A/N: Tässä kesti ihan liian kauan, mutta viimein viides ja tällä kertaa myös viimeinen osa on valmis! Tästä tuli ihan helkutin pitkä ja oikeesti ois voinut (ja varmaan pitänyt) rajata paljon pois, mutta hitto vie kun minä nyt kirjotin oikee kunnon raportin Otabekin ekasta joulusta 😂😂 Ne lukee jotka jaksaa ja halauaa. (Samaan aikaan kyllä tuntuu et olis pitänyt huomioida joitain hahmoja kuitenkin vähän enemmän 🙊)
Julkaisupäivä ulottui kuin ulottuikin todella lähelle juhannusta, niinku mä vähän ennustinkin. No, saapahan halutessaan fiilistellä joulua näin kesäkuussakin
Sää meillä on varmasti lähempänä Arizonaa nyt kuin joulukuussa (ainakin sen perusteella mitä siinä joulukuun tienoilla Arizonan sääkarttoja kattelin).
5. Kyllä jouluna täytyy lahjoja ollaAamulla Otabek heräsi pimeässä huoneessa. Leo nukkui vielä vähän matkan päässä omassa sängyssään, mikä oli Otabekille merkki jatkaa vielä unia. Häntä ei kuitenkaan enää nukuttanut, ja edellispäivän väsymyksestäkin oli jäljellä vain raajojen raskaus. Tuntui kuin hänellä olisi ollut eilen erittäin intensiiviset luisteluharjoitukset, vaikka hän ei ollut tehnyt juuri muuta kuin istunut ensin lentokoneessa, sitten autossa, ja sen jälkeen viettänyt aikaa Leon perheen kanssa. Toisaalta niistä se viimeinen häntä eniten väsyttikin.
Otabek ei olisi jaksanut liikkua mihinkään, ja aluksi hän makasikin vain paikallaan kuunnellen ympärillään vallitsevaa hiljaisuutta. Leon lisäksi kaikki muutkin taisivat vielä nukkua; ainakaan hän ei erottanut kellon vaimean tikityksen lisäksi mitään muuta ääntä. Aikansa sitä lähes täydellistä äänettömyyttä kuunneltuaan Otabek nousi hitaasti istuma-asentoon. Senkin jälkeen kesti hetken ennen kuin hän jaksoi hapuilla puhelimen käteensä. Kello näytti vain seitsemää yli kuutta, mikä oli sekin selvä merkki siitä, että hän saisi nukkua yhä. Nukkumisen sijaan Otabek kuitenkin päätti hyötyä asunnon tyhjyyden tunnusta ja käydä vessassa. Ei hänellä mikään pakottava tarve ollut, mutta myöhemmin aamulla hän joutuisi jakamaan kylpyhuoneen Leon ja tämän sisarusten kanssa, eikä omaa vuoroa olisi mukava odotella jalat ristissä.
Takaisin Leon huoneeseen palattuaan Otabek rojahti sänkyynsä makaamaan ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi. Kello ei ollut edelleenkään kuin vähän yli kuusi, ja menisi varmaan ainakin pari tuntia ennen kuin Leo heräisi, hyvin mahdollisesti enemmänkin. Nukkuminen ei edelleenkään houkuttanut Otabekia, mutta jotenkin hänen pitäisi saada seuraavat tunnit kulumaan hiljaa niin, ettei häiritsisi muita. Hän otti puhelimensa taas käteensä ja katsoi lukitusnäytöllä näkyvää kellonaikaa mietteissään. Hän laskeskeli mielessään, paljonko kello olisi kotona Almatyssa, ja päätti soittaa äidilleen. Hiljaisen keskustelun ei pitäisi herättää ketään, ja edellisestä puhelusta kotiin oli pitkä aika. Liian pitkä.
Äiti vastasi puhelimeensa nopeasti, ja ensin moitittuaan Otabekia yhteydenottojen vähäisyydestä hän sanoi, ettei valitettavasti ehtisi jutella pitkään. Otabek tosin tiesi senkin tarkoittavan ainakin tunnin puhelua. Hän pahoitteli pitkäksi venynyttä hiljaisuuttaan vedoten omiin kiireisiinsä ja aikaeroon maiden välillä. Äiti hyväksyi hänen anteeksipyyntönsä oikopäätä ja vaihtoi sitten iloisempaan äänensävyyn alkaessaan kysellä poikansa kuulumisia. Otabek kertoili melko ympäripyöreästi koulusta, luistelusta ja vierailustaan Leon luona. Edes omalle äidilleen hän ei jaksanut selostaa yksityiskohtaisesti tekemisistään ja olikin iloinen, kun keskustelun paino siirtyi pikkuhiljaa kotipuolen kuulumisiin ja hän sai keskittyä lähinnä kuuntelemaan.
Otabek oli ollut oikeassa arvioissaan puhelun keston suhteen. Kun hän oli jutellut äitinsä kanssa noin tunnin, tämä viimein sanoi, että hänen pitäisi lopetella. Kesti kuitenkin vielä yli kymmenen minuuttia, ennen kuin Otabek lopulta sanoi viimeiset hyvästit äidilleen sekä lupasi välittää terveiset Leon perheelle. Hän myös vannoi soittavansa vielä ainakin kerran ennen kuin lentäisi itse Almatyyn, mihin siihenkään ei ollut enää viikkoakaan. Puhelun päätyttyä hän veti syvään henkeä ja koki olevansa väsyneempi kuin reilu tunti aiemmin herättyään. Oli kuitenkin ollut mukavaa jutella taas äidin kanssa, kuulla kotipuolen kuulumisia ja vaihteeksi puhua omalla kielellään englannin sijasta.
