Author: {samba}
Ikäraja: S
A/N: Tällänen tuli kirjoitettua äidinkielentunnilla, kun piti kirjoittaa joulutarina. Noi englanninkieliset sanat on peräisin Michael Jacksonin Earth Songista, niin kuin monet varmasti huomaavatkin, ja joo... mitä muuta mä sanoisin. Kommenttia saa antaa:D
Joulupukin autoarvoitusMinä olen Noora. Olen syntynyt vuonna 1989, synnyin Saksassa. Minulla on ruskeat pitkät hiukset ja sysimustat silmät. Jotkut ihmiset pelkäävät silmiäni. Jotkut kutsuvat minua demoniksi.
Syntymäajastani huolimatta en ole ikinä elänyt Berliinin kaaoksen keskellä. Synnyin Länsi-Saksan puolella, kaukana epätoivoisesta Itä-Saksasta. Meillä kotona oli aina onnellista, äiti ja isä pitivät minusta ja sisaruksistani hyvää huolta.
Minulla on kaksi veljeä, kaksoset Matt ja Tom. He ovat kaksi vuotta vanhempia kuin minä. He ovat identtiset, enkä minä ole kahdenkymmenenkään vuoden kuluessa oppinut erottamaan heitä kaukaa. Siksi he käyttävät erivärisiä vaatteita, aina.
Minulla on myös sisko, Melina. Hän muistuttaa minua paljon. Melina on minua kaksi vuotta nuorempi. Hänen silmänsä ovat vielä oudommat, kuin minun, ne ovat harmaat. Ja kokemuksella voin sanoa, että niihin jää koukkuun.
Äitimme on suomalainen. Hän muutti isän mukana Saksaan joskus 60-luvulla, en ole aivan perillä päivämääristä. Äiti ei paljoa puhu Suomesta. Hänen elämänsä siellä oli onnetonta. Hänen vähäisten puheidensa perusteella olen tullut päätökseen, että hänen vanhempansa eivät osanneet kasvattaa lasta.
Minulla on tapana tulla jouluksi kotiin. Asun Magdeburgissa, ja vietän siellä työni takia 300 päivää vuodessa, joskus enemmänkin. Heti peruskoulusta päästyäni kävin lukion, ja sieltä menin suoraan kauppakorkeakouluun. Nyt minulla on pieni kauppa omakotitaloni alakerrassa.
Koko muu perheeni asuu vielä yhdessä. Minä uskon, ettei äitini päästä sisaruksiani pois, hän on aivan liian kiintynyt heihin. Minäkin taistelin itseni ulos siitä talosta. En minä pois halunnut, mutta alkoi vain tuntua hassulta asua 20-vuotiaana vanhempiensa kanssa.
Siitä on siis alle vuosi, kun muutin. Äiti ei pitänyt asiasta yhtään. Välimme ovat aina olleet äärettömän läheiset, ja kun ilmoitin muuttavani Magdeburgiin, äiti raivostui. Minä vain totesin tarvitsevani omaa tilaa.
Magdeburg on pikkiriikkisen pieni pikkukaupunki silloisen Itä-Saksan puolella. En tiedä, mikä ajoi minut sinne, varmaankin kaupungin koko. En ole ikinä viihtynyt suurissa kaupungeissa.
Tämä joulu on ensimmäinen jouluni, kun asun muualla. Tuntuu hassulta joutua ajamaan pari tuntia länteen vain kuunnellen radiota. Radiossa soi Michael Jacksonin Earth Song. Olen aina pitänyt siitä. Siinä kappaleessa on jokin rauhoittava voima, joka saa ihmisen pysähtymään ja miettimään maailmaansa. Jään miettimään kappaleen sanoja…
”What about sunrise,
What about rain
What about all the things
That you said we were to gain?
Did you ever stop notice the crying Earth
the weeping shores?
Niin. Siitähän koko ajan puhutaan. Sademetsiä kaadetaan, jäätiköt sulavat, otsonikerros ohenee.. Ja sen sellaista. En ikinä ole kunnolla perehtynyt asiaan, mutta tiedän, että asia on vakava.
Ajatuksieni lomasta en edes huomaa radiossa soivan kappaleen vaihtuneen jo monta kertaa, Samalla olen päässyt eteenpäin Saksan kartalla. Olen jo silloisen Länsi-Saksan puolella, lähellä päämäärääni.
