Kirjoittaja: Cilla
Ikäraja: S
Genre: Draama
Yhteenveto: Vihertävät pistaasikengät kutsuivat luokseen ja suorastaan pakottivat sovittamaan itseään
Varoitukset: Ei mitään varoitettavaa.
A/N: Jollain äikänkurssilla kirjoitettu tekstinpätkä, jonka julkaisen nyt ihan teidän iloksenne.
Ne ovat vihertävät ja näyttävät nahkaisilta, vaikka tiedän, ettei nahka ole oikeasti niiden materiaali. Ylhäällä varressa on kaksi napin näköistä koristetta. Rakastuin niihin välittömästi nähdessäni ne kaupan hyllyllä. Vihertävät pistaasikengät kutsuivat luokseen ja suorastaan pakottivat sovittamaan itseään. Olen ollut nyt viikon ajan niiden onnellinen omistaja: ne ovat kaltaiseni kenkiin hurahtaneen unelma. Käytin niitä ensimmäisen kerran maanantaina, ja sain heti kuulla ihastuneita kehuja. Olo tuntui vastustamattomalta, kengät saivat sen aikaan.
Kävelen varmoin askelin eteenpäin. Ensimmäisten kertojen huojumista ei enää ole. Minne olen menossa, sitä en itsekään vielä tiedä; pistaasikenkäni vievät minut minne haluavat. Muutaman sentin korot kopisevat suloisesti asfalttia vasten osuessaan. Katu on ahdas ja melkein autio, kopina tuntuu korostuvan talojen seinistä kaikuessaan. Vanha nainen kääntyy katsomaan, kun ohitan hänet. Kuulen hänen mutisevan jotain nykyajan epämääräisistä jalkineista. Tällä kertaa en jaksa välittää muiden mielipiteistä, en vaikka ne kohdistuvatkin rakkaisiin kenkiini. Pistaasikenkien ja sitruunankeltaisen sateensuojani kanssa olemme hyvä tiimi tällaisilla keleillä, vaikkakaan sateensuoja ei pysty suojelemaan kenkiäni sateelta. Eihän sen oikeastaan tarvitsekaan, kengät osaavat kyllä pitää puolensa.
Suuntaan kulkuni kohti tuttua kahvilaa, siellä meillä on tapana vierailla kerran viikossa. Astuttuani sisään korviini kantautuu se tuttu ja tunnelmallinen musiikki, jota kahvilassa aina soitetaan. Tilaan itselleni jäätelöannoksen, tietenkin pistaasipähkinöillä koristeltuna. Asetun tuttuun nurkkapöytään, jossa istun aina täällä käydessäni. Sade on tällä aikaa kiristynyt. Pisarat ropisevat ikkunoita vasten. Vilkaisen nopeasti pistaasikenkiäni ennen kuin alan lusikoida jäätelöä suuhuni. Onneksi kenkäni eivät joudu tuohon säähän, vaan saavat olla sisällä suojassa.
Hiljainen, muutaman asiakkaan välinen keskustelu on meneillään kahvilan toisessa päädyssä. Keskellä tiskin takana nuori tarjoilija pyyhkii kuppeja astiapyyhkeeseen. Samalla hän nyökyttää päätään hitaasti kappaleen tahdissa. Katselen pöydässäni olevan koristekasvin punaista kukkaa. Sateen ropina rummuttaa edelleen ikkunoihin. Mietin, kuinka nautinkaan tästä ympäristöstä. En vaihtaisi suloisesti puksuttavan keittimen ääntä milloinkaan niihin ostoskeskuksissa sijaitseviin suuriin kuppiloihin, jotka ovat olemassa vain rahan tienaamista varten.
Lasinen kulho on tyhjä. Jäätelö on loppunut. En enää havaitse yhtä ääntä ympäriltäni. Katsahdan ikkunan suuntaan; toden totta, jäätelön myötä sadekin on loppunut. Auringonsäteet leikittelevät ikkunan pisaroissa. Pistaasikenkäni haluavat jatkaa matkaa, ne haluavat eteenpäin. Kerään tavarani ja poistun kahvilasta. Jätän taakseni tasaisen puheensorinan, kahvinkeittimestä peräisin olevan pulputuksen ja kahvilan taustamusiikin. Yleensä siitä kaikesta on hyvin vaikea irrottautua, mutta tällä kertaa pääsen helpommalla. Ulkoa sisään huokuva huhtikuu saa minut lähtemään ja jatkamaan matkaani.
Avaan sitruunankeltaisen sateensuojani. Pistaasikenkien korot kopisevat vasten asfalttia. Kävelen huolettomasti sateensuoja olalla keikkuen. Kenkäni johdattavat minut tasaisen hiekkatien varrelle. Miksikäs ei, ajattelen. En ole ennen käynyt täälläpäin. Uusi tie, uusi seikkailu, en voi vastustaa sitä. Hiekkatieltä ei kestä montaakaan minuuttia pienen järven rannalle. Kaksi lumenvalkeata joutsenta uiskentelevat matalikon tuntumassa. Istahdan ruohoiselle rantapenkereelle ilahtuneena löydöstäni. Kaikkea sitä voi löytääkin, kun vain jaksaa pitää itsensä avoimena.