Leo nukkui yhä kuin tukki. Muualta asunnosta oli vajaa puoli tuntia aikaisemmin alkanut kuulua hiljaista kolinaa, kun Leon äiti oli herännyt. Tämä oli vain kurkistanut Leon huoneeseen sieltä ääntä kuultuaan ja hiljaa toivottanut hyvät huomenet puhelimessa olleelle Otabekille ennen kuin oli siirtynyt alakertaan. Otabekia ei houkuttanut vielä nousta ylös, mutta koska häntä ei edelleenkään unettanut, hän hakeutui takaisin puhelimensa pariin.
Otabek oli ehtinyt lukea uutisia ja katsoa videoita reilusti yli tunnin, kun Leo alkoi pikkuhiljaa näyttää jotain elonmerkkejä itsestään. Tämä tapitti tyhjästi eteensä tovin kunnes lopulta haukotellen käänsi päänsä Otabekin suuntaan.
”Hyvää huomenta”, tämä toivotti ja haukotteli uudestaan. ”Ja hyvää joulua myös!”
”Kiitos samoin”, Otabek nyökkäsi pysäyttäessään katsomansa videon.
”Oletko ollut pitkäänkin hereillä?”
”Jonkin aikaa”, Otabek vastasi antamatta sen tarkempia yksityiskohtia. ”En viitsinyt herättää.”
”Olisit kyllä saanut”, Leo tuumasi huolettomasti. ”Toivottavasti sinulla ei ole ollut tylsää.”
”Ei lainkaan.” Oikeastihan hän oli vain nauttinut hiljaisesta yksinäisyydestään, vaikka iso osa siitä olikin lopulta kulunut äidin kanssa puhelimessa.
”No hyvä.” Leo kääntyili hieman paikoillaan mutta ei vielä jaksanut nousta ylös. Mihinpä sitä olisi aattoaamuna ollutkaan kiire.
”Miten tämä päivä nyt tästä etenee?” Otabek kysyi hetken päästä katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden. ”Jotainhan on ollut jo aiemmin puheena, mutta miten vaikka tämä aamu? Onko teillä jotain ohjelmaa?”
”Ei”, Leo sanoi melkein välittömästi. ”Teresa-täti ja serkut tulevat kymmenen aikaan, mutta ei sekään tarkoita mitään erityistä ohjelmaa. Äiti, mummi ja täti viettävät suurimman osan päivästä keittiössä ruokaa tekemässä. Lucía on usein auttamassa heitä, mutta miehiä ei keittiöön normaaleissa olosuhteissa edes päästetä!”
”Kuulostaa tutulta”, Otabek totesi. ”Meillä päin ihan sama juttu.”
Leo nyökkäsi. ”Muut ovatkin sitten kuluttaneet sen ajan miten ovat parhaaksi nähneet. Telkkarin katsominen on aina suosittua. Mistä vetoa, että ukki ja isä ovat kuin liimattu sohvaan siihen asti, että ruoka on valmista?”
”Tuokin kuulostaa todella tutulta”, Otabek sanoi lievästi huvittuneena. Leoa alkoi hymyilyttää.
”Serkkuni ovat vasta kymmenen ja kaksitoista, mutta he yleensä leikkivät ja muutenkin viettävät aikaa keskenään, joskus pelaavat Noén kanssa PlayStationilla tai jotain. Tuskin siis joudutaan heidän viihdyttäjikseen, ellei sitä erikseen haluta. He ovat kyllä suorastaan pelottavan hyviä Unossa ja Monopolyssa, varsinkin Max. Niitä me ollaan usein pelattu vähän isommallakin porukalla, ihan yleisen innostuksen mukaan.”
”En olekaan aikoihin pelannut Monopolya”, Otabek sanoi ja yritti samalla muistella, milloin edes oli viimeksi niin tehnyt. Oli siitä ainakin pari vuotta.
”Jos haluat hävitä siinä, niin voidaan ehdottaa Maxille ja Nicolle peliä.”
”Onko tuo haaste?”
He tuijottivat toisiaan hetken kunnes Leo alkoi nauraa, ja Otabek’kin tyrskähti.
”Helpommalla pääset, jos et edes suunnittele voittavasti.”
”Huono asenne ammattilaiseksi pyrkivälle taitoluistelijalle.”
”No joo, totta”, Leokin myönsi. ”Mutta serkkuja ei kyllä helpolla voita.”
Heidän aamunsa eteni rauhallisesti ja Otabekin mielestä jopa omituisen tavallisesti – tai ainakin hän oli Leon puheista huolimatta odottanut jotain edes vähän erikoisempaa. Sängyistä ylös päästyään he pukeutuivat, kävivät aamupesulla ja olivat keittiössä syömässä muroja, kun ovikello soi. Leon äiti kiirehti avaamaan, ja hetken päästä alkavan moniäänisen, espanjankielisen puheen perusteella Otabek oletti Teresa-tädin lapsineen tulleen. Leo ei kuitenkaan hievahtanutkaan pois tuoliltaan, kaatoi vain kulhoonsa lisää muroja ja sanoi, että he ehtisivät tervehtimään toisia aamupalan jälkeenkin. Se suunnitelma tosin vesittyi alkuunsa, sillä jo hetkessä kaksi heitä nuorempaa tummatukkaista poikaa marssi keittiöön peräkanaa. Nämä tervehtivät kovaan ääneen Leoa ja jäivät sitten kumpikin katsomaan Otabekia.
”Kuka sinä olet?” pojista pidempi kysyi.
Ennen kuin Otabek ehti avata suunsa vastatakseen tai edes tulkita kysymyksen sävyä, Leo oli jo äänessä.
”Onhan siitä jo puhuttu! Hän on ystäväni Otabek ja viettää tämän joulun kanssamme.”
”Hei vaan”, Otabek sanoi hiljaa toivoen, ettei joutuisi välittömästi suvun nuorimpien tuomitsemaksi.
Vanhemman serkun kasvoille levisi sitten äkisti leveä hymy. ”Hei!” tämä sanoi. ”Minä olen Maximiliano Alfonso, mutta kukaan ei jaksa käyttää niin pitkää nimeä, joten sano sinäkin Max vain niin kuin kaikki muutkin.”
