Luihuisten joulukalenterin paluu | K-11 | adventtikalenteri 2025

[Odo]

Harry Potter | topic K-11 | Luihuiset
Vastuunvapaus: Emme omista alkuperäisteosta, mutta toivottavasti nautitte mielikuvituksestamme!

Tervetuloa seuraamaan luihuisten joulukalenterin paluuta adventtikalenterin muodossa (unohtamatta aattoluukkua)! Adventtikalenterin kirjoittajia ovat meikä, Ygritte, Eveliina L., marieophelia ja Ansa - Ansalle myös kiitos luvasta lähteä hakemaan jengiä luihuisten joulukalenterin paluulle! Aiemmat luihuisten joulukalenterit löydät näiltä vuosilta: 2017 (K-18), 2015 (K-18) ja 2014 (K-18).

JULKAISTUT LUUKUT:

30.11.
Ygritte: Yksinäinen (joulu), K-11, Severus(/Remus)

7.12.
Odo: Vapaus, S, Regulus Musta

14.12.
Eveliina L.: Joululahjaongelma, K-11, Lucius/Severus

21.12.
marieophelia: Galaksini Andromeda, S, Cygnus, Andromeda ja Druella Musta

24.12.
Ansa: Sanctimonia Vincet Semper - Hurskaus voittaa aina, S, Lucius/Narcissa

IHANAA JOULUA FINILÄISILLE!

“Tai voihan olla että Luihuisesta
sä löydät ystävät aidot.
Ovelat velhot ei keinoja kaihda,
ovat tarpeen kaikki taidot.”

Luihuisten joulukalenterin paluu

”Isä, isä! Äiti!” Draco mankui vanhempiaan, mutta ryhdistäytyi isänsä katseen alla ja otti kopeamman ilmeen. ”Hyvä isä, haluaisin pyytää…” hän yritti parhaansa seitsenvuotiaan lapsen taidoillaan. Vakavammaksi pakotetusta ilmeestä huolimatta hänen suupielensä nytkähteli innostuneesta hymystä ja harmaat silmät tuikkivat.

Hunajaherttuan tuoksut olivat hurmaavia ja velhoväkeä oikein tungeksi kaikenlaisten makeisten ja muiden herkkujen äärellä. Draco hengitti syvään ja saattoi lähes maistaa kaikki ne makeat maut, jotka ilmassa tuoksuivat.

”Niin...?” isä, Lucius Malfoy, kysyi kohottaen toista kulmaansa. ”Mitä haluat?” Lucius esitti toisen kysymyksen ja osoitti ympärilleen Hunajaherttuan valtavaa valikoimaa.

”Pippuripiru joulukalenterin!” Draco vastasi, eikä mahtanut mitään sille, että hänen äänensä oli toiveen kirkastama kiljahdus. Narcissa Malfoy naurahti pojalleen ja hymyili tälle.

”Voi, kulta…” hän sanoi. ”Sinua odottaa kotona toisenlainen joulukalenteri…”

”Niinkö? Parempi kuin pippuripirut?” Draco kysyi sekä uteliaana että epäluuloisena.

”Olet jo tarpeeksi vanha”, Lucius myötäili Narcissaa katsoen poikaansa. Draco ihmetteli, mikä joulukalenteri se voisi olla. Jos se olisi parempaa kuin pippuripirut, niin… se olisi upea!

”Valitsehan nyt jotain herkkua, mutta ei pippuripiruja”, Narcissa kehotti.

”Mutta se joulukalenteri…” Draco marisi, mutta unohti harminsa pian, kun alkoi lappaa herkkuja käsiinsä. Lucius ja Narcissa katsoivat toisiaan.

”Oletko varma?” Lucius kysyi ja mietti vaimonsa suvun perinteitä.

”Olen.” Narcissan katse oli päättäväinen. Tämän katse pehmeni kuitenkin, kun hän katseli vaaleatukkaista poikaansa, joka kahmi herkkuja sylinsä täydeltä. Pian Draco tulisi ja pyytäisi vanhempiaan maksamaan kaiken maailman viuhpiiporeet ja Bertie Bottin joka maun rakeet.

”Hyvä on, rakas. On siis viimein tullut aika luihuisten joulukalenterille.”

[Anni Katariina]

Voi jumpe, ihanaa että Luihuisten joulukalenteri on taas täällä! Kiitos Odo tästä, olet ihana ja hieno ja kaikkea! <3

-Ansa

[Ygritte]

Ihanaa ensimmäistä adventtisunnuntaita! Iso kiitos Odolle tämän joulukalenterin organisoinnista ja kiitos, että saan osallistua mukaan<3

Nimi: Yksinäinen (joulu)
Hahmot: Severus/(Remus)
Ikäraja: K11
Kirjoittaja: Ygritte
A/N: Koska minä olen minä, ja rakastan sekä saavuttamatonta rakkautta että Severus Kalkarosta, niin olkaa hyvä: yksipuolisen (tai ainakin tunnustamattoman) rakkauden täyteistä angstia haikealla lopulla sekä ripauksella omegaverseä. Raapaleet ovat 100 tai 200 sanan pituisia, ja ehkä lopussa muodostavat tarinan (tai sitten eivät).


Yksinäinen (joulu)


“Remus Lupin on ihmissusi.”

Albus oli aina ollut huono näyttelijä, eikä Severus edes yllättynyt siitä, että tämä oli tiennyt palkanneensa ihmissuden viattomien lasten opettajaksi. Minervan reaktio sentään oli juuri sellainen jollaisen Severus oli ajatellut uutisesta heräävän.

