Nimi: Halki palavan maan
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Tuntematon sotilas
Ikäraja: K-11
Paritus: Lammio/Rahikainen
Genre: Romance, drama, pehmoinen haikeilu
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaakaan.
Varoitukset: -
Yhteenveto: Heidän otsansa painuvat yhteen ja Lammio sulkee värähtäen silmänsä. Rahikaisen kädet hänen vyötäröllään tekevät hänelle niin hyvää, tuntuvat kuin pitelevän häntä kasassa ja kiinni maan pinnalla.
“Et sie tälviissii minnuu ylleensä hae”, Rahikainen pohdiskelee. “Mistäs nyt tuulee?”
A/N: Tämä löytyy myös
AO3:n puolelta.Jatkoa Kipinä-sarjalle eli
Kipinälle (K-15),
Roihulle (K-18) ja
Kulovalkealle (K-18). Tämän ja Kulovalkean välillä on taas aikahyppy, elämme nyt kesää 1944 ja asemasotavaiheen loppua.
Tämä ei sittenkään ole vielä se monilukuinen ficci, josta olen puhunut, vaan se tulee tämän jälkeen, jahka ehdin kirjoittaa.
Nimi tulee Olavi Uusivirran ihanasta biisistä
Kesäyön uni. <3
-
Halki palavan maanKäsky käy leppeänä kesäkuun iltana. Koko divisioonan on määrä irrottautua seuraavien päivien aikana ja rykmentin lähteä vetäytymään kohti vanhaa rajaa.
Koskela on toisen komppanian päällikkönä Kariluodon ollessa lomalla, ja Hietanen toimittaa sen aikaa Koskelan virkaa. Lammio on pitänyt toista tuntia kokousta heidän ja muiden joukkueenjohtajien kanssa. Sarastie on paikalla puhelimitse, ja vaikka kaikki on suunniteltu huolellisesti, Lammio tuntee silti hankkeen onnistumisen epävarmuuden painavan harteitaan.
Nyt se sitten tapahtuu. Aamulla annetaan käskyt alkaa pakata ja järjestäytyä. Virallisten puheiden viimein loputtua Lammio nyökkää lyhyesti muille ja antaa näiden jäädä komentokorsuun sulattelemaan asiaa, mikäli se on heille tarpeen. Hänellä itsellään on eräs kiireellinen asia hoidettavanaan.
Hän kulkee rauhallisen päättäväisesti, nyökkää muutamalle vastaantulijalle näiden tehdessä hätäisesti kunniaa. Hän pitää ilmeensä tyynenä ja tahtinsa niin ripeänä, ettei kenenkään pitäisi rohjeta pysäyttää häntä tai muutenkaan kiinnittää hänen kulkuunsa ihmeemmin huomiota.
Linjan lähireservin liepeille päästyään Lammio äkkää erään korpraalin, joka on ennenkin tehnyt hänelle lähetin hommia Mielosen keralla. Hän viittaa miehelle, joka kipaiseekin oitis hänen luokseen ja tekee kunniaa.
“Herra Kapteeni!”
“Korpraali Valtonen. Miten alikersantti Laakson paluu on sujunut?”
Lammio kyllä tietää Valtosen ryhmänjohtajan palanneen sairaslomaltaan noin viikko takaperin aivan tarpeeksi hyvässä kunnossa ja toimintakykyisenä, mutta hän kokee tarpeelliseksi veistää tikusta asiaa ennen kuin menee tulonsa varsinaiseen syyhyn. Laakso sai sirpaleita kasvoilleen ja oli verrattaen pitkään sairaalassa, ja tämä ja Valtonen ovat Lammion ymmärryksen mukaan hyviä kavereita. Kaipa komppanianpäällikön on aivan aiheellista kysäistä miehen perään tällaisessa tilanteessa.
“Siinähän se”, Valtonen virnistää. “Sillä noamavärkillä ei lottii ennää hurmata, mut silimät sillä on sentäs tallella ja sihti yhtä hyvä ko ennennii, ellei parempikkii ko peäs vähän leppeämään välissä.”
