10. Maurice WoodwardSaavuttuani pääaulaan huomasin sen olevan jo varsin ruuhkainen. Tunnelma oli rauhallinen mutta se väreili epätietoisuutta, ja yöllinen kokoontuminen tuntui kuin jonkinlaiselta kummalliselta nurinkuriselta juhlalta, etenkin koska orkesteri aloitteli soittoaan seinän vierustalla.
Thomas oli ehtinyt takaisin ennen minua, ja näin hänen parhaillaan ottavan selloaan nahkakotelosta. Pelastusliivi ja takki lepäsi hänen vieressään tuolilla. Livahdin hänen luokseen oma pelastusliivi kädessäni ja mainitsin hänelle hiljaa, mitä olin havainnut portaissa.
”Laiva tuntuu nojaavan eteenpäin”, jatkoin lähes kuiskaten, jotta en huolestuttaisi muita lähellämme olevia.
”Huomasin saman”, hän vastasi pohtivana ja vilkaisi portaissa seisovia matkustajia, jotka odottivat pääsyä kannelle. ”Sen on täytynyt ottaa sisään kiitettävän määrän vettä.”
Sitten hän käänsi katseensa vaatetukseeni ja sanoi hymyillen: ”Mies hyvä, siedät joko erinomaisesti kylmää tai et ymmärrä kuinka jäätävää kannella on tänä yönä. Missä on päällystakkisi?”
Selitin, että hyttini ovi oli jumissa, ja että olin saanut pelastusliivin varastosta. Thomas tarttui samassa tuolilla olevaan takkiinsa, ja ojensi sitä minulle.
”Ota tämä. En tarvitse sitä juuri nyt”, hän sanoi. ”Minulla on toinen takki hytissäni, jonka voin hakea tarvittaessa.”
”Oletko varma?” kysyin ja vastaanotin takin epävarmana. ”En tahtoisi sinun kärsivän kylmästä vuokseni.”
”Toinen takkini on yhtä lämmin”, hän vakuutteli ja naurahti sitten: ”Ainakin saan siten säästettyä molemmat, jos joudumme hylkäämään laivan.”
Kiitin häntä vuolaasti, sillä olin varma, että ilman hänen ystävällisyyttään olisin todennäköisesti vähintäänkin vilustunut kannella. Puin ylleni hänen lämpimän Norfolk-takkinsa ja pujotin valkean, korkkitäytteisen pelastusliivin sen päälle, kiristäen nauhat ympärilleni. Kuten ilmiselvästi moni muukin, tunsin oloni hieman hölmöksi se päälläni. Oli vaikeaa käsittää, että sille todellakin oli tarvetta.
Thomas istui alas valmiina soittamaan, ja katsoi minua pitkään sellonsa äärestä, kun aloin tekemään lähtöä.
Jos olisin voinut, olisin suudellut häntä siinä ja nyt. Hänen katseensa viestitti samaa, ja oli kuin olisimme jakaneet suudelman ajatuksen tasolla muiden tietämättä – niin värisyttävä oli tuon tumman katseen vaikutus kehossani.
”No, nähdään taas, Thomas”, sanoin suu kuivana ja pakotin itseni liikkeelle. En tiennyt lainkaan, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, muuta kuin että siirtyisin kannelle. ”Pidän sinut tarvittaessa ajan tasalla.”
Hakeuduin takaisin ihmismassan joukkoon, joka liikkui hitaasti ja häkellyttävän kohteliaasti venekannelle gymnasiumin viereisistä ovista. Kukaan ei töninyt tai etuillut. Koin hetkellistä ylpeyttä pääosin englantilaisista kanssaihmisistäni, sillä kaikki haaksirikkotarinat tapasivat kuvata kiljuvia ja pyörtyileviä naisia, jollaisia en nyt nähnyt ympärilläni. Ainoastaan hiljaista tyyneyttä, ja halua noudattaa laivan henkilökunnan ohjeita.
Kun laskin käteni kaiteelle, tajusin, ettei laivan moottori käynyt enää. Oli kuin sen sydän olisi pysähtynyt. Hiljaisuuden oli täyttänyt puheensorina ja venekantta kohti liikkuessa voimistuva humina, joka tuntui aiheutuvan laivan päästäessä ulos ylimääräistä höyryä.
