//Vastaus Guadaloupen Tavoita tunnelma-haasteeseen, S, One-shot
Author: Culliina
Genre: One-shot
Fandom: Darren Shan
General: S
Warnings: Spoilaa mm. Vampyyri prinssiä ja Taistelua aamunkoitteessa.
Disclaimer: Darren Shan-sarja kaikkine henkilöineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle. En saa tästä muuta korvausta kuin mahdolliset kommenttinne
Biisi kuuluu Tokio Hotelille
Summary: En tiennyt, miten pitkä elämäni voisi olla. Miten pitkä, mutta kuitenkin liian lyhyt. Liian pitkä kestettäväksi, mutta liian lyhyt, että voisin olla vapaa, elää omaa elämääni. Sitä oikeaa. Sitä, jossa olisin onnellinen.A/N: Vastaus Guadaloupen
Tavoita tunnelma -haasteeseen. Biisi on Tokio Hotel:in Monsoon. Kannattaa olla lukenut vähintään sarjan kuudes osa Vampyyriprinssi, muuten voi olla vaikea pysyä kärryillä.
Monsoon
En halunnut. En tahtonut. Silti minun täytyi. Vain täytyi. Miksi? Koska olin vampyyriprinssi. Koska minun oletettiin haluavan, tahtovan, osaavan. Olevan muita parempi. Parempi kaikkia kenraaleja, muita vampyyreja.
Silti en ollut edes vampyyri.
Olin poika. Poika tuolta jostain kaukaa, kotikaupungistani. Vanhempieni luota, ystävieni. Poika, joka halusi käydä koulua, kasvaa aikuiseksi, kuolla, sitten aikanaan. Ei vielä.
Mutta en ollut poika. Tai olin kyllä, mutten sellainen poika. En ollut kaunis ja vaaleahiuksinen äidin pikku enkeli. Olin kalju ja rupinen puolivampyyri, joka pyristeli epätoivoisesti virrassa yrittäen pysytellä pinnalla muiden, vahvempien vampyyrien, roikkuessa minussa. Vaatiessa apuani, vaikka tuskin onnistuin pitämään edes omaa päätäni pinnalla.
Silti minun piti yrittää. Tämä oli rangaistukseni.
Muutama vuosi sitten olin epäonnistunut kuolemankoetuksissa. Rangaistukseni oli kuolema. Ennen kuin minut ehdittiin teloittaa olin kuitenkin monen mutkan kautta onnistunut pelastamaan heimon petturilta, joka yritti syöstä silloiset prinssit vallasta ja luovuttaa meidät vampaneeseille. Palkintona henkeni säästettiin, mikäli palvelisin vampyyreja prinssinä lopun ikäni.
Mutta silloin en vielä ymmärtänyt.
En tiennyt, miten pitkä elämäni voisi olla. Miten pitkä, mutta kuitenkin liian lyhyt. Liian pitkä kestettäväksi, mutta liian lyhyt, että voisin olla vapaa, elää omaa elämääni. Sitä oikeaa. Sitä, jossa olisin onnellinen. En masentunut, kahlittu palvelija, jonka tulevaisuus on vampyyrivuoressa neuvottelemassa kenraalien kanssa.
I'm staring at a broken door
There's nothing left here anymore
My room is cold
It's making me insane
I've been waiting here so long
But now the moment seems to've come,
I see the dark clouds coming up again. Päivän pimeinä hetkinä, kun kukaan ei nähnyt, ei kuullut, itkin. Itkin kaikki yön kyyneleet ulos, että pystyisin esittämään taas yhden yön. Kantamaan naamiotani hieman kauemmin. Auttamaan muita edes sen vähän, mitä pystyin.
Sillä minun todella täytyi.
Asemani olisi ihmisen mielestä varmasti ristiriitainen; kärsin rangaistuksestani, mutta silti se oli kunnia, jota kaikille ei suotu. Vampyyrien silmissä tilanteeni oli hyvin yksinkertainen; rangaistuksena epäonnistumisestani jouduin kärsimään, mutta palkintona sankaruudestani sain kärsiä kunniassa.
Niin minä sen itsekin näin.