“Hyvä kuulla”, Lammio nyökkää. “Tietänette, missä kolmas joukkue on majoittuneena?”
Valtonen nyökkää.
“Viekää viesti, että kersantti Hietanen viipyy vielä kokouksessa, mutta on kyllä tulossa. Ja pyytäkää sotamies Rahikainen käymään täällä, jos törmäätte häneen.” Hän sanoo tuon jälkimmäisen asian kuin se olisi vasta tullut hänen mieleensä, eikä oikeastaan olisi mitenkään erityisen tärkeä. Valtonen on onneksi tietoinen heidän asemistaan, eikä kyseenalaista Lammion läsnäoloa tai sitä, mitä asiaa hänellä mahtaa olla satunnaiselle sotamiehelle tähän aikaan illasta. Hän vain nyökkää ja lähtee toimittamaan asiaa.
Lammio asettuu kevyesti nojaamaan yhdyshaudan seinään ja pistää tupakaksi. Muonatupakkaa ei ole laadulla pilattu, mutta sen tuttu maku rauhoittaa ja antaa hänelle jotakin, mihin keskittyä odotellessaan. On häneltä idioottimaista yleensäkään olla tässä, täysin tarpeetonta ja riskialtista, mutta hän tekee sen silti. Toinen käsi nousee kuin varkain koskettamaan Rahikaisen hänelle antaman sormuksen tekemää pientä kohoumaa siinä, missä se roikkuu nahkanarussaan paidan ja kesäpuseron alla. Alumiini on yhtä lämmintä kuin hänen ihonsa, mutta silti hän kuvittelee tuntevansa sen kiiltävän pinnan viileänä rintalastaansa vasten. Taas kerran Lammio toivoo, että voisi pitää sitä sormessaan ilman, että kukaan kiinnittäisi siihen epätoivottua huomiota, mutta ei hän tietenkään voi.
Lammio ehtii hiukan turhautua Valtosen viipyessä reissullaan, ja hän tulee polttaneeksi toisenkin tupakan. Lopulta korpraali ilmaantuu yhdyshaudasta, itsekin mennessään tupakansavua suupielestään tuprutellen ja hiukan väsyneen näköinen Rahikainen hyvän matkaa perässään lunkien. Tämän olemuksen harmaus ja nuhruisuus jotenkin vain korostaa silmien sineä niiden luodessa huvittuneen ja uteliaan katseen Lammioon. Lammio vastustaa halua silotella vaatteitaan ja suoristaa hattuaan; tuo katse tuntuu yhä useammin näkevän hänen lävitseen suoraan kaikkeen siihen, mitä hän ei soisi kenenkään saavan tietää.
Lammio nyökkää kiitokset Valtoselle ja päästää tämän poistumaan. Mies ei sen suurempia selittelyjä kaipaa, tekee vain kunniaa ja lähtee. Hän ei jää lähistölle norkoilemaan ja kuuntelemaan, mitä sanottavaa Lammiolla mahtaa Rahikaiselle olla, toisin kuin moni uteliaampi mies saattaisi tehdä. Siinä on ihminen, jolla oikeastaan pitäisi jo olla alikersantin arvo. Lammio harmittelee mielessään sitä, ettei asiaa tässä vaiheessa enää ehdi korjata.
“Herra kapteeni”, Rahikainen tervehtii kulmat koholla. Hän astuu aavistuksen verran liian lähelle Lammiota, ja vaikka kukaan ei juuri nyt kiinnitäkään heihin mitään huomiota, Lammio astuu nopeasti kauemmas. Kaventaa silmiään varoitukseksi, vaikka se saakin Rahikaisen vain hymyilemään leveämmin.
“Seuratkaa”, hän sanoo yksinkertaisesti, ja kääntyy kannoillaan katsomatta, seuraako toinen vai ei. Tietenkin Rahikainen seuraa, ja he kulkevat melko pitkän matkan hiljaisuuden vallitessa. Lammio johdattaa Rahikaisen kauemmas leiristä, muttei kuitenkaan kohti komentopaikkaa ja korsuaan. Hän suuntaa metsänsiimekseen, paikkaan jossa on tiheästi katajikkoa ja nuoria kuusia näkösuojaksi. He ovat nyt niin kaukana, ettei joukkojen ääniä kantaudu heidän korviinsa enää lainkaan, ja pimenevä ilta metsän varjoissa saa Lammion tuntemaan olonsa vihdoinkin hiukan rauhallisemmaksi.
