Title: Taikamattoilua
Author: kaokaros
Beta: -
Rating: K-11
Genre: Fluff, vähän huumoriakin
Pairing: Remus/Sirius
Disclaimer: Kaikki tekstissä esiintyvät henkilöt ovat Rowlingin luomia ja rahasaldoni pysyttelee luonnollisesti ennallaan.
Summary: Siriuksella on tavattoman tylsää. Hän päättää raahata Remuksen pois tutkielmansa parista. A/N: Iskipä yllättävä inspiraationpuuska ja teki mieli kirjoittaa oneshotti
lempiparituksellani, tietenkin, kun on muuten tässä tekeillä vähän pitempää tekstiä.
Rakentavat ja muut kommentit ovat erittäin tervetulleita, kuten aina.
Taikamattoilua”Kuutamo, en kyllä koskaan lakkaa ihmettelemästä kestävyyttäsi noiden pimeydenvoimiltasuojautumisen tutkielmien kanssa. Olet pakertanut tuota samaista pergamenttia kohta neljä tuntia putkeen!”
”Ja ehkä sinunkin olisi syytä, Anturajalka. Palautus on huomenna, eli suunnilleen kuudentoista tunnin päästä joista puolet sinä luultavasti nukut.”
”Mutta Kuutamo, tehdään mieluummin jotain hauskaa. Leikitään vaikka kuvitteluleikkiä!”
”Malta nyt vielä…” Remus mumisi ja kumartui taas tutkielmansa pariin.
”Mutta kun olen jo odottanut kärsivällisesti koko päivän, ellet ole sattunut huomaamaan”, Sirius tokaisi närkästyneesti. ”Sitä paitsi James on jossain Lilyn kanssa, ja Peteristä taas en ole nähnyt vilaustakaan, tiedä sitten missä hän nykyisin aikansa viettää.”
”Anturajalka, leikkisin mielelläni kanssasi kuvitteluleikkiä, mutta tutkielma kaipaa vielä viimeistelyä.”
”Leikitään, että tuo on taikamatto – "
"Sirius, juurihan minä sanoin, että tämä on vielä kesken."
Remus, tulisit nyt… sinun täytyy…”, Sirius rutisti kätensä ristiin ja polvistui Remuksen jalkojen juurelle katsoen häntä mahdollisesti hellyttävimmällä ilmeellä, jonka osasi. Remus tuijotti sitkeästi pergamenttiaan yrittäen saada ajatuksistaan jälleen kiinni. Lopulta hän huokaisi nöyrtyvästi ja irrotti katseensa tutkielmasta kääntyen Siriuksen puoleen.
”Olkoon menneeksi, mutta yhdellä ehdolla.”
”No?” Sirius kallisti päätään. Remuksen suupielet kohosivat hieman.
”Minä istun edessä.”
Sirius hymähti ja vetäisi Remuksen käsivarresta oleskeluhuoneen punaiselle matolle. Remus istahti pehmeälle alustalle ja risti jalkansa Siriuksen asettuessa samalla lailla hänen taakseen.
”Noniin, matka alkakoon”, Sirius julisti ja Remus kohautti kulmiaan ystävänsä ilolle. Hän kylläkin tiesi Siriuksen olleen aina leikkimielinen, ja juuri siitähän Remus hänessä piti. Sirius oli kuin eräänlainen piristysruiske tai hyvän tuulen lähetti, loi aina ympärilleen positiivista ilmapiiriä minne sitten menikin. Paitsi tietysti silloin kun oli pahalla päällä, jota tosin sattui melko harvoin.
”Aika tuulista”, Sirius huomautti ja kietoi viittaansa tiukemmin ylleen.
”Niin. Nyt ollaan jo aika korkealla”, Remus mainitsi ja tähysti teennäisesti matonreunan yli maata.
”Katso Kuutamo, tuolla alhaalla näkyy paljon jästien taloja”, Sirius totesi ja kurkisteli hänkin reunan yli niin sanottua maisemaa.
”Tiedätkö mitä, kohta näkyy minun taloni”, Remus ilmoitti ja osoitti sormellaan hieman oleskeluhuoneen takan ohi.
”Oi, niinpäs näkyy, ja tuolla on Sarvihaarankin koti!” Sirius henkäisi.
”Aivan, ja sieltä on lentämässä hänen pöllönsä, varmaan viemässä Lilylle postia”, Remus arveli virnistellen. ”Anturajalka, tuoltahan pilkottaakin sinun kotisi!”
