Kirjoittaja: Frederica
Nimi: Ajatukseni kompastuivat sinuun
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: lievä hattarakauhu
Fandom: Night Vale
Paritus: Cecil / Carlos
Vastuuvapaus: En omista paikkoja enkä henkilöitä enkä maailmaa enkä saa tästä rahaa.
Night Vale (virallinen kotisivu) is written by Joseph Fink and Jeffrey Cranor. Narrated by Cecil Baldwin. Music by Disparition. Logo by Rob Wilson.
Varoitukset: -
A/N: Olen täysin ihastunut tähän kuunnelmaan. 20 osaa on nyt takana, joten tämä on ihan AU:ta koko juttu. Olen vain niin ihastunut näihin kahteen, etten voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa heistä. :> Muutaman kohdan hiomisavusta sekä siivistä kiitokset
Brangwenille ja "kannun" porukalle kiitokset rohkaisusta tämän varsin tuntemattoman fandomin kanssa.
Ajatukseni kompastuivat sinuunCarlos työnsi kätensä syvälle takkinsa taskuihin. Taskuissa oli kuivia nenäliinoja, kotiavaimet, puhelin ja luottokortti.
Koulun pihan hyppyruudukkoon oli selvästi piirretty joitain tieteelle vieraita symboleita. Yhden merkin Carlos oli nähnyt tatuoituna Cecilin käteen, joten sen täytyi merkitä jotain hyvää.
Hänen ajatuksensa sotkeutuivat Cecilin käsiin ja hän oli vähällä kompastua omiin jalkoihinsa. Ajatusten sotkeutuminen johti väistämättä tasapainon menetykseen.
Carlos hengitti syvään, avasi koulun lasiset kaksoisovet ja astui sisälle. Käytävät olivat tyhjiä. Tunnit olivat käynnissä. Yhden luokkahuoneen oven alta kiemurteli vihreää savua. toisesta kuului kreikkaa ja espanjaa yhdistävää loitsimista, kolmannessa pidettiin matematiikan tuntia. Rehtorin oven edessä lojui perhoskoira, jolla oli kolme päätä ja nokkosperhosen siivet.
Koira nuuhki innokkaasti Carlosin lahkeita ja kenkiä, ja mies kumartui silittämään sitä. Kolme kieltä lipoi innokkaasti hänen kämmentään. Carlosin suoristautuessa koiran keskimmäinen pää haukahti ja kanslian ovi heilahti auki.
Carlos astui sisään ja käveli sihteerin ja opon huoneiden ohitse. Opinto-ohjaajan nimi oli kirjoitettu hieroglyfeillä ja sihteerin oven karmiin oli isketty kaksi veistä, jotka pitelivät paikoillaan kirjeitä. Toiseen aaltoilevaan terään oli kaiverrettu "Saapuva" ja toiseen "Lähtevä". Carlos koputti rehtorin oveen.
Se oli musta, ikkunaton ovi, joka kumisi raskaasti. Carlos odotti oven avautuvan naristen, mutta se avautui keveästi ja ääneti. Mahonkisen pöydän takana istui nuori nainen, joka käytännössä kiipesi pöydälle yltääkseen kättelemään Carlosia. He vaihtoivat muodollisuudet ja Carlos istui osoitetulle tuolille.
Hän pisti merkille pöytään piirretyn ympyrän ja pentagrammin yhdistelmän, jonka keskellä rehtorin puhelin lojui. Cecil käytti omaa puhelintaan samalla tapaa, ja Carlos toivoi, että hänen aivonsa lakkaisivat tekemästä jatkuvasti huomautuksia Cecilistä.
Hänen mielensä nurisi vastalauseita, ja Carlosilta meni ohi jotain mitä rehtori oli sanonut.
– Anteeksi? Carlos sanoi.
– Väittelyt oman pään sisällä ovat kiehtovia, rehtori sanoi ja hymyili leveästi. Hänen kielensä näytti violetilta, mutta se taisi johtua valoista. – Jatkakaa toki väittelynne loppuun.
Carlos ravisti päätään. – Se asia on jo hoidossa.
Rehtori kohotti kulmaansa ja hymähti ja hänen katseensa häilähti hyllyyn, jossa matkaradio keikkui kansiopinon päällä. Carlos ei tiennyt miksi, mutta hänen suunsa oli äkkiä kuiva ja hän nielaisi.
– Kiitos, että ehditte ottaa minut vastaan.
Rehtori heilautti vähättelevästi kättään. – Eipä mitään. Täällä pääsee harvoin puhumaan lopputyöstäni, mukavaa, että joku on lukenut sen.
