Fandomit: Fruits Basket & Kuroshitsuji
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmoita, enkä saa tämän kirjoittamista mitään palkkiota.
Otsikko: Kulkukissa
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: tavallaan lievä Sebastian/Kyoo, tavallaan ei
Ikäraja: S
Genre: fluff, huumori
Varokaa: Kissaksi muuttuvaa teinipoikaa ja överiannosta kissafluffia. Touhussa ei myöskään ole järjen häivää.
Summary: Hän tosiaan oli pelkkä sateeseen hylätty kulkukissa, jota kukaan ei halunnut elämäänsä.
A/N: No nyt löytyi todella hyvä match! Olen jo pidemmän aikaa lollaillut ajatukselle tästä parituksesta, ja nyt oli sopiva fiilis käydä toteuttamaan visiota. Hyvin viitteelliseksi tuo parituksellisuus jäi, mutta eipä haitanne - ainakin itselleni tuli ihan överin pörröinen olo tämän kirjoittamisesta, toivottavasti jotakuta muutakin ilahduttaa.
Osallistuu Crossover-haaste III:een.
Kulkukissa
Satoi, ja se tuntui alleviivaavan kaiken mikä Kyoon elämässä oli vialla. Hän tunsi itsensä aivan ennen kokemattoman hylätyksi, potkituksi, palelevaksi, surkeaksi ja onnettomaksi. Sää teki hänet veteläksi ja ärtyisäksi, vesi liiskasi hänen turkkinsa kiinni ihoon, hän todella, todella vihasi kastumista kuin aito kissa.
Tämän siitä sai, kun yritti lohduttaa pikkutyttöä, jonka hattara oli sulanut sateessa. Ensin lapsi oli ilahtunut, syöksynyt halaamaan häntä, ja – puf! Yhtäkkiä Kyoo oli kissa, ja saman tien tytön äitikin ilmestyi paikalle, kirkui jotain kirotusta katista ja melkein litisti Kyoon käsilaukkunsa mätkäytyksellä.
Täydellinen tiivistelmä hänen surkeasta, epätoivotusta, kirotusta elämästään.
Hän tosiaan oli pelkkä sateeseen hylätty kulkukissa, jota kukaan ei halunnut elämäänsä. Ehkä hän vilustuisi ja voisi ryömiä jonnekin sairastamaan, kunnes olisi niin heikko ettei –
Kyoolta pääsi hyvin kissamaisen typertynyt naukaisu, kun joku tarttui häneen ja nosti hänet paremmin tarkasteltavaksi. Pian hän oivalsi, että pitkä mustatukkainen mies piteli häntä kainaloiden alta, ja hän tuijotti pariin viininvärisiä, hädin tuskin inhimillisiä silmiä.
"Oletpa sinä kaunis", mies sanoi ja painoi poskensa Kyoon märkään turkkiin.
Mitä? Mitä? Mitä helvettiä täällä oikein tapahtui!?
Kyoo raapaisi liian lähelle tullutta naamaa, mutta mies vain nauroi pehmeästi eikä vaikuttanut suuttuneen ollenkaan.
"Sisukas pikkuinen. Mutta voi sentään, miten märkä sinä oletkaan. Parasta, että vien sinut pois sateesta."
Ennen kuin Kyoo ennätti livahtaa miehen käsistä kuin märkä saippua, hänet oli työnnetty lämpimän mustan takin alle miehen rintaa vasten. Toinen käsivarsi tuki häntä muodostaen mukavan pesän, ja vaikka tilanteessa oli pielessä täsmälleen kaikki ja vaikka hänen olisi pitänyt olla hyvin huolissaan, hänen teki silti mieli kehrätä. Lämmintä... ja joku, joka tuntui pitävän hänestä.
Ja juuri siksi Kyoon pitäisi livistää juuri nyt ja jättää mies siihen uskoon, että oli poiminut kadulta tavallisen kulkukissan, joka sitten vain oli sattunut karkaamaan. Se olisi paljon parempi vaihtoehto kuin totuus – miten ikinä hän muka selittäisi muodonmuutoksensa? Hän ei edes tiennyt kuinka kauan kissahahmo vielä kestäisi, eikä hän halunnut muuttua miehen takin sisällä. Se olisi äärettömän kiusallista.
