A/N: Jahas, tässäpä olisi viimeinen osa tarjolla. Tämä on oikeastaan ainut ficcini, jonka olen kunnialla saattanut loppuun saakka. Toivon, että kaikki Inuyasha fanit ovat nauttineet jollain tasolla tästä tarinasta.
5. luku. Sanat joilla on merkitystä
Hiukseni kipinöivät sähköä heiluessaan tuulessa valloittamattomina. Ne huutavat sotahuutojaan ennen pahan kohtaamista, ja sama mielentila on vallannut itsenikin. Suoristaudun paremmin Kiraran selässä ja kuulen tämän tassujen töminän lehtisellä polulla. Katson ympärille huomatessani puiden muuttavan kurjemmiksi ja kurjemmiksi, mitä enemmän etenemme kartanoa päin. Katson vielä kauas taakseni, jossa vihreät lehtipuut kylpevät auringonpaisteessa, kuin toivottaen minulle onnellista matkaa. Huokaisen ja käännän taas katseeni eteenpäin minne kuljemme. Kauempana tuoksuu jo kuolema.
Sipaisen irtonaisia hiuksia korvieni taakse, kun yhtäkkiä Kirara pysähtyy. Kurtistan kulmiani ja katson ystävääni, joka tärisee holtittomasti. Nousen pois Kiraran selästä ja tämä muuttaa muotonsa pieneksi ja naukaisee pahoittelevasti. Polvistun nostamaan yookain syliini ja silitän lohduttavasti tämän päätä ja suoristaudun sitten ylös. Tiedän, jo mistä kaikki johtuu ja laitan naamalleni maskin pahuutta vastaan.
Kävelen lakastuneiden puiden siimeksessä hiljaa ja kuuloni on terästäytynyt mahdollisia saalistajia vastaan. Kuulen oman hengitykseni tasaisena, ja tiedän olevani vielä tyyni. Kirara läähättää sylissäni kuin olisi rasittanut itsensä melkein hengiltä ja huokaisen hiljaa. Raskas paino tuntuu sydämessäni kun kävelen suuren kuolleen tammen luokse ja lasken Kiraran sen suojaisten juurien luokse.
”Anna anteeksi Kirara, mutta et voi lähteä tämän pidemmälle mukaani. Lepää tässä,” Sanon ja silitän vielä Kiraran päälakea.
Käännän selkäni yookaille, joka naukaisee surkeasti, ja hymyilen surullisesti. Otan pari askelta kunnes nopeutan tahtini juoksuun ja annan parin kyyneleen valua naamalleni. Tunnen itseni yhtä yksinäisesi ennen kuin tapasin Kagomen porukoineen.
Tunnin juostuani lehtinen maasto alkaa vaihtua kiviseksi ja polku alkaa nousta ylemmäs ja tiedän saavuttaneen maalini. Pysähdyn ja hengitän ilmaa nopein vedoin. En uskalla ottaa naamaria pois naamaltani, sillä pahuus on valtava. Pahuuden voi huomata puista, jotka ovat käpristyneet mustiksi, kuin tulipalon kärsineinä. Kun hengitykseni tasaantuu, jatkan matkaani kävellen kunnes puiden antama suoja loppuu.
Katson ylöspäin mäkeä ja näen jo tumman kartanon selvästi silmissäni. Talo seisoo ylväänä kukkulan harjalla, eikä näytä pahemmin ränsistyneeltä. Sen mustista kivistä luodut seinämät ovat vieläkin sileät, mutta siellä täällä näkyy monen vuoden takaista kuivunutta verta. Muistelen Pinin sanoja Atorista ja mietin olisiko veri tuon yookain.
Seison hiljaa paikallani miettien seuraavaa siirtoani ja toivoisin Mirokun seisovan vierelläni. Pappi toi mukanaan aina turva tunteen. Kuin linnunpesä, johon pieni lintu pystyi pyrähtämään suojaan petoja vasten. Mutta nyt Miroku ei olisi mukanani. Nielaisen hiljaa ja alan kivuta jyrkkää kivikkoista polkua kartanoa päin. Mielessäni ei ole pelolle sijaa, mutta pelkään tulevaakin enemmän sitä, että menetän Mirokun naiselle, jonka kanssa tämä ehkä parhaimmillaan on.