– Niin, Carlos sanoi. – Luin maisterin tutkintoonne kuuluneen työn kaupungin arkkitehtuurista.
Hän avasi työn älypuhelimellaan. – Kirjoitatte hyvin mielenkiintoisesti kaupungin kellotornista. Ilmeisesti olette nähnyt sen?
Rehtori hymyili ja ravisti päätään. – Kaupungin kellotorni ei ole nähtävissä tässä ulottuvuudessa.
– Mutta--, Carlos aloitti ja sulki suunsa.
– Teiltä jäi ilmeisesti huomaamatta kolmannen pääluvun neljäs alaluku, rehtori sanoi, ja katsoi Carlosia kuin hän olisi unohtanut lukea historian kokeeseen ja oli pyytämässä lupaa uusintaan.
Carlos rypisti kulmiaan ja selasi kolmannen pääluvun kohdalle. Hän pikaluki alaluvun neljä ja puri alahuultaan. – Ette kuitenkaan poista loppupäätelmissänne kellotornin näkymisen mahdollisuutta.
Rehtori räpytteli silmiään. – Kun puhumme tieteestä ja elämästä, emme voi koskaan sanoa mitään varmaa. Kaikki on yhtä aikaa mahdollista ja vaihtoehtoista.
– Niin, Carlos sanoi vaisusti ja päätti sitten ryhdistäytyä. – Kiitos ajastanne.
He kättelivät ja rehtori veti eteensä kasan pergamentteja, kun Carlos nousi seisomaan. Hän silitti käytävässä kolmipäistä perhoskoiraa ja se puski päätään innoissaan Carlosin rehtoria kätellyttä kättä vasten. Carlos pystyi kuvittelemaan miten onnellinen koira oli kun pääsi emäntänsä kanssa päivän päätteeksi kotiin.
Kädet pujahtivat takaisin taskuun ja oikean käden sormet etsivät nenäliinoihin käärityn rasian. Samettipinta tuntui pehmeältä. Syvään huokaisten mies harppoi koulun pihan poikki. Kadulla hän ohitti vanhan naisen, jonka ostokset leijuivat ilmassa hänen perässään ja jonka ympärillä säteili vaimea kultainen aura.
– Hei, Josie-rouva, Carlos sanoi.
Josien silmien ympärille ilmestyi naururyppyjä, kun hän näki Carlosin, eikä mies voinut olla hymyilemättä.
– Josie, kultaseni, pelkkä Josie, nainen sanoi. – Ja kultaseni, minun täytyy sanoa, että on suloista miten avoimia te kaksi olette. Luulin jo, että Cecil joutuisi odottamaan vielä pitkään sinua, nuo enkelit harvoin suostuvat kertomaan tarkkoja yksityiskohtia tulevaisuudesta. Kosmiset asiat kai sitten ovat sellaisia, Josie sanoi ja hymyili ilmassa leijuville kauppakasseilleen.
– Avoimia? Carlos sai takelleltua sanan suustaan. Ei kukaan tiennyt, paitsi no, ehkä enkelit, mutta he eivät olleet halunneet mitään touhotusta seurustelunsa ympärille.
Carlos oli ihan huomaamattaan kantanut tavaroitaan Cecilin luokse, kunnes oli yhtenä aamuna huomannut, että käytännössä kaikki hänen omaisuutensa oli kolmikerroksisessa omakotitalossa, jossa kaikki kadonneet tavarat päätyivät loppujen lopuksi jääkaappiin. Kaksi Cecilin harjoittelijaa ja ryhmä Ikuisia partiolaisia olivat siirtäneet Khoshekhinkin asuntoon.
Nykyään kissa pesi toisen kerroksen vierashuoneessa, josta se leijui kiertelemään taloa. Carlos oli yhtenä yönä herännyt kovaääniseen kehräykseen ja huomannut Khoshekhin leijuvan naamansa yläpuolella. Cecilin mielestä se oli ollut maailman neljänneksi suloisin näky ja hän oli ottanut heistä varmaan kuusikymmentäkahdeksan kuvaa.
– Niin, Josie sanoi ja pakotti Carlosin keskittymään nykyhetkeen. Hänen tosin pitäisi muistaa ostaa kissanruokaa. – En tiedä miksi sitä nykyään kutsuttaisiin, mutta oikein hyvin tehty, kultaseni.
Carlosista tuntui, että hänen olisi pitänyt kysyä jotakin tarkentavaa, mutta mitään ei tullut mieleen. Josie taputti Carlosin poskea ja oli selvästi aikeissa jatkaa matkaansa.