Ihmisjoukosta löysin herrat Fillbrookin ja Cadwellin, joiden kanssa odotin yhdessä kannelle pääsyä. Huomasin nuoren herra Fillbrookin vaikuttavan aavistuksen hermostuneelta, mutta herra Cadwell naureskeli luottavaisena.
”Kaikenlaiseen sitä joutuukin”, hän totesi. ”Olisin mieluummin jäänyt petiini. Palaamme kai kuitenkin takaisin hytteihimme, kunhan tilanne on tutkittu, vai mitä?”
”En olisi siitä kovin varma”, vastasin ja vilkaisin Thomasia, jonka sellon sointi kantautui nyt alhaalta aulasta. ”Luulen, että keulaan on päässyt paljon vettä. Tunnette kai, että olemme epätasapainossa.”
”On siis totta, että laiva ottaa sisään vettä?” herra Fillbrook kysyi, ja näin jotakin pelonkaltaista hänen poikamaisissa silmissään.
Nyökkäsin ja kerroin nähneeni sen itse alakannella.
”Mutta entä laipiot, herra Cadwell?” nuori mies kääntyi insinöörin puoleen ja nuoli hermostuneena huuliaan. ”Sanoitte...sanoitte että niitä on kuusitoista, ettekö vain? Kuusitoista vesitiivistä laipiota.”
”Kyllä vain”, herra Cadwell vastasi rauhoittelevasti. ”Siksi en ole huolissani, eikä teidänkään tulisi olla. Alus on tehty juuri tämänkaltaisia onnettomuuksia ajatellen.”
En voinut sanoa olevani samaa mieltä. Minulla oli nyt vahva, selittämätön tunne siitä, että olimme kokemassa jotakin peruuttamatonta. Ainakaan en uskonut enää palaavani hyttiini.
Kvartetti soitti rauhallista, mutta hyväntuulista musiikkia, ja sellon tummat sävelet hyväilivät korviani. Kaiken epävarmuuden keskellä se tuntui lempeältä ja tutulta, aivan kuten Thomas itsekin.
Ennen kuin viimein astuimme ovesta öiselle kannelle, vilkaisin häneen toistaiseksi viimeisen kerran porraskaiteen yli. Hän näytti keskittyneeltä, siltä, kuin olisi halunnut hoitaa velvollisuutensa muusikkona pitääkseen tilanteen mahdollisimman miellyttävänä kaikille osapuolille.
Venekannella meitä vastassa oli sen sijaan kuurouttava melu, kun öiselle tähtitaivaalle purkautui höyryä suurella paineella laivan savupiippujen venttiileistä. Se peitti alleen kaikki keskustelun äänet, ja jokaisen oli huudettava toverinsa korvan vieressä, jotta jotakin saatiin sanottua.
Matkustajat parveilivat pelastusveneiden läheisyydessä, samalla kun merimiehet ja perämiehet valmistelivat niitä laskuun. Näin ikkunoista, että moni matkustaja oli jäänyt odottamaan gymnasiumin lämpöön. Osa oli pukeutuneena lähes kaikkeen omistamaansa, toiset olivat vain ehtineet heittää jotakin hätäisesti yövaatteidensa ylle.
Oli hyvin kylmää, mutta kaikki oli omituisen pysähtynyttä. Ilmassa ei ollut tuulenvirettäkään nyt kun laiva oli jälleen seisahtunut, ja meri näytti yhä virheettömän tasaiselta, aivan kuin olisimme yhtäkkiä olleet maalla. Kohotin katseeni kuuttomaan taivaaseen, ja hämmästyin sitä, kuinka kirkkaana näin tuhannet tuikkivat tähdet, jotka täplittivät sen samettisen mustaa kangasta.
Jollain tapaa tunsin olevani unessa – kuin olisin seurannut tilannetta ulkopuolelta. Kaikki tuntui epätodelliselta, sillä olin läpi elämäni kuullut useita tarinoita haaksirikoista, mutta siinä me nyt olimme kokemassa sellaista itse.
”Naiset ja lapset alemmalle kannelle!” kuulin erään perämiehen huudon vapautuvan höyryn aiheuttaman metelin seasta. Hän vaikutti pukeutuneen kiireisesti, kuin olisi ollut nukkumassa törmäyksen sattuessa.