Hän pysähtyy ja ehtii hädin tuskin kääntyä, kun Rahikainen on jo kaapannut hänet syleilyynsä.
“Mitäs sie?” Rahikainen kysyy hymyillen. Hän näyttää loputtoman tyytyväiseltä kun Lammio ottaa hänen kasvonsa käsiensä väliin ja silittää sänkisiä poskia peukaloillaan. Kenttälakki putoaa jonnekin ja Lammio hautaa toisen kätensä Rahikaisen hiuksiin. Ne ovat likaiset, mutta ei se haittaa, niiden väri on silti kaunis ja niiden tuntu Lammion sormissa tuttu. Heidän otsansa painuvat yhteen ja Lammio sulkee värähtäen silmänsä. Rahikaisen kädet hänen vyötäröllään tekevät hänelle niin hyvää, tuntuvat kuin pitelevän häntä kasassa ja kiinni maan pinnalla.
“Et sie tälviissii minnuu ylleensä hae”, Rahikainen pohdiskelee. “Mistäs nyt tuulee?”
Lammio ei vastaa. Hän työntää Rahikaisen läheistä mäntyä vasten ja suutelee. Hetken aikaa hän antaa itsensä tehdä juuri niin kuin haluaa, tarrautua miehen lämpimään selkään molemmin käsin, painautua niin lähelle kuin on vaatteet päällä mahdollista. Rahikainen vastaa suudelmaan ahnaasti ja tämän kädet löytävät tiensä hänen alaselälleen ja pakaralleen, puristavat ja vetävät häntä epätoivoisesti lähemmäs.
Molemmat huohottavat kun huulet viimein erkanevat ja katseet kohtaavat taas, ja Rahikaisen ilmeessä on yhtä paljon häkellystä kuin siinä on haluakin. Lammiolla ei ole tapana tehdä mitään hänen kanssaan ulkona, vaikka Rahikainen on sitä usein yrittänyt.
“Tiedän, ettei tämä ole turvallista, mutta nyt on erityistilanne”, hän selittää, ja suutelee Rahikaista taas. Miehen suu aukenee hänelle helposti ja Lammio nauttii aivan liikaa tämän sängestä raapimassa omia sileitä kasvojaan, tämän kielen liu’usta omaansa vasten ja hävyttömistä märistä äänistä, joita siitä lähtee.
“Tulleeko lähtö?” Rahikainen kysyy suudelmien välissä, ja Lammio huokaisee. Tietenkin se tulee Rahikaisen mieleen, onhan siitä täällä huhuttu jo niin paljon. Miehistölle ei kerrota kaikkea, mutta radiota hekin kuuntelevat, ja kierrättävät juoruja hämmästyttävällä vauhdilla.
“Tulee”, Lammio myöntää. “Valmistelut alkavat heti huomenna ja irtaudumme mahdollisimman pian.”
Rahikainen sulkee silmänsä ja nyökkää. “Onhan tuota jo uoteltu.”
Lammio luo häneen pahan katseen. Asemien jättämisessä ei ole mitään toivottavaa, mutta siihen on tultu, että se on pakko tehdä.
“Saattaa tulla kovat paikat, jollei linja pysy vetäytyessään yhtenäisenä”, hän sanoo ja antaa kätensä liukua taas Rahikaisen hiusten läpi lempeästi kuin silittäisi jonkin eläimen turkkia.
“Eikä se tietenkkään pysy”, Rahikainen täydentää, ja Lammion on pakko nyökätä. Sen hän muistaa talvisodasta kaikkein kirkkaimmin. Sen kaaoksen, joka heidät hetkittäin otti valtaansa kun tuntui, että kaikki oli jo menetetty. Tällä kertaa hän tietää paremmin, hän tietää että rakenteen on pysyttävä koossa ja jokaikisen miehen kurissa, millä hinnalla hyvänsä. Muuten syntyy hallitsematon sekasorto, ja sen seurauksena kuolee enemmän ihmisiä kuin olisi tarpeen.