Siltikin minussa edelleen asuva ihminen kirkui pienellä äänellään, että olisi parempi kuollla. Elämässäni ei tällä hetkellä ollut mitään mieltä; sinnittelin läpi yhdestä yöstä vain kestääkseni toisen vielä pahemman. Eikö kuolema silloin olisi helpotus? Enhän minä tiennyt, mitä sen jälkeen tapahtuisi, niin kuin ei kukaan muukaan Taloa lukuunottamatta. Eikä hän kertoisi.
Kannattaisi kuitenkin yrittää. Olisi helpotus päästä täältä pois, mutta minun tulisi palvella heimoa koko ikäni. Kyse oli vain siitä, miten pitkä ikäni olisi. Loogisesti minulle olisi siis parempi, että se olisi lyhyt ja rangaistukseni päättyisi pian.
Vampyyri minussa oli kuitenkin eri mieltä ja niin paljon olin heimon parissa aikaa viettänyt, että sen ääni hukutti ihmisen heikon äänen jo lyhyen taistelun jälkeen.
Mikäli olisin vankina jossain, kahlittuna kiinni seinään, ilman tarkoitusta, kärsien, vailla toivoa pelastuksesta, vailla mahdollisuuksia,
todella vailla mahdollisuuksia -silloin kuolema olisi kunniallinen ja oikea tapa vapautua siitä. Silloin minulla olisi oikeus vapautua siitä. Nyt oli toisin.
Ero oli ihmisestä varmasti hiuksen hieno, mutta minulle se oli olemassaoloni perusta -perusta vampyyriudelleni; Heimo. Heimon paras. Kunnia. Niin kauan kuin minusta olisi hyötyä, minun tuli taistella. Kestää hyökyaallot ja pyörteet, jotka parhaansa mukaan yrittivät hukuttaa minut. Kestää apua ja turvaa hakevat uimarit, joille olisin turvalautta. Uppoamaisillaan oleva turvalautta.
Jos luovuttaisin, jos tappaisin tai tapetuttaisin itseni, maailma ei menettäisi vai minua, vaan myös kaikki ne uimarit, jotka jäivät vaille lauttaa, jotka hukkuisivat mukanani. Niin kauan kuin heitä olisi yksikin, elämäni olisi merkityksellistä, tärkeää. Niin kauan kuin olisi heimo, minun tulisi sinnitellä, kestää, kärsiä. Ei siksi, että itse haluaisin, vaan siksi että heimo tarvisti sitä.
Kokonaan vampyyri minussa ei ihmistä kuitenkaan pystynyt tukahduttamaan. Ei niin kauan kuin olin vielä puolivampyyri –ei niin kauan kuin ihminen olisi väistämätön ja fyysinen osa minua. Yhtä kauan olisin myös heikko. Pikemminkin katkennut lauta kuin lautta. Yrittäisin kuitenkin. Heimon takia. Yhteiseksi hyväksi.
Running through the monsoon
Beyond the world,
To the end of time,
Where the rain won't hurt
Fighting the storm,
Into the blue,
And when I loose myself I think of you,
Together we'll be running somewhere new
Through the monsoon.
Just me and you
Taistelu voidaan voittaa, kunnes se on hävitty. Taistelu on hävitty, kun on kuollut tai luovuttanut. Minä en ollut kumpaakaan. En vielä.
Toivoa siis oli? Ei, toivoa ei ollut. Minulla ei ollut toivoa paremmasta huomisesta, tulevaisuudesta, jossa saisin itse päättää kohtalostani. Se oli jo valmiiksi suunniteltu, vain yksityiskohdat jätettiin auki.
Mutta en silti ollut luovuttanut. En kuollut. En vielä. Miksi minulla ei siis olisi toivoa? Koska en taistellut itsestäni. Sen taistelun olin jo hävinnyt. Olin luovuttanut. Yhteiseksi hyväksi.
Olisin voinut paeta tai tappaa itseni. Jos olisin paennut, taistelu olisi jatkunut, jos olisin kuollut, olisin hävinnyt. Nyt hävisin kunniakkaasti. Muiden puolesta. Jotta joku muu saisi hyvän elämän. Jotta jonkun muun ei tarvitsisi olla minun paikallani. Saamassa tuskallista kunniaa. Saamassa sitä omasta tahdostaan. Alistuneena. Vampyyrina.