~*~
Seison hiljaa lammen ääressä pitäen sylissäni Sangon vaatteita, lohduttaen itseäni ajatuksella, että Sango olisi elossa. Katson lammen pintaa näkemättä sitä, sillä näen edessäni taas valkeat seinät täynnä maalauksia. Lukittu ovi on kiinni enkä uskalla astua sisään, sillä pelkään taulujen kadonneen. Pelkään vielä enemmän nurkkausta, jonne olen hylännyt kamalimmat taulut. Pelkään Sangon tyhjäkatseisen ruumiin liittyneen taulukasan päällimmäiseksi.
Ravistelen päätäni ja palaan todellisuuteen ja näen taas lammen pinnan edessäni. Lampea ympäröi tiheä lehtimetsä, jonka siimeksessä itsekin seison. Tiheimmästä kohdasta lähtee polku ja tiedän tuon polun vievän kartanolle. Kierrän lammen toiselle puolelle polun luokse ja näen Kiraran tassujen painaumat pehmeässä hiekassa. Astun polun päähän ja alan kävelemään syvemmälle metsään kunnes kävely muuttuu juoksuksi. Pian kuulen takaani päin Inuyashan äänen ja pysähdyn.
”Hoi Miroku! Minne sinä ajattelit livistää?”
Käännyn ympäri nähdessäni Inuyashan juoksevan luokseni Kagome selässään. Shippoo on ilmeisesti jäänyt kylään.
”Menen pelastamaan rakastamani naisen, ja pyydän että te ette seuraa minua,” sanon ja lähden taas juoksemaan, mutta Inuyasha ottaa parilla loikalla minut kiinni.
”Kenestä naisesta sinä oikein puhut? Napattiinko Pin kenties vai…”
Katson Kagomea, joka on ainakin tajunnut jo kenestä puhun ja muodostan tälle äänettömästi lauseen istu. Kagome nyökkää taas ymmärtäen vihjeeni ja huutaa, ”Inuyasha istu!”
Kiristän juoksuani ja kuulen takanani Inuyashan manaukset.
”Penteleen Miroku! Minäkin tahdon taistelemaan! Kagome miksi sinä annat tuon nilkin karata pitämään hauskaa.”
”Anna olla Inuyasha sinä vain et tajua. Hei Miroku… tuo Sango elävänä takaisin!”
Hymyilen ja kohotan käteni näyttääkseni, että kuulin Kagomen sanat ja pian kumppanit jäävät taakseni, kun käännyn mutkaan. Mielessäni pyörivät vain sanat, jotka toivon vielä voivani sanoa ääneen. Rakastan sinua.
~*~
Kompuroin eteenpäin kivisellä maastolla saavuttaen kohdettani koko ajan. Enää parikymmentä askelta ja olisin perillä synkän kartanon porteilla. Mitä lähemmäs astelen sen suuremmalta kartano näyttää ja huonokuntoisemmalta.
Kompastun kiveen ja kaadun rähmälleni maahan, jolloin naamari kimpoaa pois naamaltani alkaen vieriä alaspäin polkua pitkin. Kiroan mielessäni ja painan käteni naamani eteen, mutta lasken sen pian pois. Pahuus on lieventynyt kartanon läheisyydessä, ja käännän katseeni vaistonvarassa metsikköön. Oliko suurin pahuus vain metsikössä?
Käännän taas katseeni kartanoon ja astelen portin tuntumaan. Portin päätyinä toimivat jykevät tammet, jotka ovat nekin palaneet tummiksi. Tammista lähtee kivinen muuri, joka jatkuu koko talon ympäri. Kivien välissä näkyy siellä täällä tuhkaa, joka on varmasti lähtöisin palaneesta sammaleesta. Astelen tammien välisen oven luokse, joka on tehty puusta. Saranat ovat ruostuneet ja ovi vinksottaa pois paikaltaan. Kävelen sisään ovesta välittämättä sen enempää kartanosta kuin porteista ja huomaan tulleeni pihamaalle, jonka jokainen kasvi on palanut poroksi. Joskus kartano saattoi olla hieno ja ylväs, mutta nyt siellä tuoksui kuolema.