”Ja minä olen Nico”, nuorempi serkku esittäytyi. ”Tai no, Nicodemo Álvaro, koska äidistä oli kiva antaa minullekin ylipitkä nimi.” Hänen äänensävystään Otabekille tuli sellainen tunne, ettei hän oikein välittänyt koko nimestään muutenkaan.
”Hauska tavata.”
Max ja Nico eivät jääneet keittiöön kuin hetkeksi vaihtaakseen vielä muutaman sanan serkkunsa ja Otabekin kanssa, minkä jälkeen he ilmoittivat menevänsä joko pelaamaan Minecraftia Noén kanssa tai kiusaamaan Lorenzoa – tai mitä luultavimmin tekemään molempia. Leo kehotti heitä pitämään hauskaa, ja sitten hän ja Otabek olivat taas hetken aikaa keittiössä kaksistaan.
”Kivoja muksuja ne on”, Leo totesi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, kun Otabek ei keksinyt mitään sanottavaa.
”Joo, eiköhän”, Otabek sanoi.
”Vaikka repivätkin itselleen suurta hupia Lorenzon ärsyttämisestä.”
”Ovat siis jättäneet sinut rauhaan, vai?”
”Ainakin toistaiseksi. Joskus liityn heidän seuraansa raastamaan isoveikan hermoja.”
He saivat aamiaisen lopeteltua mutta eivät noustua pöydän äärestä, kun keittiöön ilmestyi lisää väkeä ja Otabek joutui jälleen esittelemään itsensä, tällä kertaa Leon Teresa-tädille. Tämä vaikutti olevan yhtä aurinkoinen kuin Leollakin oli tapana olla ja tervehti Otabekia leveällä hymyllä ja poskisuudelmalla.
”Mukavaa, kun kutsuit ystäväsikin kylään, Leo”, Teresa sanoi.
”Tietysti kutsuin”, Leo vastasi välittömästi. ”Ettei hänen tarvitse viettää joulua yksin.”
Otabekin olisi tehnyt mieli sanoa väliin, että ilman Leon kutsua hän ei viettäisi joulua ollenkaan eikä silloinkaan olisi ollut yksin, mutta päätti sittenkin pysyä hiljaa. Olisi kohteliaampaa olla sanomatta mitään, eikä kai sellaisilla yksityiskohdilla muutenkaan ollut väliä – ei se nykytilannetta muuttaisi mihinkään suuntaan.
He pääsivät viimein lähtemään keittiöstä – tai oikeastaan joutuivat, sillä Leon äiti ajoi heidät pois. Naiset jatkaisivat hänen aloittamaansa ruoanlaittoa joten heillä ei olisi keittiöön mitään asiaa. Leo katsoi Otabekia merkitsevästi heidän suunnatessaan hänen huoneeseensa. Otabek hymyili pienesti takaisin.
Leon huoneessa he päätyivät katsomaan yhdessä tämän televisiota. Kanavat olivat pulloillaan jouluaiheisia ohjelmia, mikä tuntui Otabekista erikoiselta, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että kotona Kazakstanissa olisi minkään juhlan ympärille luotu niin monta elokuvaa tai tv-spesiaalia. Valinnanvaran valtavan määrän kanssa hänellä olisi helposti mennyt pää pyörälle, mutta Leolla oli selvästi omat suosikkinsa.
”Olen huomannut, ettei joulu oikeasti olekaan ihan sellainen niin kuin elokuvissa”, Otabek totesi, kun heidän katsomansa filmin sankaritar yritti löytää rakkaalleen täydellistä lahjaa kuin hänen henkensä olisi sen varassa. ”Aiemmin olin muodostanut ison osan mielikuvistani elokuvien perusteella, mutta totuus onkin toisenlaista. Vaikka no, tuo ostoshelvetti kyllä vaikuttaa tosi realistiselta.”
”Muisteletko sitä, kun etsittiin niitä rumia villapaitoja?” Leo kysyi naurahtaen.
”Joo”, Otabek vastasi. ”Ja onhan ostoskeskukset olleet varsinkin viimeisen kuukauden ajan suorastaan pelottavia: astuu sisään ja heti päälle sataa turhaa krääsää ja tarjouksia, ja kaiuttimet huudattavat lauluja.”
”Sitä se kapitalismi teettää”, Leo totesi viisaasti.
He katsoivat elokuvan loppuun, minkä jälkeen kumpikaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Otabek ei oikeastaan edes kaivannut mitään ohjelmaa, hänelle sellainen rauhallinen tekemättömyys sopi varsin hyvin, kun illemmalla joutuisi kuitenkin olemaan tavallista sosiaalisempi, mutta Leo halusi näyttää hänelle lisää puolia joulusta.
”Harmi kun ei voida oikein lähteä mihinkään”, tämä huokaisi. ”Olisi ollut kiva näyttää sinulle kaupungin katuja ja mennä katsomaan joulukulkuetta tai osallistua myyjäisiin. Nyt vain on liian myöhäistä mihinkään niistä. Olisi sittenkin pitänyt lähteä Coloradosta aikaisemmin.”
”Sitten ei oltaisi päästy Henryn juhliin”, Otabek huomautti.
”Niin joo, totta.” Leo hiljeni hetkeksi. Sitten hän kääntyi katsomaan Otabekia. ”Haluaisitko lähteä kanssani katsomaan naapurustoa?” hän kysyi. ”Eihän se ole sama kuin kaupunkikierros, mutta monilla on tapana koristella pihansakin niin, että niissä riittää katseltavaa.”
”Joo, mennään vain”, Otabek suostui. Voisihan se olla ihan hauskaa, ja tekisi hyvää mennä ulos raittiiseen ilmaan.
