ettei kotini ollut enää samanlainen kuin se oli ennen ollut, se oli muuttunut. Minä olin muuttunut. Näkemykseni oli muuttunut, halusin tai en. Vanhempani kumpikin ottaisivat minut luokseen. Voisin aivan hyvin olla äidin ja Rikun kanssa tai sitten isän ja Madeleinen kanssa, jos vain saisin sellaisen vakaan elämän. En kuitenkaan tiennyt, oliko sekään enää mahdollista.
”Tervetuloa”, Aake sanoi ja avasi puisen oven. Aaken olemus sai minut luottavaisemmaksi. Sisällä oli hieman tunkkaista, mutta siihen tottui. En aivan luottanut siihen, mihin astuin, mutta huomasin lattian olevan tukeva. Huone oli oikeastaan aika samanlainen kuin tavallinen asuntokin, vaikka selkeästi paljon vanhanaikaisempi ja pyöreämpi. Huoneistossa oli ovia toisiin huoneisiin. En tiennyt, miten puun sisälle mahtui niin paljon. Ei huone täysin pyöreä ollut, kuten ei puukaan. Huoneistossa oli jonkinlaisia syvennyksiä tehty puun kaarnaan. Jotenkin silti ihmettelin, miten puu saattoikin olla silti niin elävä. Olin aivan varma, että Aaken kaltaisen ihmiset. En vieläkään halunnut uskoa, että Aake ei ollut ihminen, sillä se olisi tuntunut asioiden hyväksymiseltä. Yritin päästä edes siihen sisälle, että oli olemassa tällainen maailma, joka näytti tältä ja toimi hieman eri tavalla kuin se, mihin olin tottunut.
Huoneen nurkassa oli suuri pöytä, jonka ympärillä kasvoi kauniita köynnöksiä. Sen ympärillä Aaken perhe söi ruokansa. En tiennyt, mitä he söivät, mutta muistin Aaken ostaneen jotain kasvisperäistä suklaata, joten ehkä he eivät syöneet lihaa ollenkaan. Se saattoi käydä järkeen, koska Aake oli sanonut heidän olevan yhtä luonnon kanssa. En kuitenkaan ruvennut kyselemään asiasta sen enempää Aakelta.
”Tämä on yleinen hengaustila ja täällä me syömme meidän ruokamme”, Aake sanoi kuin jatkaen ajatuksieni juoksua.
”Täällä on kirjasto”, Aake sanoi ja menimme ovesta toiseen huoneeseen. Huone oli aivan valtavan kokoinen ja se oli täynnä kirjoja, jotka vaikuttivat todella vanhoilta.
”Wow”, totesin ääneen hämmästyneenä. Kirjasto näytti kauniilta, vaikka toki siellä leijui hieman tunkkainen haju, joka tunkeutui sieraimiini erityisen vahvana, koska ilma oli muuten niin raikas. Saatoin myös haistaa puun erityisen vahvana.
Koetin joidenkin kirjojen selkämyksiä, vaikka melkein minun olisi tehnyt mieli kirkua kovaan ääneen siitä, missä minä oikein olin ja mihin olin saapunut. Tiesin ainakin sen, ettei tämä voinut olla myöskään mikään sairas vitsi. Kukaan ei pystyisi keksimään mitään tällaista.
Nappasin yhden ruskeakantisen kirjan hyllyltä ja muistin, etten ollut edes kysynyt lupaa. Aake olisi varmaan sanonut, jos en olisi niin saanut tehdä. Ainakin uskoin, että Aake piti mieltäni niin herkkänä, että tämä ei varmaan aikonut kieltää minulta mitään pitkään aikaan. Minusta oli hyvä, että Aake huolehti minusta tällä tavalla. Minua kuitenkin ihmetytti, sillä se oli Aaken syytä, että olin saapunut tänne. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta sitä ei oltu kirjoitettu suomeksi, joten en ymmärtänyt sanaakaan, mitä siinä sanottiin. Siinä oli kuitenkin hienoja kuvia keijuista ja menninkäisistä. En halunnut tietää, olivatko nekin totta. Olin saanut tarpeeksi informaatiota tälle päivälle.
Katsoin taakseni, mutta en nähnyt Aakea missään. Huomasin hänen menneen yhteen nurkkapöytään. Kävelin Aaken luokse ja mietin, mitä hän kirjoituspöydällä teki. Huomasin Aaken edessä olevan jotain tummanruskeaa paperia ja Aaken oikeassa kädessä oli sivellin, ja pöydällä oli mustepurkki.
