Nimi: Pimeys maailman nieli
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei varsinaisesti mitään (tunnelma vain on vähän synkähkö)
Yhteenveto: Miltä katastrofi näyttää ketun silmin?
A/N: Olen kadottanut intoni kirjoittamiseen… Ärrin murrin. Todella inhottavaa. Ideoita kyllä piisaa, mutta kirjoittaminen on hitsin vaikeaa.
Mutta, mutta… Inspiksen tähän sain kipaleesta
Darkness Over World.
Osallistuu
Eläinten silmin-haasteeseen.
Pimeys maailman nieliTavallisesti siihen aikaan vuorokaudesta aurinko pilkistelisi horisontin takaa luoden lämpöistä valoaan alas maailmaan ja aamun ensisäteet tanssisivat ketun punaruskealla turkilla, saaden sen kiiltelemään kauniisti. Nyt asiat olivat toisin. Auringon kultainen valo oli ehtinyt vain hipaista uinuvaa maailmaa, kun nämä ensisäteet jo kuolivat. Kettu, joka kiipesi kalliolle jokaisena aamuna vastaanottaakseen aamunkoin, seurasi hämmästyneenä taivaan outoja tapahtumia. Taivasta hallitsivat aurinko ja kuu, niiden rinnalla tähdet ja pilvet. Aamuisin kuu väistyi auringon tieltä, iltaisin aurinko kuun tieltä. Niin sen kuului mennä, niin asiat olivat olleet aikojen alusta asti. Mutta nyt… Nyt taivaan hallitsijoita uhkasi tunkeutuja.
Kuono kohti korkeuksia suunnattuna kettu katseli, kuinka maailma muuttui hiljalleen harmaaksi. Mietteliäänä repo heilautteli pörröistä häntäänsä puolelta toiselle verkkaiseen tahtiin, taivaan yhä tummetessa. Ankea harmaus levisi halki taivaankannen, nielaisten pilvetkin tieltään. Edetessään se muuttui yhä vain synkemmän sävyiseksi. Jos kettu olisi moisesta välittänyt, se olisi luullut, että maailman ylle levittäytyvä tumma huopa nielaisi taivaankappaleiden mukana myös kaiken onnen, niin masentava näky tuo oli. Nyt repolainen vain ihmetteli, mitä oikeastaan oli tekeillään. Ei voinut olla kyse siitä, että kuu olisi kateellinen auringolle ja yritti siksi kaapata taivaan valtiuden itselleen. Silloinhan koittaisi yö, mitä tämä ei todellakaan ollut. Oli liian pimeää, liian ankeaa. Vähitellen taivas muuttui harmaasta mustaksi.
Melkein kuin valtava peto olisi ahmaissut maailman sisuksiinsa. Sitä tämä alati tummuva pimeys ketusta muistutti. Mutta siitä huolimatta, että kaikki vain pimeni ja pimeni entisestään, pörröhäntää ei pelottanut. Sen vaistot kertoivat, milloin sen kuului pelätä, eikä nyt ollut tarvetta moiselle. Ehkei tämä pimeys ollut niin paha asia kuin miltä näytti. Tai sitten se oli väistämätön katastrofi, jolle ei voinut muuta kuin antaa sen tapahtua, eihän paniikki mitään hyödyttäisi. Kettu tiesi kuulemiensa tarinoiden perusteella, että kaaoksesta kaikki oli saanut alkunsa. Kenties kaikki myös päättyisi siihen.
Niin tai näin, mikä tämä outo ilmiö ikinä olikaan, niin kuului käydä. Eihän se muuten tapahtuisi juuri nyt. Ei auttanut kuin hyväksyä se. Ketulle se ei ollut vaikeaa. Mutta kuinka moni muu suhtautuisi tilanteeseen yhtä tyynesti? Mitkä muut olennot ylipäätään katselivat parhaillaan tätä pimeyden leviämistä? Monet olivat yhä unten mailla odottaen auringon herättävän heidät. Mikäli lähimain ketään oli jalkeilla, nämä pysyivät vaiti. Tällainen hiljaisuus oli oikeastaan melko kummallista. Kettu höristi korviaan, kuunnellen oikein tarkasti. Se yritti kuulla pienimmänkin äänen, oli se sitten ohi lentävän hyönteisen surina, linnun siivenisku tai tuulen hiljainen humina. Äänettömyys kuitenkin tuntui valtaavan maailmaa käsi kädessä pimeyden kanssa. Eläin keikautti aavistuksen verran päätään oikealle. Nyt kun se tarkemmin asiaan kiinnitti huomiota, eipä tuntunut heikonlainenkaan tuulenvire olevan liikkeellä. Yleensä joku leikkimielinen puuska oli ollut ketun seurassa aamunkoin aikaan. Taisivatpa tuuletkin olla seisahtuneet. Tai sitten pimeys oli hotkaissut nekin taivaankappaleiden mukana.
Repolainen haukotteli äänettömästi. Eläin katsahti sysimustalle taivaalle vielä kerran ennen kuin käpertyi kerälle, ummistaen sitten silmänsä. Se asetteli pörröisen häntänsä kuononsa päälle ja huokaisi. Ennen uneen vaipumistaan se pohti, mahtaisiko enää koskaan herätä.