**
Leo oli ollut oikeassa sanoessaan, että pelkästään ihmisten etupihoissakin oli runsaasti katseltavaa. Otabek oli suorastaan vaikuttunut nähdessään, miten koristeellisia talojen julkisivut ja pihat olivat. Ne olivat aivan kuin suoraan jostakin postikortista tai idyllisestä jouluelokuvasta – maisemasta puuttui vain lumi. Oli varmasti kilometrikaupalla valosarjoja, itsestään liikkuvia mekaanisia joulupukkeja ja poroja, valtavia koristeltuja joulukuusia… Leon naapurustossa asui myös tämän perheen lisäksi monia muitakin meksikolaisia, joista osan pihalle oli pystytetty suuri ja näyttävä joulukuvaelma, joissa hahmot olivat oikeiden ihmisten kokoisia.
”Tämä on kuin olisi katselemassa jotain ulkoilmanäyttelyä eikä tavallisten ihmisten etupihoja”, Otabek totesi ensimmäisen kadun päässä.
”Minähän sanoin”, Leo hymyili.
”Jotenkin tosi amerikkalaista tällainen”, Otabek sanoi arvioiden. ”Mutta ei se ole paha asia”, hän kiirehti lisäämään perään, koska ei halunnut kuulostaa tuomitsevalta. ”Ei vain tulisi kotipuolessa tällaista vastaan.”
”Minusta nämä ovat ihania”, Leo vastasi. ”Minä nyt muutenkin tykkään joulusta, niin minusta on kiva, että se saa ihmisiltä niin paljon huomiota. Eikä täällä edelleenkään ole niin kuuma”, tämä jatkoi, kun Otabek riisui takkinsa.
”Onhan. Varmaan melkein kaksikymmentä astetta. Celsiusta! En tiedä, mitä se olisi Fahrenheitissa. Paljon kuitenkin.”
Leo ei ollut ihan vakuuttunut siitä, että Otabek tarkenisi pelkässä t-paidassa, mutta ei sanonut enää mitään, ja niin he jatkoivat matkaa toiselle naapuruston kadulle. Sen varrella Otabek tykästyi kokonaan valkoisista valoista tehtyyn joulupukin rekeen ja sitä vetävään poroon sekä kiviseen joulukuvaelmaan, ja he nauroivat yhdessä nähdessään yhdellä pihalla valaistun muovilumikon, jolla oli aurinkolasit päässään.
”Tuo sopisi hyvin sen villapaitasi kanssa”, Leo hykersi. ”Pitäisikö varastaa se sinulle matkamuistoksi.”
”Siinähän olisikin kotona kerrottavaa, että minut pidätettiin Yhdysvalloissa koska anastin muovilumiukon jonkun pihalta.”
”En minä sinua ilmiantaisi”, Leo vakuutti.
Leon lupauksesta huolimatta Otabek antoi lumiukon jäädä omistajalleen, ja he jatkoivat kierrostaan kunnes olivat lopulta palanneet alkupisteeseensä. Vasta silloin Otabek osasi kiinnittää huomiota siihen, että Leon perheenkin kotitalo oli valaistu ja koristeltu, joskaan ei aivan yhtä yltäkylläisesti kuin jotkut heidän näkemänsä pihat. Toisaalta juuri sen myötä se oli hänen mielestään siitä tyylikkäimmästä päästä.
Heidän päästyä takaisin eteiseen Otabek ajatteli, miten olisi mukava rojahtaa takaisin vuoteeseen ja hetken aikaa vain olla tekemättä tai puhumatta mitään, mutta sitten Lucía ilmestyi heidän luokseen ja ilmoitti, että heitä odotettiin jo ruokapöytään. Leo osasi tulkita ystävänsä ilmeettömyyden takaa kuultavaa tyytymättömyyttä ja sanoi tälle, ettei ruokailu kestäisi pitkään.
”Nyt on vuorossa vain sellainen pieni lounaan tapainen ennen iltaa”, hän kertoi. ”Mutta jos et halua tulla, niin mene vain huoneeseeni, ja minä kerron muille jotain.”
”Kyllä minä tulen”, Otabek sanoi nopeasti. Vaikka ajatusten nollaus houkuttelikin häntä lounasta enemmän, ei hän kehdannut jättäytyä poiskaan, olihan hän sentään paikalla kutsuvieraana. Ja jos ruoka olisi nyt edes puoliksi niin hyvää kuin edellispäivänä, hän ei haluaisi jättää sitä väliin.
”Okei.” Leo näytti hänen ratkaisuunsa tyytyväiseltä.
Ruokasaliin katettu pöytä ei ihan vastannut Otabekin mielikuvia pienestä lounaasta, vaikka ei sekään taatusti vedellyt vertoja sille, mitä illalla olisi odotettavissa. Pöydän keskellä oli kaksi suurta keraamista keittokulhoa, joiden ympärille oli aseteltu moniin pienempiin astioihin vihanneksia ja hedelmiä sekä korillinen leipää.
”Nyt olisi tarjolla pozolea”, Leon äiti kertoi kaikille (mutta kuitenkin erityisesti Otabekille). ”Tässä kulhossa oleva on tehty sianlihasta ja tämä toinen kanasta. Sitten on tietysti erilaisia lisukkeita ja vähän hedelmiäkin.”
Leon ukki lausui ääneen rukouksen, jonka aikana kaikki olivat hiljaa paikoillaan, mutta yhteisen aamenen jälkeen käytiin välittömästi ruoan kimppuun. Otabek ei ollut koskaan ennen syönyt pozolea, ja hän alkuun katsoi vierestä, miten muut lisäsivät keittojensa päälle kaalisilppua, retiisiviipaleita, sipulia ja yrttejä, kunnes teki itse samoin. Lounas ei ollut ehtinyt kunnolla edes alkaa, kun pöytä oli täynnä moniäänistä ja rönsyilevää keskustelua, joka käytiin sekaisin espanjaksi ja englanniksi. Otabek yritti alkuun kuunnella sitä pysyäkseen edes suurin piirtein mukana mutta luovutti nopeasti, kun käytetty kieli vaihteli lennossa eikä hän muutenkaan tuntenut kenenkään sukulaisia tai tuttavia. Niinpä hän keskittyi ahtamaan itsensä niin täyteen ruokaa, ettei häneltä edes voitaisi odottaa osallisuutta keskusteluun. Syömiseen keskittyminen oli hyvä päätös siinäkin mielessä, että mausteinen pozole oli todella herkullista.