Huomasin Aaken avaaman mustepurkin ja ottavan sieltä mustetta. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Aake mietti hetken ennen kuin laski musteen paperille. Huomasin että hän teki yhden rohkean vedon alas ja sen jälkeen ylös. Aake jatkoi kirjoittamista, ja tajusin, että kyseessä oli minun nimeni. En tiennyt, miten siihen kuuluisi reagoida. Miksi Aake kirjoitti minun nimeni? Kaikesta huolimatta olin otettu siitä, että Aake kirjoitti nimeni.
”Saat sen sitten, kun se kuivuu”, Aake sanoi ja puhalsi mustetta. Toivoin, että Aake ei olisi kääntänyt katsettaan minuun. En halunnut Aaken näkevän sitä, että poskeni olivat punastuneet. Aake kuitenkin katsoi minua silmiin ja näin hänen silmissään kimmallusta seinillä olevista valoista. Oikeastaan vasta siinä kohtaa tajusin, että valo ei ollut kellertävää vaan hieman liilaa. Ainakin Aaken silmistä heijastui liilan erilaisia sävyjä, joita en aikaisemmin ollut huomannut. Oli hieman hämärää, mutta erotin silti, että Aaken posket olivat hieman punastuneet. En ollut uskoa sitä todeksi, mutta huomasin, kuinka Aake käänsi katseensa minusta vaivaantuneena. Halusin kuitenkin kiittää Aakea, joten kuiskasin ilmoille: ”Kiitos.”
”Ai niin”, Aake sanoi ja avasi jonkinlaisia laatikoita kunnes löysi paperin, johon oli kirjoitettu tekstiä.
”Mikä se on?” kysyin hämmentyneenä.
”Tässä on kaksi runoa”, Aake kertoi. Hän vaikutti hieman etäiseltä taas kerran. En tiennyt olisiko minun ollut järkevää sanoa, mutta en voinut itselleni mitään: ”Miksi käyttäydyt taas tuolla tavalla? Aivan kuin salaisit minulta taas jotain.” En tiennyt, mitä mieltä Aake oli paljastuksestani. Enhän minä voinut oikeasti tuntea Aakea. Olisiko se voinut olla mahdollista, että toisen tunsi, vaikka ei tiennyt toisesta paljon mitään.
”Minun on vain vaikea kertoa joistakin asioista.” En ymmärtänyt, mitä Aake tarkoitti. Olisin halunnut tietää. Aake vain kohautti hartioitaan, enkä tiennyt tekikö hän sen antautumisen merkiksi vai sen takia, että minun ei kuulunutkaan tietää asioista.
”Hyvä on!” Aake huudahti turhautuneena.
”Kansallamme on pitkät perinteet ja juuret, niin pitkät etten viitsi niistä sen enempää selittää. Ymmärrät ehkä paremmin, jos sanon, että meidän jumalamme on kuu. Se ei tarkoita pelkästään kuuta, vaan kaikkea. Kuu valvoo aina, vaikka hän ei näkyisikään. Kauan aikaa on puhuttu siitä, että koittaa aika, jolloin ilmestyy pari runoa. Nämä runot ilmestyivät yhteen puuhun vähän aikaa sitten.”
En tiennyt, miten reagoida puheeseen jumalasta ja kuusta ja mistä Aake sitten ikinä selittikin. En koskaan ollut sen enempää uskonut Jumalaan, eivätkä vanhempani koskaan kastaneet minua kristinuskoon.
”Uskon, että se olet sinä.”
”Mikä minä olen, Aake?” kysyin järkyttyneenä. En halunnut muistaa sitä, mitä Elsa oli kuiskannut minulle. Hyvä, että pystyin uskomaan toisen maailman olemassaolon. Tai edes sen, että pystyin keskustelemaan asioista Aaken kanssa. Minusta tuntui, että pystyin luottamaan Aaken. Siitä syystä minä olin jatkanut polkua pitkin tai ylipäätään mennyt sillalle.
”Tässä ensimmäisessä runossa puhutaan sinusta”, Aake sanoi vakaalla äänellä. ”Haluatko nähdä runon?”
Otin runon käteeni. Se oli kirjoitettu vaaleanruskealle vanhalle paperille, mutta tekstityyli vaikutti nykyaikaiselta:
Askeleet kaikuvat tuulen mukana.
Yksinäinen mieli yrittää selviytyä muiden keskellä.
Näkökyky hänellä on uinuva.
Vaakakupissa on kaksi polkua.
Valitseeko hän oikein?
Sitä ei kukaan tiedä.
Ei kuukaan.
Hän on irrallinen sielu, vailla ankkuria.