Kirjoittaja: Lumihopea
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Harry/Draco
Genre: Angst, ja jotain mitä en osaa määritellä
Haasteet: Genrehaasteeseen ja 12+ virkettä haasteeseen.
A/N: Tästä taisi tulla varsin sekaava ja vaikeasti tulkittava sienisoppa, mutta ei voi enää mitään. Nauttikaa siis. (Tai kärsikää, miten vaan.)
______________________________________
Maailmalta piilossa
He eivät ikinä sanoneet kohteliaisuuksia toisilleen, he eivät halunneet tehdä niin. Miksi olisivat halunneet, ei kai siltä jota vihaa halua niitä kuulla? Haukkumasanat lensivät ilmassa jo ennen aamukasteen kuivumista linnan tiluksilta kevätaamuisin, vaikka kumpikaan ei olisi enää jaksanut niitä. Rauhaa oli turha edes kuvitella kahden niin erilaisen ihmisen välille, kun pikkuruisille ja miltei näkymättömille palapelin palasille ei löytynyt kokoajaa, joka olisi saanut niistä joka ikisen paikalleen.
Kun toukokuu oli sulattanut aikaisemmin keväällä viimeisetkin lumet, pihamaa oli saanut ruskean ja likaisen mutakuorrutteen valkean ja kristallin lailla kimaltaneen huntunsa tilalle, aina jompikumpi näistä nuorista miehistä oli toisen kamppaamana kaatunut tuohon upottavaan sohjoon. Nietosten puuttuessa, myös kylmyys oli kadonnut ilmasta, mutta noiden kahden sydämen välille se oli kai aikoinaan tullut jäädäkseen ja auringon kuuminkaan paiste ei sulattaisi sitä.
Jokaisena aamuna kumpikin heräsi maailmaan, jolla on tapana ylpeillä väreillään, ja joka silti näyttäytyi heille yhtä värikkäänä kuin sokealle. Se apaattisuus oli musertavaa heistä toiselle, kaikki oli kuin maailmankaikkeus olisi unohtanut pitää huolta niistä, jotka sitä tarvitsivat (ja joita se tarvitsi). Vaaka ei voi pysyä tasapainossa, jos toisella puolella on painavampia asioita kuin toisella, sen olivat kaikki muut unohtaneet.
Niistäkin aamuista, joita ei ikinä missään mainittu, jokainen oli samanlainen; toinen joi pöydässä kahvia nauttien sen kitkeryydestä ja tummasta väristä ja toinen istui vain hiljaa silmälasiensa takana piilossa kaikelta ja vältellen ystäviensä keskusteluun liittymistä.
Ja aivan yhtäkkiä, kuin jokin uusi ja tuntematon taikuus olisi repinyt kahta päätä hiuksista oikeaan suuntaan, alkoivat harmaiden ja vihreiden silmien tiet kohdata useammin kuin olisi ollut tarpeellista. Se minkä olemassa olosta molemmat kai olivat tienneet, alkoi saada vaimeaan ääneensä kuuluvuutta ja huutaa molemmille heidän päidensä sisällä. Sinä aamuna, kun tämä kummallisuus tapahtui, Draco Malfoy söi ensimmäistä kertaa inhoamaansa banaanikakkua päästettyään ajatuksensa harhailemaan mustahiuksiseen poikaan, jonka lautasella tätä makeaa jälkiruokaa oli. Ja sen jälkeen hän tunsi kuvotusta; hän oli pettänyt itsensä, mutta oikeuttiko omien periaatteidensa hylkääminen petturiksi kutsumiseen, sitä hän ei tiennyt.
Sinä päivänä kohtalo, jos siihen uskoi, oli selvästi päättänyt tehdä temppujaan kaikille, sillä huolimatta uteliaista ja lähes ystävällisistä katseista kaksikkomme välillä se päätti antaa heille taas aihetta uuteen kiistaan, joka voisi kylmettää heidän välejään entisestään ja särkeä palasiksi jo etukäteen kaiken kauniin mitä olisi voitu ajan kanssa rakentaa. Se oli kuin olisit katsonut Iseeviot-peiliin, ja nähnyt siellä sen mitä toivot, mutta samassa suuri vasara olisi lyönyt sen niin moneksi palaseksi, ettei edes avaruudesta löydä niin montaa tähteä. Mutta kahden ihmisen välit eivät ole tähtitiedettä, siihen ei tarvita edes astronauttia käymään vieraalla planeetalla, sillä siihen tarvitaan vain aikaa, joka taas on suuri, vaikkakin rajallinen käsite.
Useampana iltana, ennen tulevaa aamua kahveineen ja yhden uuvuttavan päivän jälkeen kalpea poika makasi makuusalissaan pylvässängyn verhot suljettuina, kuunnellen ulkona pauhaavaa ukkosta. Vaaleat hiukset, joihin hämärä loihti kultaisen vivahteen, laskeutuivat tyynylle ja hieman kasvoille, mutta eivät riittäneet peittämään tuskaista ja vihaista irvistystä, jolla ei kai ollut muuta tarkoitusta kuin surun lavastaminen kaikeksi muuksi.
Malfoyn suvun nuorimmainen pelkäsi, ettei taaskaan ole normaali, kuten silloin kun pienenä muut halusivat pöllöjä ja hän tahtoi undulaattia enemmän kuin mitään muuta. Pelko erilaisuudesta oli silloinkin auttanut jättämään kaiken taakse, kuten se saisi auttaa nyt vuosia myöhemmin.
Harry Potter luuli kai jo tuntevansa kaikki ne asiat, mitä ihminen voi tuntea, ollen pahasti väärässä, sillä hän ei ollut ennen tajunnut etäiseksi jääneen sanan kaipaus todellisinta ja lopullisinta merkitystä, se sana tarkoitti todellisuutta. Hän oli pitkään odottanut jotakuta, joka voisi näkymättömällä tulitikullaan sytyttää hänen sydämensä taas toimimaan ja oli löytänyt sen; etsijä oli löytänyt mitä haki, mutta jota hän ei voisi siepin lailla ikinä ottaa kiinni, ivallisista sanoista, kylmistä silmistä ja vaaleista suortuvista. Ja hän oli löytänyt kaiken tuon vain syödessään tavallisesti; lihaa, herneitä, perunaa, mitä vain.
Mutta jos hyväksyminen on tuntemattomampaa, kuin kipu ja kylmyys, on vain pakko hyväksyä tuntemaan tyhjyyttä rintakehänsä kohdalla, niin kuin joku olisi repinyt sydämen ulos kylkiluiden takaa, ja kylmyys, joka kohtaa yksinäiset.
Ja kuten joka kerta tarinan lopussa sanotaan, he elivät elämän loppuun asti, mutta tekivät sen maailmalta piilossa ja eivät onnellisina.