”Herrasmiehet, ottakaa askel taaksepäin veneistä.”Seurasi jonkinlaista hämmennystä, kun puolisot yhtäkkiä käsittivät tulevansa erotelluiksi. Suurin osa naisista totteli kuitenkin lopulta mukisematta ja lähti liikkumaan takaisin kohti sisätiloja joko yksin tai miehensä saattamana, mutta pari naishenkilöä tarrautui tiukasti aviomiehensä käsivarteen, ja vaati suurta suostuttelua niin perämiehen kuin aviomiesten osalta saada heidät irrottamaan otteensa.
Joksikin aikaa siihen osaan kantta jäi vain miehiä, ja siirryimme lähemmäs seinää jotta henkilökunta saisi työskennellä rauhassa, mutta lisää ihmisiä virtasi yhä paikalle, osa paarpuurin puolelta tai muilta kansilta, eikä tieto kulkenut kovin tehokkaasti melun vuoksi.
Kaikkien helpotukseksi höyryn aiheuttama jylinä lakkasi pian, ja saatoimme viimein kuulla mitä ympärillämme tapahtui. Pelastusveneiden telineistä kuului kitinää, kun merimiehet veivasivat niitä laskuasentoon, eikä perämiesten tarvinnut enää huutaa ääntään käheiksi.
Yhtäkkiä kuului nopea sihahtava ääni, ja jotakin kohosi kimaltelevana taivaalle, räjähtäen sitten suurena ja säkenöivänä kuin valtava valkoinen ilotulitusraketti. Se valaisi hetkeksi kaiken ympärillään – näin kanssamatkustajieni häkeltyneet, ylöspäin kääntyneet kasvot selkeästi sen valossa. Sitten räjähdyksen rippeet väreilivät ja himmenivät kuin kultasade, ja olimme jälleen pimeydessä.
Uskon viimeistenkin toiveikkaiden käsittäneen mitä se tarkoitti: Tilanteemme oli vakava, ja yritimme kutsua apua lähettämällä ilmoille hätäraketteja. Matkustajien joukossa purkautui hetken aikaa kiivasta keskustelua ja ihmettelyä, ja tietyin väliajoin taivaalle nousi raketti toisensa jälkeen.
”Tuo ei ole hyvä merkki…” kuulin herra Fillbrookin jupisevan levottomana vieressäni.
Minä ja herra Cadwell emme osanneet sanoa mitään lohdullista, sillä myös omat sydämemme olivat vajonneet näystä. Erityisesti herra Cadwell oli vakavoitunut huomattavasti aiemmasta.
Pian joku huomautti, että kaukaisuudessa näkyi jonkin toisen aluksen valot, ja me, jotka seisoimme hänen lähellään katsoimme kaikki siihen suuntaan, olettaen, että se kenties olisi
Olympic tai jokin muu New Yorkista palaava alus, joka voisi kiirehtiä apuumme. Siinä odotellessamme se näytti kuitenkin mielestäni vain etääntyvän sijainnistamme, sillä kun katsoin sitä seuraavan kerran, saatoin hädintuskin enää erottaa sen vasten horisonttia.
Ensimmäinen vene lähistöllämme oli viimein valmis laskuun, ja paikalle tullut pitkään villakangastakkiin sonnustautunut perämies katseli ympärilleen ja huusi:
”Onko naisia veneeseen ennen kuin laskemme sen alemmalle kannelle?”Muutama nainen oli ilmaantunut yläkannelle, joten hän alkoi komentamaan heitä kyytiin, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Naiset olivat haluttomia astumaan kiikkerän oloiseen paattiin, ja tahtoivat pysyä miestensä rinnalla. En voinut heitä siitä syyttää, sillä valaistu laiva allamme tuntui vakaalta kalliolta verrattuna noihin epäilyttävän mustuuden yllä roikkuviin puuveneisiin.
”Olkaa hyvät vain, se on täysin turvallista”, kuulin miesäänen puhuvan kärsivällisesti, ja samassa tajusin, että nyt jo lämpimämmin pukeutunut laivayhtiön johtaja Ismay oli keskuudessamme.
Hän saattoi muutaman epäröivän naisen veneeseen, ja lopulta muutama muukin liittyi heidän seuraansa. Näin aviomiesten hyvästelevän vaimonsa kaiteen luona ja vakuuttelevan heille, ettei heidän tarvinnut olla huolissaan.
”Kuka seuraavaksi?” pitkätakkinen perämies huusi, mutta kun kukaan muu ei tahtonut liittyä seuraan, hän käski laskea veneen seuraavalle kannelle, jotta siihen saataisiin lastattua lisää naisia ja lapsia.
