Ficin nimi: It's either you or me, and I prefer me
Kirjoittaja: Talviomena
Oikolukija: -
Fandom: Thief
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Garrett, Gilbert (oc)
Yhteenveto: Liikkumatonta ruumista tuijottaessaan Garrett tajusi mutkistaneensa juuri keikkaa huomattavasti.Varoitukset: Yleinen moraalittomuus
Vastuunvapaus: Thief-maailmasta ja Garrettista kiitos edesmenneelle Looking Glass Studiosille sekä Ion Stormille. Gilbert ja Fred ovat omia hahmojani.
Osallistuu Pahishaasteeseen________________________________________
Keskiyö ja kaikki hyvin.
Gilbert saapasteli kartanoa kiertävällä muurilla ja katseli hiljaista pihamaata yölintujen sirkutusta kuunnellen. Oli tähtikirkas yö Auldalen hienostoalueella, ja Gilbert oli palkattu ylimääräiseksi yövartijaksi kartanonherran saatua kutsun erään ylhäisöpariskunnan pirskeisiin. Siellä ne söivät ja joivat ja tanssivat ja kehuivat toisiaan kilpaa samalla osoitellen lihavilla sormillaan toisiaan muodista jo poistuneita pukuja arvostellen.
Gilbert oli ottanut tehtävän vastaan empimättä, sillä ylimääräinen raha tuli tarpeeseen: hänen vaimonsa odotti heidän toista lastaan ja Gilbertin patalaiska Fred-serkku yritti viikottain pummata heiltä heidän vähäisiä säästöjään heittääkseen hukkaan jälleen yhden illan jossakin kaupungin räkälässä. Ehkä tämä oli Fredin tapa yrittää hyvittää velkojaan; hän oli itse suositellut Gilbertiä kartanonherralle, kun tarve uudelle vartijalle oli ilmennyt. Gilbertillä oli suuret odotukset työskentelystä serkkupojan kanssa, pääsisipähän todistamaan tuon oikeasti itse tienaavan kännirahansa.
Gilbertin vastuualueeksi oli annettu kartanon länsipuolen pihamaa; hänen tuli tunnistaa kaikki, mikä liikkui ulkoseinän ja muurin välisellä alueella ja jos ei tunnistanut, niin ampua siihen niin monta nuolta, ettei se enää liikkunut. Yksinkertaista, joskin melko pitkäveteistä, etenkin kun kaikki muut muurinvartijat vaikuttivat lähteneen tauolle ja jääneet sille tielleen. Eikö moisesta laiskottelusta kuuluisi saada jonkinlaisia sanktioita?
Lähestyessään muurinkulman pientä rappustornia Gilbert kuuli hilpeää, sammaltavaa naurua. Se oli Fredin vartiopaikka, ja näytti siltä, että kartanonherran poissaolo oli saanut tunnollisen alaisen lipsumaan paheellisten tapojensa ääreen.
Lattialla lojuvien pullojen määrä hätkähdytti Gilbertiä. Mistä serkkupoika oli edes repäissyt tuollaisen määrän alkoholia ja vielä työaikana, ellei isäntänsä viinikellarista? Gilbert itse ei ollut viinaan menevä mies, eikä koskaan päästänyt tilannetta siihen pisteeseen, että menettäisi kontrollinsa, joten tällainen häpeämätön velvollisuuksien laiminlyönti sai pienet ukkospilvet vyörymään hänen mielessään. Niinpä Gilbert harppoi ulos tornista takaisin partioimaan heti ilmoitettuaan tilusten länsipuolen rikkumattomasta rauhasta työtoverilleen, joka tuskin edes kuuli häntä humalaisen laulunsa tunnelmissa.
Tuohtuneena Gilbert kopisteli edes takaisin muurilla, mutta kiihtyneestä mielentilastaan huolimatta hän muisti pitää silmällä pihamaata. Ainakin joku täällä tekisi työnsä hyvin! Rauhallinen kesäyö ei kuitenkaan kyennyt enää tyynnyttämään hänen mieltään, jopa pikkuiset yölinnut koettelivat hänen hermojaan; viaton muurinharjalla kipittävä orava oli kuin henkilökohtainen loukkaus hänen työrauhalleen, ja Gilbert kääntyi hätistääkseen sen pois. Oravan sijasta Gilbertin takana seisoi kuitenkin tummaan viittaan verhoutunut mies, jonka pään yläpuolelle kohotetussa kädessä oli pamppu valmiina ottamaan kontaktia Gilbertin pään kanssa.
...
Sekuntti tuntui ikuisuudelta Garrettin ja vartijan tuijottaessa toisiaan, kumpikin aivan yhtä järkyttyneinä.
Garrett oli suunnitellut visiittiä kartanoon jo pidemmän aikaa, ja nyt kartanonherran poissaolo oli antanut hyvän tilaisuuden suunnitelman toteutukseen. Garrett oli jo ehtinyt täyttää reppunsa kartanonherran tyttären korurasioiden sisällöillä, ja osa kartanosta oli vielä käymättä läpi. Varas oli kolkannut muut muurinvartijat työrauhansa takaamiseksi jo aikaa sitten ongelmitta, eikä hänellä ollut ollut aikomustakaan tulla huomatuksi pahaisen oravan takia.