“Eihän hän voi olla! Miksi sinä väität sellaista?” Huoli Minervan äänessä oli aitoa, ensin oppilaiden turvallisuuden, sitten Albus Dumbledoren välinpitämättömyyden vuoksi.

Albus huitaisi ilmaa ärtyneen oloisena, ei välittänyt Minervan sanoista, vaan kääntyi suoraan Severusta kohti. Severus hengitti hitaasti ulos, rentoutti hartiansa, valmistautui ottamaan pystypäin vastaan kaiken mitä paljastuksesta aiheutuisi.

“Kuinka monelle olet ehtinyt kertoa?”

Severus kallisti päätään. Oli hämmästyttävää miten huolissaan kaikki olivat Remuksesta.


***


Sirius Mustasta ei ollut koskaan seurannut mitään hyvää. Eikä seurannut tälläkään kertaa.

Ei Severus ollut edes varma oliko aikonut koskaan kertoa Remukselle. Ehkä hän oli hetken ajatellut, että Remuksen ilmestyminen takaisin oli ollut jonkinlainen merkki. Mutta sitten takaisin oli ilmestynyt myös Sirius Musta, joka oli toistanut vanhat uhkauksensa.

Yksin vietetyt vuodet olivat tehneet Severuksesta entistä varovaisemman. Ei ollut olemassa takuuta siitä, että Remus haluaisi kuulla. Ehkä Remus oli onnellinen näin, niinhän Sirius oli väittänyt.

“Viimeinen asia, jota Remus tarvitsee elämäänsä, on joku aivonsa mädättänyt kuolonsyöjä.”

Severus oli uskonut ne sanat jo vuosia sitten, miksei hän voisi vain uskoa niihin edelleen.


***


Severus oli odottanut ihmissudeksi muuttumista kunnon pitkän tovin, mutta kun niin ei näyttänyt käyvän, oli hän keskittynyt lukemaan jokaisen ihmissusia koskevan kirjan Tylypahkan kirjastosta. Kesti kauan ennen kuin hän löysi opuksen, joka selitti Siriuksen, Jamesin ja Peterin huolen.

Severus ei ensin tiennyt mitä ajattelisi. Kirjan mukaan hänen pitäisi pystyä jatkamaan elämäänsä entiseen tapaan, ihmissusi, Remus, ei tiennyt kuka, sillä Remus ei ollut nähnyt Severusta muututtuaan takaisin ihmiseksi.

Severuksen kävi Remusta sääliksi, kun hän eräänkin kerran näki riutuneen velhon hoippuvan Tylypahkan käytävillä. Remus ei huomannut Severusta, mutta Sirius huomasi. Sirius tönäisi Severuksen vasten kiviseinää, Remus ei edes nostanut katsettaan heitä kohti.


***


“Sinä häivyt nyt, onko selvä?” Siriuksen kiukkuinen naama tuntui täyttävän Severuksen koko näkökentän. Tämän takana aamuauringon ensimmäiset säteet yrittivät valaista Rääkyvää röttelöä harmaan eri sävyillä.

Severus ujutti jalkansa lattialle. Hänen toinen kenkänsä oli kadonnut. Villapaitaan oli tullut valtava reikä vasemman hartian kohdalle, mutta Sirius ei odottanut edes sen vertaa, että Severus olisi saanut kiskottua paidan peittämään paljastuneen ihon.

Sirius tyrkkäsi Severuksen talon alla kulkevaan pimeään käytävään ja kulki Severuksen perässä koko matkan ulos huutaen ja raivoten.

“Sinä et kerro tästä Remukselle koskaan, et koskaan! Jos edes ajattelet kertovasi, minä tapan sinut, ymmärrätkö sinä, Severus Kalkaros? Sinä päivänä minä tapan sinut.”


***

Remus upotti hampaansa Severuksen niskaan. Hän oli purrut kohtaa niin monta kertaa, että hampaat painautuivat samoihin kuoppiin. Severus oli odottanut kipua, mutta sitä hän ei enää tuntenut.

Päinvastoin, hänen koko kehonsa rentoutui. Se oli täysin järjenvastaista, mutta sillä hetkellä Severuksesta tuntui, kuin hän olisi herännyt painajaisesta. Pitkä, painostava ja ahdistava uni oli takana, uusi päivä kaikessa kauneudessaan edessä. Remus piti hänestä edelleen tiukasti kiinni, mutta nyt Remus selvästi varoi käpäliensä pitkiä kynsiä.

Jos Severus oli aiemmin epäillyt kuulevansa omiaan, tiesi hän nyt, että ääni kuului Remukselle. Ihmissusi kietoutui hänen ympärilleen kuin lämmin peitto, eikä Severus edes halunnut taistella vastaan.

Minun.


***


Minun.

Ääni oli saanut Severuksen hätkähtämään. Kukaan ei saisi liikkua kirotussa metsässä keskellä yötä, ei toki edes hän itse, mutta nyt täällä täytyi olla muitakin.

Severus oli pitkään paikoillaan, kuunnellen metsän ääniä ja katsellen ympäriinsä. Taikasauvasta lähtevä valo ei riittänyt valaisemaan kovin pitkälle, mutta Severus ei uskaltanut loitsia valoa kirkkaammaksi.

Minun.

Nyt ääntä seurasi rasahdus. Sitten useampi. Kuin askeleiden ääniä, ehkä lauma eläimiä. Mutta eläimet eivät puhuneet.

Severus ehti juuri käännähtää ääntä kohti, kun suuri eläin tarttui hänestä kiinni terävillä kynsillään. Severus yritti hypätä karkuun, mutta eläin kaatoi hänet maahan. Kauhukseen Severus huomasi, että hänen taikasauvansa vieri kuivuneiden lehtien sekaan lähes näkymättömiin.

