Kiitos kommentistasi
Miimii! Trailereihin on aina tosi vaikea vastata sillai rakentavasti
Mutta tuo piristi päivää -kuten kommentit yleensä- ja sai hymyn nousemaan huulille.
Oma sana: Niin, nyt on sitten eka luku valmis. Sen verran vielä, että luku ei ole mikään kauhean pitkä, kiitos siitä, etten jaksanut kirjoittaa sitä pitkäksi. Mutta sanoja on 829 eli vähän alle se tuhat sanaa. Mutta joo, toivottavasti pidätte
ja kommentoitte!
- Ensimmäinen luku -
Kaipaus Susan Pevensie istui kirjastossa ja yritti päntätä Espanjan epäsäännöllisiä verbejä päähänsä. Harmi vain, ettei kuusitoista vuotiaan tytön päähän mahtunut ollenkaan Espanjan epäsäännölliset verbit, vaikka seuraavana päivänä olisikin pistokoe, jonka Susan tiesi reputtavansa.
Narniassa minun ei tarvinnut ollenkaan lukea Espanjaa. Se, joka väittää, että kuninkaalisena täytyy opetella miljoonia eri kieliä, valehtelee sekä itselleen, että muille. Minä olin vasta kahdentoista, kun pääsin Narnian kuninkaaliseksi, enkä osannut sen puolin lukea Espanjaa kuin mitään muitakaan kieliä. Tämä on täysin tarpeetonta, Susan ajatteli.
”Susan!” Lucy, Susanin neljätoista vuotias pikkusisko, huudahti huomatessaan isosiskonsa vaipuneena omiin ajatuksiin. Susan makasi Espanjan kirjan päällä.
”Shh, Lucy, shh, etkö tiedä, että kirjastossa pitää olla hiljaa?” Susan kysyi.
Lucy katseli ympärilleen ja huomasi, että oli saanut osakseen murhaavia katseita.
”Tosiaan, anteeksi”, kultakutrinen tyttö sanoi hymyillen. ”Mitä sinä teet?” Lucy kysyi kuiskaten.
”Luen, senkin typerys, luen”, Susan vastasi.
Lucy heilautti vaalean kiharansa selkänsä taakse.
”Ei se kyllä siltä näyttänyt”, tyttö huomautti. ”Mutta arvaa mitä!” hän jatkoi hiukan kovemmalla äänellä ja sai jälleen kerran murhaavia katseita.
”No, kerro”, Susan käski.
”Peter pääsi sinne lukioon”, Lucy ilmoitti. ”Kannattaa tulla kotiin, me pidämme juhlat.”
”Minä tulen”, Susan sanoi. ”Mene sinä edeltä.”
Lucy lähti ja Susan huomasi vain valkoisen hameenhelman välkähtävän kirjahyllyjen välistä. Hän huokaisi, otti Espanjan kirjat ja tunki ne laukkuunsa nousten samalla tuolista. Hän käveli hitaasti kotiin, paljon hitaanpaa kuin Lucy, joka suorastaan lensi kotiin. Lucy oli aina ollut paljon villimpi kuin Susan ja Lucy ei kestänyt olla juuri hetkeäkään paikoillaan, vaan oli aina menossa jonnekin. Susan puolestaan nautti hiljaisuudesta, yksinolosta.
Susan muisti hyvin ne ajat, jolloin hän ja Lucy olivat kertoneet kaiken toisilleen. Lucyn päästessä edellisenä kesänä Narniaan uudestaan, Susan oli tuntenut vain katkeruutta sisartaan kohtaan ja vihaa Aslania kohtaan. Hänen olisi päästävä Narniaan, Kaspianin luokse. Olkoonkin, että Kaspian oli kuulemma jo kasvanut vanhemmaksi, Susankin oli varttunut jonkin verran. Susan ei ollut ollut kiinnittänyt paljoakaan huomiota Lucyn ja Edmundin selityksiin ja seikkailuihin. Hän oli vain ollut kateellinen sisaruksilleen.
”Eevan tytär, älä ajattele menneitä”, Susan kuuli äänen jostain kaukaa. Hän katseli ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Hän kohautti olkapäitään, ajatellen, että kuuli omiaan. Eihän Aslan nyt voinut heidän maailmassaan olla.
Susan potkaisi kivemurikan menemään kengänkärjellään. Hän hymyili katsellessaan, miten kivi pomppi pois tieltä, suoraan ojaan.
