Title: Ihmisen poika
Author: Marlene McKinnon 
Genre: angst
Pairing: Lily/James
Rating: S/G
“Jo poika kiskoo pojan unta vuoteessaan
ennen kuin loppuun iltasadun saan
mä istun hetken ja mietin maailmaa
ihmisen poikaa se odottaa”
Istun ikkunalaudalla makuuhuoneessamme. On lokakuinen iltapäivä. Harry nukkuu pinnasängyssään, vihdoinkin. Poika tuntui olevan lohduton: itki 
ja kiljui vain pitkän ajan, täysin taukoamatta. En tiedä, mikä sai hänet 
tekemään niin, kun hänellä kuitenkin pitäisi olla kaikki hyvin. Ainakin 
niin hyvin, kuin näissä olosuhteissa voi olla. Eihän lapsi voi 
tietenkään ymmärtää ympärillään olevia kauhuja, vaikka toisinaan minusta 
tuntuu, että Harry tajuaa paljonkin tästä kaikesta, mutta ne ovat kai 
vain äidin harhaluuloja.
“Voi kuinka kaunis poika onkaan tosiaan
ei muuhun pysty hän kuin uutta oppimaan
hän siinä kylkeänsä kääntää miehekkäästi ääntää
hän matkaa taittaa linnunradallaan”
Nyt poika kuitenkin nukkuu, itkusta uupuneena. Rakas, pieni poikani. 
Rakastan häntä niin paljon, etteivät sanat voi sitä kertoa. Sydämeni 
tuntuu ihan pakahtuvan rakkaudesta häntä kohtaan.
“Voin kunpa matkas onneksi koituis
vihaa katkeruttaa et tuntis joutavaa
voi kuin oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan
kunpa oppisit ajattelemaan”
Tahdon suojella häntä, tahdon pojalle kaikkea parasta. Toivon, että 
hänen elämästään tulee kaunis ja valoisa. Toivon, että hän voisi elää 
ilman synkkiä suruja ja raskaita taakkoja. Toki elämään kuuluvat surut 
ja huolet siinä kuin ilot ja haaveetkin, mutta toivon hänen välttyvän 
kaikkein surullisimmilta ja synkimmiltä asioilta. Toivon, ettei hänen 
päällään olisi tätä varjoa, joka varjostaa meidän elämäämme nyt. Mutta 
äidithän yleensä toivovat lastensa parasta.
James ja minä rupesimme seurustelemaan syksyllä, ollessamme 
seitsemännellä luokalla. Seitsemännen luokan jälkeisen kesän vietimme 
onnellisina yhdessä Jamesin parhaiden ystävien kanssa. Olimme kauhean 
onnellisia. Elämäämme kuuluivat hymy, nauru ja auringonpaiste. James ja 
minä kihlauduimme heinäkuussa, alle vuoden seurustelun jälkeen. Syyskuun 
ensimmäisenä päivänä liityimme Feeniksin kiltaan. Minä, James, Sirius, 
Remus ja Peter. Yhdessä me ryhdyimme taistelemaan Voldemortia ja hänen 
kuolonsyöjiään - hänen kannattajiaan - vastaan.
Feeniksin killassa oli paljon meidän kouluaikaisiamme tuttuja. Joidenkin 
tuttujen näkemisestä yllätyin, enkä ole pystynyt kunnolla heihin 
luottamaan, vaikka Dumbledore heihin luottaakin täydellisesti. Mutta 
minä en pysty luottamaan heihin niin vakaasti… niin luottavaisesti. Olen 
aina ollut epäileväinen ihminen ja minun pitää todella olla varma, että 
voin luottaa.
Asiat ovat muuttuneet tuosta syyskuun ensimmäisestä, jolloin olimme 
vielä niin toiveikkaita. Sota on koko ajan voimistunut. Seuraavana 
kesänä minä ja James menimme naimisiin. Sen kesän jälkeisenä kesänä 
syntyi Harry. Nyt poika on jo vuoden vanha.
Tämä on outoa aikaa. Ihmiset kihlautuvat lyhyiden seurusteluaikojen 
jälkeen. Emmehän minä ja Jameskaan kovin kauaa ehtineet seurustella 
ennen kihlaustamme. Ja minä ymmärrän näitä ihmisiä. He tahtovat, että 
heillä on joku ihminen turvanaan, joku ihminen johon turvata. En 
minäkään selviäisi ilman Jamesia. Tai ilman Harrya.
Ilman heitä olisin varmasti jo täysin murtunut, mutta nyt minulla on 
kaksi ihmistä, jotka antavat loistavan syyn jatkaa - elää.
Ihmiset hankkivat myös nopeasti lapsia. Tuskin minullakaan olisi vielä 
Harrya ilman tätä sotaa. Mutta ihmiset, he tahtovat jälkeläisiä. He 
tahtovat, että jos he itse kuolevat olisi edes mahdollisuus, että heidän 
jälkeläisensä selviäisivät. He ajattelevat, että on parempi hankkia 
lapsi ennen kuin on liian myöhäistä. Niin minäkin ajattelen. Ja kun on 
lapsi jaksaa taistella lujemmin, tahtoo taistella, jotta lapsella olisi 
tulevaisuus ilman sodan varjoja.
“Niin poika kiskoo pojan unta sikeää
kehtolaulu kesken taas kerran jää
liukenee yöhön murheet aikuisen 
ihmisen poikaa kun katselen”
Elämme jatkuvassa pelossa. Voldemort jahtaa meitä. On enää vaikeaa olla 
positiivinen. Minua pelottaa, pelottaa niin paljon. Kunpa tätä sotaa ei 
olisi, kunpa me saisimme elää rauhassa. Miksi juuri meidän pitää kärsiä? 
On niin vaikeaa hymyillä, saati sitten nauraa, kun pelkää näin paljon. 
Kaikki muutkin pelkäävät. Taikamaailma on sekasorron vallassa. Tuntuu 
oudolta ajatella elämää ilman sotaa.
Katselen Harrya. Hymy kohoaa kuitenkin kasvoilleni. Ei hymyileminen ole 
sittenkään niin vaikeaa. On kuitenkin asioita, joista iloita. Kaiken 
tämän keskelläkin.
James tulee kotiin, murheellisen näköisenä, rypistynyt Päivän profeetta 
kädessään. Siinä lehdessä on päivä päivältä enemmän ilmoituksia 
murhista. Myös juttuja kihlauksista ja naimisiinmenoista on paljon.
James istuutuu sängyllemme ja alkaa hiljaisella äänellä kertoa, miten he 
vaihtoivat Peterin salaisuudenhaltijaksemme. Remukselle kertomatta, 
tietysti. Me epäilemme Remuksen olevan se, joka on jaellut tietoja 
meistä Voldemortille. Se tuntuu pahalta, niin pahalta… Mutta me 
vaihdoimme Peteriin, Siriuksen sijasta. Voldemort nimittäin tuskin ihan 
ensimmäisenä menee Peteriä ahdistelemaan, kyselemään olinpaikastamme.
“Voi kuinka kaikkivaltias näin olla voit
me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit
sinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen 
mun silmänurkkiin kuivuu kyyneleet
sä matkaa teet”
Minä ja James halaamme toisiamme pitkään. Kumarrumme yhdessä katsomaan 
poikaamme. Olemme lujasti toisissamme kiinni, ehkä juuri sodan takia. Me 
olemme perhe.