Severus tunsi eläimen kuuman hengityksen niskaansa vasten. Turhaan hän toivoi, ettei eläin purisi. Pitkät, veitsenterävät hampaat lävistivät Severuksen niskan ohuen ihon samalla hetkellä, kun taikasauvan valokeilaan ilmestyi muita hahmoja.

“Ei! Remus, lopeta!”

Minun.

Eläin ärisi hahmoille ja puristi hampaansa tiukemmin Severuksen niskaan. Severus ei kyennyt kuin haukkomaan henkeään kivusta. Tuska sumensi hänen silmänsä, mutta äänet hän tunnisti. James ystävineen tuskin yrittäisi pelastaa Severusta, mutta Severuksen oli pakko yrittää.

“Auta, James… Sirius.”

Mutta olisihan hänen pitänyt tietää. Severus ei ymmärtänyt miten Rohkelikot olivat osuneet paikalle, mutta tietenkään he eivät aikoneet pelastaa Severusta.

“Me ei voida,” vastasi joku heistä hiljaa.


***


Remus hävisi Severuksen elämästä yhtä vähäeleisesti kuin oli siinä ollutkin. Hyvin pian Severuksen kertoman uutisen jälkeen julkistettiin, että Remus lopettaisi Tylypahkan opettajana.

He jopa hyvästelivät toisensa. Severus oli aina pitänyt Remuksesta niin hyvää huolta kuin oli osannut. Hän oli keittänyt sudenmyrkkyjuomaa, sekä muita taikaliemiä helpottaakseen muodonmuutoksesta aiheutuvia kipuja.

Häviävän pienen hetken ajan Severuksen teki mieli kertoa Remukselle. Miksi hän itse piti vaatteita, joiden avulla niskan sai piiloon. Miksi Remus ei koskaan löytänyt rauhaa.

Merkki, jota Severus kantoi ihollaan, vaikutti vain Remukseen. Remus ei edes tiennyt kuka. Mutta kyllä kai Remuksen paras ystävä tunsi Remuksen paremmin.

Edessä olisi jälleen yksinäinen joulu.

[Anni Katariina]

Ygritte: En tiennyt että kaipaan elämääni Remus/Severus -paritusta, mutta tässä sitä nyt ollaan. Tämä teksti sai minut onnistuneesti vihaamaan Siriusta, säälimään ja rakastamaan Severusta ja haluta ravistelemaan Remusta. En normaalisti tunne noita tunteita kyseisiä hahmoja kohtaan, mutta you did it well, honey. Nyt kaipaisin vain AU jatko-osan, mikä päättyisi onnellisesti. Niin että Remus/Severus käy toteen eikä kukaan kuole ennen kuin vanhoina harmaahapsina onnellisen elämänsä lopuksi. Kiitos tästä tunnekokemuksesta. <3

-Ansa

[Ygritte]

Kiitos Ansa ihanasta kommentista! Olen äärimmäisen ilahtunut, että tämä toimi juuri, kuten olin ajatellut; Sirius ei olekaan tarinan sankari, vaan esteenä kenties hurmaavimmalle rakkaustarinalle vuosisatoihin! Tämä AU on houkutellut minua jo iät ja ajat, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä pidempää tarinaa, vaikka Severus ja Remus ehdottomasti ansaitsisivat sellaisen! Olen sentään iloinen, että sain tämän edes tähän raapalemuotoon joulukalenterin ansiosta, sillä Severus ja Remus ovat fikeissä aina aivan ihana pari

[Fredu]

Odo: Unohdin ihan kirjoittaa kommentin tästä ihanasta tunnelmapätkästä! Pieni Draco karkkikaupassa ostamassa mm. kaiken sopii niin hyvin omaan mielikuvaani Dracosta. Lisäksi on aina ihana lukea Luciusta ja Narcissaa pehmoilemassa Dracon ollessa kyseessä. Sille on kuitenkin syynsä, miksi Draco on hemmoteltu. Söpöisä aloitus joulukalenterille!

Ygritte: Laadukkalla linjalla jatketaan! En muista, että olisin sun tekstejä aikaisemmin lukenut, mutta tämmöinen pätkittäinen tuokiokuvatyyli iskee kyllä meikäläiseen. Rakastan Severus/Remusta, oli ihana saada muistutus tästä parituksesta! En ole oikein koskaan ollut Sirius-fani, joten tämmöinen Siriusta antagonisoiva ficci on oikeinkin paljon mun makuun. Kiitos, kun muistutit mua tästä parituksesta. <3 (Ja muistutti mua, että taas olisi aika lukea Basilikanviljelyn vaaroista)

[Larjus]

Aikaisempia luihuisten kalentereita en muista lukeneeni, mutta onpa kiva että perinne jatkuu! Dracokin on viimein tarpeeksi vanha luihuisten joulukalenterille (Vai onko sittenkään, kun on ekassa tarinassa seitsemän, ja tällä kalenterilla on ikärajana K-15 😂) Hauska kyl kuvitella, että Luihuisen tuvalla olisi joku perinteinen kalenteri, jonka jokainen luihuinen aikanaan pääsee kokemaan, kun on riittävän vanha (vaikkei virallisesti vielä tuvassa olisikaan). Kyllähän tämmöinen pippuripirut päihittää koska vain!

Ygritten Severus-ficci oli tosi kiva! Paritusta ei oo pahemmin tullut vastaan, mutta toimii hyvin varsinkin tällaisena yksipuolisena ja angstahtavana. Omegaverse mausteena on sekin aina kiva lisä. Surkuhan tarina lukiessa toki tuli väkisinkin, ja minuakin tympäisi Siriuksen käytös. Oikeinhan hänkin toki ajattelee tekevänsä, mutta kun yyyyy. Ei saa olla niin kamala Severukselle 😅

Severus oli aina pitänyt Remuksesta niin hyvää huolta kuin oli osannut. Hän oli keittänyt sudenmyrkkyjuomaa, sekä muita taikaliemiä helpottaakseen muodonmuutoksesta aiheutuvia kipuja.