”Tiedän, että se on hyvää, mutta älä sentään vielä ahtaa itseäsi ähkyyn”, Leo hänen vieressään kommentoi hymyillen.
”En ole aiemmin syönyt pozolea”, Otabek vastasi yksinkertaisesti, koska ei kehdannut sanoa ääneen muita ajatuksiaan.
”Ja sitä ehdit syödä vielä lisääkin”, Leo lupasi.
”Mukavaa, että sinulle maistuu”, tämän äiti sanoi hymyillen pöydän toisesta päästä. ”Syö vain niin paljon kuin suinkin jaksat. Sinä myös, Leo, ei tätä säästellä tarvitse.”
Kun pozolea, leipää ja jälkiruokahedelmiä oli syöty kylliksi, María ja Teresa kehottivat kaikkia siirtymään olohuoneeseen nauttimaan kahvia, ponchea sekä erilaisia leivonnaisia. Noé kuitenkin livahti Max ja Nico vanavedessään yläkertaan napattuaan ensin mukaansa lautaselliset herkkuja, ja Leo tuli siihen tulokseen, että he voisivat Otabekin kanssa tehdä samoin. Häntäkin jaksoivat kiinnostaa aikuisten juoruilut vain tiettyyn pisteeseen asti.
”Voidaanko me varmasti…?” Otabek epäröi, kun Leo oli patistamassa tätä kanssaan yläkertaan.
”Totta kai me voidaan, näithän sinä miten muutkin lähtivät. Ei aikuisia kiinnosta, kunhan vain haluavat jutella keskenään lisää ja katsoa telkkaria.”
Joten he palasivat Leon huoneeseen, makoilivat vuoteilla syöden pipareita sekä kurpitsatäytteisiä empanadoja ja juttelivat taitoluistelusta. Otabek kuunteli, miten Leo ruoti yksityiskohtaisesti Viktor Nikiforovin ennätyksiä ja sitä, millaisilla suorituksilla ne olisi mahdollista rikkoa.
”Jos nyt koskaan edes pääsisi kilpailemaan samalle tasolle”, Otabek totesi. Leon kunnianhimoisissa puheissa ei sinällään ollut mitään yllättävää, vaikka ne melko korkealentoisia olivatkin. Hänen omat haaveensa taitoluistelun suhteen olivat huomattavasti vaatimattomampia, mutta ehkä juuri siksi niitä saattoi pitää myös selvästi realistisempina.
”Älä vähättele itseäsi! Ja niinhän sitä sanotaan, että harjoitus tekee mestarin”, Leo sanoi viisaasti.
Keskustelu ehti jatkua jonkin aikaa ja puheenaihe siirtyä enemmän kouluun ja yhteisiin tuttuihin, kun oveen koputettiin ja molempien pieneksi yllätykseksi Noé kurkisti sisään.
”Minä ja serkut ajateltiin pelata Monopolya, tuletteko mukaan?”
”Totta kai tullaan”, Leo hihkaisi välittömästi ja pomppasi ylös jaloilleen. ”Tai siis… minä ainakin, entäs sinä, Otabek?”
”Okei”, Otabek myöntyi. Olihan siitä ollut jo aiemmin puhetta, ja häntä kiinnosti tietää, miten hyviä serkkupojat oikeasti olivatkaan.
”Kiva. No, tulkaa. Ajattelimme aloittaa heti.”
Leo ja Otabek lähtivät Noén perään ja seurasivat tätä tämän huoneeseen. Sitä Otabek ei ollut vielä nähnyt sisältäpäin, ainoastaan ovessa olevan ”Pääsy kielletty” -kyltin. Huoneen keskiosa oli raivattu tyhjäksi Monopoly-laudan tieltä, mutta muuten siellä oli melko sotkuista, vuode petaamatta, karkkiroskia pöydällä ja jokainen taso täynnä sekalaista tavaraa. Puisessa hyllyssä oli muutaman kirjan lisäksi pitkät rivit videopelejä, ja seinillä oli muutama juliste Five Nights at Freddy’sistä ja Fortnitesta. Nico ja Max istuivat lattialla Monopolyn ääressä ja näyttivät iloisilta, kun Noé oli tuonut mukanaan lisää pelaajia.
”Kiva päästä rökittämään kaksi vanhaa kerralla”, Max tuumasi pikkuveljelleen, joka myötäili hänen puheitaan.
”Kuka täällä muka vanha on?” Leo kysyi haastavasti. ”Taitavat pikkunatiaiset luulla liikoja itsestään.”
”Suuret on puheet”, Nico sanoi. ”Menneisyys kertoo ihan toista tarinaa.”
Otabek valmistautui jo häviämään.
**
Monopoly ei ollut millään päättyäkseen, mutta loppujen lopuksi Noé selviytyi täpärästi voittajaksi, vaikka pitkään näyttikin siltä, että Max ajaisi kaikki muut konkurssiin. Otabekin häviöön valmistautuminen ei ollut ollut turhaa, sillä nuoremmat olivat vieneet hänen ja Leon omaisuuden hetkessä, vaikka Leo olikin pidentänyt peliaikaansa hieman alkamalla kiistellä säännöistä.
”Kukas se täällä luulikaan liikoja itsestään”, Max kysyi omahyväisesti Leolta, joka yritti selvästi olla kuin häviö ei olisi haitannut häntä.
”Paraskin puhuja, et voittanut itsekään”, Leo sanoi välittömästi takaisin.
”No en, mutta pärjäsin paljon paremmin kuin sinä!”