Äiti on varmasti siivonnut koko talon joka nurkan. Äiti tekee niin joka jouluna. Ja sitten se vahtii, ettei kukaan sottaa mitään kahteen viikkoon. Se vaan on äiti. Minä olen onnellinen, etten joudu enää kestämään sen siivousintoilua. Äiti ei osaa olla siivoamatta, se ei osaa olla rento, jos jossain on jotain, mikä ei kuuluisi sinne.
Minä huomaan löytäväni itseni lapsuudenkotini pihatieltä. Vanha kotini pilkottaa jo kulman takana, sen kirkkaankeltaiset seinät eivät sovi lumeen… Tai sitä mieltä minä olen. Äiti ei ole samaa mieltä.
Minä parkkeeraan autoni talon eteen. Äiti ryntää ulos talosta, sillä ei ole edes takkia, hyvä että sillä on edes kengät jalassa. Se sulkee mut syliinsä heti, kun minä nousen autosta.
”Minulla oli niin ikävä sinua…” Se sopertaa. Minä naurahdan.
”Niin minullakin sinua. Ihanaa olla taas täällä, poissa kiireestä…” Se todellakin oli ihanaa. Täällä sai sentään joissain määrin rentoutua.
Äiti pyysi minut sisälle lämpimään. Vaikka ei minulla kylmä ollut, minullahan oli takki. Sisällä kaikki oli juuri niin siistiä, kuin minä olin kuvitellut. Mikään ei ollut muuttunut. Eteisessä oli edelleen kengät järjestetty tarkkoihin riveihin, niin kuin aina ennenkin. Punaiset matot olivat tarkassa linjassa seiniin nähden, eikä missään näkynyt pölyä.
Keittiöstä tuli ihana tuoksu. Äiti oli siskoni avustuksella leiponut pöydän täyteen pipareita. Siskoni oli pöydän ääressä koristelemassa niitä. Nähtyään minut Melina ryntäsi pöydän äärestä halaamaan minua. Rutistin häntä tiukasti takaisin. Harmaat silmät olivat yhtä iloiset, kuin aina ennenkin.
”Hei.” Kuiskasin hänen korvaansa. Minä ja Melina emme ikinä puhuneet kovaan ääneen keskenämme. Meillä oli molemmilla hyvä kuulo, ja luimme paljon asioita toistemme kasvoilta. Tunsimme toisemme niin hyvin, että pystyimme melkein sanomaan mitä toinen ajatteli ilman ääneen puhumista.
”Hei.” Melina kuiskasi takaisin.
”Noora, tule maistamaan näitä pipareita, saat kertoa niistä mielipiteesi!” Äiti käski keskeyttäen minun ja Melinan äänettömän keskustelun.
”Selvä”, vastasin äidille hymähtäen. Siivousintoilun lisäksi äiti on huomionkipeä. Ja se on välillä rasittavaa.
Piparit olivat oikeasti hyviä. Niin kuin ne aina. Joka ikinen joulu minä kävin varastamassa kaapeista vatsani täyteen pipareita. Ja yleensä jäin varkaudesta kiinni. Onneksi äiti ei ikinä suuttunut, hän oli vain mielissään, kun hänen leipomistaan pipareista pidettiin.
Olin ostanut kaikille perheenjäsenilleni joululahjat, muita sukulaisia minulla ei sitten enää ollutkaan. Isovanhempani olivat kaikki eläneet 90-vuotiaiksi, ja heistä on jo henki lähtenyt, ja serkkuja minulla ei ikinä ole ollut.
Päästyäni vapaaksi äidistäni ja siskostani, kävin viemässä tavarani vanhaan huoneeseeni yläkertaan. Piilotin lahjat vanhaan vaatekaappiini, ja tungin matkalaukkuni lahjojen päälle.
Siistiydyttyäni rasittavan matkan jälkeen lähdin taas alakertaan perheeni pariin. Isä oli jo tuonut joulukuusen olohuoneeseen, ja äiti oli jo aloittanut Stollen (Saksalaisen ”joulukakun”) leipomisen. Keittiöstä tulvi taas erilainen, herkullinen tuoksu. Matt ja Tom olivat ilmeisesti aloittaneet jo joulukuusen koristelun. Olihan jo joulukuun 23 päivä… Pojat hymyilivät minulle iloisesti, ja minä hymyilin takaisin. Oli ihanaa olla taas kotona.