Olisi ikävää raapia niin mukavalta tuntuvaa ihmistä, joten Kyoo yritti ensin kiinnittää kantajansa huomion tökkimällä tassullaan kynnet sisään vedettyinä. Sillä ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että toinen käsi alkoi rauhoittavasti silitellä häntä takin läpi.
Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Hän rimpuili ja raapi sen minkä pystyi, mikä ei ollut paljon koska sää sai hänet haluamaan vain nukkua. Mutta varmasti naarmujen täytyi tuntua edes jossain.
"Shh, älä ole niin malttamaton, kaunokainen", mies sanoi ja paransi otettaan Kyoosta. "Matka ei ole enää pitkä."
Riehumisella ei näköjään ollut minkäänlaista vaikutusta. Kyoo huokasi. Tästä tulisi taas samanlaista, häntä pidettäisiin hirviönä heti kun hänen muotonsa muuttuisi. Parasta alistua siihen saman tien, sillä hän ei näköjään onnistuisi pääsemään vapaaksi tästä sylistä.
Hänen olisi siis parasta nauttia tästä harvinaislaatuisesta hetkestä, jona tunsi olonsa mukavaksi. Miehen sydän löi rauhoittavasti, rintaa vasten painautuneena Kyoo tunsi sen koko kehossaan. Silittely oli niin rentouttavaa, ettei hän voinut kuin käpertyä kerälle ja kehrätä.
Matka oli ohi melkein saman tien, mies ilmeisesti asui hyvin lähellä paikkaa, josta oli Kyoon löytänyt. Outoa kyllä Kyoo ei kuullut minkäänlaista avautuvan ja sulkeutuvan oven ääntä, äkkiä mies vain pysähtyi ja avasi takkinsa.
Kyoo loikkasi heti käsivarrelta ja etsi itselleen piilopaikkaa tai pakoreittiä. Paikka näytti aivan tavalliselta ihmisasumukselta, enemmän länsimaiselta, ja Kyoo ryntäsi vaistomaisesti korkeimpaan paikkaan jonka suinkin näki. Kirjahyllyn päälle.
Paikan valinta osoittautui surkeaksi, kun hän poksahti takaisin ihmishahmoonsa.
Hänen peräänsä juosseen miehen silmät levisivät tyrmistyksestä tämän nähdessä kirjahyllynsä päällä nököttävän alastoman teinipojan.
Hienoa. Juuri tätä Kyoo oli tosiaan kaivannutkin. Hän yritti peittää kasvonsa kädellään, koska voi luoja, miksi juuri hänen elämänsä täytyi olla tällaista farssia? Ja tietenkin asennon vaihto sai hänet menettämään tasapainonsa ja putoamaan.
Hän tipahti suoraan odottaville käsivarsille, jotka pitelivät häntä ihan yhtä varmasti poikana kuin kissanakin.
"Hyvänen aika", mies päivitteli. "Mikä sinä tarkalleen ottaen mahdat olla?"
Kysymys, johon Kyoo olisi itsekin mielellään tiennyt vastauksen. Ihminen, kissa, hirviö – mikään ei tuntunut ihan oikealta, ja selittäminen oli vielä vaikeampaa. "Mitä se sinulle kuuluu? Päästä minut vain ulos, ja anteeksi vain etten ole mikään söpö lemmikkikissa, mutta en pyytänyt tulla kidnapatuksi tällä tavalla!"
Mies ei tehnyt elettäkään laskeakseen hänet jaloilleen, vaan tarkasteli häntä hyvin kauan ja tuntui näkevän enemmän kuin ihmisen olisi pitänyt. "Sinä puhut, ja näytät aivan ihmiseltä."
"Totta kai minä puhun! Ja totta kai minä olen ihminen!" Mutta oliko hän, todella? "Mitä väliä sillä on? Päästä minut pois!"
"Kuten haluat."
Kyoo asetettiin jaloilleen, ja hän oli äkkiä hyvin tietoinen siitä että seisoi keskellä jonkun tuiki tuntemattoman miehen olohuoneen mattoa ilkialasti ja vettä tippuen. Sade piiskasi huoneen ikkunoita ja teki hänen olonsa entistäkin kurjemmaksi, pelkkä ajatuskin ulos palaamisesta teki pahaa. Jalat kantoivat vain vaivoin eikä häntä ollut varmaankaan ikinä nolottanut yhtä paljon.
Tilanteen ainoa hyvä puoli oli se, että mies näytti suhtautuvan häneen enemmänkin lumoutuneella uteliaisuudella kuin järkyttyneellä kauhulla.
