Kirjoittaja Aihe: Tuntematon sotilas: Mannerheiminviinassa | k11 | 15/15 6.12.2021  (Luettu 2197 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
Nimi: Mannerheiminviinassa
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Ficletsarja. Yleishupia, hahmotutkielmaa ja hiukan perisuomalaista melankoliaa.
Ikäraja: k11
Parituksia: on, muttei pääosassa
Varoitukset: Puhutaan hiukan sodan kauhuista ja siihen liittyen canonisista hahmokuolemista
Yhteenveto: Niin kuin kaikissa kunnollisissa suomalaisissa taideteoksissa, on Tuntemattomassa sotilaassakin omistettu kokonainen luku sille, että päähenkilöt vetävät perseet. Sitten käy niin kuin monesti kännissä käy – lauletaan, tanssitaan, äijäillään ja muistellaan menneitä ja niitä tovereita, jotka eivät syystä tai toisesta ole paikalla. Joku alkaa riehua, joku voi pahoin, joku sammuu ja jotkut puhelevat keskenään syntyjä syviä. Ja toki on joku, joka ei juo, koska ei tahdo juoda, tai vaihtoehtoisesti siksi, että velvollisuus estää. Ja joku, jolta jää koko bilepäivä välistä ja joka saa kuulla parhaista kommelluksista vasta jälkikäteen. Kyllä pelkästään tämän takia tästä penteleen teoksesta on kolme elokuvaa ja tv-sarjasovitus.
Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään. Myöskään murteiden paikkansapitävyydestä en mene takuuseen. Jotkin repliikit ovat suoraan alkuperäisteoksesta.

A/N: Osallistuu ficletkolmesataseen (sanat ja sanamäärät osien alussa), FinFanFuntonniin (sanalla 868 sotamies) sekä albumihaasteeseen Juice Leskinen & Coitus Intin kappaleella Kuopio tanssii ja soi, jonka voi kuunnella vaikkapa YouTubesta tai Spotifysta.

Tässä on iloisesti sekoitettu keskenään Tuntemattoman sotilaan, Sotaromaanin, 1985 elokuvan ja 2017 elokuvan/tv-sarjan juttuja. Varsinaista päähenkilöä ei ole, vaan jokainen osa on yhden hahmon näkökulmasta. Tarina etenee kohtalaisen kronologisesti bileiden aatosta dagen efteriin. Ja vaikka tässä ei shipit varsinaisesti ole pääpointti, niin musta on ehdottoman tärkeää että kaikki tiedätte että minun maailmassani Rokan Antti ja Lyyti sekä Suden Tassu ja Tyyne on kaikki nelistään kimpassa ja muutenkii yhtenä ja onnellissii. Aina.







MANNERHEIMINVIINASSA



1. Sotamies Susi (Ficlet300 006 vauva, 405 sanaa)

”Otaha sie Tassu tää miult nii mie saan käit käyttöön.”

Tyyne ojentaa puolen vuoden ikäistä tyttövauvaa, joka kitisee ja venkoilee hämmentyneenä Tassun ottaessa sen syliinsä.

”Eik hyö oo antant siul nimmee ollenkaa”, hän kysyy vauvalta huvittuneesti hymyillen, vilkaisten porkkanoita paloittelemaan ruvennutta Tyyneä ja Lyytiä, joka on syventynyt työn touhuun hänen vieressään. ”Tää. Ja pois tielt. Voi sinnuu.”

”Varoha sie. Veihti käes.”

Tyynen ääni on kärsimätön, mutta ilme lämmin, kun Tassu pyörähtää hänen ohitseen ovensuuta kohti.

”Ja tuolviisii uhkaileep. Männää myö Tytti pois tielt.”

”Otit sie Tassu jo sen Antin paketin sieltä?” Lyyti kysäisee hänen peräänsä. Tassu kääntyy kannoillaan ja hyppyyttää vauvaa, joka on lakannut inisemisensä.

”Otin mie. Panin het reppuun nii ei jää.”

”Mahtuuks siul jos mie viel jottain siihen panisin lissää?”

”Mahtuu. Hyvin mahtuu. Läheks sie Tytti issäis luo seikkailee?”

”Tassu?”

”Mahtuu miul”, Tassu lupaa. Lyyti hymyilee hiukan anteeksipyytävästi ja pyyhkii käsiään esiliinaan.

”Rauhal on nii paljo asjaa.”

”Kylhä mie tiijän. Enkä mie viel hetkeen täst lähekkään, evväät voip panna lähteis sit. Pyssyyt paremmin hyvänä.”

”Kun pääsisitte työki kerran sammaan aikaan.”

”Kylhä myö ain koitettaan”, Tassu sanoo hiljaa. ”Nytki koitettii mut ei. Ei millää.”

Lyyti huokaa, mutta hänen ilmeensä kirkastuu hänen katsoessaan Tassun ohi. Rauha seisoo tuvan ovella, ja hänen takanaan eteisessä joku kuuluu pyyhkivän jalkojaan.

”Hei. Mitäs työ.”

”Tenhol on nälkä.”

”Kyl täs viel männöö. Mitäs sie Petjaki tän?”

”Tenhol on kova nälkä.” Petjan ilme kertoo, että Tenhon suuri kärsimys on pikemminkin dramaattista kuin aitoa laatua.

”Mänkää sannoon sil et viel pittääp kestää jonki aikaa”, Tassu kehottaa. ”Sit ko aurinko ossuu…”, hän kurottaa kaulaansa ja katsoo ikkunasta ulos arvioiden hetken. ”Sit ko aurinko ossuu siihe navetan kulmal nii tulkaa.”

”Issääns tulloo”, Tyyne kommentoi lasten mentyä menojaan. ”Mie luulen jot Antti sielki komentelloo ukkoloi juur tuolviisii.”

Tassu hymähtää eikä kiellä.

”Hyö on keittänt kiljuu siel, sanoink mie siit?”

”Ja Antti esmiehenä tietenkii”, Lyyti tuhahtaa hilpeästi. Hän ojentaa käsiään Tassulle, joka ojentaa vauvan nyt vuorostaan hänen pideltäväkseen.

”Kysy se joukkueenjohtajan luppaa ensittäin”, Tassu hymyilee.

”Sillee tee Tytti sieki”, Lyyti sanoo vauvalle. ”Ain pyyä ensittäin luppaa ennen ko kiljuu ruppeet keittää.”

”Tai elä ruppee keittää ensinkää”, Tyyne lisää olkansa yli, mutta hymyilee sitten heti: ”Mutta pittäähän siel lustiiki olla välil. Ko kerranki ilman mittää.”

”Kyl hyö lustii ossaat pittää ain”, Tassu tuumaa. ”Huomen hyö sen avvaa.”

”Ja Antti kertooki siul siit kaiken ko pallaat.”

”Nii hää lupas. Mie tuon paketin ja Antti tuo tarinoit.”

Kattila porisee tasaisesti, iltapäivä on kullanhohtoinen. Hetken kesä tuntuu aivan tavalliselta, sodattomalta.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2021 05:56:05 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
Vs: Tuntematon sotilas: Mannerheiminviinassa | k11 |
« Vastaus #1 : 02.12.2021 00:21:49 »
2. Sotamies Salo (Ficlet300 004 mies, 320 sanaa)

Salo onnistuu vain vaivoin olemaan röyhistämättä rintaansa, kun Vanhala kömpii teltasta Poika mukanaan.

