Ehkä Hermione Grangerin rakastaminen vaati sitä: pientä epävarmuutta ja punaisia poskia.
Nimi: Epävarmuudesta ja punaisista poskista
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: Harry Potter
Paritus: Hermione/Ron
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluff
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat J.K. Rowlingille. En ansaitse tällä rahaa.
A/N: Hyvää joulua mursuhilleri! ♥ Kirjoitit minulle kamalan kivaa drarrya ja halusin sinua lahjoa jollain toivottavasti yhtä kivalla takaisin. Hermione/Ron on minulle uusi paritus, mutta toivottavasti onnistuin vangitsemaan jotain heidän perusluonteestaan tähän. Iloista joulunodotusta siis mursis ja toivottavasti nautit tästä
EPÄVARMUUDESTA JA PUNAISISTA POSKISTA300 sanaaKai Ron oli rakastunut Hermione Grageriin heti Tylypahkan pikajunassa, kun he olivat ensimmäisen kerran nähneet. Ei hän ollut sitä heti tajunnut, ei vaikka Fred ja George olivat toistaneet mantrana: ”Rakkaudesta se hevoskotkakin potkii!”, isä oli antanut köykäisiä seurusteluvinkkejä ja äiti hymyillyt aina merkitsevästi, kun hän oli maininnut Hermionen. Hän ei ollut tajunnut sitä silloinkaan, kun Viktor Krum oli pyytänyt Hermionea tanssimaan ja jokin Ronin sisällä oli leimahtanut ärhäkkäisiin liekkeihin; tai silloin, kun Hermione oli nukahtanut hänen olkapäätään vasten ja hänen sydämensä oli uhannut tykyttää ulos rinnasta; tai silloin, kun Hermione oli suudellut häntä ja koko maailmankaikkeus oli pysähtynyt vain heitä varten.
Nyt Hermione Granger makasi hänen sängyllään –
hänen ikiomalla sängyllään – ja hymyili ujosti. Hermionella oli äidin kutoma villapaita päällään ja hänen käkkärä tukkansa oli talvipakkasten kuivattama. Ron siirteli villejä kiharoita tytön kasvoilta pois ja mietti, ettei oikeastaan ansainnut rakastaa ketään niin viisasta, kaunista ja lempeää. Hän itse oli vain yksi Weasleyn pojista, ei järin komea eikä viisaskaan, mutta siitäkin huolimatta Hermione näki hänessä jotain, mistä pitää kiinni.
Hermione avasi suunsa sanoakseen ehkä jotain, mutta Ron suuteli tytön hiljaiseksi. Tottahan hän tiesi, mitä Hermione aikoi sanoa:
Ron, sinä ajattelet taas aivan liikaa; Ron, sinä saat kyllä suudella minua ilman lupaakin; Ron, tämä villapaita kutittaa minua.Hermionen leppoisa hymy tarttui suudelmasta hänenkin huulilleen.
”Tämä villapaita kutittaa minua.”
”Ota se sitten pois”, Ron naurahti ja nyki villapaidan helmaa ylemmäs. Hermioni kohotti hänelle toista kulmaansa. Ronin huonoksi onneksi villapaidan alla oli harmaa toppi.
”Sinun vanhempasi palaavat minä hetkenä hyvänsä”, Hermione huomautti ja suuteli Ronin syyllistä virnistystä.
”Olen nopea”, Ron sanoi.
”Sitä sinä kyllä olet.”
Hermionen kiusanteko sai Ronin aina punastumaan – nykyään ehkä vähemmän, mutta sai kuitenkin. Aivan kaikkeen ei Ronkaan osannut tottua, eikä ehkä koskaan tottuisikaan. Ehkä Hermione Grangerin rakastaminen vaati sitä: pientä epävarmuutta ja punaisia poskia. Sen uhrauksen Ron oli ilomielin valmis tekemään.