Author: Dulz
Ikäraja: S
(loppusijoituspaikka Rinnakkaistodellisuus)Fandom: Orphan Black
Disclaimer: En tienaa, en rienaa.
Paritus: Cosima/Delphine
Genre: romance, angst
Haasteisiin: Genretasohaaste, Otsikoinnin ilojaA/N: Hyvää joulua,
Waulish! Toivottavasti miellyttää, vaikka olen perillä sarjasta vain ensimmäisen kauden verran. Tästä tuli vähän synkempää kuin oli tarkoitus, mutta loppu on olevinaan suloinen. Olkoon jokaisen joulussa sopivasti viiniä (/glögiä) ja joku, jonka kanssa sen jakaa ♥♥
Ryijyn alla lämmin
Cosima muistaa erinomaisesti miksi pitää Delphinestä. Delphinen lempeät kasvot hehkuvat kynttilänvalossa tämän annostellessa perunamuusia ja he ovat juuri keskustelleet pintapuolisesti kvantumteorian biologian sovelluksesta, josta eräs tohtori on vastikään julkaissut väitöskirjan. Delphine on yhtä älykäs kuin ennenkin. Tämän seura on yhä mukavaa. Ja tämä on aina yhtä kaunis.
He syövät pääasiassa hiljaisuudessa, sillä Cosima ei ole koskaan pitänyt mediasta taustastimulaationa ja hän uskoo ettei Delphinekään erityisemmin vaadi elämäänsä jatkuvaa taustameteliä. Keskustelu on harvasanaista. Tuisku on yltynyt.
Aterian jälkeen he asettuvat sohvan vastakkaisiin päihin kaakaot ja piparit käsissään. Cosima vetää polvet rintaansa vasten hyvin tietoisena Delphinen läsnäolosta. Hän tietää miksi pitää Delphinestä. Hän tietää myös miksi ei pidä.
”Cosima…” Delphinen ääni leikkaa tiensä hänen ajatuksiinsa. Delphinen kasvot ovat vääntyneet surullisesti. ”Minä olen pahoillani, ihan kaikesta.”
Cosima sulkee silmänsä.
”Minä vain –” Delphine nielee lauseensa ja Cosima täydentää sen hänen puolestaan.
Minä vain tein kuten parhaaksi kuvittelin, ja se nyt meni vähän päin hevon persettä, mutta minä en tiennyt. Toimin silloisen tietoni perusteella. Mikä olisi hyvä pointti, ellei se silti olisi moraalisesti enemmän kuin vähän arveluttavaa.
Anna anteeksi. Haluan sinut takaisin. He ovat käyneet saman läpi monesti. Ei ole kyse siitä, etteikö Cosima haluaisi, mutta.
”Minä – ” Cosima avaa silmänsä, ja Delphine hymyilee hänelle surullisin silmin. ”Olet kaunis, Cosima. Ja…”
Cosima pudistaa päätään. Ei sanoakseen ei.
”Neuronisi häikäisevät minut”, Delphine kertoo hellästi. Cosima hymyilee eikä sano mitään. Hänen rintaansa koskee. Delphine sipaisee hänen hiuksiaan, pysähtyy sitten kuin sisäistäisi vasta siinä mitä on tekemässä, ja vetää kätensä takaisin. Cosima ei hetkeen hengitä.
”Cosima –”
”Ei puhuta siitä. Ei tänään”, Cosima pyytää ja tarkoittaa sitä, tänään on joulu. He voivat kyllä viettää yhden illan mukavassa sovussa.
Minä yritän, hänen silmänsä sanovat,
lupaan yrittää. On sanomatta selvää että tämän on tarkoitus olla uusi mahdollisuus uudessa ympäristössä, jonkinlainen uusi alku. Cosima ei sano mitä ajattelee, mutta ravistelee taakkaa harteilta, ehkä vain hetkeksi.
”Pelataan jotain peliä?” Delphine ehdottaa. Cosima nyökkää.
Ilmakehän paine tuntuu sen jälkeen hiljalleen muuttuvan. Cosima joutuu pysähtymään kerran pari, mutta he rupattelevat niitä näitä siirtyillen lähes luontevasti aiheesta x aiheeseen y, ja z, ja e. Erä Cluedoa on jo pitkällä, kun valot sammuvat ja tuovat tupaan hämärän. Joululaulu loppuu seinään ja tuuli hyökkää vimmalla nurkkien kimppuun täristellen mökkiä puuskissa.
”Ne palaavat kohta”, Cosima toteaa.
Sähköt eivät palaa ja alkaa viiletä. He sytyttelevät kynttilöitä ja ruokkivat takkatulta, käpertyvät takan ääreen, kuuntelevat tuulen loimua ja tulen räiskettä. Siemailevat makeaa viiniä. Ja mikä ettei, kyselevät toisiltaan Sataa kysymystä, joiden avulla oppia tuntemaan toinen. ”Mitä tekisit, jos voittaisit miljoonan”, ”Mikä väri rauhoittaa sinua” ja ”Onko simulaatioteoria totta”, sekä muita koottuja klassikoita.
”Simulaatioteoria on hyvinkin mahdollinen”, Delphine sanoo, ”Mutta mitä se loppujen lopuksi muuttaisi? Hyvä on, olisitkin oikeasti koodia ja sähköä, mutta –”
”Jep, olemme koodia jo valmiiksi”, Cosima nauraa. ”Ja energiaa.”
”Ja mikä on olemassa olon määritelmä? Ajattelen, siis olen?”
”Touche. Okei, entä tämä sitten. Oletko koskaan…” Cosima vaikenee.
”Mitä? Mitä nyt.”
Delphine on kovin lähellä. Cosima ei ole humaltunut, mutta hän on varma, että ilta on vaikuttanut häneen muilla tavoin. Hän kääntyy katsomaan Delphinen silmiin ilkikurisin ilmein. ”Oletko koskaan tehnyt aloitetta hyödyntäen tilannetta, esimerkiksi hypotermian varjolla?”
”Mi –” Delphnie nauraa epäuskoisesti. ”Cosima! Hypotermian varjolla?”
”Mitä, täällä on hiukan kylmä…”
”Hae peitto, jos yksi viltti ei ole kylliksi!”
”Entä jos tulenkin sinun vilttisi alle?” Cosima näkee epäilyksen Delphinen silmissä. ”En pure. En pure huomennakaan.”
”Oletko varma?” Delphine kallistaa päätään. ”Hyvä on.”
Delphine on lämmin hänen kylkeään vasten.
”Oletan, että tämä on kyllä”, Cosima virnistää.
”Mutta sinähän sen aloitteen teit. Seuraava: Uskotko yliluonnolliseen?”
”Määrittele yliluonnollinen.”
Delphine nauraa hänelle. Cosima haistaa kardemumman ja inkiväärin tämän hengityksessä, he kiistelevät yliluonnollisen määritelmästä, sillä eikö sata vuotta sitten Cosimakin olisi ollut yliluonnollinen? Ja pienen hetken kaikki on täydellistä. Cosima ujuttaa käsivartensa Delphinen ympärille, nojaa tätä vasten. He vaipuvat uneen takkatulen loimussa toinen toisiinsa käpertyneinä.
Aamulla mökki on jälleen kylmennyt, mutta pienen hetken kaikki on täydellistä.