”Olette molemmat huonoja häviäjiä”, Noé totesi kuin ohimennen ja hymyili pienesti Otabekille, kun heidän katseensa sattuivat kohtaamaan.
”Otetaan uusi kierros niin nähdään, kuka täällä onkaan häviäjä”, Max uhosi.
”Ääh, kestää liian pitkään”, Nico valitti.
Monopolyn sijaan he jatkoivat Unolla, jota he ehtivät pelata useamman kierroksen, vaikka Leo ja Max aloittivat taas säännöistä kinaamisen jo ennen kuin ehtivät edes jakaa kortteja.
”Miten teillä on näin paljon erimielisyyksiä säännöistä, vaikka pelaatte yhdessä joka joulu?” Otabek kysyi hiukan epäuskoisena, kun Leo ja Max kiistelivät kiivaasti siitä, saiko Nosta neljä -kortteja käyttää kerralla useamman.
”Se on tätä joka vuosi, usko pois vain”, Noé sanoi silmiään pyöritellen. ”Ovat joka kerta eri mieltä säännöistä riippuen siitä, mikä sattuu omiin voittomahdollisuuksiin parhaiten sopimaan.”
Koska he saivat sääntökiistoista huolimatta pelattua useamman kierroksen, jokainen sai kokea voiton huuman ainakin kerran. Otabekista oli lievästi huvittavaa seurata, miten tosissaan Leo tuntui ottavan pelaamisen. Hän ei edes muistanut, että olisi koskaan nähnyt tätä yhtä kiivastuneena, luistellessakin tämän voitonhimo näyttäytyi lähinnä määrätietoisuutena ja sinnikkyytenä.
Kun kaikki olivat lopulta saaneet tarpeekseen Unon pelaamisesta (ja säännöistä kiistelemisestä), Noé ajoi vanhimmat pojat pois huoneestaan. Otabek ajatteli, että he palaisivat Leon huoneeseen, mutta tämä ilmoitti menevänsä käymään alakerrassa.
”Minulla on asiaa Lorenzolle”, Leo sanoi. ”Minulla varmaan kestää hetki, mutta mene sinä vain jo huoneeseeni, jos siis haluat. Tai saathan sinä toki tulla mukaani, ajattelin vain, että…” hän jätti lauseen lopun leijumaan äänettömänä ilmaan.
”Minä odotan sinua”, Otabek vastasi ollen ihan iloinen siitä, että saisi olla jonkin aikaa ihan yksin ja ladata sosiaalisia akkujaan. Sängylleen rojahtaessa hän tajusi, että sitä Leo oli selvästi halunnut tarjota hänelle: yksinoloa ja omaa rauhaa. Hän arvosti ystävänsä tekoa suuresti.
Vuoteessa maatessaan Otabek huomasi myös, miten väsynyt olikaan. Aamuvarhaisellakaan häntä ei ollut nukuttanut lainkaan, mutta nyt silmäluomet tuntuivat raskailta ja keho tuntui olevan valmis suurin piirtein talviunillekin. Hän kuitenkin tiesi, ettei voinut vielä alkaa nukkumaan, epäkohteliastahan sellainen olisi ollut, mutta kai hän voisi lepuuttaa silmiään hetken, ihan pienen vain… Ennen kuin Otabek ehti antaa itselleen siihen lupaa, hän oli jo käytännössä nukahtanut.
Seuraavan kerran Otabek havahtui takaisin todellisuuteen, kun Leo lempeästi ravisteli häntä hereille.
”Hmmh? Mitä?” hän mumisi väsyneesti ja katseli raotettujen silmäluomien välistä Leon hymyilevää hahmoa.
”Olisi ruoan aika”, tämä virkkoi. ”Kai jaksat vielä syömään tulla?”
”Mitä kello on? Kauanko oikein nukuin?” Otabek kysyi nousten istumaan silmiään hieroen. Hänen katseensa hakeutui Leon huoneen seinällä olevaan kelloon.
”En tiedä, milloin nukahdit, mutta olin poissa reilut puoli tuntia”, Leo sanoi. ”Ajattelin, että annan sinun torkkua kaikessa rauhassa, mutta nyt äiti ilmoitti ruoan olevan valmista, joten tietenkin herätin sinutkin.”
”Kiitos”, Otabek mutisi haukotusta pidätellen. Hänellä oli hieman tokkurainen olo heräämisen jäljiltä, mutta muuten hän ei ollut enää ihan niin väsynyt kuin ennen nukahtamistaan. Torkut olivat selvästi tehneet hänelle hyvää.
”Sitten vain syömään”, Leo kehotti. Otabek nousi seisomaan, venytteli käsiään ja lähti ystävänsä perään.
Jos lounaalla tarjoilu oli ollutkin Otabekista mukavan runsas, se ei ollut mitään verrattuna siihen ruoanpaljouteen, joka oli nyt asteltu esille. Pozolea oli nytkin tarjolla, ja sen lisäksi oli kalkkunaa, kolmea erilaista laatikkoruokaa, savustettua kalaa, paistettuja vihanneksia ja perunoita, tortilloja ja leipää, enchiladoja, kyljyksiä, värikästä salaattia ja jotain maissintähkien kuoriin käärittyä.
”Fajitas, ensalada de noche buena, sopaipillas, tamales…” Leo luetteli ruokalajien nimiä Otabekille niin, ettei tämä pysynyt kunnolla perässä saati ehtinyt painaa nimiä muistiinsa.
Leon isä luki todella vanhan näköisestä Raamatusta jouluevankeliumin, minkä jälkeen tämän isoisä lausui taas ääneen yhteisen ruokarukouksen. Vasta sitten oli lupa käydä ruoan kimppuun. Otabek päätti taas kerran keskittyä syömiseen ja jättää keskustelemisen ensisijaisesti muille. Hän kasasi lautasensa täyteen ruokaa, sillä porsaankyljyksiä lukuun ottamatta hän halusi ainakin maistaa kaikkea tarjolla olevaa. Muiden käymä keskustelu oli taas kerran moniäänistä, polveilevaa ja vaihdellen englantia sekä espanjaa. Otabek sai onnekseen taas kerran pitää huomionsa ruoassa, välillä vain vastaillen, kun hänelle tarjoiltiin lisää ja varmisteltiin, että maistuuhan ruoka ja että viihtyyhän hän muiden seurassa.