Susan avasi kotiovensa ja valmistautui hymyilemään. Hänen pitäisi taas tänäkin päivänä esittää hymyilevää siskoa. Esittää siskoa, joka oli unohtanut Narnian. Miten hän muka olisi voinut unohtaa? Siinäpä arvoitus muille.
”Peter! Joku tuli!” Susan kuuli äitinsä huutavan. Hetken kuluttua Peter seisoi hänen edessään hymyillen.
”Onneksi olkoon lukioon pääsystä”, Susan sanoi vaisuna, halasi isoveljeään nopeasti ja lähti saman tien omaan huoneeseensa. Peter jäi hölmistyneenä seisomaan eteiseen.
Susan heittäytyi sängylle vaivautumatta edes riisumaan kenkiään. Hän tunsi kyynelien valuvan poskilleen. Hän tunsi olevansa kamala sisko. Hän ei vain pystynyt enää esittämään. Hän ei pystynyt esittämään, etteikö muistaisi Narniaa.
”Susan? Onko kaikki ok?” Peterin huolestunut ääni kuului ovelta.
”On, on. Tulen kohta alas”, Susan vastasi. Peter ei kuitenkaan uskonut pikkusiskoaan, sillä hän aukaisi oven ja astui sisään.
Susanin huone oli punamusta. Se oli myös hyvin narnialainen, mitä Peter oli aina ihmetellyt. Kuinka Susan pystyi unohtamaan Narnian, jos hän kerran asui tälläisessa huoneessa? Huoneen päätyseinää korosti iso, punaisin verhoin korostettu ikkuna. Nyt verhot olivat kiinni, mutta Peter tiesi, että kun ne avattiin, ikkunasta näki kauniin niityn ja puiden latvat. Susanin huone oli siis toisessa kerroksessa.
”Susan, mikä on?” Peter kysyi istuutuen Susanin sängyn laidalle. Susan kääntyi katsomaan veljeään ja yritti hymyillä. Hänen hymynsä oli jonkinlainen irvistyksen ja hymyn sekoitus.
”Ei mikään. Sanoinhan, että kaikki on hyvin”, Susan yritti vakuutella sekä itselleen että Peterille. Peter tosin sattui tuntemaan sisarensa liian hyvin tietääkseen, ettei kaikki ollut hyvin.
”Olet yhtä huono valehtelemaan, kuin Kaspian”, Peter sanoi hymyillen. Hän sanoi Kaspianin vain, jotta saisi nähdä sisarensa reaktion.
Susan säpsähti ja kyyneleet valuivat hänen sinisistä silmistään.
”Minä... Minä rakastan Kaspiania”, Susan nyyhkytti. ”Yritin vain unohtaa, mutta rakkautta ei ilmeisesti pystykään unohtamaan”, hän jatkoi.
Peter kietoi kätensä siskonsa ympärille ja keinutti tätä hiljaa. Hän antoi Susanin itkeä. Peter oli arvellutkin, että Susan vain näytteli.
”Meinasin käskeä äidinkielen opettajaa puhuttelemaan minua kuningattareksi”, Susan tunnusti nolona. ”Hän kysyi minulta, enkö kuunnellut ja alkoi taas ärsyttämään, tiedäthän, minulta paloi pinna, ja oli hirveän lähellä etten olisi avannut suuta”, hän jatkoi.
Peter nauroi. Hän saattoi kuvitella äidinkielen opettajan ilmeen, kun Susan nousee ylös, avaa suunsa ja käskee tätä puhuttelemaan häntä kuningattareksi.
”Ei se ollut hauskaa, vaan tosi noloa”, Susan sanoi. Hän kuitenkin naurahti, sillä Peterin esittämä kuvitelma oli hauska.
Susanin äidinkielen opettaja oli todella hankala. Hän antoi oppilailleen aina huonommat arvosanat, paitsi niille, jota tämä suosi. Susanin koko luokka inhosi opettajaa, Lolaa lukuunottamatta. Lola sai aina parhaimmat arvosanat koko luokasta ja kerskui niillä monta päivää.
”Miten me voimme päästä takaisin Narniaan?” Susan kysyi kuivattuaan kyyneleensä. Hän nousi kyynärpäidensä varaan istumaan ja tapitti isoveljeään kysyvän näköisenä.
”Aslanhan sanoi, ettemme me voi enää mennä sinne”, Peter huomautti.
”Minä kuuli hänen äänensä tänään”, Susan sanoi. ”Se oli ilmiselvä kutsu.”
----------------------------------------
Kommentteja?