Nielaisen taas keräten rohkeuteni ja juoksen kovaa vauhtia aina kartanon ovelle asti ja rikon sen hiraikoitsun avulla. Kaatuneen oven rysähdys kaikuu pimeässä eteisessä ja epäröin astua sisään taloon. Kun minuutti on kulunut ja mitään ei ole tapahtunut, otan askeleen kolkkoon eteiseen.
Katselen vähän aikaa ympärilleni, mutta en näe mitään pimeydessä. Pieni valonkajo hohkaa silti edessäpäin ja huomaan sen lähtevän pienestä alttarista, joka hohtaa sinistä valoa. Alttarin takana on seinämä, jossa riippuu peili, jonka kehykset ovat hopeaa ja koristeltu ruusuin. Astelen peilin luokse ja epäröimättä nostan hiraikoitsun iskuun, mutta yhtäkkiä tunnen jalkojeni alta tärinää. Alan perääntymään nopeasti, mutta en kerkeä ottamaan kuin pari askelta, kun voimakas suojaloitsu iskee mahaani viskaten minut kivistä seinää päin.
Huudan kivusta pääni iskeytyessä kiven rosoiseen pintaan ja kaadun lattialle pökerryksissä. Vähän aikaa maatessani nousen pian takaisin ylös kuullessani kolkkoa naurua, joka lähtee peilistä. Peilin pinta on alkanut pyörteilemään ja sen keskeltä kohoaa hahmo.
”Ku… kuka sinä oikein olet?!” Huudan tiukentaen otettani hiraikoitsusta.
”Minä olen Ator. Tämän peilin haltija,” mies sanoo nousten lopulta kokonaan peilistä.
”Valehtelet! Ator on kuollut! ”Huudan, mutta sydämeni pamppailee pelosta.
”Hmph. Ne houkat luulivat minun kuolleen, mutta eivät tajunneet tuhota peiliä. Tämä peili ei ole mikään pihistetty itsenäinen peili, vaan se oli osa sieluani. Tiesin että jos kuolisin, minun täytyisi turvata elämäni, joten siirsin osan sielustani peiliin. Kun sitten kuolin jouduin peilini sisään ja ne houkat sinetöivät sen. Kesti kymmenen vuotta ennen kuin sain sinetin rikki ja nyt olen taas elossa. En tiedä miksi tulit tänne yksin, mutta voisin näyttää sinulle mahtini.”
Värähdän ja otan taisteluasentoni. En voi enää perääntyä, joten katson Atorin vinoihin punaisina leiskuviin silmiin uhmakkaasti. Mies kääntyy peilinsä puoleen ja nostaa sen syliinsä. Peili alkaa taas väreillä ja sen pinnassa näkyy lähitienoon metsä, joka kuhisee nyt yookaita. Niistäkö se valtava pahuus lähti jonka kohtasin? Tiedän Atorin kutsuvan niitä, joten en tuhkaa aikaani vaan juoksen kohti yookaita, joka on keskittynyt peiliinsä katsomiseen.
”Maista tätä! HIRAIKOITSU!” Huudan ja heitän hiraikoitsun kohti Atorin kaulaa jolloin tämä keskeyttää peiliinsä katsomisen väistääkseen bumerangin hyppäämällä sivuun.
”Luuletko tuosta leikkikalusta olevan hyötyä minua vastaan?”
”Kyllä se sinut tappaa osuessaan!” Huudan ja juoksen hiraikoitsua kohti, joka on tarrautunut seinään.
Näen sivusilmästä Atorin ihmismäisten käsien kynsien muuttuvan muotoaan. Ne kasvavat suuriksi petolinnun kynsiksi, joten en tuhlaa aikaani vaan tartun hiraikoitsuun ja kiskaisen sen seinästä suojaaman minua, juuri kun Ator hyökkää päälleni. Ensimmäinen isku osuu hiraikoitsuun ja käytän aikaa hyväkseni, kiskaisten katana miekkani pois huotrasta. Sivallan Atorin sulkamaista kylkeä, jolloin tämä karjaisee kivusta huitaisten kynsillään jalkaani. Väistän iskua, mutta en tarpeeksi nopeasti ja tunnen kynsien raastavan ihon rikki. Ynähdän kivusta ja lasken painoni terveelle jalalleni.