A half moon's fading from my sight
I see a vision in its light
But now it's gone and left me so alone
I know I have to find you now
Can hear your name, I don't know how
Why can't we make this darkness feel like home? Minulle oli kova pala hyväksyä kaikki tämä. Että vapauteni oli mennyttä, olisin orja, palvelija koko ikäni. Kesti kauan, ennen kuin opin ymmärtämään. Ymmärtämään merkityksen paitsi itselleni, myös jokaiselle vampyyrille. Ennen kuin tein pimeydestä kotini. En voinut sytyttää valoa, sillä se tuhoaisi pimeyden. Minun piti sopeutua. Elää pimeyden ehdoilla. Pelata niillä korteilla, jotka minulle oli annettu. Voisin huijata ja vetää ässän hihasta, mutta se rikkoisi pimeyden, tuhoaisi pelin. Piti hyväksyä, antautua, luovuttaa, mutta silti jatkaa taistelua. Sinnitellä pinnalla ja olla muiden lautta.
Niin oli oikein.
Running through the monsoon
Beyond the world
To the end of time
Where the rain won't hurt
Fighting the storm
Into the blue
And when I loose myself I think of you
Together we'll be running somewhere new
And nothing can hold me back from you
Through the monsoon Mutta pahin kaikista oli ero. Ikuinen ero. Ero läheisistä, perheestä, ystävistä. Ero kaikesta siitä, mille entinen elämäni perustui. Ja jouduin kokemaan sen kahdesti; ensin minusta tuli puolivampyyri, sitten menetin oman turvalauttani, opettajani, läheisimmän ystäväni. Isäni. Hänet vietiin minulta. Vietiin väkivaltaisesti.
Hey! Hey!
I'm fighting all this power
Coming in my way Crepsleyn kuolema oli pahinta, mitä minulle on tapahtunut. Silloin kun hän veretti minut kauan sitten, en ollut jäänyt yksin, vaikka maailma ympäriltäni oli murentunut. Minun ei ollut tarvinnut yrittää pysytellä ehjänä, pinnalla. Hän oli kannatellut minua, kun olin sitä tarvinnut.
Mutta hänen kuoltua ei ollut mitään. Ei ketään, joka olisi kannatellut minua.
Minulla oli kyllä ystäviä -paljon, yhden heimon verran. Osa heistä oli toisia läheisempiä, toisten nimiä en edes tiennyt tai muistanut. Silti kukaan heistä ei ollut mitään verrattuna Crepsleyn. Kukaan heistä ei tuntenut minua niin kuin hän tunsi. Kukaan ei tukenut, pitänyt pinnalla, kuten hän. Kukaan muu ei rakastanut ystävää enempää.
Let it send me straight to you
I'll be running night and day
I'll be with you soon
Just me and you
We'll be there soon
So soon Mutta elämää opettaa.
Olen oppinut, että ystävästäkin tulee oikeissa olosuhteissa petturi. Että yksilöllä ei ole väliä -heimo on tärkein. Että tein mitä vain, loppu elämäni tulisi olemaan rangaistusta. Että mikään ei ole pysyvää paitsi se, että mikään ei ole pysyvää. Ei Crepsley, ei rakkaus, eivät lupaukset, ei tuska. Ei edes tuska.
Juoksen, mutta lopulta väsyn. En pysty enempään. Joskus viimeisetkin maitohapot ovat palaneet ruumiistani ja lyhistyn maahan. Voitettuna, mutta silti voittajana. Silloin tehtäväni on ohi. Olen suorittanut rangaistukseni ja valmis kuolemaan. Vapautumaan tästä maailmasta. Aivan kuten hänkin.
Running through the monsoon
Beyond the world
To the end of time
Where the rain won't hurt
Fighting the storm
Into the blue
And when I loose myself I think of you
Together we'll be running somewhere new
And nothing can hold me back from you
Through the monsoon
Through the monsoon
Just me and you
Through the monsoon
Just me and you A/N: Ja tässä vielä linkki alkuperäiseen kappaleeseen juutuupissa
Durch den Monsun