”Enkö voisi nousta kyytiin?” kysyi mies, joka oli juuri laittanut vaimonsa paattiin, mutta perämiehen komento oli terävä:
”
Vain naisia ja lapsia – olkaa hyvä ja siirtykää kauemmas.”
Ensimmäistä venettä laskettiin nyt alemmalle kannelle, jonne naiset oli aiemmin käskytetty.
Kumarruimme kaiteen yli katsomaan, kuinka muutama nainen kapusi kyytiin seuraavalta kannelta, mutta myös siellä naisväki vaikutti haluttomalta astumaan veneeseen, ja lopulta veneeseen otettiin muutama merimies soutamista varten, kunnes se laskeutui veteen kyydissään vain parikymmentä henkeä, vaikka siihen olisi mahtunut kymmeniä lisää.
Ensimmäisen pelastusveneen onnistuneen laukaisun rohkaisemana useampi nainen oli halukas kiipeämään seuraavaan veneeseen, joka alkoi täyttyä huomattavasti nopeammin. Seurasin tätä hetken, kunnes totesin, ettei minusta ollut juuri hyötyä siinä missä seisoin, joten päätin kävellä kohti laivan perää, jossa neljä viimeistä tyyrpuurin puoleista pelastusvenettä sijaitsivat. Herrat Fillbrook ja Cadwell jäivät aloilleen, sillä herra Fillbrook oli toiveikas, että pääsisi pelastusveneeseen, kunhan naisia ei enää löytyisi kannelta.
Se oli viimeinen kerta kuin näin hänet.
Saapuessani jälkimmäiseen osaan kantta yllätyin nähdessäni sen olevan lähes tyhjä. Joitakin miesmatkustajia seisoskeli kaiteen luona katselemassa pelastusvenettä, jota laskettiin paraikaa alemmas.
”Missä kaikki ovat?” kysyin eräältä herrasmieheltä.
”Miehiä pyydettiin siirtymään paarpuurin puolelle”, vanhempi mies vastasi, ”mutta tilanne siellä on toivoton, ihmisiä on liian paljon. Täällä mahdollisuudet vaikuttavat paremmilta.”
Kiitin häntä ja päätin käydä joka tapauksessa katsomassa, mitä toisella puolella tapahtui, sillä halusin olla jollain tapaa avuksi.
Kulman takana kohtasin kiireisen näyn – veneitä laskettiin alas täyttä häkää, ja kannelle oli pakkautuneena satoja ihmisiä, pääosin miehiä. Näin itse kapteenin olevan paikalla, ja ohjaavan naisia veneisiin megafoni kädessään kauempana kannella. Veneisiin huolittiin myös etummaisia miehiä, jos naisia ei riittänyt.
Yhtäkkiä tajusin seisovani Frutellen pariskunnan lähellä, joka seisoskeli hämmentyneenä väkijoukon perällä, ja huolestuin hieman siitä, ettei rouva ollut vielä pelastusveneessä.
”Rouva Frutelle”, puhuttelin häntä yllättyneenä. ”Ettekö tahdo nousta pelastusveneeseen?”
”Voi, väkeä on aivan liian paljon”, hän sanoi ja katseli levotonta väkijoukkoa edessämme. ”Ja onkohan se aivan välttämätöntä?”
”Pahoin pelkään, että on”, sanoin ja vaihdoin katseen hänen aviomiehensä kanssa. Jaques Frutellen ilme viestitti hänen käsittäneen tilanteemme vakavuuden. ”Mutta tyyrpuurin puolella ei ole juuri nyt melkein ketään, seuratkaa minua!”
Johdatin amerikkalaispariskunnan kiireen vilkkaa pois väkijoukosta ja toiselle puolelle, jonne oli ilmaantunut lisää miehiä heidän todettuaan paarpuurin puolen liian ruuhkaiseksi. Toista pelastusvenettä laskettiin juuri alemmas, ja juoksin katsomaan sitä laidan yli. Veneessä oleva merimies katsoi ylöspäin kohti minua ja huusi:
”Onko siellä naisia?””On!” huusin hengästyneenä, turhautuneena siitä, ettemme olleet ehtineet ajoissa.
”Siinä tapauksessa tulkaa kiireesti A-kannelle!” hän vastasi.