“Lupaa minulle yksi asia”, Lammio vaatii, ja Rahikainen kallistaa päätään kysyvästi. Lammio ei yleensä puhu Rahikaiselle näin suoraan, joten kerrankin tämä kuuntelee.
“Se saattaa olla todella paha. Saattaa tuntua toivottomalta - mutta vaikka miltä näyttäisi, sinä et juokse.”
Rahikainen puhahtaa ärtyneenä, aivan kuin rintamakarkuruus ei olisi koskaan tullut hänelle mieleenkään, mutta kyllä Lammio hänet tuntee. Rahikainen on toki viekas ja jossain määrin uskaliaskin, mutta rohkea hän ei ole, eikä hän haluaisi olla täällä ensinkään. Lammio halveksuu sitä hänessä, ja kummeksuu itsessään sitä, miten vähän sen häntä kuitenkaan lopulta haittaa - mutta ainakin hän hyväksyy sen tosiasiana. Rahikainen ei ole rohkea, ja kun tulee todella tiukat paikat, sellaisia miehiä saattaa karata. Silti, Lammio on päättänyt, että hänen - että Rahikaista ei kukaan oma ammu. Siitä hänen on saatava olla varma.
“Ja sinä katsot, ettei ympäriltäsi juokse kukaan muukaan”, Lammio jatkaa. “Tekemistä tulee olemaan aivan tarpeeksi ilmankin, että joutuisimme jahtaamaan omia.”
“Tai sit sie voisit koittaa luottaa meihi”, Rahikainen tuhahtaa, mutta Lammio hiljentää hänet tukistamalla kevyesti niskahiuksista.
“Luotankin. Siihen, että sinä teet niin kuin käsketään, kerrankin.”
Rahikainen katselee häntä hetken kuin jotakin etsien, mutta nyökkää sitten. “No, mie luppaan etten mie karkaa, mut et sie taija miusta mittään muuta suaha irti. En oo tässä vaiheessa ruppeemassa mikskään sotasankariks.”
“Sellaista en ole pyytänytkään.” Lammio kyllä tietää, ettei Rahikaisessa ole hitustakaan sitä tyhmänrohkeutta, joka saa nuorimpia täydennysmiehiä ottamaan turhia riskejä tai Rokan kaltaisia yksilöitä uhmaamaan käskyjä ja tavoittelemaan omakohtaista mainetta. Rahikainen ei ole johtaja tai toisten puolesta uhrautuja, vaan enemmänkin pinnari ja piilottelija. Lähtökohtaisesti sellaisten piirteiden pitäisi ällöttää Lammiota, ja kyllähän se hänessä herättää tietynlaista turhautumista. Sen takia Rahikainen on edelleen vain sotamies, vaikka olisi hänestä älyn ja kantinkin suhteen ollut enempäänkin. Toisaalta, jos Rahikaisen itsesuojeluvaisto pitää tämän hengissä, Lammio huomaa ajattelevansa, ettei oikeastaan millään muulla ole väliä.
Ajatus on häpeällisen itsekäs, joten hän yrittää parhaansa mukaan unohtaa, että se koskaan tulikaan hänen mieleensä. Tärkeintä on, että he tekevät parhaansa omissa rooleissaan. Sen täytyy riittää.
“Oliko siul muuta?” Rahikainen kysyy. Huoli huomisesta on asettunut tämän silmiin, mutta huulilla leikkii kuitenkin hymynpoikanen. Lammio harkitsee hetken, ennen kuin irrottaa miehestä sen verran, että saa vietyä käden taskuunsa.
“Itseasiassa oli”, hän sanoo hitaasti, sanojaan punniten. “Siltä varalta, että joudumme eroon - jos meistä toinen haavoittuu tai minä joudun siirtymään pataljoonan johtoon - haluan, että tämä on sinulla.”