Katson Atoria, joka on muuttanut muotonsa kokonaan todelliseen yookai hahmoonsa. Tämän jaloissa ja käsissä on pitkät petolinnun kynnet ja ihoa peittää tumma suomuinen nahka. Vain kyljissä ja selässä on sulkamaisia kuvioita, joiden seasta lähtevät suuret nahkaiset siivet. Ator pitelee kyljestään kiinni ja tiedän miekkani tehneen vahinkoa myös yookaille.
Pian tämä karjaisee ja hyökkää päälleni nopeammin ja nostan taas hiraikoitsun suojaamaan itseäni, mutta yookai tarrautuu siihen molemmin käsin ja nostaa minut ja hiraikoitsun ilmaan. Päästän toisen käteni irti hiraikoitsun kahvasta ja isken miekalla Atorin käteen, mutta miekan terä vain raapaisee saaden Atorin suuttumaan entisestään.
Tämän yookain heikoin osa on ilmeisesti sulkien alla oleva liha. Ajattelen ja tarraudun taas molemmilla käsillä hiraikoitsuun, kun Ator levittää siipensä ja nousee ilmaan kiskaisten minut mukaansa. Tunnen tuulenvireen jaloissani ja katson ylöspäin kohti kartanon ylätasoa, joka on ylempänä kuin osasin odottaa. Ylätasolle päästyämme Ator kiristää otettaan hiraikoitsustani, kunnes viskaisee aseen ja minut mukanaan alaspäin kovalle lattialle. Iskeydyn kovalle marmorilattialle ja luisun taas seinää kohti iskien itseni uudemman kerran sen kovaan pintaan.
Nousen salamannopeasti ylös ja vilkaisen käteni rystysiä, joista vuotaa verta lattialle. Puren hampaani yhteen ja nostan katseeni ylöspäin Atoriin, joka liitää kovaa vauhtia kattoa kohden rikkoen sen yönmustan pinnan. Pian huoneeseen alkaa tulvia kirkasta valoa reiästä ja kohotan käteni suojaamaan minua valolta ja katson minne viholliseni meni. Näen Atorin hahmon jatkavan matkaansa kirkkaalle taivaalle.
Aikooko hän murskata ylätasanteen ja tiputtaa minut siten alas? Mietin ja ajatuksen juolahtaessa päähän en jää aikailemaan vaan nostan hiraikoitsun maasta ja lähden juoksemaan rappusia kohti.
~*~
Juostuani polulla eteenpäin olen huomannut puiden alkavan lakastua, mutta en kiinnitä niihin huomiota. Se on tuttua monilta matkoiltani ja tiedän lähestyväni kohdettani. Huudan mielessäni koko ajan Sangon nimeä ja toivoisin henkeänikin enemmän, että tämä olisi kunnossa. Hengitykseni alkaa käydä raskaammaksi ja hikipisarat valuvat alas niskastani. Pysähdyn levähtämään kuullen pian tutun naukaisun suuren tammen luota.
”Kirara?” Kysyn ja astelen tämän viereen polvistuen nostamaan yookain syliini, mutta tämä loikkaa taaksepäin ja muuttaa muotonsa ja alkaa murista.
Katson taaksepäin ja näen valtavan lauman yookaita, jotka katsovat minua nälkäisesti.
”Ymmärrän,” sanon ja aukaisen rukousnauhani paljastaen käteni aukon. Ei mene pitkään kunnes jokainen yookai imeytyy aukkoon ja pahuus väistyy. Sidottuani taas rukousnauhan juoksen Kiraran luokse, joka odottaa minua jo selkäänsä.
Juostuamme metsikön läpi päädymme aukealla ja näen kartanon kukkulalla. Olisiko Sango tuolla? Saan vastauksen pian kuullessani karjaisun kartanon sisuksista ja pian rakennuksen katto pirstoutuu paljastaen yookain, joka liitää ylemmäs taivaalle. Katson yookain liitoa, mutta Kiraran naukaisu keskeyttää minut.
”Mitä nyt Kirara?” kysyn ja katson saman suuntaan minne Kiraran katse on keskittynyt. Vähän matkan päässä polulla näen oudon kiven, joka paljastuu pian Sangon naamariksi.