Jokin tässä kouras sydämestä 🥺 Severuksen tekojen taakse kätkeytyy paljon enemmän kuin miltä päällisin puolin näyttää, eikä kukaan saa niitä tietää. Tavallaan toivois, että Severus olisi kertonut Remukselle, mutta toisaalta on niin hahmouskollista, ettei hän tee niin. Hän jää tilanteeseensa yksin (ja lukija suremaan 😅) Mut aina voi mielessään kuvitella, mitä jos asiat olisivatkin menneet toisin, niin kuin Ansakin ehdotti 😄 Kannatan sitä ajatusta!

[Odo]

Kiva, että olette löytäneet tämän pariin ja kiitos myös aloituspätkän saamista kommenteista. ♥ Ygritten ficci oli niin riipaiseva, ja vaikka pidänkin Siriuksesta, sen varjoisampi puoli näyttäytyi tässä hyvin (eihän edes kirjat väitä, että Sirius olisi ollut mikään ritarillinen esim. juurikin Severusta kohtaan). Severukselle uskollinen ficci. Minuun sattui ehkä eniten tämä kohta:

Severuksen kävi Remusta sääliksi, kun hän eräänkin kerran näki riutuneen velhon hoippuvan Tylypahkan käytävillä. Remus ei huomannut Severusta, mutta Sirius huomasi. Sirius tönäisi Severuksen vasten kiviseinää, Remus ei edes nostanut katsettaan heitä kohti.

Toki, ficci oli muutenkin koskettava ja surullinen, mutta minusta se oli jotenkin todella surullista, ettei Remus huomannut, mutta Sirius huomasi. Ja miten rikki Remus oli, johon Severus myöhemmin teki sudenmyrkkyjuomaa auttaakseen.

Kiitos, että olet mukana Ygritte, oikein sopivaa luihuisten joulukalenteriin. ♥

Ps. Larjus saattaa olla oikeassa, että riittääköhän Dracolla sittenkään ikä. Toki tämän ikäraja laskee tylypahkalaisille sopivaksi, kun varmuuden vuoksi nostettiin yläkanttiin ennen Ygriten ja meikän ficcejä.

[Odo]

Ficin nimi: Vapaus
Fandom: Harry Potter
Kirjoittaja: Odo
Genre: angstia, draamaa (anteeksi joulun sokerihiirille!)
Hahmot: Regulus Musta
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa alkuperäisteoksen.

A/N: Anteeksi sokerihiiret, en kadu mitään. Minun kyllä piti kirjoittaa jotain suloista, pirskahtelevaa ja pehmoista joulutunnelmaa, mutta... Regulus-parka, lempihahmoni, jolla on niin traaginen menneisyys Pimeyden lordin riveissä ja pettäessään tämän, ehkäpä juuri kaivatessaan veljeään, jonka kanssa tiet veivät erilleen jo kauan sitten! Ehkä Regulus halusi säilyttää ylpeytensä, ei jäädä Pimeyden lordin käsikassaraksi, ja kunnianhimoaan ei tyytynyt vähempään kuin Pimeyden lordin heikkouden löytämiseen. Reguluksen ja Siriuksen veljeys, kaikessa surullisuudessaan, on ollut kautta aikojen yksi mun suosikkiteemoista. Sekä headcanonini, josta en tingi, että lentäessään Regulus tunsi vapautta. Oon kirjottanut vapaudesta, lentämisestä ja veljeydestä ehkä kyllästymiseen asti, mutta en kadu sitäkään. ♥ Olkaa hyvät, lempiluihuiseni on nyt teidän käsissänne! Toivottavasti 2. adventtinne on sydäntä lämmittävä, vaikka ficci ei sitä olekaan!

Ps. Jos nyt matikoin oikein, Sirius täytti 11 vuotta 3.11., mutta ei ollut vielä aloittanut Tylypahkaa. Tylypahkaanhan taisi päästä vasta yksitoistavuotiaana, mutta Sirius täytti vasta lukuvuoden alkamisen jälkeen eli joutui odottamaan vielä aikaansa.


Vapaus

On allain avaruus ja tähtipolku kauas vie
      On toinen maailma, on hämäräinen tie
            (Suvi Teräsniska - Avaruus)

Musta yö, jossa tähdet loistivat ja kuutamo loimusi lähes jäänsinisenä. Regulus tunsi pakkasen puremat sormissaan lohikäärmeennahkahansikkaista huolimatta. Hyytävä kylmyys pisteli kasvoja, kuurasi hiukset ja ripset, jotka olivat räpytelleet kyyneleitä pois. Luuta hänen allaan oli vakaa, vaikka hänen mielensä ei ollutkaan, ei enää.

      He olivat kohdanneet. He, jotka olivat kieltäneet veljeytensä jo vuosia sitten.

Sirius – miksi juuri jouluna? Miksi Pimeyden lordi oli tahtonut, että he kohtaisivat juuri silloin, kun Regulus muisti hetket, jotka he olivat jakaneet Kalmanhanaukiolla ennen Tylypahkaa. Pakkanen puri yhä lujempaa. Regulus ei ollut koskaan tuntenut olevansa yhtä vapaa kuin lentäessään, ei missään, ei milloinkaan. Paitsi ehkä silloin, kun Sirius oli vienyt hänet ulos Kalmanhanaukiolta ilman lupaa sinä lumisena jouluyönä, kun aina niin harmaa Lontoo oli muuttunut valkoiseksi.