”Odotamme teitä hetken.”Käännyin ja huomasin samalla yksinäisen nuoren naisen harhailevan lähistöllä. Hän näytti vaatteidensa perustella tulleen ylös kannelle kolmannesta luokasta ja etsi katseellaan venettä, johon nousta. Seuraava ei kuitenkaan ollut vielä valmiina.
”Teidän on syytä tulla myös, neiti”, sanoin välittömästi ja tarjosin hänelle käsivarttani. ”Alemmalla kannella on vene, johon mahtuu vielä.”
Hän kiitti minua ilahtuneena – huomasin hänen olevan irlantilainen – ja kiirehdimme kaikki neljä takaisin pääaulaan laskeutuaksemme alemmalle kannelle.
Kun astuimme sisään ovesta, lähes törmäsimme kolmeen orkesterin jäseneen, jotka olivat juuri aikeissa siirtyä kannelle soittamaan. He kantoivat mukanaan myös Thomasin selloa – mutta itse Thomas puuttui.
”Minne jätitte herra Taylorin?” kysyin nopeasti orkesterinjohtaja Hartleylta, nuori irlantilaisnainen käsipuolessani roikkuen.
”Hän meni käymään hytissään”, herra Hartley vastasi. ”Liittyy varmasti seuraamme pian.”
Aikaa ei ollut hukattavana, joten nyökkäsin hänelle ja kiirehdin oman seurueeni kanssa eteenpäin. Pääaulassa liikkui yhä muitakin matkustajia, jotka suuntasivat vaivihkaa kohti eri uloskäyntejä löytääkseen itselleen veneen jossa olisi tilaa. Varsinaista paniikkia en kuitenkaan havainnut.
Tällä kertaa olimme lentää alas portaita, sillä ne viettivät poikkeuksellisen voimakkaasti alaspäin. Ottaessani tukea porraskaiteesta olin varma, että laivan kallistuma oli lisääntynyt.
Jatkoimme puolijuoksua ovesta ulos kannelle, jonne oli pakkautunut suuri joukko ihmisiä. Näin etäämmällä veneen, jonka merimiehen kanssa olin puhunut, ja joka auttoi parhaillaan erästä naista lapsineen veneeseen.
”Naisia tulossa!” kuulutin, jotta ihmiset väistäisivät, jonka he tekivätkin kohteliaasti.
Saavuimme kaikki hengästyneinä veneen luokse, ja autoin irlantilaisnaisen kaiteen yli paattiin.
”Voi, tuhannet kiitokset, herra!” mustatukkainen neiti toisteli pidellen kättäni omiensa välissä, kun olin saanut hänet penkille istumaan. ”Mikä on nimenne?”
”Woodward”, vastasin ja varmistin, että myös rouva Frutelle oli päässyt aviomiehensä kanssa kaiteen luo. ”Maurice Woodward.”
”En koskaan unohda ystävällisyyttänne, herra Woodward!”
Merimies pakotti neidin irrottamaan otteensa, jotta tämä ei vain vetäisi minua mukaan veneeseen, jonka jälkeen käännyin auttamaan Jaques Frutellea vaimonsa kanssa.
”Jaques, en halua jättää sinua tänne”, rouva sanoi pelokkaana, ja kieltäytyi nousemasta kaiteelle.
”May, sinun on mentävä pelastusveneeseen”, herra Frutelle komensi vakavampana kuin olin koskaan aiemmin kuullut häntä. ”Olen toistellut samaa sinulle koko yön – tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuutesi! Minä pärjään kyllä ja seuraan perässä heti kun voin.”
Rouva Frutelle antoi meidän viimein auttaa itsensä veneeseen, joskin vastentahtoisesti, ja kävi surkean näköisenä istumaan veneen keskivaiheille.
”Ole rohkea tyttö nyt”, herra Frutelle sanoi hellästi rouvalleen, ja siveli tämän poskea peukalollaan ennen kuin vetäytyi taemmas.
Havahduin itse siihen, että vieressäni seisoi miljonääri John Jacob Astor, joka oli juuri laittanut viimeisillä raskaana olevan nuorikkonsa veneeseen, ja puhui tälle rauhoitellen. Sen jälkeen hän yritti vedota merimieheen, jotta pääsisi mukaan veneeseen huolehtimaan vaimostaan:
”En haluaisi päästää häntä yksin tuossa tilassa…” kuulin herra Astorin sanovan merkitsevästi, samalla kun katselin ympärilleni siltä varalta, että paikalla olisi muita, joita voisin auttaa.