Kaikki on kerrankin mennyt suunnitelmien mukaan. Juhlapäivä on kaunis ja poutainen. Hietasen jakamista marskinviinoista riittää joka miehelle millilleen saman vahvuinen ryyppy kenttämukiin. Ja sitten heillä on tietenkin sellaista tunnelmannostattajaa, jollaista ei muilla porukoilla olekaan. Josta on unelmoitu pian vuoden päivät, ja vihdoin viimein täksi päiväksi on saatu tilaisuus toteuttaa se unelma.

Ja siitä, vaikkei sitä kovin moni ääneen sanokaan, on oikeastaan kiittäminen Saloa.

On kyllä totta, että Rokka ja Rahikainen hoitivat astian varastamisen, ja kiljun rakentamiseen osallistuivat he kaikki – jopa Suden Tassu, joka vain muutama päivä sitten lähti kotiinsa lomalle ja jolta siksi jää nyt juhlat juhlimatta, antoi mielihyvin leipäannoksensa hyvään tarkoitukseen. Määttä ja Vanhala hakivat veden, ja Koskela antoi keittelyvaiheeseen ohjeita Rokan kanssa sen lisäksi, että ylipäätään antoi siunauksensa koko touhulle. Yhteistyöllä tämä juhla on saatu aikaan.

Mutta ei siitä kumminkaan olisi tullut mitään, ellei Salo olisi vahtinut reppujen alla piilossa kypsynyttä Poikaa. Mäkilä, joku muu töpinästä, pahimmassa tapauksessa jopa vääpeli tai kuovi itse olisi voinut varoittamatta tulla penkomaan heidän tavaroitaan. Astian katoamisesta nousi töpinässä kova meteli, kun se huomattiin. Kuulemma vartiointia tehostettiin. Seuraamuksillakin joku on kertonut Mäkilän uhkailleen.

Salon piti olla siksi viekas ja varovainen, kun Koskela antoi kiljupöntön silmälläpidon hänen tehtäväkseen. Koskela on kyllä päällikkönä aivan omassa sarjassaan. Huomaa kaiken tärkeän paikoista ja asioista ja ihmisistäkin. Ei tällaista vastuuta olisi tietenkään kannattanut jollekin Rahikaiselle antaa, tietäähän tuon. Salo on siitä aivan samaa mieltä Koskelan kanssa.

Jsp:llä hän onnistui näyttämään niin uskottavalta melkein parantuneen hiertymänsä kanssa, että hänelle annettiin vapautusta heti kolme päivää, ja niiden aikana hän nirhaisi rupea niin, että jalka alkoi särkeä uudestaan. Se oli pieni uhraus sen vuoksi, että juhlajuoma pysyi varmassa turvassa tähän päivään asti.

Eikä sitä uhrausta moni ole ehtinyt huomatakaan, mutta Koskela on, koska Koskela huomaa kaiken.

”Paraihin en kuulu, mutta miehen reijän oon täyttäny”, Salo julistaa riehakkaasti. ”Enkö oo?”

Koskela nyökkää painokkaasti. Salo on mielissään.

Kaikki se huomaa.
« Viimeksi muokattu: 02.12.2021 03:29:59 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
Vs: Tuntematon sotilas: Mannerheiminviinassa | k11 |
« Vastaus #2 : 02.12.2021 00:23:10 »
3. Luutnantti Kariluoto (Ficlet300 005 nainen, 445 sanaa)

”Vain esimerkki vaikuttaa suomalaiseen. Lisäksi on sopivasti yllytettävä hänen kunnianhimoaan. Sotamies tuntee tiettyä alemmuutta esimiehen suhteen, ja tämä tunne on ohjattava suorittamaan tekoja, joissa mies voi tuntea nousevansa esimiehen rinnalle. Mutta ennen kaikkea. Ei mitään heikkoutta… Sulje sisääsi mitä tahansa. Ulospäin ei ole kuin kiveä.”

Kariluoto pamauttaa nyrkkinsä pöytään korostaakseen sanojaan. Tuhkakupit, lasit ja lautaset helähtävät, ja se saa hänen uhonsa hieman taittumaan, mutta se nousee taas heti hänen huomattuaan kaiken pysyneen ehjänä.

Hän on loistavalla tuulella. Hänestä tuntuu, että vasta nyt hän on murtanut kunnolla jonkin koodin, saanut kiteytettyä jotakin olennaista. Ei hän huonona upseerina pidä itseään, mutta hänestä on tärkeää osata tiivistää oppinsa näin. Niin, että ne voi helposti opettaa niille, jotka tulevat hänen jälkeensä.

Niistä jälkeentulevaisista mankuu parhaillaan vänrikki Nousiainen Lammion petillä kämmen niskan takana ja savuke hampaissaan. Vaikkei Kariluoto aivan suostu samaistumaan Nousiaisen varsin alatyylisiksi äityviin haaveisiin – ei toki sillä, etteikö hän ymmärtäisi Nousiaista, humala teettää, ja tänään kaiken tällaisen voi antaa upseerilta anteeksi – tuovat ne hänellekin haikeita unelmia mieleen.

Lomalle kai tässä itse kukin kaipaa. Helsinkiin, onnen riemun kaupunkiin.

”Sen minä kundit sanon että sitten kun sinne mennään niin minä kaadan ensimmäisen pystytissisen sutturan alleni enkä siitä nouse ennen kuin itse Marski tulee ja käskee”, Nousiainen maalailee. ”Tosta noin sen ottasin ja sen sanon että Suomen sotilas vastaa kahtakymmentä saksalaistakin mitä naisiin tulee…”

Niin. Kariluoto koettaa parhaansa mukaan pitää Sirkan pyhästi erossa näin epähienoista puheista, mutta on siinä tällaisessa ikävässä haastetta. Aikaa on edellisestä lomasta ja kohtaamisesta. Kapoisista hartioista, joille hän sai levittää takkinsa suojaamaan Sirkkaa kylmältä. Poskesta, jolle lähtiessä painoi hartaan suudelman. Kun he kulkivat käsi kädessä Helsingin kaduilla, punoi Sirkka sormensa Kariluodon sormien väliin varman lämpimästi ja niin herttaisen leikkisästi kuin hänellä on tapana.

Niin kuin Sirkka mielellään kiemurtaa käsivartensa Kariluodon selkään.

Niin kuin hän kumartuu aivan Kariluodon korvan juureen kuiskimaan asioita, joita ei toisten tarvitse kuulla, ja hengitys lämmittää kaulaa, siro kämmen reittä ottaessaan siitä tukea, ja huuletkin saattavat hipaista –

Kariluoto nykäisee sydän takoen itsensä takaisin nykyhetkeen. Hengitys väristen ja posket tulikuumina hän kokoilee hetken itseään. Hän kaataa lasillisen ja huikkaa sen nopeasti toivoen, ettei kukaan ole huomannut hänen hämminkiään.

Onneksi asia ei kuitenkaan vaikuta olevan niin. Keskustelu jatkuu samoilla raiteilla kuin tähänkin asti. Pieni haikeus kaihertelee Kariluodon mieltä. Ajatukset tahtovat yhä karata kohti Sirkkaa.