”Ei, sekoitat minun taloni nyt johonkin muuhun. Eikä se sitä paitsi ole kotini”, Sirius napautti ykskantaan. ”Kotini on tuhat kertaa ennemmin Pottereilla!”
”Uskotaan, uskotaan, Sirius. Luulin vain nähneeni
entisen kotisi…”
Remus oli varma, ettei olisi voinut tehdä tällaisia asioita kenenkään muun kuin Siriuksen seurassa. Sirius vain oli sellainen, hänen kanssaan mikä vain saattoi tuntua luonnolliselta, ja Remus kykeni suhtautumaan johonkin näinkin leikilliseen välillä jopa hivenen asiallisesti.
”Varo Kuutamo! Jästilentokone kello kahdessa!” Sirius huudahti ja tarttui Remusta lujasti kyljistä kallistaen heitä kumpaakin sivulle. Remus vilkaisi hänen käsiään.
”Se oli tiukka käännös”, hän huokaisi helpottuneena, ”olisimme voineet vaikka törmätä siihen.”
”Älä muuta virka”, Sirius puuskutti ja hellitti hieman otettaan, eikä liiemmin estänyt käsiään valumasta hiljalleen pojan lantiolle. ”Minusta voisimme mennä tutkailemaan vähän Tylypahkan tiluksia, vai mitä sanot?”
”Sopii mainosti”, Remus totesi hymyillen.
”Remus, et ikinä arvaa mikä tuolla järven rannalla on on!” Sirius henkäisi.
”No mutta… sehän on jättiläiskalmari!” Remus huudahti ja vilkaisi Siriusta loihtien kasvoilleen epäuskoisen ilmeen.
”Nyt me ollaan ainoat, jotka ovat nähneet sen kuivalla maalla”, Sirius hihkaisi ja hypähti voitonriemuisena jaloilleen.
”Istu, hyvä mies”, Remus kehotti, ”tuolta kauempaa lentää jokin kovaa vauhtia meitä kohti!” Hän kiskoi Siriusta takaisin istumaan.
”Kuutamo, se on aarnikotka, ja se tulee
suoraan meitä kohti”, Sirius tähdensi ja tarttui tiukasti Remuksen olkapäihin. Remus tarrasi hänen käsiinsä.
”Sen siipi sivalsi meidän mattoa”, Remus puuskahti kauhuissaan.
”Ja matto repesi”, Sirius täydensi henkäisten. ”Me pudotaan!” Hän repäisi Remuksen mukanaan ja he kaatuivat molemmat kylmälle lattialle, Sirius osittain Remuksen päälle. Heitä huvitti.
”Se – se oli erittäin täpärällä”, Remus virkkoi koettaen peitellä hilpeyttään.
”Niin, ja me selviydyttiin”, Sirius virnisti heittäen pienen suortuvan pois otsaltaan.
”Jompikumpi meistä olisi voinut vaikka loukkaantua”, Remus huomautti, ”me oltiin kauhean korkealla.”
”Niin oltiin, mutta onneksi sinä olet kunnossa. Ajattele nyt, jos minun olisikin tämän jälkeen pitänyt matkata yksikseni taikamatolla ympäriinsä, eihän siinä silloin olisi mitään kivaa.”
”Aivan… onneksi tämä nurmikko oli pehmeä”, Remus totesi katsahtaessaan ei-niin-pehmeään lattiaan ja virnisti edelleen päällään makaavalle ystävälleen. Sirius tunsi pienen kuumotuksen kihelmöivän poskillaan.
”Hei, katso Sirius, minä löysin kirsikan”, Remus hihkaisi ja poimi kuvitellulta nurmikolta kuvitellun, punaisen marjan.
”Remus, hetkinen – se oli minun marjani”, Sirius parahti ja kohottautui hieman, ”sinä veit minun marjani!”
”Jos haluat sen, niin ota”, Remus kuiskasi härnäten ja Sirius yritti siepata kuviteltua kirsikkaa hänen kädestään, mutta Remus sujautti kätensä nopeasti taskuun.
”Annat sen nyt, tai minä – ”
”Tai mitä?”, Remus kysäisi uhmaavan tyynesti.
”…joudun riistämään sen väkisin.”
”Ja sehän nähdään.” Remus nakkasi niin sanotun kirsikan suuhunsa ja kohautti pahoittelevasti harteitaan. ”Noin, nyt on liian myöhäistä tehdä enää mitään.”
Hän huomasi pienen virneen leviävän Siriuksen kasvoille, ja virne kohdistui häneen. Hymyssä oli jotakin tavallisesta poikkeavaa, sillä Remus tunsi sen nähdessään omituisen muljahduksen vatsanpohjassaan. Sirius kohotti toista kulmakarvaansa hieman ja kumartui yllättäen aivan likelle Remuksen kasvoja. Remus nielaisi.
