Title: Alku
Author: Aimtist
Ikäraja: S
Fandom: Bleach
Hahmot: OMC/Yuzu, Karin
Genre: Romance
Disclaimer: Kaikki mikä on tunnistettavissa Tite Kubon luomaksi on hänen. En saa kirjoittamisesta rahaa tai muutakaan taloudellista hyötyä.
AN: Osallistuu haasteeseen Sana/kuva/lause10 (2. "Halusin aina vain tuntea oloni erityiseksi ja joukkoon otetuksi." - Rachel Berry, glee)
”Auh!”
”Hah! Mikä rääpäle! Ja luuli pääsevänsä meidän jengiin. Ei me ketään noin heikkoa haluta!”
Kauempana Yuzu katseli, kuinka heidän luokkansa kiusaajajoukko jätti maahan kaadetun uuden oppilaan yksin. Vaaleahiuksinen tyttönen tiukensi otettaan laukustaan. Hänen teki mieli mennä auttamaan uutta oppilasta. Mutta...
”Älä nyt siinä pode huonoa omatuntoa. Tuohan on se tyyppi, joka roikkui noiden muitten mukana viimeviikolla ja kiusasi muita oppilaita, sinuakin. Anna vain olla, se sai mitä ansaitsi, Yuzu”, Karin sanoi ja lähti vaeltamaan kohti pääovea. Välitunti oli jo muutenkin lopuillaan.
Yuzu oli kahden vaiheilla. Kikuchi oli kyllä ollut heidän luokkansa kiusaajajoukon mukana ja ollut ilkeä muita kohtaan, mutta hän oli vasta ihan uusi täällä. Loihan se tiettyjä paineita. Ehkä hän oli vain päätynyt väärään porukkaan ja olisikin oikeasti pohjimmiltaan kiltti. Eikö Kikuchille kuitenkin pitäisi antaa toinen mahdollisuus?
Yuzu mietti asiaa, harkitsi kumpi oli oikea tapa toimia. Jättää yksin vai lohduttaa? Mutta kun tummahiuksinen poika hautasi kasvonsa polviinsa ja alkoi täristä keskellä koulun pihaa, aivan yksin, ei Yuzun tarvinnut enää miettiä. Tyttö lähti kävelemään kohti kerällään istuvaa poikaa.
”Kikuchi-san”, Yuzu kutsui hiljaa päästyään tarpeeksi lähelle tummahiuksista poikaa. Samainen nuorukainen nosti kyyneleiden kastelemat kasvonsa ja kohtasi Kurosakin huolestuneen katseen. Ruskeat silmät kohtasivat mustien etuhiuksien taakse haudatut punareunaiset eriparisilmät, yhden ruskean ja yhden sinivihreän.
Tyttö räpytteli omia silmiään ällistyneenä. Kikuchin silmät olivat todella kauniit, persoonalliset, vaikka kyynelten aiheuttama puna niitä reunustikin. Poika käänsi katseensa häpeissään takaisin maahan. Hän muisti tämän tytön.
Kurosaki Yuzu. Yksi hänen uuden luokkansa ystävällisimpiä ja hyväkäytöksisimpiä oppilaita. Norikin mielestä nätein tyttö lämpimän hymynsä ja loistavien silmiensä ansiosta.
Ja yksi niistä joita Noriki oli edellisellä viikolla haukkunut.
Joten miksi, oi miksi Kurosaki puhu hänelle? Vieläpä noin kilttiin sävyyn ja silmät myötätuntoisina? Miksi?
Kello soi välitunnin loppumisen merkiksi, mutta Kikuchi ei tehnyt elettäkään noustakseen ja mennäkseen sisälle. Samalla lailla Yuzu jäi seisoskelemaan keskelle pihaa maassa istuvan pojan luokse, kun muut oppilaat kiiruhtivat sisälle.
Lopulta vaalea tyttö ojensi tummahiuksiselle pojalle kätensä. ”Tuletko?”
Hämmentyneenä poika nosti katseensa ja tuijotti tarjottua kättä ennen kuin tarttui siihen varovasti. Tyttö veti pojan maasta ja yritti unohtaa, että piteli Kikuchin kädestä hetken verran liian kauan kiinni. Hän ei tahtonut punastua nyt. Sensijaan tyttö kysyi:
”Tahdotko olla ystäväni, Kikuchi-san?”
Poika vain tuijotti. ”Mutta.. Miksi? Etkö sinä kanna minulle kaunaa?” poika kysyi hieman häpeillen.
”En. Minun isoveljeni on opettanut, että on parempi kun on paljon ystäviä kuin paljon vihamiehiä. Tahdon olla ystäväsi, en vihollinen.”
Puna nousi eriparisilmäisen pojan kasvoille. Oikeasti? Halusiko Kurosaki Yuzu, nätein ja ystävällisin tyttö koko koulussa, olla hänen ystävänsä?
”Minäkin tahdon olla sinun ystäväsi, Kurosaki-san.”
Hymyillen tyttö tarjosi sovinnon eleenä käättään uudelleen. Poika tarttui siihen ja he kättelivät.
”Sano vain Yuzu”, tyttö hymyili.
”Selvä, Yuzu. Mutta minä olen sitten myös pelkkä Noriki.”
”Selvä, Noriki. Hauska tavata.”
”Samoin, Yuzu.”
Noriki ei tahtonut lopettaa sen kauniin nimen lausumista, mutta heidän oli kiirehdittävä tunnille. He olivat jo muutenkin myöhässä.
<><><><>
”Kun olin nuori, halusin aina vain tuntea oloni erityiseksi ja joukkoon otetuksi. Havittelin tätä päämäärää kaikin mahdollisin tavoin, jopa kiusaamalla. Olin typerä. Oikean ystävän sain vasta, kun tapasin Yuzun. Hän opetti minulle monia asioita, antoi minulle monia asioita. Itseluottamusta, onnea, rakkautta. Hän jopa toteutti minun tuonaikaisen toiveeni. En voi sanoa olevani muuta kuin iloinen siitä, että kuulun nykyisin itsekin Kurosakien joukkoon. Se on minulle kunnia. Yuzu on elämäni rakaus, mutta te muut olette minulle myös perhettä. En usko koskaan olleeni yhtä onnellinen kuin tänään.”
Aplodit seurasivat Norikin sanoja. Eriparisilmäinen mies ei kuitenkaan huomioinut kuin yhden henkilön. Maailman kauneimman naisen, joka kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja kuiskasi:
”Rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua, Yuzu. Niin paljon.”
Hymyillen nainen painoi huulensa vasten miehensä omia.
Vuosien onni oli vasta alussa.