– Tänään kuitenkin kuulisin mielelläni sään, jos sopii. Te olette ihania ja rakastan teitä, kultaseni, mutta pelargoniani ja murtovarkaita syövät lihansyöjäkasvini tarvitsevat luonnonvaloa ja sadetta ja minun tarvitsee kuulla säätiedot.
Carlos vilkutti Josielle ja jäi odottamaan, että hänen aivonsa prosessoisivat vanhan naisen sanat loppuun asti.
Sään. Sään. Sään. Eilen ei ollut tullut säätä.
Vatsassa muljahti ja puna kohosi poskille ja niskaan.
Voihyväluoja.– Cecil! Cecil! Carlos karjui ja ovi naksahti lukkoon hänen takanaan. Hän oli juossut tärisevin jaloin kotiin.
Cecil tömisteli portaat alas ja katsoi Carlosia huolestuneena. – Mitä nyt? Minä kyllä siivosin keittiön.
– Sinä, radio, sää, Carlos mutisi. – Me-- Miksi sinä siivosit keittiön?
Se oli ainoa järkevä asia, johon Carlos osasi tarttua.
Cecil päästi kurkustaan hyminän, jota Carlos rakasti. Hän ei osannut sanoa sitä. Cecil sanoi usein kauniita asioita hänelle, mutta hän ei osannut puhua samalla tapaa. Ennen Cecilin tapaamista hänen elämänsä oli ollut intialaista noutoruokaa, yhtälöitä ja ihan vääränlaisia ihmisiä.
– Winstonien pojalla oli peniä ongelmia kotiläksyjensä kanssa. Hoidin sen pois päiväjärjestyksestä. Ja he toivat meille kiitokseksi gluteenitonta omenapiirakkaa ja vanilijakastiketta, tiedätkö mitään parempaa jälkiruokaa?
Carlos hengitti syvään ja tunsi vatsaansa kasvaneen möykyn hellittävän. Hän tarttui Cecilin auki lepattavaan kravattiin ja solmi sen. Cecil hymyili ja katseli Carlosin käsiä niin intensiivisesti, että Carlos punastui.
– Mitä asiaa sinulla oli? Cecil kysyi, kun otti kaapista kaksi radioaseman mukia ja laski ne pöydälle.
Carlos täytti teepannun ja laittoi sen hellalle. Cecil ei osannut keittää kunnon teetä, mies oli tähän asti juonut aina pussiteetä, johon Carlos ei koskenut kuin hengen hädässä.
– Ilmeisesti eilisestä lähetyksestä oli jäänyt sää puuttumaan, Carlos sanoi, eikä voinut mitään käsiensä ja äänensä vapinalle.
Cecil rypisti kulmiaan. – Mitä muutakaan olisin lähettänyt?
Hän ehti sanoa sanat juuri ennen kuin tajusi. Cecil päästi varsin huolestuneen ja nolostuneen hymähdyksen ja kohautti sitten olkapäitään. – Turha surra verta, kun se on jo seinillä.
– Eikö tämä haittaa sinua? Tajuatko mitä he ovat kuulleet?
Cecil hymyili vinosti. – Ikään kuin joku voisi yllättyä siitä, että rakastan sinua.
Carlos ravisteli päätään ja hymyili. Oli sitten kyse hirviöiden karkottaminen sängyn alta tai kirousjälkien korjaamisesta, niin Ceciliin saattoi luottaa. Pannu vihelsi ja Carlos nosti sen hellalta ja sammutti kaasun. Hän haudutti heille vihreää teetä, ja Cecil leikkasi jääkaapista löytyneellä kakkulapiolla heille Winstonien leipomasta piirakasta muhkeat palat.
Carlos oli halunnut löytää ajassa ja paikassa matkaavan kellotornin, koska toimimattomat kellot olivat ensimmäinen asia, josta Carlos oli soittanut Cecilille. He olivat puhuneet vuorokausien normaalista kestosta ja siitä kuinka yhdenkään Night Valein kellon sisällä ei ollut koneistoa, ja siitä kaikki oli hitaasti alkanut.
Ehkä Winstonien piirakka olisi riittävän juhlallista. He olivat kuitenkin kotona, eikä maailmassa ollut kotia parempaa paikkaa. Carlos kaivoi rasian taskustaan ja laski sen Cecilin eteen. Cecil katsoi sitä kummastuneena ja hänen silmissään oli hermostuneen toiveikas välke.
Carlos rykäisi saadakseen äänensä kulkemaan. – Cecil, tahdotko sinä, Carlos napsautti rasian auki, ja Cecil kiljui kuin neljävuotias tyttö.
Illalla koko Night Vale tiesi.