Vasta silloin, kun joku ehdottaa tunnelman kohottamista komppanioidenvälisen kädenvääntökilpailun muodossa, pääsee Kariluoto henkisestikin takaisin korsuun. Hän raivaa pöydälle tilaa ja alkaa kilvan väitellä Nousiaisen kanssa siitä, kuka vääntää ensin ketäkin vastaan. Vänrikki Koponen ehdottaa, että Kariluoto ja Nousiainen ottaisivat ensimmäisen vuoron. Lammiokin havahtuu pöydän äärestä ja ryhtyy luonnostelemaan lehtiöönsä jonkinnäköistä tulostaulukkoa ja järjestystä. Kariluoto käskee lähetin paikalle täyttämään lasit, jotta he voivat kohottaa taistelijoiden maljan ennen kuin aloittavat.

Hän on loistavalla tuulella.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
4. Korpraali Määttä (Ficlet300 166 mustavalkoinen, 355 sanaa)

”Olkaahan varovasti niijen kanssa sitten”, Määttä sanoo, kun ensimmäiset tuskin pelikorttia suuremmat valokuvat lähtevät kiertämään mieheltä toiselle. ”Ja kameraan sitä ei olekkaan kellään muulla koskemista kun minulla.”

”Mää sano et sil kans tuleva oikke rasvaset paikat joka niin teke”, Hietanen julistaa. Se herättää vähän naurua ja vähän enemmän myöntelevää muminaa.

Kamera on Määtän kallein omaisuus. Ei hän kuitenkaan usko, että täällä suurempia tappeluita kehittyy. Hän ei suotta haasta riitaa, ja toiset puolestaan tietävät, että hänen sanansa pitää.

Ja kuvatkin siirtyvät kädestä käteen hyvin varovasti. Hartaasti melkein. Hellästikin.

”Kovilla on oltu, pojaat… Miestä on menny kun kortta.”

”Kaukonen. Kattokaa, pojat.”

Kuva on vähän heilahtanut, huonossa valossa ehkä, mutta se vain kertoo lisää siitä, kuinka hauskaa kerran oli. Leveä hymy ja kulma leikkisästi vähän koholla, kädet lanteilla ja paino yhden jalan varassa.

”Oli äkkilähtö Kaukosen pojalla.”

”Sen parempi ettei kituun jääny… muistatteks senkin pojaat kun paarinkangas tippu verta paskamotilla.”

Kyllä he sen muistavat. Kaiken he muistavat. Senkin, miten Lehdon piti ampua Kaukosen ruumiin päällä maaten, kun sitä ei ollut aikaa siirtää kunnolla pois.

”Mie kuulkaa sanon jot tää onkii Kaukosen malja”, Rokka toteaa Hietasen täytettyä heidän mukinsa.

Se tuntuu sopivalta. Silloin ei ollut aikaa kunnianosoituksiin tai muisteluun. Nyt on.

”Lehto.”

”Riitaoja.”

Ensimmäinen kivääri. Eivät siitä porukasta keiku enää mukana kuin Vanhala ja Rahikainen.

”Ja sen kanssa suoraan sanon että Lehto oli luuta”, Salo sanoo. Kukaan ei ole eri mieltä. ”Suotta tapatti ittensä…”

”Lehon malja”, Rahikainen sanoo hiljaa.

”Ja Riitaojan”, lisää Vanhala. ”Kyllä sekin sentäs palas vielä hakemaan… semmosesta paikkaa.”

”Riitaojan malja.”

”Ja Lahtinen.”

”Parhaita miehiä… Korvan juuresta sillä meni. Oli sekin…”

”Lahtisen malja.”

Määttä kerää kuvat siististi talteen, kun ne ovat kiertäneet porukan ympäri takaisin hänelle. Päällimmäisenä on kuva ensimmäisestä kivääristä hieman ennen kuin tänne lähdettiin. Mustavalkoisilla kasvoilla erottuvat kaikki ihmislapsen tunteet ärtymyksestä ja hermostuksesta rentoon huvittuneisuuteen. Kaikki lukittuna aikaan, johon ei voi palata.

Hän tarttuu kameraan ja kampeaa itsensä seisomaan.

”Vaan jos minä pari kuvvaa meistä nyt ottasin. Jos sen verran vielä maltatta olla paikallaan.”

Miehet kerääntyvät Koskelan ympärille ja kohottavat kenttämukinsa. Joku naureskelee hyväntahtoisesti, kun Määttä testailee paria eri kulmaa ennen kuvan ottamista. Naureskelkoon. Mitäpä Määttä suotta semmoisesta.

Hän vain toivoo, etteivät nämä kuvat heilahda.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2021 05:51:31 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
5. Sotamies Sihvonen (Ficlet300 215 rohkeus, 310 sanaa)

Sihvonen ei kuulu joukkueensa rohkeimpiin miehiin.

Eihän se tarkoita mitään. Tietää tuon. Selvähän se, ettei tämmöisessä paikassa ihmistä ole tarkoitettu olemaan.

Hänessä on aina ollut sellaista tohottajan vikaa, joka on koko elämän saanut toiset hymähtelemään. Kun hermoilee sellaisiakin, mitä ei tarvitsisi. Ja naurattaahan se tietysti täällä, kun lähtö voi tulla koska vain, on viholliset ja omallakin puolella kaikkea räjähdysherkkää ja Sihvosen akan poika sen kun hukkaamaansa lukkoneulaa miettii. Tietää tämän.

Tätäkin päivää hän on jännitellyt edeltä käsin. Ei tosin kiljuun liittyneen varastamisen ja salailun takia, sellainen on jo hänellekin yhdentekevää, vaan siksi, ettei hän ole ollut kunnollisessa – tai oikeastaan yhtään minkäänlaisessa – humalassa aiemmin.

Kun sitä ei tiedä. Kotona ei katsottu kovin hyvällä, jos nyt ei suoraan peloteltukaan. Isä kertoo toisinaan maistaneensa joskus viinaa, muttei koskaan humalaan asti. Ei ole häpäissyt itseään niin.

Kun sitten on vain nähnyt matkan päästä, kun joku riehuu. Rupeaa tappelemaan. Sammuu ojanpientareelle.

Ja miltä se tuntuu. Eihän sitä tohdi kysyäkään. Kokeile itse. Makealta tuntuu. Ei niin ihmeelliseltä. Mitenkä tuon selität.

Tietää tämän.

Kiljun noustua päähän Sihvosta ei enää hermostuta. Hän nojaa kyynärpäätään kiveen ja leukaansa kämmeneen ja on hiukan alakuloinen. Ajatus kulkee tahmeanlaisesti. Hänen suupielensä on halveksivassa hymynnykäisyssä, kun toiset naureskelevat naisseuraa metsästämään lähteneen Rahikaisen perään.

Ettei sekään kovin montaa kertaa ole itseään kuulan tielle pannut.

Ei ole Sihvonenkaan. Eikä sillä merkitystä ole. Tietäähän tuon. Eivät täällä useimmat kovin rohkeita lopulta ole, eivätkä pidä tapanansa väittääkään semmoista. Ne, jotka menevät kuulan eteen muuten kuin vahingossa ja pakon edessä, voi täällä laskea yhden käden sormilla. Ja sitten silti on otsaa nauraa jostakin Rahikaisesta, vaikka eivät ole paljon parempia itsekään.