Nousen nopeasti pois Kiraran selästä ja kompuroin naamarin luokse rojahtaen lopulta istualleen maahan. Nostan naamarin painaen sen sydäntäni vasten enkä uskalla ajatella pahinta. Pian naamariin tipahtaa jotain ja katson sen pintaan, johon on ilmaantunut kyynel. Pyyhkäisen silmiäni hihaan ja tajuan itkeväni.
~*~
Juostuani rappusten päässä pysähdyn ja tarraudun kipeään jalkaani. Jalka on rasittunut liikaa ja haavat ovat pahempia kuin luulin.
”Perhana… ei kait auta muu kuin…,” mutisen hiljaa ja nilkutan lähemmäs katon reikää ottaen hiraikoitsun valmiusasentoon.
Taivaalla Ator on saavuttanut korkeuspisteensä ja pian yookai alkaa syöksyä minua kohti. Odotan välimatkan olevan hyvä ja keskityn kaikin voimin tähtäämään oikeaan kohtaan. Elämäni riippuu tästä iskusta ja toivon sen osuvan perille. NYT! Ajattelen ja tähtään hiraikoitsun Atorin sulkapeitteiseen kylkeen, josta pilkottaa siiven tyvi. Hiraikoitsun tuulenvire hulmauttaa hiuksiani lähtiessään matkaan. Se kiitää kovaa vauhtia Atoriin päin, joka on häkellyksissä eikä osaa väistää tarpeeksi nopeasti. Kuuluu kova karjaisu ja huulilleni nousee hymy, kun näen yookain siiven erkanevan omistajastaan.
Hiraikoitsu kiitää takaisin luokseni ja tarraudun siihen laittaen sen takaisin selkääni. Toivon jalkani jaksavan vielä pienen matkan ja lähden adrenaliinin voimin juoksemaan rappusia alaspäin. En käänny katsomaan taakseni, kun tunnen kovan jyrähdyksen kaikuvan pitkin kartanon tiluksia. Toivon Atorin kuolleen mäjähdykseen eikä minun tarvitse miettiä sitä pitkään nähdessäni peilin viuhuvan ohitseni kohti lattiaa.
Näen lattian selvemmin allani ja huomaan sen pinnalla olevan peilin sirpaleita. Katseeni on kiinnittynyt niiden hehkuun enkä tajua vaaraa takanani ennen kuin se iskee selkääni kaikin voimin. Suuri kivenmöhkäle joka ilmeisesti on irronnut katosta, iskeytyy selkääni täysin voimin saaden minut horjahtamaan. Tunnen ilmavirran ulinan korvissani ja tiedän kaatuvani. Iskeydyn maahan ja peilin sirpaleet uppoutuvat kämmeniini ja polviini. Valahdan makaamaan lattialle ja jään siihen antaen kivun lieventyä jäsenissä. Huohotan hiljaa ja pelon ja onnen kyyneleet valuvat silmistäni.
”Tein sen…,” kuiskaan ja naurahdan kuivasti nousten istumaan.
Kiskaisen peilin palat pois ihostani ja viskaan sirpaleet takaisin lattialle katsomatta enää kertaakaan ennen niin kaunista peiliä. Nousen seisomaan horjuen ja alan astelemaan ulos kartanosta, joka olisi enää raunio ilman mitään elämää.
Päästyäni Kartanon porteista ulos katson metsään päin hämmästyen pahuuden puuttumista. Olivatko yookait hylänneet metsän kun peili ei pitänyt niitä enää vallassaan? Helpotun ettei minun tarvitsisi enää olla varuillaan ja alan hitaasti laskeutumaan polkua alaspäin, mutta hätkähdän nähdessäni tutut hahmot istuvan selkä minuun päin kivellä. Kiraran nyt voin ymmärtää, mutta mitä Miroku täällä teki?
Sydämeni jättää lyöntejä välistä ja keskittymiseni herpaantumisen takia kompastun taas yhteen kivistä ja kaadun polulle rähmälleni. Pieni kivi jatkaa vierimistään alas ja Miroku havahtuu ääneen kääntyen katsomaan minuun päin.
Katson papin silmiin suomatta ajatuksia millekään ja nousen takaisin seisomaan. Miroku ottaa pari askelta minuun päin ja mietin mitä sanoa, mutta vältyn sanoilta tämän juostessa luokseni kietoen käteni ympärilleni.
”Taivaan kiitos olet hengissä! Pelkäsin niin, että olet kuollut.”