Hän asettaa Rahikaisen käteen vanhan ja kolhiintuneen vaseliinirasian. Ennen kuin hän ehtii selittää, Rahikainen purskahtaa nauruun.
“Jos ei hetkeen nähhä, niin täs on miulle rasva ihan ommaa kivvaa varten?”
“Ei kun avaa se”, Lammio ärähtää, ja poskille nousee poltteleva puna. Hän tiesi, että olisi pitänyt yrittää saada jostain joku toisenlainen rasia, mutta sille ei nyt ole ollut aikaa. Tärkeintä kuitenkin on, että se suojaa sisältöä kosteudelta.
Rahikainen avaa rasian, ja menee aivan hiljaiseksi ja vakavaksi.
Rasiassa on paperilappu, johon Lammio on kirjoittanut osoitteen. Käsiala on hänen siisteintään, ja hän on käyttänyt varmuuden vuoksi lyijykynää musteen sijaan, jos paperi sattuu kuitenkin jotenkin kastumaan. Rahikainen ottaa lapun käteensä ja lukee sen. Huomaa sen alla rasian pohjalla lepäävän avaimen. Hänen katseensa kohtaa taas Lammion, ja siinä on niin paljon tunnetta, että Lammion on pakko katsoa pois.
“Onko tää -?” Rahikainen kähähtää. “Meinaatko sie tosissas -?”
“Sitten jossakin vaiheessa, kun olemme kotona”, Lammio aloittaa varovasti, katse jonnekin Rahikaisen olkapään tienoille jähmettyneenä. Sota saattaa kestää vielä kauan, eivät he ole luovuttamassa vaikka perääntyvätkin, mutta kuitenkin. “Sinä tietenkin menet…”
Hän kaivelee muistiaan; Rahikaisen perhe asuu jossakin Joensuun tienoilla, ovat he tästäkin puhuneet - “Kontiolahdelle?”
Rahikainen nyökkää, kumartuu tavoittelemaan Lammion katsetta. Pyydystää sen, ja Lammiosta tuntuu, kuin hän olisi se, joka on likistetty puunrunkoa vasten vailla pakotietä.
“Niin. Menet sinne, enkä minä kuvittele sitä estäväni tai voivani vaatia… mitään sellaista, mutta. Jos kuljet myöhemmin Helsingissä päin. Ettet turhaan maksa hotellihuoneesta.”
Hän ei saa sitä sanottua lainkaan niin asiallisesti kuin oli suunnitellut, hän kuulostaa epävarmalta poikaselta, joka yrittää ensi kertaa päästä tytön mukaan saatille, eikä suinkaan arvonsa tuntevalta kapteenilta tekemässä puhtaasti käytännöllisiä järjestelyjä. Hänen poskiaan polttelee, mutta hän yrittää kuitenkin yhä katsoa Rahikaista silmiin.
He eivät ole koskaan luvanneet toisilleen mitään. He ovat tarkoituksella välttäneet tulevaisuudesta puhumista, mutta hän haluaa kuitenkin Rahikaisen tietävän - että jos tämäkin haluaa sitä, niin Lammion elämässä voisi ehkä olla hänelle tilaa. Ehkä, jos Rahikainen ei nyt naura ja heitä avainta mäkeen, minkä tämä toki aivan hyvin saattaa tehdä, ja silloin Lammion on jotenkin onnistuttava välttämään silkkaan häpeään kuoleminen -
Ajatus katkeaa, kun Rahikainen tarttuu häneen ja suutelee häntä. Lammio päästää yllättyneen äänen, ja ihmeekseen hän tuntee, kuinka Rahikaisen on vaikeaa suudella häntä kun tämän huulet pyrkivät venymään niin leveään hymyyn.
“En mie isseen nurkissa kauaa pysty olemmaan, ei myö tultu oikkeen toimeen ies sillonkaa, ku mie olin iha penska vasta”, Rahikainen paljastaa ja suukottaa Lammiota sanojen välissä. “Nuaman käyn näyttämäs ja haen jottain kamppeita ja se oli sitte siinä. Sit mie voin lähtee ihan mihin vuan.”