Sihvonen ei sentään ole niin tekopyhä, että vitsailisi heidän kustannuksellaan.

”En tuota tiijä”, hän sanoo, kun toisten naurunremakkaan lankeaa tauko. ”Pelottavan se näkyy joka miestä.”

Kyllähän he pelkäävät. Myöntävätkin sen. Kaikki täällä pelkäävät. Tietää tämän.

Se onkin hyvä tietää silloin kun toiset tällä tavalla eksyvät puhumaan tyhjiä sankaruudesta.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
6. Sotamies Vanhala (Ficlet300 247 musiikki, 275 sanaa)

Vanhalan suussa maistuu kitkerältä.

Hän on antanut Määtän valokuvat seuraavalle vilkaisemattakaan niitä. Ei hän millään ilkeä katsoa vieläkään.

Hän ei ole puhunut kenellekään. Kukaan ei tiedä, mitä sinä yönä tapahtui, paitsi Rahikainen ja Sihvonen ja kaksi miestä – kaksi poikaa – jotka ovat olemassa enää kämmenenkokoisissa kuvissa.

Lehto oli luuta. Suotta tapatti itsensä.

Vanhala muistaa, kuinka läheltä Lehdon huuto tuntui tulevan. Jos siihen sittenkin olisi… ja hän ehkä olisikin. Melkein. Ehkä.

Rahikainen ei katso oikein ketään kohottaessaan Lehdon maljan. Ottaakin sitten pian vilttikäärönsä ja kiljuosansa ja menee menojaan. Jättää Vanhalan muistelemaan. Hän ottaa gramofonin ja levyt esille ja alkaa veivata Armi Pataljoonia ja Lunkreenia. Muista alkaa osa tanssia, mukana lauletaan. Vanhala ottaa vähistä valikoimista musiikkitoiveita vastaan.

Jokkanttii ja jokkantii ja jokkantii ja jommajjaa.

Jos siihen olisi kumminkin.

Vaikka hakijakin siihen olisi jäänyt. Niin kuin Riitaoja jäi. Siinä toinen, joka olisi pitänyt pitää porukassa. Mistä se raukka mitään tajusi semmoisissa peloissa.

Mutta se Lehdon huuto.

Ja kun se huuto vielä sekoittui Rahikaisen usutukseen. Ei tähän jäädä, miten tuosta selvän otat, älä veikkonen ala mölytä.

Mutta jos silti. Jos ja jos.

Jokkantii ja jokkantii.

Pelottavan se näkyy joka miestä.

Sihvonen kuulostaa väsyneeltä, väsyneemmältä kuin yleensä. Kohottaa mukiaan kuin painottaakseen sanojaan. Ei katso Vanhalaa, mutta voisi katsoa. Ei se olisi väärin.

Niin kai pelko näkyykin kaikilla niin kuin näkyy. Ja se piilotetaan niin kuin piilotetaan.

Mutta se Lehdon huuto. Se huuto. Ja jos. Jos ja jos ja jos. Koskaan ei voi tietää, kun kerran siitä meni.

Vanhala aloittaa Jokkantiin uudelleen. Ja uudelleen. Huutaa pölyisen ja vouvaavan kuoron mukana uudelleen ja uudelleen, huutaa äänensä ruvelle ja yskii vedet silmiinsä.

Ei täällä auta vanhoja murehtia.

Jokkantii ja jokkantii ja jokkantii ja jommajjaa.




A/N: Ja sehän olis tuo puna-armeijan kuoron Kalinka.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
7. Kersantti Hietanen (Ficlet300 179 maa, 335 sanaa)

”Hietanen.”

Määtän äänessä on hillittyä huvittuneisuutta, mikä hänen kohdallaan merkitsee suunnilleen samaa kuin ääneen nauraminen. Hietanen on ryöminyt maan tasolla jo jonkin aikaa, mutta ei suinkaan humalan vuoksi. Koskelan mentyä ja Vanhalan kanssa käytyjen ilmataisteluiden jälkeen hän huomasi Veran antaman nuorisomolenskimerkin pudonneen johonkin. Sitä hän on koettanut etsiä, joskin varsin huonolla menestyksellä.

Kyllä hän sentään päissäänkin on.

”Täsä mää ole.”

”Niin näkkyy. Vaan pittäiskö se sinunki alakaa maate männä.”

Hietanen on jo väittämässä vastaan, mutta kun hän koettaa kääntyä, on hän kaatua kasvoilleen sammalikkoon. Hän huokaa syvään, saa juuri ja juuri itsensä kontilleen. Maailma huojuu. Pää tuntuu painavalta.

”Pääsekkös sinä.”

”Kyl mää pääse… Suame suurel soturil tyä eik mikkä.”

Määttä katselee hänen konttaamistaan jonkin aikaa, istahtaa sitten kivelle hänen viereensä.

”Noh.”

”Mää pääse kyl… mää pääse kyl.”

”Vaan kauvanko siihen mahtaa männä.”

”Sää se sanosi.”

Hietanen saa varovasti itsensä istuma-asentoon. Silmissä vilisee niin, ettei metsän ympäröimästä iltahämärästä erota paljon mitään. Hiilloksen jäännökset hehkuvat jonkin matkan päässä. Hän räpyttelee. Unettaa. Jalat tuntuvat raskailta. Pään kääntäminen ellottaa.

”Otaha käjestä kiini”, Määttä kehottaa. Hietanen tarttuu ojennettuun käteen, ja silmänräpäystä myöhemmin hän on jaloillaan ja nojaa Määtän hartiaan. Miten Määttä sen tekee, sitä Hietanen ei tiedä ja tuskin tietäisi selkeämpänäkään hetkenä, koska Määttä yltää häntä hyvä kun olkapäähän.

”Sää ole hyvä miäs”, Hietanen mokeltaa. Silmät lupsuvat. Määttä hymyilee.

”Paahha jalakaa toisen etteen. Männään telttaan.”

”Sää ole hyvä miäs.”

”Eppä se hassumpi ole sinäkään.”

”Vaik kaike sää ain munt korttirinkis viät.”

”Vaan tuuriahan se minullakin on.”

”En mää välit. Semmottis piitta yhtikä… Sää ole Määttä rehti miäs. Sää saisi pitä mun lompako taskussa peli aikan, nii pal mää luota sun.”

Määttä pysähtyy. Teltan oviaukko on edessä. Hietanen nojaa Määtän hartiaan, jottei romahtaisi maahan. Päässä heittää niin, ettei hän tiedä löytäisikö siitä enää mihinkään suuntaan.

”Mänehän.”

”Jos sää löytäsisi sen pinssin. Sosialisti…sisti…sen… Neuvostotasavallan… sää et ottas sitä itelles? Tai möisis Rahikaisel.”

”Vaan enhän minä semmosia. Sinunhan tuo on.”

Määttä auttaa hänet kontilleen ja ohjaa hänet reppunsa luo hämärässä teltassa. Hän ehtii tuskin irrottaa otettaankaan Hietasesta, kun tämä on jo täydessä unessa.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
8. Alikersantti Rokka (Ficlet300 008 nuori, 415 sanaa)

Rokka muistaa monet kerrat, kun hän ja Tassu keittelivät nuorina poikina kiljua milloin kummankin luona.