Pörröhäntä oli toden totta tuottanut ongelman, joka vaati äärimmäisen nopeita ratkaisuja.
Häkeltynyt vartija tavoitteli kädellään miekkaansa, jousesta kun ei ollut tältä etäisyydeltä mitään hyötyä, ja tuon suu aukesi varoittavaan huutoon. Garrettin aivot kirkuivat häntä toimimaan; adrenaliinihuumassa hänen kätensä iskeytyivät vartijan rintakehään. Katsekontakti varkaan ja vartijan välillä ei katkennut edes vartijan tipahtaessa huitoen muurilta ja murtaessa niskansa maahan osuessaan.
Liikkumatonta ruumista tuijottaessaan Garrett tajusi mutkistaneensa juuri keikkaa huomattavasti.
Varkaus oli rikos, joka johti helposti tutustumiskierrokseen Cragscleftin vankilassa, mutta murha vei suoraan hirttopuuhun. Kumpikaan vaihtoehto ei pahemmin Garrettia viehättänyt. Hän oli kyllä täydellisen sujut itsensä kanssa viedessään ihmisten viimeisen rovot - sen sijaan tappaminen ei kuulunut hänen tunnusmerkkeihinsä. Jos tilanne vaati sitä, hän teki sen; ei arvoesineiden, vaan henkensä vuoksi.
Hän oli mestari alallaan, koska hänen ei tarvinnut tappaa saadakseen haluamansa. Hän ei ollut yksi niistä amatööreistä, jotka hiipivät kuin puukengin ja antoivat vangita itsensä puolivahingossa unohdettuaan kokkipojan nähneen heidän kasvonsa. Ei, Garrett ei tappanut keikoilla, koska siihen ei ollut tarvetta.
Pahuksen orava.
Mutta ei tuota onnetonta voinut tuohonkaan jättää. Ruumis vaikeutti aina asioita, se herätti huomiota ja yllytti virkavallan tutkimuksiin, jotka silkka välinpitämättömyys olisi voinut pyyhkäistä arkistoon tavallisen varkauden tapauksessa. Ruumiin hävittäminen oli kuitenkin suhteellisen hankalaa tällaisessa paikassa. Olisi pitänyt löytää jokin kolkko nurkka, josta kukaan ei lähiaikoina osaisi etsiä kadonnutta vartijaa.
Tai sitten voisi syyttää jotakuta toista.
Suunnitelma muotoutui Garrettin päässä nopeasti.
Muurinkulman rappustornista kantautunut älämölö oli tauonnut ja Garrett saattoi kävellä suoraan ovesta sisälle kenenkään huutamatta hälytystä. Vartija oli sammunut keskelle huonetta pullojen ympäröimälle tuolille, ja Garrett loi tuohon säälittävään olentoon katseen, jonka armottomuus sinetöi tuon kohtalon. Varas sulloi reppuunsa pari pulloa, yhden tyhjän ja yhden puolityhjän, ennen kuin raahasi sammuneen vartijan muurille.
Garrett kurkisti muurinreunan yli; siellä vartija yhä makasi aivan yhtä kuolleena kuin hetki sitten. Huokaus. Garrett ei voinut sanoa nauttivansa tästä, mutta vaakakupissa olivat oma rauha ja pitkä kököttäminen kotioloissa Vartioston haravoidessa kortteleita murhaajaa etsien. Jälkimmäisen toteutuminen olisi kaikin puolin harmillista, sillä Garrettinkin piti maksaa vuokransa ja hänen vuokraisäntänsä oli pahempi kuin Vartiosto.
Garrett kaivoi repustaan puolityhjän pullon ja lorautti sen sisällön osin muurille, osin kännikalan päälle ja loput alas muurilta ruumiille. Nyt hänellä oli kaksi tyhjää pulloa, joista toisen hän asetti uinuvan vartijan syliin ja toisen iski sirpaleiksi muurille. Lopuksi, joskin vastahakoisesti, Garrett kaiveli ryöstösaalistaan ja sujautti sammuneen vartijan taskuun pari kolikkoa ja kartanontyttären arvottomimman sormuksen. Jos kävisi onnekkaasti, vartija saisi syyt niskoilleen sekä varkaudesta että työtoverinsa kurjasta kuolemasta.
Kun lavastus oli valmis, Garrett hoiti keikan loppuun, tällä kertaa keskeytyksettä, ja suoriutui sitten muurin ulkopuolelle kaduille, jättäen taakseen arvoesineistä tyhjennetyn kartanon ja yksinäisen vartijan, jonka herättyään saisi ikimuistoisen päänsäryn.
________________________________________
A/N: Tämän ficin pääasiallinen tarkoitus oli kuvastaa sitä, miksi en pidä tappamisesta Thief-peleissä. Vartijoiden käytös ja keskinäinen jutustelu tuovat todella sellaisen vaikutelman, että ne poloiset ovat vain töissä siellä. Osaltaan tämä myös pohdiskelee Garrettin egoistista moraalia, tai sen puutetta – Garrett saattaa olla pelien sankari, mutta puhdasta hyvistä hänestä ei saa pesemälläkään.
