Nimi: Kesä saapuu Napoliin
Ikäraja: S
Fandom: Martin Scorsesen elokuva
Goncharov vuodelta 1973
eli siis tumblrin kehittävä metaelokuvafandom
Vastuuvapautus: Goncharov kuuluu luojilleen, minä vain leikin kuten kaikki muutkin.
Tyylilaji: grimhygge
Yhteenveto: Sofia ajattelee Katyaa vieressään polvillaan katedraalin lattialla, yhteen puristettuja käsiä, äänettömästi liikkuvia huulia. Suupieltä, joka on uhmakkaasti koholla.Haasteet: Valloita fandom, Multifandom, Ficlet300 (96. Talvi), OTS20 (grimhygge), Grimhyggehaaste.
K/H: Kun nyt tumblr on kerran luonut Goncharovin niin uljaasti ja englanniksi löytyy jo melkein sata ficciä, tulin siihen lopputulokseen, että on kannettava korsi kekoon ja kirjoitettava sellainen myös suomeksi. Tämä teksti on suora jatko elokuvalle. Sofia piileskelee Jäämeren rannalla kaukana pohjoisessa sillä aikaa, että tilanne Napolissa rauhoittuu, ja hänen on turvallista palata Katyan luo.
Kesä saapuu NapoliinSofia on nähnyt vain yhdenlaista unta viimeiset kuukaudet. Siinä hän seisoo tumman meren partaalla, ja aallokko huojuu, jäälauttoja ajelehtii ohi.
Muuta unessa ei ole: vain meri ja hän. Loputon kohina, ääretön syvyys, paljaita nilkkoja kalvava hyinen vesi.
On talvi, ja päivisinkin on pimeää. Jos katsoo ulos mökin ikkunasta, erottaa vain lunta ja mustaa, kaistaleen valoa joka lankeaa sinne sisältä. Kynnykseltä saattaa nähdä tähdet, jos taivas ei ole pilvessä.
Tuuli humisee mökin savupiipussa ja pakkanen saa toisinaan seinät natisemaan. Radiotaajuuksilta kuuluu vain rätinää tai suhinaa, joskus muutama yksittäinen, särkynyt lause.
Tähän aikaan vuodesta mertakaan ei kuule, ellei kävele jäätä pitkin kauemmas ulapalle. Valepäivän sinisinä hetkinä Sofia tekee niin, jättää askeleensa lumeen kuin leivänmurut joita pitkin palata takaisin, kävelee kunnes näkee jossain kauempana mustan rajan siellä missä meri ei ole suostunut jäätymään.
Hän seisoo ja kuuntelee unensa kieltä, kunnes alkaa erottaa siitä sanoja. Silloin on paras kääntyä kotiin, ettei tee mieli kävellä edemmäksi ja kadota reunan yli.
Kerran kuussa Mikhailovin suvun lähettämä lava-auto rämistelee pihaan ja tuo toimituksen muonaa, klapeja ja muita perustarpeita, jotka riittävät selviämiseen. Sofia odottaa joka kerta kirjettä, mutta sellaista hän ei koskaan saa, ja niin alkaa uusi kuukausi, taas uusi kuukausi, aina uusi kuukausi.
Kahvia hän keittää kolmesti viikossa. Se on vahvaa ja tummapaahtoista, sellaista kuin Napolissa tavataan juoda. Maku palauttaa mieleen kapeat mukulakivikujat, ikkunasta toiseen viritetyt pyykkilangat, aamuisin kaikuvien hetkipalvelusten kellot.
Sofia ajattelee Katyaa vieressään polvillaan katedraalin lattialla, yhteen puristettuja käsiä, äänettömästi liikkuvia huulia. Suupieltä, joka on uhmakkaasti koholla.
Hän tietää, että rukouksen sijaan Katya toistaa vain yhtä sanaa: Sofian nimeä.
Talvi sulaa pois, kevät kasvaa varvikkona. Sofia istuu kynnyksellä juomassa kahvia ja kuuntelee merta, joka ei enää kuulosta samalta kuin unissa.
Hän aavistaa jo.
Kun lava-auto seuraavan kerran tulee, sen kuljettaja ojentaa Sofialle ruskeaan voipaperiin käärityn paketin. Sofia taittelee sen auki ja katsoo kuivattuja appelsiiniviipaleita. Hän hymyilee kuskille ja nyökkää, hakee sisältä toiveikkaana pakkaamansa tavarat, jättää oven lukitsematta ja kiipeää autoon.
Kesän on aika saapua Napoliinkin.