”Sirius?”

”Hiljaa. Ollaan vaan ihan hiljaa.”

Se oli ollut viimeinen joulu ennen loppua, ennen Siriuksen valintaa Rohkelikkoon.

   Kuin Sirius, vasta yksitoistavuotias, olisi jo tiennyt. Regulus ei ollut ymmärtänyt silloin mitään. Ei ajatellut tulevaisuutta ilman Siriusta.

He eivät olleet puhuneet enempää, mutta pikkuveli muisti isoveljensä sinä yönä kauan, kauan sitten. Regulus tunsi leijuvansa tyhjyydessä, kun kaupungin valot muuttuivat vain pieniksi kalpeiksi tähdiksi hänen alapuolellaan. Tänä yönä ei satanut lunta ja maa oli mustaa hänen alapuolellaan, kaukana, kaukana ja Regulus toivoi voivansa lentää pois.

Regulus oli valinnut toisin, Sirius toisin. Regulus näki taivaalla tähden, jota lähti seuraamaan. Se oli kirkkain tähti, jota hän seurasi. Siriuksen tähti.

         Sirius oli aina loistanut elinvoimaa.

Regulus tunsi menettäneensä omansa.

Pimeyden lordin tarjoama hämärä tie oli vetänyt Regulusta puoleensa kunnian tienä. Luuta hänen allaan vei häntä yhä kauemmaksi, pois velvollisuuksista, jotka painoivat raskaina.

Hänen tulisi palata takaisin.

Tälläkään kertaa he eivät olleet puhuneet. Tuijottaneet vain toisiaan, kun kuolonsyöjät olivat tehneet hyökkäyksen jästitaloon ja pakenivat paikalle saapunutta Feeniksin kiltaa. Ehkä se oli joulu, ehkä se oli muistot, joka oli estänyt Siriusta kiroamasta häntä juuri siihen paikkaan.
   
      Sirius oli päästänyt hänet kynsistään. Kuolonsyöjän.

Jos Regulus seuraisi kirkkainta tähteä tarpeeksi kauan, loputtomaan yöhön, tarvitsisiko hänen koskaan palata? Muistaisiko hän yhä Siriuksen, jouluyön ja lumen peittämässä harmaata Lontoota, jos hän ei koskaan palaisi?

Vai voisivatko asiat olla vielä joskus toisin? Jossain toisessa maailmassa, toisena jouluyönä, yönä, joka olisi yhtä loputon kuin tämä ja kuutamo loistaisi jäänsinistä valoa.

Regulus seurasi tähteä ja toivoi, että voisi seurata jälleen isoveljeään hiljaiseen, lumen peittämään kaupunkiin.

Lentämisen tuoma vapaus, pakkasen jo lähes polttaessa ihoa viitasta ja hanskoista huolimatta, sai Reguluksen miettimään olisiko hänellä vielä vapaus valita toisin.

      Hän voisi löytää Pimeyden lordin heikkouden, jos yrittäisi.

Alkoi sataa lunta ja musta maa hänen alapuolellaa alkoi muuttua valkoiseksi.

[Fredu]

En ole yhtään pahoillani tästä! Toisaalta, en ole sokerihiiri. Rakastan masentavia ja pessimistisiä joululauluja. x) Voi Regulusta, joka laitettiin valitsemaan puolensa aivan liian aikaisin. Ja voi Siriusta, joka ehkä tavallaan antoi alkusysäyksen sille muutokselle, joka johti yhden hirnyrkin varastamiseen. Tykkäsin kovasti tästä haikeudesta, joka linkittyi vahvasti jouluun. Samaistuinkin vähän ehkäpä. Oli hyvä luukku taas. ♥

[Odo]

Kiitos Fredulle kommentista. ♥ Minäkin kyllä pidän joko vähän surullisista joululauluista tai sitten Rock'n'roll rallatuksista toisesta ääripäästä. Regulus on kyllä niin raasu, mutta se on ihana ehkä just siksi!! ♥ Tää ficci on sellasta paluuta juurilleen, ehkä jopa minun ficcejäni lukeneille sellanen "taasko!!", mutta en kadu mitään. ♥

[Eveliina L]

Meinasin unohtaa laittaa tämän. En ole ehtinyt vielä lukea tämän kalenterin edellisiä osia, mutta ilmeisesti mulla on vähän kevyempää sisältöä

Ficin nimi: Joululahjaongelma
Fandom: Harry Potter
Genre: huumori, draama
Paritus: Lucius/Severus
Ikäraja:K-11
Vastuuvapaus: J.K. Rowling




Luciuksella oli käsissään kiperä ongelma. Niin kävi joka joulu. Hänen oli vaikea keksiä hyvää joululahjaa miehelle, joka ei arvostanut mitään ja katseli kaikkia hänen antamiaan lahjoja kuin niillä ei olisi minkäänlaista vaikutusta tai arvoa. Joku joulu hän oli kokeillut antaa seksikkään alusasun ja toivonut, että ne puettaisiin jouluyönä ylle, mutta Severus oli vain tuhahtanut ja mutissut jotain, että asu varmasti koristaisi kauniisti hänen laihoja jalkojaan ja pattipolviaan. Vuoteeseen Severus oli kavunnut tavanomaisissa pitkissä pyjamahousuissaan, joissa ei edes ollut etumuksessa aukkoa, josta pujottaa kätensä.

