Otsikko: Päivä, jona maailma meni naimisiin
Kirjoittaja: Surunmurhaaja
Paritus: Severus/Regulus
Ikäraja: K-11
Genre: angsti
Summary: Koska olipa kerran maailma, joka loi yhden ihmisen jonka olkapäähän Severus uskalsi nojata, ja sitten kadotti hänet ikuisiksi ajoiksi.
A/N: Olipa kerran Suru, joka piiskasi itsensä kirjoittamaan. Haasteet:12+ virkettä VII (sanat haasteen lopussa), Älyttömät otsikot.
Päivä, jona maailma meni naimisiin
Yliarvostettuja olivat häät, joissa maailma itki parin onnen puolesta, aliarvostettuja olivat hautajaiset, joissa maailma itki hattujensa alla suruaan häpeillen. Sillä hautajaisissa yksikään ei tohtinut iskeä kynsiään poloiseen vainajaan, epämiellyttävimpäänkään sellaiseen. Olettaen, ettei henkilö ollut eläessään niin ikävä, ettei Hänen Kylmyydelleen suvaittu kuoppaa kummempaa tarjota.
Severus, niin kuin hän vaivoin saattoi tunnustaa se olevansa, tuijotti heijastusta jostakin entisestä henkilöstä. Sellainen ironia saattoi ehkä kuoria useimpia sisältäpäin; kaksi heijastusta tuijottamassa toisiaan, toinen elävä ja toinen kuollut, hah.
Minkä koomikon ankea kevätpäivä hänessä menettikään. Mutta, niin kuin Severus saattoi arvella, tällä menetyksen hetkellä maailma kaipasi eniten sitä samaa vanhaa ankeaa Severusta...
”Tyhjänpäiväistä”, hän mutisi ikävä kurkussaan ja toivoi, ettei kukaan kuullut. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut tuoda päivänkakkaroita, mutta hänelle tungettiin kallat väkisin syliin. Ihan kuin ruumis välittäisi, hän ajatteli, ja kasvoja koristavat uurteet syvenivät entisestään.
Matka arkulle kesti viisitoista ikuisuutta, sillä hän ehti läpikäydä elämänsä joka askeleella. Miehen koko olemus oli vastahakoinen, sillä vuosien epätietoisuuden jälkeen edessä oleva surutyö veisi häneltä hengen, siitä hän oli varma. Severus arveli voivansa välttää sen, jos hän vain juoksisi helvettiin sieltä eikä pudottaisi kukkia, mutta eräs sudenkorento lensi miestä päin ja hän pudotti kimpun säpsähtäen.
Valkoinen tippui valkoista vasten, vaan Severus ei jäänyt kuuntelemaan että kimpun toinenkin pää kolahtaisi kanteen. Hän tukki korvansa ja kääntyi juoksemaan ja pysähtyi jossain illan maissa, kun oletti paenneensa Kaipaukselta.
Yliarvostettuja olivat häät, jotka eivät koskaan saaneet ainuttakaan hänen kasvolihastaan värähtämään, aliarvostettuja olivat hautajaiset, jotka kuvittelivat elämän voivan jatkua tuskan ohimentyä. Koska olipa kerran maailma, joka loi yhden ihmisen jonka olkapäähän Severus uskalsi nojata, ja sitten kadotti hänet ikuisiksi ajoiksi. Ja olipa kerran Maailma, joka tappoi hänen onnellisimmat ajatuksensa, koska hän oli vahingossa unohtanut ne sen henkilön sisään joka oli eri mieltä kuin Maailma.
Toki elämä oli vaikeaa, jos suurin uhka oli olla eri mieltä kuin se, jonka varaan asetti kaiken. Mutta kun tarina oli lopussa ja polku haarautui, elämä oli vaikeampaa kun ei halunnut asettaa mitään minkään varaan. Hän saattaisi vain seisoa siinä ja odottaa, että jääkausi alkaisi ja jäätikkö veisi hänet mukanaan, mutta hän ei halunnut minkään orgaanisen tai epäorgaanisen tekevän päätöksiä puolestaan.
Ei varsinkaan minkään hajuvedeltä tuoksuvan ja taskut huulirasvaa täynnä olevan orgaanisen massan, vaikka joku mukaymmärtäväinen oli niin tiennyt hänen maailmansa valaistuvan. Ei, pitkään hänen taivaankantensa oli ollut ikiharmaa ja täynnä ihanaa, turruttavaa tietämättömyyttä. Ja kun se posteljoonipöllö oli tuonut hänelle niin avuliaasti valaistusta - Reguluksen ruumis löydetty ja muuta viheliästä -, hän kaipasi heti viime minuuttia. Sillä minuutti sitten kaikki olivat olleet elämää täynnä, järjestäneet mieltä liikuttamattomia häitä ja pitäneet Severuksen mielen tasapainossa.
Ja nyt olisi vain niitä kaiken muuttavia ikäviä hautajaisia, muilta varmaan tuntui tältä jos koko suku menisi kerralla naimisiin.
Sanalista: hattu, kynnet, kylmä, heijastus, kuoria, kevätpäivä, menetys, tyhjä, kalla,uurre, askel, vastahakoinen, sudenkorento, valkoinen, kaipaus, tuska, maailma, ajatus, uhka, polku, jäätikkö, huulirasva, taivaankansi, posteljooni, elämä