”ARGH!” äidin rääkäisy kuului keittiöstä. Juoksin katsomaan hänen ongelmaansa. Äiti istui voimattoman näköisenä keittiön puisella penkillä.
”Mitä nyt?” kysyin äidiltä kyllästyneenä.
”Meillä ei ole manteleita. Stolle ei ole mitään ilman manteleita…” äiti valitti.
”No tuota… ” mietin jo jotain mantelia korvaavaa… ”Kokeile jotain pähkinää. Se saattaa maistua ihan hyvälle…” minä ehdotin. Kai pähkinä Stollen reseptissä voisi toimiakin…
”Hyvä idea… Miksihän en ajatellut tuota aikaisemmin…” äiti mietti. Jätin hänet tappelemaan pähkinöiden kanssa, ja menin tutkimaan Melinan tekemisiä.
Näin kului viimeinen päivä ennen jouluaattoa. Seurasin perheenjäsenteni touhuja sivusta, sillä olen aina ollut hyvin kömpelö käsistäni, ja tiedän sotkevani kaiken aina, heti.
*
Jouluaamu koitti herkullisena ja tuoksuvana. Äiti oli ilmeisesti keittämässä puuroa keittiössä, sillä puuron tuoksu tunki huoneeseeni oven alta. Juoksin alakertaan katsomaan, jospa minäkin saisin puuroa. Matt ja Tom olivat jo syöneet lautasensa tyhjiksi, ja Melina istui pöydän ääressä puolillaan olevan lautasen kanssa.
Meillä Saksassa Joulupukilla on tapana tulla perheiden luo joka vuosi erilaisella urheiluautolla. Keittiön pöydässä kävi koko aamun kiivas keskustelu siitä, millaisella autolla Joulupukki tänä vuonna tulisi.
”Kyllä sen täytyy olla Audi R8!” Matt ja Tom sepittivät itsevarmoina.
”Minä olen sitä mieltä, että se on Porsche 911 Turbo”, sanoi Melina.
”Miksei se voi olla Mercedes SLK?” Minä heitin väliin. Kaksoset repesivät nauramaan.
”SLK?” Tom tivasi minulta. ”Surkea auto. Eihän siinä ole hevosvoimiakaan kuin 136!”
”No, ei sitten. Voi se olla Lamborghini Murcielago LP640. Siinähän on 640 hevosvoimaa. (Se on 12 sylinterinen, pysyvästi nelivetoinen, huippunopeus 220mailia/h, Nollasta kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa 3.4 sekuntia…) Pitäisi kelvata.”Minä tiuskaisin takaisin.
Melina päästi pitkän huokauksen. ”Entä jos se on vain Volvo c30? Se on pieni, mutta sievä.”
”Voihan se niinkin olla”, minä sanoin.
Koko aamupäivä meni siis autoista puhuen. Perheeni tietää paljon autoista, niin kuin varmaan huomaattekin. Ja vain minun perheeni voi kuluttaa Jouluaamun puhumalla autoista.
Jouluaattokin kului siinä hiljalleen huomaamattomasti, ja ennen pitkää olikin jo ilta.
Olimme kaikki olohuoneessa istumassa ja laulamassa joululauluja, kun kuulimme
kovaa lähestyvän auton äänen. Ääni lähestyi koko ajan, ja minusta alkoi tuntua, että auto törmäisi taloomme.
Ja sitten ääni katkesi.
Matt ja Tom ryntäsivät ulos katsomaan, mitä oli tapahtunut.
”Lamborghini!” pihalta kuului poikien huuto. Minäkin juoksin pihalle. Se auto oli nähtävä.
Pysähdyin ulko-ovella kuin seinään. Vaaleansininen Lamborghini oli törmännyt pihalla olevaan suureen lumikasaan.
”Voi ei!” huudahdin. Lamborghinin etuovi aukesi.
”Ei tämä mitään”, auton sisältä kuului. ”Näitä saa aina ostettua lisää. Ja auton ajoa on kiva harjoitella!” Joulupukki nousi autosta ja hymyili leveästi.