Yhtä huono kokemus hänellä oli liemiainesten kanssa. Hän oli antanut Severukselle lahjaksi harvinaisia liemiaineksia, joista voisi tehdä hyviä ja hyödyllisiä myrkkyjä, mutta Severus oli lahjapaketin avattuaan mutissut jotain siitä, että oliko se vihje, ettei hän osannut omia aineksiaan töihinsä hankkia. Sen jälkeen Lucius oli hieman pelännyt, että löytäisi myrkkyä omista ruuistaan tai juomistaan, jos ei olisi varovainen. Pimeyden lordikaan tuskin muuta kuin kohauttaisi olkapäitään, jos Luciukselle sattuisi ikävä onnettomuus.

Arvokkaat korut, joita hän oli lahjoittanut, lojuivat käyttämättöminä Severuksen työhuoneen laatikossa kuin ilkkuen Luciuksen kyvyttömyydelle hankkia käyttökelpoisia lahjoja. Hänen poikansa ei ikinä valittanut lahjoista, joita Lucius tälle antoi ja esitteli niitä mielissään kaikkien edessä.

Lomamatkan lahjoittaminen oli ehkä pahin virhe, jonka Lucius oli tehnyt. Kaksi viikkoa lumoavan kauniissa maisemissa poissa Brittein saarten kylmyydestä oli kuin suurin kirous, jonka Lucius olisi voinut Severukselle hankkia. Kuulemma se oli vihje, ettei hän pitänyt Severuksen kalpeudesta. 

Lucius pyöri hyödyttömänä velhokaupoissa, katseli kalleimpia esineitä nenänvarttaan pitkin ja arvioi, että Severuskin vain nyrpistelisi niille nenäänsä. Hänen päähänsä ei tullut mitään, mitä Severus haluaisi vastaanottaa häneltä, joten hän päätti olla ostamatta yhtään mitään. Eihän Severuskaan ikinä ostanut hänelle muuta kuin perinteisen tuliviskipullon. Lucius päätti ostaa Severukselle samanlaisen niin hölmöltä kuin se tuntuikin. Hän pelkäsi, että se saisi Severuksen luulemaan, että se oli vihje, että tämä oli juoppo. Ja se tuntui myös omituisen alastomalta. Hän oli niin tottunut lahjomaan kaikki ihmiset ympärillään, että lahjattomuus suorastaan kauhistutti. Toki hän voisi ihan vain antaa rahaa, että Severus voisi ostaa, mitä mieli, mutta hän ei uskonut, että sitäkään otettaisiin vastaan hyvillä mielin tai mutinoitta.

Dracolle hän sen sijaan osti kaikkea uutta ja hemmotteli pojan piloille niin kuin Narcissa välillä valitti. Valituksen hän vaiensi ostamalla myös Narcissalle uusia vaatteita suoraan noitamuodin huipulta.

Severus jäi joululahjatta tuliviskiä lukuun ottamatta ja saapui jouluyö ja sitten aamu. Hävyttömän suuri lahjaröykkiö koristi kuusenalustaa. Draco oli innoissaan, Luciuskin sai muutaman pakollisen paketin, Narcissasta se kuului asiaan, että joka vuosi Lucius sai jouluna parit sukkia, uuden pyjaman ja kylpytakin entisten seuraksi. Ne olivat aina törkyhintaisia, mutta Lucius piti niistä ja pukeutui mielellään pehmoiseen silkkiin, joka hiveli hänen vartaloaan. Varsinkin hän piti silkistä vuoteessa.

Severukselta hän sai paketoimattoman pullon tuliviskiä ja hyvänjoulunmurahduksen.

Lucius oli sentään käskenyt kotitontun paketoida Severuksen lahjapullon. Severuksen ilme oli näkemisen arvoinen, kerrankin ilahtunut niin kuin Lucius olisi viimeinen ymmärtänyt jotain, vaikka hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän toivoi silti hieman lapsellisesti, että hänellä olisi sinä yönä kerrankin hieman säpinää makuukamarin puolella.

Hän sai havaita, että hänellä ei käynyt tuuri. Severus tyhjensi päivän aikana koko pullollisen tuliviskiä ja oli lopulta niin humalassa, ettei olisi edes pystynyt mihinkään, vaikka olisi halunnut. Eikä tämä kyllä näyttänyt haluavan.

”Jos et ole huomannut, minä vihaan joulua”, Severus murahti ennen kuin sammui suu auki ja alkoi kuorsata.

Lucius oli kyllä huomannut, mutta miten hän korjaisi sen? Se oli peräisin jostain hyödyttömästä lapsuudentraumasta. Kaikilla niitä oli. Voisiko hän pyytää pimeyden lordia muokkaamaan Severuksen mieltä joululle myönteisempään suuntaan vai pitäisikö hänen vain tyytyä hankkiutumaan maksulliseen seuraan?

[Fredu]

Ai että. Samaistun Severuksen kyynisyyteen ja jouluvihaan, uskon että toimisin samoin lahjatuliviskin kanssa. Luciuksen on nyt vain hyväksyttävä, että tätä kumppania ei ihan noin vain lahjotakaan vaan se meininki pitää ihan muilla tavoin ansaita. Tämä luukku sai kyllä hymyn huulille, kiitos! ♥

[marieophelia]

Nimi: Galaksini Andromeda
Ikäraja: S
Kirjoittaja: marieophelia
Hahmot: Cygnus, Andromeda ja Druella Musta

A/N: Tervetuloa avaamaan Luihusten joulukalenterin neljäs luukku! Valitettavasti ficcini ei ole vähääkään jouluinen (kaivoin sen arkistoistani, koska en kerta kaikkiaan ehtinyt kirjoittaa suunnittelemaani joulutarinaa), mutta toivottavasti tuo iloa jollekulle! <3




Galaksini Andromeda


”Cygnus!” Druella vaakkui. ”Katso onko vauva tukehtumaisillaan. Se ääntelee merkillisesti.”

