Otsikko: Tartarokseen kiipeilyseinät! (Ja haialtaat, mikäli niitä tulee)
Kirjoittaja: Lilyan
Ikäraja: S, sallittu
Fandom: Percy Jackson
Vastuuvapaus: Hahmot ja Puoliveristen leirin aktiviteetteineen omistaa Rick Riordan
Yhteenveto: Percyn ensimmäinen kerta kiipeilyseinällä ei sujunut aivan saumattomasti.
Haaste: FF100 sanalla 002: Puoliväli.
A/N: Jostain pitää inspiraationmetsästys aina aloittaa, joten aloitetaan kirjoittamalla jotain tällaista tyhmää.
_______________________________
Yksi leirin ehdottomasti rankimmista koulutusaktiviteeteista oli Percyn mielestä kiipeilyseinä. Ja nyt se kohosi korkeuksiin hänen yläpuolellaan, tärisi uhkaavasti, valutti laavaa ja paiskautti kaksi puoliskoaan yhteen ikävästi rusahtaen. Kiipeilyseinä näytti suunnilleen yhtä turvalliselta kuin uima-allas täynnä haikaloja (ja Groverin mukaan sellaistakin oli leirille suunniteltu, auttoi kuulemma uimaopetuksessa…) Percy oli kyllä ketterä, muttei kovinkaan hyvä kiipeilijä.
“Grover, oletko ihan varma tästä? Minusta tuo näyttää ennemminkin laatikolta joka yrittää viedä henkeni”, Percy sanoi verkalleen, huolestunut katse kasvoillaan. Satyyri vain naurahti.
“Minä voin näyttää mallia.” Hän asteli seinän juurelle, aikomuksenaan ilmeisesti kiivetä ylös sellaista vauhtia, ettei sitä saattanut käsittää. Ja niinhän hän kiipesikin, vaivattomasti kuin vuorivuohi… Tai vuohi vyötäröstä alaspäin. Helppohan hänen oli ketterillä sorkillaan, mutta Percyllä oli vain kaksi jalkaa jotka eivät ehkä olleet vielä aivan elämänsä kunnossa. (Elämä jaloille: kyllä. Elämä Percylle kiipeilyseinän jälkeen: ei )
Grover laskeutui alas liioitellun rauhallisesti, jotta Percy saattoi katsella kuinka hän eteni askelmalta toiselle, pudottautui hyvän matkaa kerrallaan. Kiipeilyseinä ei ollut ennättänyt edes hievahtaa.
“Sinun vuorosi”, satyyri hihkaisi iloisesti. Hän kai oletti, että Percykin hyppi innosta päästessään kiipeämään ylös kuolemanseinää, kuten Grover oli hetkeä aiemmin tehnyt.
“Et ole tosissasi.”
“Mene nyt!”
Percy nielaisi hiljaa astellessaan kiipeilyseinän juurelle. Näin läheltä katsottuna se oli korkeampi kuin miltä kauempaa oli näyttänyt. Osa kohdista sihisi uhkaavasti (laava-ansoja kaiketi) ja seinä tärähti hennosti kerran, pari.
“Mitä nopeammin kiipeät, sitä vähemmän se ehtii aiheuttaa sinulle harmia!” Grover huudahti vähän matkan päästä.
“Kiitos, onpa tosi huojentavaa kuulla!” Percy vastasi nasevasti. Hänellä ei ollut haluja joutua sairaalarakennukseen nyt, kun oli viimein päässyt sieltä pois. Mutta Grover odotti, eikä seinä ilmeisesti pitänyt vitkastelijoista. Se tärisi nyt jo hieman lujempaa ja muutamasta kohdasta kohosi savua. Vähäisten vaihtoehtojen vuoksi Percy tarttui ensimmäiseen kädensijaan.
Hän oli edennyt vasta muutaman askeleen, mutta seinä oli jo ehtinyt täristä rajusti ja oli melkein pudottanut pojan kyydistä. Käsiä kirvelsi, ja oikea jalka oli ottanut ikävästi osumaa tärisevän seinän kanssa.
“Tämä on syvältä!” Percy huusi Groverille, joka katseli häntä pieni hymy huulillaan.
“Kiipeä nopeammin!”
“Yritetään, aasi!”
“Mhää-määh!”
“Joo joo, sori.”
Tuokion kuluttua Percy oli juuri parahiksi herennyt huutelemasta kiipeilyseinälle kaikenkattavia loukkauksiaan, kun hänen takaansa kuului uusi ääni.
“Kiipeä ylös, kuolaaja. Täällä on jonoa.” ääni kuului Annabethille, mökin 6 pitkäaikaisasukkaalle. Pojan vatsa heitti hienoisen voltin, eikä sillä ollut mitään tekemistä tärisevän ja heiluvan kiipeilyseinän kanssa.
“Minä yritän, mikäli et ole sattunut huomaamaan.” Hän tunsi selässään harmaiden silmien läpitunkevan, odottavan katseen. Se kihelmöi kummasti. Melko samalla tavalla kuin vesi teki.
Yhtäkkiä Percy tunsi, kuinka hänen kätensänja jalkansa saivat jostain kumman syystä uutta voimaa. Hän siirsi niitä askelman ylöspäin, uudelleen. Nopeammin, nopeammin. Hän liikkui tarmonpuuskassaan vaikka kuinka monta käden- ja jalansijaa eteenpäin seinän edes värähtämättä ja jäi huohottaen seisomaan pienille askelmille painautuneena aivan kiinni kiipeilyseinään. Hän ei halunnut katsoa alas, ei uskaltanut. Korkeus ei häntä pelottanut tippaakaan, mutta hän ei halunnut kohdata Athenen tyttären katsetta, jonka poltteen hän tunsi yhä selässään.
“Jaa, näyttää siltä, että teillä menee vielä hetki”, Annabeth sanoi jostain kaukaa alhaalta, ja katseen polttava kihelmöinti katosi vähitellen Percyn hikisestä selästä. Hetken kuluttua hän uskalsi katsoa taas alas Groveriin, joka hymyili.
“Hyvinhän se menee”, satyyri kannusti. Percy kirosi hiljaa mielessään koko kiipeilyseinän Tartarokseen.
“Olenhan minä melkein jo ylhäällä?” poika kysyi uupuneena. Grover nauroi.
“Puolivälissä vasta, Percy. Puolivälissä vasta.”
“No hitto.”
