Kirjoittaja Aihe: Ei suunnitelmia kuunnellut tämäkään elämä | Hermione/Tonks, S  (Luettu 5118 kertaa)

Demeter

  • onneliini
  • ***
  • Viestejä: 966
Otsikko: Ei suunnitelmia kuunnellut tämäkään elämä
Kirjoittaja: Demeter
Paritus: Hermione/Tonks
Sanaäärä: 300
Tyylilaji: angst, romantiikka, AU
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapautus: Hahmot ovat J.K. Rowlingin omaisuutta, tämä teksti on kirjoittamaani viihteellistä fiktiota, jonka kirjoittamisesta en saa rahallista hyötyä.

Juoni: On epäselvää, kumpi lopulta pelasti kumman, vai oliko se kenties joku aivan muu.

A/N: Femme10-haasteeseen osallistuva triplaraapale! :> Lukea saa, ja jättää kommenttiakin jos uskaltaa!





Ei suunitelmia kuunnellut tämäkään elämä


Aikuinen nainen, joka kompastelee omiin jalkoihinsa ja kaataa aamuteensä poikkeuksetta Päivän Profeetan päälle ei varsinaisesti ollut sellainen kumppani, jonka kanssa Hermione oli kuvitellut muuttavansa yhteen sodan ja Tylypahkan jälkeen.

Tai äh, tuo oli vähän huonosti sanottu: Hermione ei ollut kuvitellut minkäänlaista tulevaisuutta itselleen sodan jälkeen, eihän hän edes tiennyt, tulisiko sellaista. Mutta sitten kun kaikenlaista oli tapahtunut, sota käyty ja niin moni kuollut, oli Hermione löytänyt itsensä seisomasta lamaantuneena paikoillaan, uskaltamatta ottaa enää askeltakaan, sillä mitä jos hän menisikin väärään suuntaan? Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli ollut hukassa, ihan uskomattoman hukassa, kunnes oli silmäkulmastaan nähnyt naisen, joka oli vielä pahemmin eksyksissä kuin hän itse.

Tonks.

Ennen niin elinvoimaisen naisen ryhti oli kumara, hiukset niin haaleat, että olisi ollut sama jos niitä ei olisi ollutkaan. Kengännauhat auki, silmissä mitäännäkemätön katse, paidassa rispaantunut reikä ja nyrkissä ryttyinen liina, kahvipöydästä käteen jäänyt, puristunut sormien lomaan kun joku oli kysellyt hänen jaksamisiaan.

Yksi haparoiva askel naista kohden, sitten toinen vähän rohkeampi, ja niin hän jo seisoi Tonksin jalkojen juuressa, sitoi nauhat tiukasti rusetille, onki paperimytyn käden puristuksesta ja sanoi:

"Tule. Mennään pois täältä."

On epäselvää, kumpi lopulta pelasti kumman, vai oliko se kenties joku aivan muu, kuten Molly, joka omasta surustaan huolimatta keitti teet ja paahtoi leivät jokainen aamu, ja purskahti itkuun, kun löysi heidät samasta sängystä toistensa syleilystä, mutta joka tapauksessa, lopulta Hermione tarttui harjaan ja avasi takut hiuksistaan ja kehui kauniin violettia sävyä, johon Tonksin omat olivat palaamassa.

Kun Molly sitten vihjasi pienestä, vapautuneesta asunnosta Viistokujalla, oli Tonks pudottanut Hermionen kirjan vahingossa lattialle ja henkäissyt:

"Me otetaan se."

Niinhän siinä oli sitten käynyt, ja vaikka jokainen vuosipäivä Remuksen kuolemasta sai Tonksin jalat vapisemaan ja silmäripset takertumaan toisiinsa, oli se paljon helpompi kestää, kun Hermione paijasi häntä sylissään itkien itsekin hiljaa.

Sillä itkeähän voi monesta syystä, kuten siitä, että on menettänyt rakkaan, tai siitä, että on ollut uskomattoman onnekas ja saanut toisen tilalle.



« Viimeksi muokattu: 15.10.2012 20:16:38 kirjoittanut Demeter »


and i told you to patient, fine, balanced, kind

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 224
On se stalkkerinappula hyvä olla olemassa, kun sen takaa löytää tällaisia helmiä ♥︎ Tämä oli ihana. Niin, harvoinpa se elämä tosiaan menee suunnitelmien mukaan, ja seuraukset voivat olla hyviä tai huonoja, mutta useimmiten molempia. Ensimmäinen lause on kovin Hermionemainen ja havainnollistaa kivasti naisten eroavaisuuksia ja Tonksille ominaista kömpelyyttä, joka toi hellyttävän osansa tähän raapaleeseen. Uskottavaa on myös se, että sodan ja sen menetysten jälkeen itse kukin on hukassa ja rikki, ja silloin voi löytää yllättävistä paikoista kumppanin siihen vierelle. Minuun iskee hyvin tällainen hurt/comfort -tyyppinen asettelu, ja ihanaa, että Mollyllakin oli osansa naisten yhteen päätymisen kanssa. Mollyn tapa selviytyä on takuulla juuri tuota, että hän saa huolehtia toisista ja tarjota eksyneille turvapaikan omasta kodistaan, jotta suru ei nielisi häntäkin. Paraneminen on pitkä prosessi, mutta toisen läsnäolo auttaa. Tuo viimeinen lause toi kyyneleet silmiin. Niin koskettava ja lohduttava. Kiitos tästä!