”Minä –”

Cygnus oli aikeissa ehdottaa, että Druella vilkaisisi vauvaa itse, mutta sulki kuitenkin suunsa ajoissa. Druella oli juuri huomannut himmeän hiusmurtuman arvokkaimman maahishopeoidun teekannunsa pohjassa. Mikään mahti maailmassa ei saanut häntä huolehtimaan mistään muusta kuin kannun saattamisesta kuntoon. Kaikki talouden kotitontut pällistelivät tärisevinä emäntänsä ympärillä ja yrittivät entistää posliinipintaa.
 
Miksi vauvan pitikin ruveta ääntelemään juuri silloin, kun imettäjällä oli vapaapäivä! Bellatrixkin oli kadonnut jonnekin, mutta kaksivuotias kai osaisi huolehtia itse itsestään.

”Jos lapsi sinertää, saat viedä sen Mungoon”, Druella älähti. “Mutta vaihda kotimekko ensin vierailupukuun!”

Cygnus hipsi varoen kehdon luo. Hänellä ei ollut kokemusta lastenhoidosta ja tätä uutta vauvaa hän oli tuskin vilkaissutkaan. Siitä saakka, kun lapsenpäästäjä oli tympeällä ja väsyneellä äänellä ilmoittanut: ”Noita tuli”, Cygnus oli tuntenut ainoastaan pettymystä. Koko suku odotti poikalasta, perillistä jalolle ja ikivanhalle Mustan suvulle. Toisella tyttärellä se ei tehnyt mitään.

Lapsi tosiaan korisi merkillisesti. Cygnus keinautti kehtoa varovasti ja käänsi vauvan itseään kohti. Se piti kättä kasvojensa edessä.

Kai lapseen saattoi koskea? Cygnus ojensi kättään ja tarttui vauvan pieneen pitsisomisteisin hihoin verhottuun käsivarteen nähdäkseen sinersikö sen naama.

Lapsi kihersi äänekkäämmin. Nyrkin alta paljastuivat pikkuruiset kasvot. Kaksi hätkähdyttävän sinistä silmää tapitti Cygnuksen pyöreitä, punakoita kasvoja.

”Sehän nauraa!” Cygnus sanoi häkeltyneenä.

Lapsi tosiaan nauroi. Se heilutteli toista pikku kättään ilmassa ja tempoili jaloillaan ilmaa. Cygnus unohti irrottaa otteensa hihasta.

”Vauvat eivät naura”, Druella väitti. “Bellatrix ei ainakaan ole koskaan nauranut. Sinun täytyy viedä se Mungoon tutkittavaksi.”

”Anteeksi rouva”, sanoi yksi kotitontuista arasti. ”Liddy on kuullut, että vauvat kyllä nauravat.”

”Jaahas”, Druella sanoi vihaisesti.

Sama tonttu oli kerran väittänyt imettäjän – erinomaisen reippaan ja maitoisan naisihmisen – heittäneen Bellatrix-neidin seinää päin, kun neiti oli itkenyt kolmatta tuntia putkeen. Tontut eivät erottaneet lasta kuumavesipullosta, ja Liddy oli Mustan suvun tontuista typerin.

”Totta se on rouva”, vikisivät nyt muutkin tontut.

Druella komensi niitä keskittymään olennaiseen. Puhdasverisen rouvasväen kerho kokoontuisi illalla Mustan salongissa, eikä Druella halunnut esitellä rouville rikkinäistä astiastoa.

Jossakin ulkona vinkui koira, mutta vaimeasti kuin sen pää olisi pussissa.

Cygnus ei kuunnellut. Vauva oli nyt vuorostaan tarttunut kiinni hänen sormeensa. Se äänteli jotakin.

”Huihai!”

”Huihai”, Cygnus toisti.

Vauvan siniset silmät katsoivat häntä viattomina ja luottavaisina. Moni vauraasta elämästä haaveileva neitonen oli hivellyt katsellaan Cygnuksen punakoita poskia ja pömpöttävää vatsaa halukkaana hallitsemaan hänen sydäntään ja pankkiholviaan. Cygnuksen isoäiti, joka oli hallinnut pojan elämää, oli määrännyt tämän naimaan Druella Rosierin, sillä Rosierin tytöillä oli kaljuunoita omasta takaa.

”Huihai”, tytär hihkaisi uudestaan.

Silloin pölyinen sydän irtosi Cygnus Mustan rinnasta, se lensi läpi synkän ja mustan Linnunradan ja tempautui täysin uuteen ja tuntemattomaan galaksiin.

”Huihai”, sanoi pikkuisen vauvan pikkuinen suu ja se tarkoitti, sillä ei ole mitään väliä, ettet saanut poikaa, sillä ei ole väliä, että suku halveksii sinua, sillä ei ole väliä, että luudanvarsiyhtiösi varvunleikkaajat ryhtyivät lakkoon, ei väliä, ettei vaimollasi ole aivoja,  – sillä ei ole väliä! Minä olen tässä ja olen sinun. Sinun ikioma pieni aarteesi.