"Ja mihin sitten mahdat olla menossa?" mies kysyi.
Se tuntui suojausten läpi päässeeltä potkulta palleaan ja muistutti siitä, ettei Kyoolla todella ollut paikkaa mihin mennä. Hän oli juossut Soomien luota ymmärrettyään kenties viimeisen kerran, ettei hänelle olisi siellä koskaan muuta sijaa kuin halveksitun hirviön, ja hän oli vaellellut päiväkausia surkutellen itseään – kunnes tämä mies oli poiminut hänet.
"En tiedä", Kyoo myönsi. Viimeisetkin voimat valahtivat hänen jaloistaan ja hän lysähti tiedottomaksi kasaksi.
*
Kyoo havahtui mukavassa, pehmeässä, lämpimässä vuoteessa. Mies istui sen laidalla katsellen häntä.
"Nukuitko hyvin?" mies kysyi.
"Nnh", Kyoo sanoi. Hänen aivonsa eivät laisinkaan olleet menossa mukana, tuntui kuin joku olisi työntänyt hänen päänsä täyteen pumpulia.
"Sinulle on nousemassa kuumetta. Niin voi käydä, mikäli vaeltelee liian kauan kylmässä sateessa."
Kyoo olisi mielellään vastannut jotakin ärsyyntynyttä ja nokkelaa, mutta vuode oli liian mukava.
"Mikä sinun nimesi? Minä olen Sebastian."
"Kyoo." Sukunimi ei tuntunut oleelliselta eikä Sebastiankaan ollut paljastanut omaansa.
Sebastian hymyili hiukan. "Oletko nälkäinen, Kyoo?"
Kyoo nyökkäsi.
"Syötkö mieluummin ihmisten vaiko kissojen ruokaa?"
Mikä kysymys tuo oli olevinaan? Tässä ei ollut yhtään mitään järkeä. "Tietenkin ihmisten."
Sebastian kallisti päätään, kapeat kulmat kurtistuivat. "Se on pieni ongelma. Minulla ei satu olemaan ihmisten ruokaa, joten minun lienee käytävä ostoksilla."
"Voileipä käy ihan hyvin."
"En syö voileipiä, Kyoo."
Ilmoitus puistatti Kyoota hiukan, tai sitten se johtui kuumeesta. Mutta hän ei väittänyt vastaan, kun Sebastian sanoi menevänsä ostamaan hänelle jotain syötävää ja kehotti nukkumaan sillä välin.
Ulkona satoi yhä, ja kuume imi hänestä viimeisetkin voimat. Hän vaipui uudelleen uneen.
*
Kyoon kuume jatkoi nousuaan, kunnes hänen tajuntansa muuttui houreisiksi toisiinsa liittymättömiksi muistikuviksi. Mutta aina kun hän havahtui, Sebastian oli paikalla huolehtimassa hänestä eikä näyttänyt nukkuvan koskaan.
Sebastian laittoi kylmiä kääreitä hänen otsalleen, antoi juotavaksi runsaasti vettä ja lämmintä maitoa hunajalla, ja kantoi hänet välillä vessaan kuin hän ei olisi painanut mitään.
Hän suunnitteli karkaamista, koska jos hänen kuntonsa huononisi vielä, hän muuttuisi aivan varmasti. Ja sitten olisi selitysten vuoro. Mutta olisi tuntunut typerältä juosta pakoon, kun joku ilmeisesti oli halukas huolehtimaan hänestä ainakin hänen sairautensa ajan, ja mihin hän tosiaankaan olisi mennyt?
Ja erään kerran unesta havahtuessaan Kyoo havahtui kissana.
Sebastian piteli häntä sylissään ja silitteli hyvin kevyesti hänen selkäänsä, rapsutti välillä korvien takaa ja tutkaili hänen tassujaan kasvoillaan uneksiva ja pöljä ilme. Se ei sopinut Sebastianille kovinkaan hyvin.
Kyoo oivalsi löytäneensä jonkun, joka ei pelkästään sietänyt hänen hahmonsa muuttumista, vaan suorastaan palvoi sitä.
Oli hyvin lämmin ja turvallinen olo. Kyoo antautui helliteltäväksi, kehräsi ja leipoi Sebastianin paitaa tassuillaan. Ilmeisesti hänen päivänsä kulkukissana olivat ohi.