Ne olivat hauskoja aikoja. Kiljuillat olivat poikkeuksetta mukavia iltoja. Tassusta tulee humalassa nauruherkkä ja kovaääninen, ja Rokka rakastaa sitä. Kyllähän hän Tassunsa tuntee, tietää hänen olevan halutessaan sanavalmis ja hauska mies, mutta sen verran ujo hän on, että seurassa se himmenee.

Ja talvisodan jälkeen hän on kotonakin tullut hiljaisemmaksi, mietiskelee joskus pitkiäkin aikoja. Hän vetäytyy sellaisina päivinä tekemään askareitaan yksin, jottei Rokan tarvitse nähdä häntä sellaisena.

Se on harmi. Hän on kuitenkin edelleen Tassu. Kyllä Rokka hänet huolii millaisena hyvänsä.

Tassu sanoo tietävänsä sen. Ja vetäytyy taas, kun uusi hiljainen päivä koittaa. Istuu nurkassa, kun Lyyti puuhaa askareitaan ja antaa hänen istua puhumattomana. Tyynellä on jokin vaisto, jonka myötä hän osaa kunkin päivän mukaan joko ohjata mukulat toisaalle tai sitten vetämään Tassun käsivarsista ylös ja puuhaamaan jotakin heidän kanssaan.

Lyyti ymmärtää Tassua sellaisina päivinä parhaiten. Tyyne kiroaa joskus turhautumistaan jossain, missä Tassu ei voi kuulla häntä, keventää mieltään sähisemällä puoliksi itsekseen ja puoliksi Rokalle, purkaa neuvottomuuttaan sukan kutomiseen ja klapien hakkaamiseen ja ikkunoiden pesemiseen ja leipomiseen, jotta voi Tassun ilmestyessä olla sellainen pehmeämpi Tyyne, jota hän tarvitsee.

Rokka on itse sitä mieltä, että mieltä vaivaavat asiat on hyvä puhua halki saman tien, etteivät ne jää muhimaan ja mätänemään, mutta kotona hän on oppinut antamaan olla. Rintamalla se on hankalampaa. Rokka ei pidä hiljaisuudesta. Koettaa lempeästi tökkiä Tassun suuta auki, ehkä liikaakin.

Kyllä hän on lomansa ansainnut. Mutta kiljunsa hän olisi ansainnut yhtä lailla. Olisivat nämäkin pojat saaneet nähdä Tassun sellaisena, kuin Rokka häneen alun alkujaan ihastui. Häntä huvittaa tieto siitä, etteivät nämä ole kovin paljoa vanhempia kuin he olivat silloin. Nuoria kolleja.

Kun ensimmäiset alkavat sammua ympäri hiillosta, Rokka kohentaa hymyillen asentoaan. Vanhala hihittää hänen vieressään sille, miltä Hietanen näyttää tonkiessaan sammalikkoa ympärillään kädet pitkällä ja takapuoli pystyssä, kasvot melkein maassa kiinni. Taivaan alkaessa sinertyä yhä syvemmin ja ilman vähitellen viiletessä hän nousee seisomaan.

”Kuule sie Määttä”, hän vinkkaa. Määttä kohottaa kulmaa ja viskaa tupakannatsansa hiillokseen. ”Autaha minnuu siirtää näit ukkoloi telttaan täst.”

Ukkoja, miehiä, poikia, lapsia. Mitä tässä ollaankaan. Mutta vilustua tuskin kannattaa silti kenenkään.

Määtän kanssa he kantavat pari kauemmas nuotiosta sammunutta miestä teltan suojaan. Autettuaan niiden jälkeen Hietasenkin lepäämään Määttä oikaisee selkänsä ja haukottelee.

”Vaan minäpä taijan männä maate ihtekkin.”

”Teehhä sie silviisii. Sepä käypkii hyväst ko tietää millon lopettaa.”

Määttä menee. Hiilloksen ympärillä valvovat enää Rokka ja Vanhala, jolla on nauru melkein yhtä herkässä kuin Tassulla olisi.

Rokka toivoo, että hänen on hyvä olla siellä kotona.
« Viimeksi muokattu: 05.12.2021 02:19:24 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
9. Luutnantti Koskela (Ficlet300 091 veli, 250 sanaa)

Kylmä.

Hämärä ja sininen. Ja pimeä ja keinuu.

Ja eteenpäin mennään. Jonnekin päin.

Lammion ääni kuuluu.

Toinenkin ääni kuuluu. Kariluoto.

Mutta Lammio.

Lammio.

Lammio on vanhempi.

Lammio on vanhempi, muttei niin vanha kuin hän.

”Lammio.”

Perkelettäkö Kariluoto koettaa vastata, kun hän Lammiolle nimenomaan puhuu.

”Lammio minkä ikänen sinä oot.”

Sekään sano mitään. Kariluoto sentään vastaa kun kysyy. Vaikkei niin häneltä kysyisikään. Vanha veikko.

”Lammio minkä ikänen sinä…”

”Kuusitoista syntynyt.”

Lammio ärähtää Kariluodolle. Kariluoto sanoo sille jotain. Viattomia kysymyksiä ja mistä mitään tietää. Ja millä täällä on mitään väliä.

Mutta kuusitoista syntynyt. Voi hyvänen aika. Komppanianpäällikkö ja saman ikäinen kuin…

Mitä sitä voi ajatellakaan.

Mutta voisi se olla. Niitten keskellä niin.

Toisesta kuullut kuin… Mutta jos se olisi säästynyt, niin…

Kai niitä semmoisiakin. Kumminkin kun talvisodan jälkeen…

Ja Lammiokin oli. Tai.

”Oliks sinä talvisodassa. Oliks sinä Lammio – ”

”Oli hän.”

Kariluoto sentään. Kariluoto ei ollut. Keskeyttää ja hyssyttää. Perkele tuommoisia.

Keinuu.

”Näithän sinä Ville itsekin. Muistomitali.”

Mitali niin.

Kotona piirongin päällä. Monta on mitalia. On vapaudenristi ja on vaarin raivaajamitali kun hän torpan suosta nosti. Toinenkin risti on siellä. Ja sitten ne kaksi mustalla koristeltua. Äiden ristit. Äiden ristit.

”Kaks arkkua… kerralla… kun veljet…”

Jos olisivat säilyneet. Voitosta olisi voinut… olisi ollutkin kovasti hyvä. Mutta mitä siitäkään sitten tuli.

Tuli lähellä.

Siihen viereen. Kylki palaa. Kariluoto puhuu jotakin.

Mutta Lammion hän yrittää nähdä. Melkein näkee. Huojuu ja silmät kiiltävät valossa.

Nuori poika. Toisenkolmatta, viidenkolmatta. Siinä niitten välissä ja keskellä.

Keskellä riviä on niitten ristit kirkkomaalla.

Maahan laskevat hänetkin.

Siinä. Hiillos.

Kuuma.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
10. Luutnantti Lammio (Ficlet300 209 pettymys, 205 sanaa)

Lammio hieroo ärtyneesti rannettaan, kun upseerijoukko lähtee kolmannen joukkueen majoitusalueelta.