Ja sitten tulet luokseni? Lammio haluaa varmistaa, haluaa suorastaan anella, mutta pystyy kuitenkin onneksi hillitsemään itsensä.
“Se ei ole mikään velvoite, mutta halusin joka tapauksessa antaa sen nyt”, hän sanoo varovasti.
Jos täältä jonakin päivänä selvitään hengissä koti-Suomeen asti ja jonkilainen rauha saadaan aikaan - niin eikö hän silloin ole ansainnut edes sen? Että saisi ainakin kokeilla, millaista tämä voisi olla ilman jatkuvaa kuoleman uhkaa? Millaista olisi viedä Rahikainen puhtaaseen ja pehmeään sänkyyn, millaista olisi nukahtaa tämän viereen ja herätä yhdessä seuraavaan aamuun?
Kirpaisee niin maan perkeleesti edes ajatella sitä, ettei tästä reissusta lopulta seuraisi mitään. Niin monta hänen miestään on kuollut, ja monta tulee vielä kuolemaan ennen kuin tämä kaikki on ohi. Se olisi ollut uuden Suur-Suomen arvoista, tai edes Karjalan, mutta nyt mikään ei ole enää varmaa. Eikö siitä kaikesta voisi seurata sentään yksi pieni hyvä asia?
Rahikainen sulkee osoitelapun rasiaan ja sujauttaa sen taskuunsa. Lammion asunnon avaimen hän taas pitää kädessään. Lammio seuraa silmät suurina, kuinka Rahikainen avaa nopeasti kesäpuseronsa ja sen alla olevan paidan nappeja sen verran, että voi vetää tuntolevynsä esiin. Lammio ei koskaan myöntäisi sitä, mutta hän muistaa nykyään siihen painetun yksilöllisen numeron ulkoa, niin monta kertaa hän on sen Rahikaisen paljaalla rinnalla nähnyt. Nyt Rahikainen näpertää tuntolevyn ketjun pikkuruisen lukon auki ja pujottaa avaimen ketjuun. Hän kiinnittää lukon takaisin, ja antaa sitten avaimen levätä paljasta ihoa vasten.
“Pitäs pyssyy tallessa”, Rahikainen sanoo hymyä äänessään. Lammio ei vastaa; hänen äänensä on kadonnut johonkin, ja kurkussa tuntuu pala.
Rahikainen laskee kätensä siihen, missä hänen tekemänsä sormus on Lammion vaatteiden alla.
“Nythän myö sovittaan hyvin yhteen”, mies virnuilee, ja Lammio ei voi muuta kuin suudella häntä. Siitä ei tule mitään koska heitä molempia hymyilyttää aivan liikaa. Sormet etsiytyvät toistensa lomaan, eikä Lammio ole varma, kumpi heistä ensimmäisenä puristaa toisen kättä. Rahikainen painaa heidän otsansa taas yhteen.
“Piä sieki ittestäs huoli, luppaathan”, hän kuiskaa, ja Lammio pyöräyttää silmiään.
“Tietenkin pidän.”
“Eiku ihan oikkeesti. Otat herkäst suikan piäst ja natsat pois kauluksist jos silt tuntuu, etkä tie ittestäs maalitauluu. Ja nukut vaikka liäkkeillä tai viinalla jos ei muute, kohan vuan nukut.”
Lammio huokaa syvään ja nojaa päänsä Rahikaisen hartialle piilottaakseen kasvonsa. Hänen ei olisi koskaan pitänyt antaa Rahikaisen huomata, miten vähän hän yleensä pystyy nukkumaan.
“Enköhän minä pärjää”, hän sanoo, ja kuulee itsekin ilmiselvästi välttelevän äänensävyn.
“Siulla on viel sitä Veronaalii minkä mie siulle hankin, eikö ookkin?” Rahikainen jatkaa.