[Sisilja]

Luin tämän neljännen luukun eli Galaksini Andromedan ja täytyy heti päästä sanomaan, että musta tää oli oikein joulun hengen mukainen sikäli, että tässä oli samaa fiilistä kuin jouluklassikko Grinchissä, ensin ollaan yrmymielisenä ja vihataan suurin piirtein kaikkea ja sitten yhtäkkiä sydän kasvaakin monta kokoa ja mielen valtaa kaikkivoipainen rakkaus! <3

Tää oli myös kerrassaan mainio kurkkaus erään Mustan perhen aivan vinksahtaneeseen ajatusmaailmaan, jossa naurava vauva on ihmettelyä herättävä kummajainen ja astiat ihmisiä tärkeämpiä. Naureskelinpa myös sille, että kaksivuotias Bellatrix pärjää jo varmasti ihan omillaan, voi apua sentäs. Tää itse itsensä kasvattaminen saattaa selittää jotain Bellan myöhemmistä vaiheista, kuten se mahdollinen seinään heitetyksi joutuminenkin. Tosin ehkä ne kotitontut ovat jossain vaiheessa yrittäneet Bella-neitiä hieman kasvattaa, aina kun vain ovat vaikeiden vanhempien palvelemiselta mitenkään ehtineet.

Myös Andromedan eroavaisuutta siskoistaan selittänee hienosti se, että hän on onnistunut jo varhain voittamaan isänsä sydämen täysin omakseen. Kyllä sitä siis kelpaa hyväsydämiseksi kasvaa itsekin! Käy tässä hiukan Bellatrixia ja vielä syntymätöntä Narcissaa sääliksi! Mutta huihai sille, sentään joillain on tässäkin perheessä mukavaa!

Kiitos tästä fikistä, tää oli tosi veikeä!

[Anni Katariina]

Ficin nimi: Sanctimonia Vincet Semper - Hurskaus voittaa aina
Fandom: Harry Potter
Genre: Draama, sydämellinen, fluffy, tunnelmallinen, perhekeskeinen
Paritus: Lucius/Narsicca
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapaus: J.K. Rowling

Sanctimonia Vincet Semper
Hurskaus voittaa aina

Lucius joi lämmitettyä hehkuviiniä ja katsoi ylpeänä kaunista vaimoaan pieni lapsi sylissään. Tänään olisi heidän ensimmäinen yulen aika yhdessä kokonaisena perheenä. Äitinä, isänä ja poikana. Toki vasta puoli vuotias Draco ei muistaisi siitä valokuvia lukuun ottamatta yhtään mitään, mutta perinteitä tulee kunnioittaa ja jatkaa eteenpäin toisille, jopa silloin kuin niiden vastaanottaja ei muistaisi niistä vielä mitään.

Narcissa heijasi lasta sylissään kepein tanssiaskelin, saaden valkoisen musliinihameen helman heilahtamaan vienosti. Kuusen koristeet leijuivat tasaisesti takkahuoneen pääjoulukuusen oksille. Mustaa, vihreää, valkoista ja hopeaa. Draco kikatti ääneen kun sai koskettaa äitinsä taikasauvaa ja leikkiä että oikeasti muka hän leijuttaisi koristeet paikoilleen. Kaikkialla tuoksui ikivihreiden pihka, kaneli, neilikka ja makea appelsiini.

Takkatulessa paloi yule-halko, ja se palaisi niin kauan kunnes päivät olisivat taas öitä pidempiä. Lucius ja Draco olivat itse käyneet puutarhan ulkopuolella valitsemassa suurimman kuusen, minkä kotitontut katkoivat ja toivat sitten sisään sulamaan. Niiden tilalle toki kasvatettiin heti kaksi uutta kuusta, mutta sellaisista Lucius ei paljon päätään vaivannut, olihan hänellä palvelusväkeä sitä varten. Halko rätisi tuoden lämpöä, tunnelmaa ja kevyttä savun tuoksua. Valo oli lämpimän pehmeää, juuri sellaista mitä yulen aikaan kuuluukin olla.

Kun koristeet oli ripustettu, oli Luciuksen vuoro ottaa lapsi syliinsä ja ripustaa hänen kanssaan puhtaan hopeinen kirkkaaksi kiillotettu latvatähti. Olihan satojen vuosien takainen perinne, että perheen vanhimmainen ja nuorimmainen laittaisivat omin käsin ilman sauvaa tähden latvaan. Draco piti tiukasti isänsä hiuksista kiinni istuessaan miehen hartioilla, ja Lucius yritti pitää ähkäisynsä omana tietonaan. Narcissa naurahti omaan viinipikariinsa hiljaa.

-

Juhla aterian kruunasi mehukkaaksi paistettu albiino-riikinkukko, joita Malfoyt olivat kasvattaneet 1862 vuodesta lähtien, kun heidän esi-isänsä oli ihastunut niihin ja osti ja jalosti kaikki Britannian albiino-riikinkukot Malfoyden riikinkukoiksi. Draco haukotteli ja pieni pää nuokkui vasten juhla-ateriaa. Oli pienen velhon nukkumaanmenoaika. Dracolle nimitetty tonttu otti pojan huomiinsa ja siirtyi pojan makuukamaria kohden. Aamulla häntä odottaisi lahjojen ja herkkujen ihana runsaus, mutta ei vielä. Nyt oli pikkuvelhojen aika nukkua rauhassa.

-

"Hyvää yulea, rakkaani, olen ylpeä sinusta", sanoi Narcissa ja suuteli aviomiestään poskelle. Lucius ei sanonut mitään, mutta otti vaimonsa hellin katsein kainaloonsa, samalla kun hän sytytti lämmitetyn kirjasto-observatorion ikkunoihin neljä palavaa kynttilää luonnonvoimien ja ilmansuuntien kunniaksi. Hän oli onnellinen. Ja vaikka hänen vanhempansa ja esi-isänsä olivat kuoleman valkeassa laaksossa, elivät  heidän perinteensä, taikuutensa ja verensä vahvasti yhä heidän perinteissään. Puhtaus ennen kaikkea, sillä hurskaus voittaa aina. Sanctimonia Vincet Semper.


A/N: Hyvää joulua kaikille! ♥