”Koskaan ei ole liian myöhäistä”, Sirius lausahti matalasti ja painoi huulensa pehmeästi Remuksen huulia vasten. Remuksen silmät laajenivat. Hän tunsi häkeltyneensä, todellakin, eikä kyennyt tekemään elettä puoliin taikka toisiin. Muttei aikaakaan, kun alkoivat hänenkin huulensa vähitellen, kuin itsestään myötäillä toisen pojan huulien liikkeitä, mikä tuntui paremmalta kuin Remus oli osannut edes kuvitella. Sirius hapuili hänen hiuksiaan koskettaen ihmissutta kevyesti korvan takaa ja tunsi lämpimän ilmavirran kirpoavan vienosti kasvoilleen. Hetken päästä Remus tunsi vieraan kielen työntyvän tunnustelevasti huuliensa välistä ja antoi suunsa raottua hieman enemmän.
Sirius avasi silmiään ja kohotti hivenen päätänsä. Hän katsoi Remusta kevyesti huohottaen. Omituinen virne oli kokonaan pyyhkiytynyt nuorukaisen kasvoilta, jotka olivat nyt miltei ilmeettömät.
”Sinähän luovutit helpolla”, Sirius lausui hiljaa ja tuijotti toista kiinteästi.
”Mh”, Remus ynähti epämääräisesti osaamatta sanoa muuta ja antoi katseensa valua Siriuksen tummista silmistä tämän jäntevälle rintakehälle. Hän tunsi pientä pettymystä pojan äskeisten sanojen myötä, oliko Sirius siis tehnyt tuon ainoastaan sen typerän, olemattoman marjan vuoksi?
Sirius aavisti Remuksen ilmeestä, mitä tämän mielessä liikkui. Kujeileva hymynkare leikitteli tummemman nuorukaisen kasvoilla – jotka Remus saattoi tällä hetkellä määritellä kauneimmaksi asiaksi, minkä tiesi – ja tämä laskeutui jälleen pojan tasolle, jääden katsomaan Remusta silmiin.
”Sirius, saanko kysyä miksi loikoilet siinä minun päälläni?” Remus kysäisi huvittuneeseen sävyyn saadessaan jälleen puhekykynsä takaisin.
”Koska nurmikko tuntui ihmeen kovalta”, Sirius vastasi pehmeästi ja ennen kuin Remus ehti kysyä mitään, tämä kumartui ja antoi huultensa hyväillä hellästi pojan kaulan viertä. Remus voihkaisi ja tarttui toisen niskaan painaen pojan lämpimät huulet kärsimättömänä omilleen. Sirius kuljetti kättään hitaasti pojan kylkeä pitkin ja tunsi suussaan välistä katkonaisia huokauksia. Remus painoi toisella kädellään Siriuksen tiiviimmin itseään vasten, eikä meinannut saada tarpeekseen pojan huulista. Sirius suuteli häntä vaativammin ja salli käsiensä hiipiä hiljakseen Remuksen kyljiltä tämän paidan alle. Remus liu’utti käsiään pojan alaselällä ja tunsi Siriuksen näykkäisevän leikkisästi korvaansa. Pojat hätkähtivät valojen sammuessa yllättäen huoneesta ja repivät itsensä kiireesti erilleen. Valot syttyivät yhtä pian kuin olivat hälvenneet.
”Anteeksi, nojasin vahingossa valokatkaisijaan – ai, teitähän minä etsinkin! Peter on jossain ja kaipasin vähän seuraa, kun Lilykin on ystäviensä kanssa… mitäs te puuhaatte?” James silmäili kahta matolla puolittain istuvaa nuorukaista vuoron perään.
”Tuota… ollaan, öh – kuvitteluleikkiä”, Sirius lausahti takerrellen ja virnisti perään.
”Ai, saanko tulla mukaan?” James pyysi. Sirius ja Remus vilkaisivat pikaisesti toisiaan. Molempien suupielet hivenen nykivät.
”Ei – tai siis, tutkielma… menen kirjoittamaan sen valmiiksi”, Remus tokaisi vikkelästi ja lähti tarpomaan pergamenttinsa kera kohti makuusalia. James katsahti kysyvästi Siriukseen.
”Tuota, Sarvihaara… minäkään en jaksaisi enää leikkiä, voisi vaikka, öh – hakea vähän keittiöstä syötävää… Haluaisitko, että pyydän kotitontuilta jotain?”
*