Lammio puree huultaan. Hänen ei olisi myöskään koskaan pitänyt hyötyä Rahikaisen liiketoimista, mutta niin se vain on mennyt. Eikä hän voi kieltää, etteikö hän silloin tällöin lähestulkoon kiittäisi Jumalaa niistä etäisen kitkeristä rakeista, jotka Rahikainen kerran painoi hänen käteensä sirossa lasipullossaan. Lääkkeen synnyttämä uni tuntuu epäluonnollisesta, vie tajun äkkiä ja saa vielä herättyäkin olon tuntumaan tokkuraiselta - mutta silloin kun hätä on suuri, huonokin ratkaisu tuntuu uskomattomalta onnenkantamoiselta.
“On sitä vielä”, hän sanoo, “olen yrittänyt olla ottamatta sitä liian usein.”
Hän ei halua kehittää liian kovaa toleranssia, eikä hän halua tulla aineesta riippuvaiseksi.
Rahikainen vetäytyy taaksepäin katsoakseen häntä silmiin. “Ja vaikka miten väsyttäis niin Pervitiinii et ota liikoi vaik sitä olis tarjolla, eiks vuan? Mie oon sen nähny mitä se tekkee ja kyl siekii sen tiijät.”
Ei Rahikaisella ole mitään valtaa käskeä häntä tai puuttua siihen, millä keinoin hän pitää itsensä virkeänä kun sille on tarvis, mutta kuitenkin, voi hän tässä asiassa yrittää tehdä tälle mieliksi.
“Olen varovainen. Osaan kyllä käyttää aivojani”, hän sanoo. “Ja niin tulisi sinunkin.”
Rahikainen on heistä se, joka täällä käy kauppaa kaikenlaisilla pillereillä ja jolla niitä on hallussaan enemmän kuin pitäisi. Hänestähän siinä pitäisi mieluummin olla huolissaan.
“Joo joo”, Rahikainen myöntyy, “mut hei, mie se täs olin joka suarnaa, et sie.”
“Suu kiinni nyt”, Lammio ärähtää, toisen hymystä ärtyneenä, mutta antaa kuitenkin Rahikaisen suudella häntä uudelleen, ja on selvää, että tämän illan puhumiset on nyt puhuttu.
Lammion ei ollut tarkoitus tehdä tänä iltana mitään muuta, kuin antaa Rahikaiselle avain ja osoite. Hän ei todellakaan suunnitellut antavansa periksi Rahikaisen halulle naida taivasalla, mutta kun Rahikainen työntää häntä alas, hän kuitenkin istuu maahan. Kun Rahikainen pyrkii hänen syliinsä, antaa hän tämän kömpiä siihen. Kun Rahikainen alkaa availla hänenkin kesäpuseronsa nappeja, hän antaa tämän, ja avaa itse vyön saadakseen vaatteet nopeasti pois tieltä.
Toinen tuntuu niin hyvältä häntä vasten, ja hänen tekisi mieli sanoa kaikenlaista typerää. Luvata kuu ja tähdet taivaalta, vaatia Rahikaiselta samaa, vaatia tältä enemmän kuin heistä kumpikaan olisi valmis antamaan. Hän ei kuitenkaan sano enää mitään. Hän suukottaa Rahikaisen otsaa, huokaisee kun tämä näykkää pehmeästi hänen kaulaansa.
Tässä ei ole mitään järkeä, mutta juuri nyt Lammio ei välitä. Häntä ei jaksa kiinnostaa vaikka pusikossa väijyisi venäläinen tiedustelija tai joku oma tai vaikka itse vihtahousu. Vaatteiden vähetessä heidän väliltään millään muulla ei ole väliä kuin sillä, miltä Rahikaisen kuuma iho tuntuu ja tuoksuu ja maistuu, eikä Lammion hetkeen tarvitse ajatella tulevaa.
Hän tietää vain sen, että he kaksi selviävät siitä kyllä. Heidän on pakko selvitä.
-
A/N2: Älkää hankkiko rakkaillenne barbituraatteja kun haluatte pitää heistä huolta. :’D Rahikainen tekee parhaansa, mutta vuosi tosiaan on 1944 ja keinot hiukan puutteelliset.
Kiitos lukemisesta! <3 Jos tää herätti jotain ajatuksia tai tunteita, niin kuulisin niistä mielelläni!