”Kaikki on herkullista”, Otabek kehui niissä väleissä, kun sai suunsa tyhjäksi. ”Ja viihdyn erinomaisesti, kiitos.”
”Onko tosiaan niin, että Kazakstanissa ei vietetä joulua lainkaan?” Leon täti kysyi, kun aikuisten keskustelu oli laantunut hieman, ja Otabek yritti laskea mielessään, kuinka monta kertaa oli joutunut vastaamaan samaan tai ainakin samankaltaiseen kysymykseen.
”Riippuu ihan ihmisistä”, Otabek vastasi. ”Kazakstanissa on paljon varsinkin venäläistaustaisia ortodokseja, ja he viettävät joulua, mutta me etniset kazakit emme. Tosin meidän tapamme juhlia uuttavuotta muistuttaa länsimaista joulua. Meilläkin on esimerkiksi koristeltuja kuusia, ja Ayaz Ata tuo lahjoja. Hän on melkein kuin joulupukki.”
”Niinhän se taitaa olla, että ihmiset on pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, olivat he mistä päin tahansa”, Teresa tuumasi. ”Miten te muuten sanotte ’hyvää joulua’?”
”Rojdestvo quttı bolsın.””Äh, äiti, älä viitsi”, Max valitti, kun Teresa yritti lausua kazakinkielistä hyvän joulun toivotusta Otabekin perässä mahdollisimman oikeaoppisesti.
”Mitä? Miksi en muka? Kyllähän minä voin harjoitella fraasin vieraalla kielellä! Nyt suu suppuun herraseni, noin et äidillesi puhu!”
Ateriointi kesti pitkään, sillä aina välillä keskityttiin vain keskustelemaan niin, että vähän myöhemmin jaksoi syödä vielä lisää. Pöytään jo katettujen ruokien jälkeen oli tarjolla vielä juustokakkua, marjatäytteisiä leivonnaisia, piparkakkuja, kanelisokerissa pyöriteltyjä buñueloja ja juomaksi kuumaa, hedelmäistä ponchea, jossa Otabek maistoi myös ainakin kanelin.
”Koska avataan lahjat?” Nico kysyi äidiltään, kun jälkiruokien syöminen oli vielä kesken.
”Mikä kiire sinulla muka on?” Teresa-täti sanoi hieman moittivasti. ”Niiden aika on vähän myöhemmin.”
”Eikö lahjoja avatakaan vasta joulupäivän aamuna?” Otabek kysyi. Niin hän oli ainakin kaikkien elokuvien ja paikallisten tuttavien puheiden pohjalta käsittänyt.
”Niin Yhdysvalloissa yleensä tehdään”, Leo vastasi. ”Mutta meidän perhe on aina noudattanut meksikolaista tapaa, että ne jaetaan ja avataan illalla, yleensä lähellä keskiyötä.”
”Niin, keskiyötä”, Teresa toisti ja katsoi Nicoa merkitsevästi. ”Sinulla on siis vielä hyvin aikaa odottaa.”
”Mutta kirkossakin pitää olla ennen keskiyötä!” Nico huomautti. ”Ja ainahan lahjat on jaettu ennen sitä!”
**
Toisin kuin Leon nuoret serkut, Otabek ei odottanut lahjojen jakoa lainkaan. Miksi edes olisi, eihän kyseessä ollut hänen perheensä, joten hänellä ei ollut mitään syytä olettaa saavansa lahjoja. Niinpä hän yllättyikin suuresti, kun paketteja jaettaessa hänen nimensä luettiin ääneen, eikä vain kerran vaan jopa kolmasti.
”Mutta miksi?” hän kumartui kuiskaamaan vieressään istuvalta Leolta, kun muiden huomio oli kiinnittynyt Nicoon, joka oli jostain syystä päättänyt alkaa laulaa oikein kovaan ääneen Petteri Punakuonoa samalla kun vei isosisälleen tälle osoitetun paketin.
”Väärä kysymys”, Leo vastasi. ”
Totta kai sinunkin pitää saada lahjoja! Mitä sellainen muka olisi, että kutsun sinut viettämään joulua, ja sitten et saisi edes yhtä lahjaa? Suurta vääryyttä, sitä sellainen olisi!”
”Kiitos.”
Otabek avasi omat lahjansa yhä hämmentyneenä mutta iloisena, jopa liikuttuneena. Ensimmäisessä paketissa oli rasiallinen suklaakonvehteja, jotka oli kuorrutettu niin yksityiskohtaisesti, että Otabek epäili, raaskisiko koskaan edes syödä niitä. Toisesta paketista paljastui tummasta nahasta tehty kukkaro, jota tutkaillessaan hän totesi, ettei se selvästikään ollut mitään massatuotantoa vaan todennäköisesti jonkun taitavan nahkurin tarkkaa käsityötä. Kolmas lahja oli yksinkertainen musta neulepusero.
”Vähän lähempänä tyyliäsi kuin ne rumat jouluvillapaidat”, Leo virnisti.
Otabek’kin hymyili. ”Ihan vähän vain”, hän naurahti. ”Tälle tulee kyllä käyttöä Almatyssa. Siellä on talvisin aina kylmä.”
”Hei, ei täälläkään mikään
kuuma ole”, Leo huomautti.
”No on ainakin Almatyyn verrattuna.”
”Toivottavasti pusero on sopivan kokoinen”, María huolehti seuratessaan, miten Otabek mittaili paitaa katseellaan.
”Ja jos ei ole, niin syytä minua”, Leo lisäsi. ”Minun antamieni kokoarvioiden perusteella tuo on hankittu.”
