Kirjoittaja: Lila
Paritus: Cho/Harry, (Ginny/Harry)
Tyylilaji: draama, oneshot
Ikäraja: Sallittu
Yhteenveto: Ginny on hyvä olkapää - vai onko sittenkään?
Keinot pyhittävät tarkoituksen
Miksi tuo naurettava tyttö itkee? Miksi hän on niin raivostuttavan dramaattinen joka asiassa? Mitä Harry oikein näkee hänessä?
Chon pitkät kiiltävät hiukset laskeutuvat selkää pitkin ja kasvojen eteen peittäen varmastikin hyvin läikikkään naaman. Hän istuu yksin eikä varmaan edes huomaa minua. Parempi vain kävellä ohi. Varon askeliani ettei hän vain kuule minua.
Mutta ehkä he ovatkin eronneet Harryn kanssa? Voisi olla hyvä saada tietää, jos asioilla olisikin jokin uusi käänne. Lähestyn sittenkin, vastentahtoisesti, tärisevää mustien hiusten peittämää tyttöä varovasti, melkein hiipien.
”Cho?”
Cho hätkähtää ja vilkaistuaan nopeasti ylös hän pyyhkii raivokkaasti kasvojaan leveään hihaansa. Hän kuitenkin tajuaa varsin pian, ettei pysty salaamaan itkemistään ja lopettaa yrittämisen. Istun hänen viereensä ja vedän hänet muitta mutkitta rohkaisevaan halaukseen. Toisaalta, olemmehan me molemmat AK:ssa, olemme tavallaan kavereita. Tämä ei ole liikaa?
”Mikä hätänä?”
”Ei mikään...”
”Liittyykö se Harryyn?” kysyn hellästi, silittäen tytön selkää lohduttavasti. Ai ei mikään vai? Voi Merlin...
”Mistä sinä tiesit?” Chon räkäinen ääni kuiskaa. Minun tekisi mieli nauraa, mutta pidän kuitenkin naamani pahoittelevassa ilmeessä, kun pyydän häntä kertomaan lisää.
”Luulen, että me erosimme”, Cho nyyhkäisee, ”Minä... En minä tiedä, Harry sanoi jotain, että...”
”Niin, se on varmasti rankkaa”, sanon ja tunnen jonkin voitonriemuisen potkaisun sisälläni. Miten sattuikaan! Olen tyytyväinen, että Cho riiputtaa edelleen päätään hiusverhon takana, eikä voi nähdä naamaani, jonka osaaottava ilme alkaa säröillä.
”Hän sanoi...”
”Cho, älä sure, Harry on yksinkertainen ääliö, kyllähän sinä sen tiedät”, rohkaisen tyttöä, ”No niin, tule, mennään makuusaliin, sinun täytyy saada pari suklaasammakkoa...”
Kiitollisena avustani Cho suostuu nousemaan portailta ja kapuamaan ylös Korpinkynnen makuusaliin. Punakultaiset Rohkelikon tunnusmerkkini herättävät hämmästystä oleskeluhuoneessa istujissa, mutta itkevä Cho ehkä sitäkin enemmän – vaikka luulisi heidän jo tottuneen. Talutan surkean tytön sängylleen ja kaivan hänen matka-arkustaan suklaata, jota löytyykin runsain määrin.
”Kiitos, Ginny”, Cho sanoo, ”Minä en tiennyt, että olet näin avulias ja mukava, minun täytyy tutustua sinuun paremmin... Kiitos kun kuuntelit minua.”
”Ei kestä, Cho, ei kestä”, sanon ja tyrkytän hänelle suklaata, ”Olosi tulee olemaan parempi pian. Unohda koko Harry, ei hän ole itkusi arvoinen.”
Cho jää makaamaan sängylleen silmät kiinni, melkein torkahtaneena kuivuneet kyyneleet pitkin poskiaan. Leveä hymy kohoaa kasvoilleni kuin itsestään vetäessäni hiljaa makuusalin oven perässäni kiinni ja kävellessäni sinisen oleskeluhuoneen halki puiselle ovelle.
Harry on näköjään vihdoinkin tullut järkiinsä.