Häntä ärsyttää. Ilta alkoi niin hyvin, mutta tietenkin, tietenkin jotakin tällaista täytyi tapahtua. Tietenkin.

”Älä huoli.”

Lammio hätkähtää ajatuksistaan. Kariluoto katsoo häntä jotenkin myötätuntoisesti ja puhuu luottamuksellisen matalalla äänellä.

”Tuskin he tätä aamulla enää muistavat.”

Lammio räpyttelee hämmentyneenä. Hän hieroo yhä rannettaan. Vänrikki Nousiainen onnistui kiertämään sitä kädenvääntöturnauksen aikana niin ilkeästi, että Lammion oli sen jälkeen paitsi myönnettävä tappionsa, myös upotettava kätensä kyynärvartta myöten viileään vesitynnyriin säryn vaimentamiseksi. Onnekseen hän oli siinä vaiheessa jo varmistanut komppaniansa kunnia-aseman.

Väärä asento saa kivun ranteessa leimahtamaan. Hierominen auttaa hieman.

”En usko, että Koskelakaan muistaa enää silloin.”

Koskela.

Niin, sekin vielä.

Ilta alkoi niin hyvin. Ja jatkuikin aivan kelvollisesti. Ja sitten. Sitten tuli Koskela.

Juhlatunnelma valui niin kuin vesi siivilän läpi. Pettymys veti Lammiosta syvän huokauksen toisensa jälkeen, eikä sen makua huuhtonut jaloviinakaan pois enää silloin, kun Koskela löi vänrikki Koposta leukaan.

Kariluoto voi olla oikeassa. Tuskin Koskela sitä myöhemmin muistaa.

Mutta Lammion pussihousut ovat tahriintuneet metsän puiden pihkaan, ja hänen rannettaan jomottaa niin, että sitä täytyy ehkä käydä näyttämässä jsp:llä myöhemmin. Ilta alkoi niin hyvin, mutta nyt hän pystyy keskittymään vain siihen, miten raivostuttavasti se päättyi.

Ja se on Koskelan syytä.

Ja sen saa kohta kuulla näistä jokainen.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
Vs: Tuntematon sotilas: Mannerheiminviinassa | k11 | 6/15 3.12.
« Vastaus #10 : 04.12.2021 23:28:22 »
11. Sotamies Rahikainen (Ficlet300 118 ilta, 325 sanaa)

Hänen käsipuoleensa tarttuu tyttö nimeltä Hely.

Helyllä on musta tukka ja tummat silmät, tukevat jalat liian suurissa saappaissa ja hikitahrat puseron kainaloissa. Hänellä on kirkas ääni ja valkoiset hampaat ja punaiset huulet.

Rahikainen ei tiedä, mistä hän on kotoisin tai miksi hän on täällä tietä tekemässä. Häntä ei kiinnosta, mutta eipä Hely sitä kerro itsekään, kun hän juttua viritellessään kysäisee sitä.

Hely ei ole ensimmäinen tyttö, jota Rahikainen yrittää, mutta hän on ensimmäinen, joka ryhtyy leikkiin. Suipakka suu kiipii nauruun, joka on muuta kuin ohi menneiden tyttöjen hermostunut ja välttelevä kiherrys. Hely katsoo Rahikaista lakinlipasta saappaiden kärkiin ja sitten kulmien alta kasvoihin. Hän pyyhkii pölyiset kätensä Rahikaisen herrasmiesmäisesti tarjoamaan nenäliinaan.

Rahikainen vie heidät lähelle järven rantaa, auttaa Helyn kaatuneiden runkojen yli ja laskee reppunsa maahan. Hely ei vastustele, kun Rahikainen likistää hänet vielä pystyssä kasvavaa mäntyä vasten ja suutelee syvään.

”Mistäs tiiät ettei täälä oo kusiaisia?” Hely kuiskaa hänen korvaansa hiukan hengästyneenä.

”En kai mie nii raakasti ruppeis”, Rahikainen virnistää. ”Puuta vasten, paljaalla moalla. En näin hienon naisen kanssa.”

”Elä viitti tuommosia.”

Helyn ääni ja ilme muuttuvat. Hän kuulostaa melkein vihaiselta, ja hänen suunsa käy niin kovaksi ja rujoksi viivaksi, että Rahikainen keskeyttää vaistomaisesti hyväilynsä kokonaan. Hely ei kuitenkaan työnnä häntä pois, katsoo vain otsa rypyssä.

”Ei me tämän jälkeen enää nähdä. Ettei tartte näyttää.”

Rahikainen räpäyttää silmiään. Sitten virnistää. Mikäs siinä sitten. Kyllä hänelle sopii suhtautua tähän sellaisena tapauksena kuin se on. Hän suutelee Helyä uudestaan, ja Hely vastaa suudelmaan.

”Totta mie silti puhuin. Mie varta vasten otin lähteissä mukkaani meille petin.”

Hän ravistelee vilttikäärönsä auki ja levittää sen havunneulasten peittämälle maalle. Helyä naurattaa, mutta vielä hän muistuttaa:

”Ittees varten. Minä vaan oon täälä.”

”Ja tänä iltana mie oun siun. Jos sie annat.”

”Kai minä tän illan sitten annan.”

Rahikainen pitää Helystä. Oikeastaan sääli, että hän on oikeassa. Eivät he tämän yön jälkeen enää kohtaa. Hän käy viltille istumaan, ja Hely kapuaa päättäväisesti hänen syliinsä, kiertää kätensä hänen niskaansa ja on tämän illan hänen.
« Viimeksi muokattu: 05.12.2021 11:37:53 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
12. Alikersantti Mielonen (Ficlet300 023 huonoin, 405 sanaa)

Mielonen arvaa juhlien päättyneen, kun Koskelaa lähdetään kantamaan pois. Lopullinen vahvistus tulee joukon palatessa, kun Lammio näyttää tavallistakin enemmän siltä kuin olisi syönyt hometta ja häätää loputkin korsussaan juhlineet upseerit matkoihinsa. Jäljelle jäävät vain Mielonen ja ne kaksi epäonnista lähettiä, Kuusimäki ja Alanen, jotka ovat tänään sattuneet osumaan paikalle ja siksi joutuneet passaamaan juhlijoita läpi illan.

Viimeisenä iltahämärään katoaa vänrikki Koponen, joka yhä hautoo leukaansa märällä rievulla. Mielonen astelee hänen jäljessään ulos ja polttaa tupakan korsun edustalla. On viileää, mutta sisälle meneminen ei tule juuri nyt kysymykseen. Hän on tänään kuunnellut upseerien ryyppäämistä raivostuttavan selvänä tuntikausia, ja se on venyttänyt hänen kärsivällisyytensä suorastaan läpikuultavan ohueksi. Mielonen on kuitenkin kaikesta huolimatta hyvissä kirjoissa kuovin silmissä, ja huomisen kannalta se on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Korsun ovi niukahtaa hänen takanaan. Se on Alanen.

”Moron.”

”Vieläkö se keikkoo.”

”Eikä ko puolisammuksissa makaa.”

”Mittee puolisammuksissa.”

”Mää sanosin että juur näillä hetkillä rupee nukkuun kun vauva.”