”Olen pahoillani, herra. Vain naisia ja lapsia”, merimies vastasi torjuvasti ja kääntyi seuraavan kyytiin nousevan naisen puoleen, joko tietämättä tai välittämättä kenelle puhui.
”Antakaa minulle edes veneen numero”, herra Astor pyysi, ”niin tiedän mihin veneeseen olen hänet laittanut.”
”Tämä on vene numero yhdeksän.”
Herra Astor hyvästeli kyynelehtivän nuoren vaimonsa, lupasi nousta toiseen veneeseen, ja astui sitten mukisematta taaksepäin.
Herrat Frutelle ja Astor jäivät seisomaan kaiteen luokse, kun venettä alettiin jälleen laskea alemmas. Jaques Frutelle kaivoi esiin savukerasiansa ja pisti tupakaksi katsellessaan loittonevan vaimonsa surkeaa katsetta. Sitten hän tarjosi savuketta myös herra Astorille, joka myöntyi auliisti, ja yhdessä he seisoivat poltellen ja katsellen levottomina kohti meren mustaa peittoa, jota kohti heidän vaimonsa vääjäämättä laskeutuivat köysien varassa, yksi veto toisensa jälkeen.
Varmistin, ettei lähistöllämme ollut muita naisia ja paloin halusta nähdä Thomasin. Oli kulunut luultavasti yli tunti siitä, kun näin hänet viimeksi, ja halusin tietää hänen olinpaikkansa ihmiskaaoksessa.
Taputin herra Frutellea olkapäälle, ja sanoin lähteväni etsimään ystävääni. Hän kiitti minua avusta, ja sovimme nopeasti yrittävämme päästä veneeseen myöhemmin yläkannelta. Sitten hän kääntyi jälleen katsomaan kohti merta, ja saatoin aistia hänen huolensa.
Kun käännyin lähteäkseni, en tiennyt, etten tulisi enää koskaan näkemään Jaques Frutellea enkä liioin herra Astoriakaan.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Alus, jonka valot nähtiin Titanicilta oli SS Californian, jonka sähköttäjä oli mennyt jo nukkumaan, eikä se siten saanut hätäviestiä. Laivalta nähtiin kyllä Titanic ja sen hätäraketit, mutta niistä ei syystä tai toisesta välitetty, tutkimuksessa kuultiin mm. aika heikkoa selitystä siitä, että ”ei ymmärretty niiden tarkoitusta”… Californian oli itse asiassa todella lähellä, koska jopa sen hyttien valot saatettiin nähdä jossain vaiheessa. Kyseinen laiva olisi voinut pelastaa kaikki, jos sen kapteeni vain olisi tehnyt työnsä.
Tuo mainittu pitkätakkinen perämies oli
William Murdoch. Perämiehet eri osissa laivaa tulkitsivat kapteenin käskyä ”Naiset ja lapset ensin” hieman eri tavoin. Osa noudatti enemmän ”
Vain naisia ja lapsia” -periaatetta (ilmeisesti ajatuksena, että heitä nousisi kyytiin muualta) ja osa otti mukaan halukkaat miehet, jos naisia ei löytynyt. Homma ei ollut täysin koordinoitunutta, mikä lienee täysin ymmärrettävää tilanteen äkillisyyden, rajallisen ajan ja osin myös harjoituskertojen puutteen vuoksi. Perämiehet olivat kuitenkin sankarillisia ja hoitivat velvollisuutensa erityisesti naisten pelastamiseksi urheasti, jopa melko rajuin keinoin, kuten tässä ehkä tullaan huomaamaan.
Päinvastoin kuin moni luulee (lähinnä -97 Titanic leffan perusteella), kolmatta luokkaa ei missään nimessä lukittu laivan pohjalle, tai heitä mitenkään estetty nousemasta venekannelle. Ainoa ongelma oli tiedon kulussa, ja monet jäivät odottamaan ohjeita kolmannen luokan aulaan kunnes melkein kaikki pelastusveneet olivat menneet. Itse asiassa suurin suhteellinen määrä miehiä kuoli
toisesta matkustajaluokasta (n. 8% pelastui), koska heillä oli järjestelyiden vuoksi huonoimmat mahdollisuudet päästä veneisiin.