Kuiskaat korvaani ja kipeä jalkani antaa periksi. Kaadun syvemmälle Mirokun syliin, eikä hän osaa odottaa sitä vaan kaatuu maahan istualleen.
”Olen ihan kunnossa voit päästää irti,” sanon haastamatta riitaa ja nostan käteni papin rintaa vasten aikeenani työntää itseni pois Mirokun syleilystä.
”En enää ikinä päästä sinusta irti,” Miroku sanoo tiukentaen otettaan minusta ja lasken hämmentyneesti käteni alas.
”Herra pappi…” kuiskaan ja suljen silmäni antaen Mirokun turvallisen tuoksun täyttää sydämeni.
”Sango olen pahoillani kaikesta.”
Aukaisen silmäni ja katson kysyvästi pappiin, joka irrottaa otteensa minusta. Erkanen papista ja istun aivan tämän lähellä katsoen tätä silmiin.
”Mitä te oikein tarkoitatte? Jos puhut valtiatar Pinistä, niin en ole vihainen sinulle. Emmehän me ole yhdessä tai mitään, joten saat valita aivan vapaasti kenen kanssa tahdot olla,” sanon tuntien itseni valehtelijaksi ja huomaan kyyneleen valuvan poskelleni.
Hämmennyn ja pyyhkäisen kyyneleen pois kasvoiltani mutisten ”mitä minä oikein nyt itken…”
”Sango…”
Kuulen Mirokun sanovan ja katson ylöspäin Mirokun hymyileviin kasvoihin, kun tämä kohottaa kätensä olkapäilleni kaataen minut nurmikolle. Tömähdän maahan hämmentyneenä välittämästä kivusta ja tunnen pian Mirokun ruumiin ylläni. En voi liikkua paikaltani minnekään, mutta en haluaisikaan sillä tunnen oloni hyväksi. Katson Mirokua, jolla ei ole aikeitakaan liikkua paikaltaan.
”Herra pappi mitä te?” Kysyn, mutta tiedän jo vastauksen.
Miroku painaa kätensä käsieni päälle vetäen ne pääni tasolle laskien sitten oman päänsä aivan huulieni lähelle.
”Sango… tahdon suudella sinua.”
Kuulen äänesi jostain kaukaisuudesta, sillä olen jo sulkenut silmäni. Pian tunnen huulesi omilla huulillani ja vastaan suudelmaasi epäröimättä. Suudelmasi on pehmeä ja hellä ja vastaan siihen samalla lailla. Päässäni takovat musiikin lailla sanat rakastan sinua ja haluaisin sanoa ne myös sinulle.
Suudelman loputtua aukaisen silmäni katsoen Mirokuun. Tällä ei ole aikeitakaan liikkua päältäni vieläkään, enkä halua hänen lähtevän. Miroku painaa otsansa otsaani vasten ja tuuli leikittelee hiuksillamme saaden ne heilumaan ja kutittavan toistemme kasvoja.
”Haluan sanoa sinulle nyt sanat, jotka olen halunnut lausua jo ikuisuuden… ” Miroku sanoo silmät ummessa ja jatkaa kuiskaten ”…rakastan sinua.”
Kasvoilleni leviää lievä puna ja tahtoisin itkeä onnesta. Kohotan leukaani kunnes huulemme taas yhtyvät. Annan keveän suudelman ja lasken sitten päätäni sanoen ”niin minäkin sinua.”
Olemme vielä paikoillamme pitkään sanomatta mitään. Nautimme hiljaisuudesta ja toisen tutusta lämmöstä ja tuoksusta. Kirara on lähtenyt jo pois takaisin kylään jättäen meidät kahdestaan. En mieti tulevaa, vaan olen keskittynyt tähän hetkeen. Ehkäpä herra pappi juoksentelee vielä naisten perässä, mutta minulle riittivät nuo sanat kertomaan, että Miroku olisi uskollinen tästä lähtien minulle. Ehkä jompikumpi kuolee meistä riistäen toiselta onnen, mutta ei nyt. Vihollinen on kukistettu tältä erää ja saan painaa pääni Mirokun ruumista vasten nukahtaen turvalliseen uneen tietäen Mirokun olevan vierelläni. Suojellen, rakastaen.