Mielonen nyökkää. Hän keinahtaa päkiöillään pari kertaa kädet puuskassa ja pysähtyy kesken liikkeen kannat ylhäällä, kun ovi käy varovasti uudestaan ja Kuusimäkikin liittyy heidän seuraansa. Voitonriemuinen hymy leviää Mielosen kasvoille hänen huomatessaan ensin Kuusimäen ovelan ilmeen ja sitten jaloviinapullon, jota hän roikottaa kädessään.

”Kuorsoo”, Kuusimäki ilmoittaa.

”Se pannee huomena rapulansa meijän piälle ja kovvoo”, Mielonen jupisee hiukan äreissään, mutta sen takia tämä pullo onkin näpistetty monien joukosta siinä vaiheessa iltaa, kun herrat olivat liiaksi keskittyneitä kädenvääntökilpailuunsa huomatakseen kaikkea, mitä pahainen palvelusväki puuhasi lasien täyttämisen lomassa.

”No ei tää mun mielestäni huonoin tapa oo siitä verottaa.”

”Ei. Sen verran että alakaa tuntummaan muttei liikaa. Ettei se voi sitten valittaa huomena työstä.”

Mielonen on valmis ottamaan vastuun, jos Lammio jollakin ihmeen kaupalla muistaisikin aamulla tarkalleen, paljonko tänään on juotu tai paljonko juotavaa pitäisi olla jäljellä. Oikeastaan olisi melkein kunnioitettava suoritus, jos se silloin pystyisi tosissaan sellaisiin laskutoimituksiin.

Kuusimäki avaa pullon, ja kolmeen pekkaan he tyhjentävät sen, kiireettä ja ryyppy kerrallaan. Aamunkoi kalventelee jo taivasta, kun Alanen mittaa viimeiset kulaukset tarkasti tasan korkkia apunaan käyttäen. Siinä vaiheessa Mielosta ärsyttää enää varsin vähän. Hän jopa hymähtää myötätuntoisesti kippurassa ja tukka joka suuntaan sojottaen nukkuvalle Lammiolle, kun he hiipivät nukkumaan heitettyään tyhjän pullon lampeen.

Aamulla Mielonen joutuu siristelemään silmiään auringossa tavallista enemmän ja askel tuntuu hieman laahaavan, mutta se ei häntä haittaa. Lammio voi niin huonosti, että poistuu kiireesti ulos, kun Alasen keittämän korvikkeen tuoksu täyttää korsun, ja palaa hikisenkalpeana, nenäänsä pyyhkien ja välttäen visusti katsomasta kehenkään heistä.

Mielonen tietää jo nyt, että tämä vahingonilo tulee kannattelemaan häntä kauan.
« Viimeksi muokattu: 28.01.2022 16:31:50 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
13. Vääpeli Sinkkonen (Ficlet300 053 sopimaton, 400 sanaa)

”Ei se piästä sinnuu sissään.”

”Miten niin ei päästä. On valmistaututtava lähtöön. Tulee kiire.”

Sinkkonen on niin ärtynyt, että huomaa vasta viiveellä Mielosen sinutelleen häntä. Mielonen nojailee korsun seinään olkapäällään ja paino laiskasti yhden jalan varassa, selkä aurinkoon päin. Se ei aikoihin ole tehnyt oppikirjamaista asentoa Sinkkoselle, mutta tämä on jo ohi sopivuuden äärimmäisen äärirajan. Seisoo se sentään hetkeksi molemmille jaloilleen. Nyökkää tervehdykseksi.

”Käski sannoo. Ja mikä minä oon sille vastaan väittämmään. Pahanen alikessu.”

Sinkkonen huokaa tuskastuneena.

”Ei se kettään muutakaan piästä. Ettei mittään henkilökohtasta.”

”Ei kai hän sentään ole krapulassa. Komppanianpäällikkö. Rintamalla. Minulla on asiaa.”

”Mittee se minulle kuuluu mitä se on tai ei ole”, Mielonen sanoo niin huvittuneesti, että Sinkkonen tuntee pulssinsa kiihtyvän. Joko se nauraa hänelle tai sitten Lammiolle, ellei peräti molemmille. Hän ei tosiaan ole nyt sillä tuulella. Hän huokaa syvään ja nipistää nenänvarttaan.

”Sano sille – hänelle – sanokaa, että töpinästä varastettu astia on löytetty ja palautettu alikersantti Mäkilälle.”

”Voinha minä sannookki. Sattukos se olemaan kolmannen joukkueen teltoilla?”

Sinkkonen takeltaa. Mielonen nyökkää tietävän näköisenä, kohottelee kulmakarvojaan.

”Linnut laulelloo. Se kävi Koskelakin täälä illan mittaan. Et oo sattunna Koposta näkemään?”

”Eikö tuo nyt ole jo hiukan liikaa.”

”Suattaapi olla niinnii. Mitteepä minä semmosista”, Mielonen kohauttaa sitä olkaa, jolla ei nojaa seinään. Hymyilee vähän vaisusti, mutta niin, että Sinkkonen päättää antaa olla.

Kyllä täällä näkyy lähes joka mies repsottavan vähän johonkin suuntaan, ja kai se olisi pitänyt ennustaa. Mielonenkin lyyhistelee enemmän kuin yleensä ja pitää rintamasuuntansa tiukasti niin, ettei ole suorassa auringossa. Sinkkonen ei itse nauttinut leikattua konjakkia kuin hänelle mitatun osan, ja senkin vastahakoisesti. Hän on ehtinyt jo kauan sitten perehtyä siihen, millaista on olla humalassa, ja on päättänyt ettei pidä siitä sen enempää kuin alkoholin mausta. Eilen tuntuivat sekä tapa että seura kuitenkin vaativan. Ylipäällikön terveydeksi.

”Koskelan joukkue siis?”

”Minähän en sielä kertookaan käyny”, Mielonen kohauttaa taas olkaansa ja kohottaa kulmiaan niin, ettei Sinkkonen uskalla luottaa siihen. ”Tiälä sitä vuan kuuloo kaikellaista.”

Sinkkonen pitää pientä äkeää rykinää kurkussaan hetken aikaa. Ja mistä ihmeestä Mielonen on edes… Tällaiseen ei millään olisi aikaa. Hän vetää kätensä tiukkaan puuskaan.

”No. Väli… välitä Lammiolle joka tapauksessa tieto siitä astiasta. Ja että ehtiessään ottaisi vastaan.”

”Selvä on.”

”Ja Mielonen.”

Mielonen katsoo kysyvästi. Sinkkonen pitää äänensä niin tyytymättömänä kuin suinkin kykenee.

”Älä unohta juota vettä tänään.”

”Herra vääpeli”, Mielonen vastaa, ääntää sanat tapansa mukaan yhtenä rimpsuna. Sinkkosen poistuessa se tekee suorastaan kelvollisen asennon.

Sinkkonen huokaa ja pudistaa päätään suunnatessaan kulkunsa kohti huoltojoukkueen telttoja.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2021 05:39:53 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
14. Alikersantti Mäkilä (Ficlet300 225 viha, 495 sanaa)

Hietanen seuraa Mäkilää keittiölle, eikä Mäkilä ole varma, onko enemmän vihainen vai huolissaan.