”Kyllä se näyttää sopivalta”, Otabek pohti. ”Mutta kokeilemallahan se varmistuu.”
Hän siirsi lahjat sylistään sivuun, nousi seisomaan ja pujotti neuleen ylleen. Se oli aavistuksen verran väljä mutta istui hyvin ja tuntui mukavalta päällä. Sen hän kertoi myös Leon äidille.
”Erinomaista”, tämä sanoi hymyillen. ”Toivottavasti myös pidät siitä ja muista lahjoista.”
”Pidän”, Otabek vastasi. ”Kiitos todella paljon kaikesta. En odottanut tätä ollenkaan! Lahjoja siis.”
”Kyllä jokaiselle joulun juhlijalle täytyy lahjoja olla”, María totesi ollen selvästi tyytyväinen siihen, että kaikki oli Otabekin mieleen.
”Niinhän minäkin sanoin”, Leo kertoi.
Nico ja Max availivat vielä omia valtavia lahjakasojaan, kun Leon isä totesi, että heidän kaikkien pitäisi alkaa tehdä lähtöä kirkkoon. ”Voitte avata viimeiset lahjat yhtä hyvin huomenaamunakin”, hän sanoi.
”Eikä!” Max sanoi. ”Minä haluan avata kaikki lahjani nyt!”
”Maxi…”
”Voin avata loput puolestasi”, Lorenzo tuumasi virnistäen pyyhältäessään serkkunsa ohi mennäkseen vessaan.
”Et kyllä!”
Pojat eivät saaneet valituksistaan huolimatta tahtoaan läpi, vaan heidän oli tyydyttävä siihen, että saisivat avata viimeiset lahjansa aamulla. Heidän ilmeistään kuitenkin näki, että he eivät pitäneet asiasta laisinkaan.
”Pärjäähän hän nyt varmasti”, María huolehti vielä ennen lähtöä, kun Otabek oli ainoa, joka ei ollut tulossa mukaan. ”Minusta ei tunnu oikealta jättää lasta yksin kotiin, vierastamme kaiken lisäksi!”
”Olenhan minäkin ollut yksin kotona”, Noé totesi kuin ohimennen.
”Mutta et jouluyönä!” María näpäytti takaisin. ”Ja en tietenkään tarkoita, ettenkö luottaisi sinuun, Otabek”, hän kiirehti lisäämään. ”Tunnen vain itseni niin huonoksi emännäksi, jos jätän vieraamme yksin kun me muut lähdemme ulos…”
”Olette ollut mahtava emäntä, kiitos”, Otabek vastasi ja helpottunut hymy levisi naisen kasvoille. ”Tämä on minun oma päätökseni. Ei vain tuntuisi oikealta tulla mukaan kirkkoon.”
”Aivan, aivan, ymmärränhän minä”, María sanoi. ”Tuntisin minäkin itseni eksyneeksi, jos päätyisin moskeijaan keskelle rukoushetkeä.”
”Niin. Taidan muutenkin mennä pian nukkumaan. Olen todella väsynyt.”
”Tee se. Mutta jos tarvitset jotain, älä epäröi soittaa.”
”Hyvä on.” Otabek kuitenkin päätti mielessään, ettei suin surminkaan soittaisi muille kesken näiden joulumessun, vaikka taloon iskisi salama. Hän epäili myös, olisiko kenelläkään puhelinta auki kirkossa.
”Jutellaan huomenna lisää”, Leo sanoi, ja Otabek nyökkäsi.
Hyvästelyissä olisi varmasti tuhlaantunut enemmänkin aikaa, ellei Leon isoäiti olisi hoputtanut kaikkia pitämään kiirettä. ”Kirkosta ei sovi myöhästyä”, hän muistutti kaikkia. Lopulta ulko-ovi kolahti kiinni ja Otabek jäi katsomaan sitä kuin tajuamatta, että oli nyt yksin. Sitten hän huokaisi syvään ja lähti jalkojaan hieman raahaten kohti yläkertaa.
Yöpukua ylleen pukiessaan Otabek mietti, olisiko hänen sittenkin pitänyt lähteä muiden mukaan. Hampaita harjatessaan hän tuli siihen tulokseen, että oli tosiaan ollut paras ratkaisu jäädä de la Iglesioille. Vuoteeseen päästyään hän kävi läpi mielessään kaikkia niitä asioita, jotka olivat muodostaneet hänen ensimmäisen joulunsa. Vaikka hän olikin alkuun epäröinyt ja ollut jopa valmis torjumaan Leon kutsun, hän oli iloinen, ettei lopulta ollutkaan tehnyt niin. Joulun juhliminen oli ollut todella mukava uusi kokemus joskin väsyttävä. Vielä hetkeä ennen nukahtamistaan hän mietti, miten häntä nuoremmat Noé, Nico ja Max jaksoivat vielä istua kuuntelemassa joulumessua kirkossa, mutta hän oli jo aivan poikki. Vastausta itselleen hän ei ehtinyt keksiä, kun oli jo nukahtanut.
Otabekin uni katkesi äkisti pari tuntia myöhemmin, kun kirkosta palannut Leo törmäsi pimeässä hänen vuoteeseensa ja kaatui hänen jalkojensa päälle.
”Mmmh? Mitä… Kuka...?”
”Anteeksi Otabek!” Leo supisi. ”En nähnyt eteeni – ei ollut tarkoitus herättää! Ei kai sinuun sattunut?”
Otabek tuijotti Leon pimeässä epäselvää hahmoa hetken eikä sanonut mitään.
”Hyvää joulua”, hän mumisi sitten ja painoi päänsä takaisin tyynyyn nukahtaen välittömästi uudestaan.
Leon oli purtava itseään kieleen, ettei olisi alkanut nauraa ystävänsä uniselle vastaukselle.
”Hyvää joulua sinullekin”, hän toivotti hiljaa takaisin.