Vihainen, koska ei tietenkään riitä, että Hietanen, varmasti Hietanen, vaikka tietysti se väittää että asialla olivat vain sopivasti nimettömät pojat, varasti keittoastian, vaikkei niitä lähtiessäkään tahtonut olla riittävästi sen kokoiselle porukalle, joka Mäkilän vastuulla on. Ei, vaan koko joukkueen piti päästä juopottelemaan, ja mitäpä siinä toisen omaisuus merkitsee kun kiljusta kysymys on. Ja joku – varmasti Hietanen, Hietanen joka kompuroi nytkin joka kulmaan – on jossakin vaiheessa kolauttanut sen vielä lommoon. Ei se siitä entiseksi enää tule. Oiottu sivu on kuprulla ja epätasainen ja Mäkilä epäilee, ettei se ole enää lähellekään niin tiivis kuin ennen. Ja kun sekään ei riitä – mikä riittäisi! – niin Hietanen, aina Hietanen, tietysti Hietanen, hölkkää hänen kantapäillään raadonkatkuisena ja mankuu vielä suolaisia päälle. Yhden silakan voi antaa. Pitäisi antaa. Pitäisi ja pitäisi, koska mitä sen on väliä mitä komppania tarvitsee syödäkseen, kun toiset tahtovat krapulaansa helpottaa, kun ovat itse ensin itsellensä sellaisen olon hankkineet.

Mutta samalla huolissaan, koska ei Mäkilä sentään sydämetön ole. Kaukana siitä. Ja Hietanen on kaikesta huolimatta pahassa kunnossa, kalpea ja suttuinen. Ääni käheänä kuka tietää minkä tähden. Vielä kun yötkin ovat petollisen kylmiä.

Eikä Hietanen ole paha mies pohjimmiltansa. Siksi Mäkilä hänestä onkin niin huolissaan. Avulias hän on, heikomman puolella. Eikä Mäkilä sitäkään ole unohtanut, kun hän Petroskoissa vonkumalla vonkusi joskus kahden kolmenkin päivän leipäannoksensa etukäteen. Orpolapsille, joita siellä katujen kulmissa värjötteli. Kyllähän Mäkiläkin sen tiesi. Ja häpesi, ettei ollut heti tajunnut Hietasen tietysti huomanneen niitä ja säälineen, koska sellainen Hietanen on. Rokan ja Vanhalan ja jopa Rahikaisen oli pitänyt vakuutella Mäkilälle asian laitaa, ennen kuin hän sen ymmärsi. Mäkilä muistaa sen vallan hyvin, koska jonkin matkan päässä lommolle kolhitusta pytystä hän löysi pienen punaisen pinssin, jonka venäjänkieliset kirjaimet hän tunnisti, vaikkei niitä ymmärräkään.

Mäkilä tuntee vihansa lientyvän, kun Hietanen nyökyttelee katuvan näköisenä hänen turhautuneelle purkaukselleen ja myöntelee hiljaa hänen olevan oikeassa. Hieman vielä kiukuissaan hän ajattelee Hietasen yrittävän vain vedota hänen hyväsydämisyyteensä, mutta ei kai Mäkilä sentään voi väittää olevansa itsekään vailla syntiä. Tai unohtaa itse sitä muistutusta, jonka juuri ärähti Hietaselle. Anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme. Niin kuin mekin annamme anteeksi.

Kiusaantuneena hän kaivaa Hietasen pinssin taskustaan, ja hänen suupielensä pyrkii jonkinlaiseen hymyyn, kun Hietasen silmät räpsähtävät valtaviksi hänen tajutessaan, mitä hän pitelee hyppysissään. Hietasen suu loksahtaa hämmästyksestä ja leviää säteilevän kirkkaaseen hymyyn.

”Mist ihmeest sää tän löysi?”

”Khm. S’oli tuol polun varres.”

Mäkilä köhii posket lämpiminä, kun Hietanen tuljuttaa hänen hartioitaan molemmin käsin niin kuin aikoisi kiskaista hänet syleilyyn. Sitä Hietanen ei sentään tee. Hän vain sulkee matkamuistonsa syvälle lompakkonsa uumeniin ja taputtaa sen jälkeen lompakkoa kuin vakuuttuakseen siitä, ettei se karkaa.

”Kyl mää tän Mäkilä sul korvaan viäl jollai pal ihmeellisemmäl taval ko tän silakan”, hän lupaa niin onnellisena, että Mäkilää nolostuttaa.

”Kun vaan varoosit sinäkin. Ei s’ole sullekkaan hyvä kiljun kanssa elämöörä.”

Hietanen menee. Mäkilä jää seisomaan muonavaraston suojaan pitkäksi aikaa. Vieläkin kurkussa ryittää. Sielussa huokuu jonkinlainen toiveikas alakulo.

Jos se vähän edes sattuisi kuuntelemaan.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2021 03:08:35 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 745
  • just a lad :-)
    • tumblr
15. Majuri Sarastie (Ficlet300 026 inhimillinen, 215 sanaa)

Ensimmäiset kuulopuheet saavuttavat Sarastien jo marsalkan syntymäpäivän jälkeisenä aamuna. Parin päivän kuluessa ilmenee suorempiakin kertomuksia. Vahvistettua tietoa kukaan ei tuo, mutta kaikesta päätellen ensimmäisen konekiväärikomppanian kolmannella joukkueella on ollut juhlapäivänä hallussaan omia väkijuomia.

Vänrikki Koposella toisesta komppaniasta on toinen poski turvoksissa ja mustelmainen. Luutnantti Koskelan puhutaan olevan Koposen mustelmien aiheuttaja. Hänet on palautettu konekiväärikomppanian komentokorsusta joukkueensa majoitusalueelle vöillä sidottuna. Komppanian huolto-osastosta varastettu keittoastia on myöhemmin löydetty joukkueen telttojen lähistöltä, ja tukikohtaan siirryttäessä on usean joukkueen miehen nähty voivan huonosti.

Sarastie ei koskaan ole erityisemmin pitänyt Koposen typeristä silmälaseista ja saksalaisilta matkituista eleistä. Koskela sen sijaan on jo kauan lukeutunut hänen mielessään pataljoonan parhaimmistoon.

Tietysti asia pitäisi selvittää, mutta Sarastie ei ole ajatellut tehdä mitään. Sellainen levittäisi vain turhaa kaunaista mielialaa miehistön keskuudessa, eikä illan aikana kuitenkaan sattunut merkittäviä vahinkoja.

Sarastien käsityksen mukaan tällainen – erityisesti olosuhteet huomioon ottaen – kuuluu sellaisiin asioihin, joista sotamiehen voi huoletta päästää kerran pälkähästä, tosin vain siinä tapauksessa, ettei vastaava tapahdu toiste. Ja sen puolesta Sarastie luottaa Koskelaan, vaikka hänkin tällä kertaa riehaantui. Ihmisiähän he kaikki täällä pohjimmiltaan ovat. Sarastie myöntää sen auliisti, koska hänen oma ammoniakinkäryinen herätyksensä juhlan jälkeisenä aamuna polttelee yhä nöyryyttävän terävänä hänen mielessään. Jos hänellä on varaa antaa anteeksi itselleen, on hänellä varaa antaa anteeksi myös Koskelalle ja hänen joukkueelleen.

Suomen marsalkka sentään täyttää seitsemänkymmentäviisi vuotta vain kerran.
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua