Ficin nimi Kahvitahroja, oneshot
Kirjoittaja Bambitar
Fandom Aku Ankka
Genre angst, drama
Ikäraja Sallittu
Varoitukset Kirosana. Yksi.
Disclaimer Kaikki henkilöhahmot kuuluvat Disneylle.
Summary Masentavaa ulinaa Akun hahmon kautta.
Authoorin sananen Oon jo pitkään ollu kiinnostunu Akusta hahmona, ja siitä millainen persoona se on pohjimmiltaan. Tää ficci on Aku Ankkaa tylsän analysoinnin ja pohdinnan muodossa, jos iskee ja innostaa niin kommentin saa jättää! <3
Lunta oli ehtinyt tuiskuttaa jo niin monen kerroksen verran, ettei töihin tuloa suositeltu. Sinänsä kumma, miten lunta saattoikin tupruttaa sen edestä että autoa tankatessaan lähimmällä sivistyksen siunaamalla huoltoasemalla oli vaarassa jäädä valkoisen puuterivyöryn alle.
Kello näytti olevan noin kuusi aamulla, ulkona oli pimeämpää kuin Mummon hillokellarissa ja ikkunat olivat huurtuneet sakeiksi. Aku muisti kellon olleen seitsemän yli kuuden kolmisen tuntia sitten, aika tuntui pysähtyneen kuin seinään. Kukaan ei ollut ottanut yhteyttä hetkeen - paitsi Iines joka muistutti Akun luvanneen korjata keittiön vuotavan hanan, ja Mummo, joka tiedusteli kuulumisia silloin, kun kiireiltään ehti.
Alakuloisuus oli tullut jäädäkseen, sen Aku oli hyväksynyt aikapäiviä sitten. Iloisuus ja onni lipuivat ohi niin pian, ettei niistä oikein saanut kiinni.
Aikaansaava ei kuvannut Akua sitten mitenkään, mutta yrittämättömyydestä ei ainakaan voinut syyttää. Ja olihan hänellä nyt vakituinen työ ja näinollen taattu toimeentulo, jolla tosin eli lähinnä pari viikkoa ongelmitta. Tasapaksu arki mateli harmaasti eteenpäin, toisin sanoen Aku vain oli päivästä toiseen. Kaikista hullutuksista ja tapahtumarikkaista seikkailuista huolimatta Akun tavanomainen elämä oli suhteellisen ajatonta ja tarkoin rutiinitettua ilman erityisyyksiä, jotka olisivat odottamisen arvoisia. Hän luki kirjoja, kävi töissä, maksoi veroja ja leikkasi nurmikkoa lähinnä pitääkseen jonkinlaista tolkkua yllä.
Dellasta ei ollut kuulunut pitkään toviin mitään. Aku oli yrittänyt lähestyä etäistä siskoaan kirjeitse, mutta vastausta ei vuosienkaan jälkeen ollut kuulunut. Pojat olivat antaneet olla, he olivat tottuneet elämään Akun taloudessa ja pärjäsivät näin oikein hyvin. Syyskuun 1948 jälkeen Aku oli lakannut yrittämästä, ja jätti asian sikseen. Eipä sillä, että hänellä olisi mitään tärkeää sanottavaa ollut, kunhan olisi tiennyt, löytyikö sisko vielä elävien kirjoista.
Merimiesnuttu oli vaihtunut lämpimänpunaiseen puuvillapuseroon ja mistelinväriseen villatakkiin, joulukuu teki tuloaan mitä vauhdikkaammin ja pakkanen oli purevampaa kuin yleensä. Aku havahtui lusikan inhottavaan raapaisuun kahvikupin pohjassa. Kahvi oli yhtä mustaa kuin Akun mieliala, ja sinne oli uponnut enemmän sokerikuutioita kuin tavallisesti.
Iines oli soittanut. Se hana, Aku, en ole saanut nukutuksi kahteen viikkoon, senkin laiska vätys, lopettaisit sen ainaisen tyhjänpanttina oleskelun ja tekisit jotain hyödyllistä!
Nuo sanat yllättivät, Iineksen tavallinen moittimistyyli oli hivenen rauhallisempi. Ennen Aku olisi vastaan taistelematta mennyt ja tehnyt kuten pyydettiin - tässä tapauksessa käskettiin - mutta siihen kyllästyi melko äkkiä.
Helvetti soikoon, Iines, tee itse! Tee edes jotain ihan itse ja omin käsin. Ei, minua ei tällä kertaa kiinnosta lähdetkö Hannun matkaan Bahamasaarille, jos en tee kuten vaadit. Iines oli vihaisesti tiuskaisten paiskannut luurin korvaan ja siitä lähtien puhelin oli ollut kumman hiljaa. Aku lohduttautui ajatuksella, että Iines suuttuisi jossain vaiheessa kuitenkin ja pyytäisi jonkun etevämmän hoitamaan työn loppuun, kuten joka kerta ennenkin. Ehkä kaikkia ei vain oltu luotu sosiaalisiin suhteisiin, siksi ne menivätkin mönkään.
Ja sitten oli Hannu, aina niin ihmeellisen hyväonninen ja muutenkin paras kaikessa mihin ryhtyi. Tämä aina onnistui hämmästyttämään Akua, jonka jokainen onnenhetki tuntui rapistuvan sekunnissa säälittäväksi kasaksi tuhkaa ja tomua. Aku olisi voinut koska tahansa lakata avaamasta Hannulle ovea tai lyhyiden tapaamisten aikana kaataa rooibosteet vastavoitetun merkkitakin rinnuksille, kukapa siinä olisi hävinnyt? Aku olisi saanut edes pienen tovin itselleen sitä vahingoniloa, jonka toisen hämmennys tuottaisi, ja Hannun tarvitsisi vain kävellä kynnyksen yli ja simsalabim, uusi takki tipahtaisi taivaasta hänen ylleen. Niinpä niin, toiset velloivat itsesäälissä, toiset omassa erinomaisuudessaan.
Tai sitten Aku vain muuttaisi poikien kanssa kauas Ankkalinnasta, katkaisisi välinsä kaikkiin tuntemiinsa henkilöihin ja keskittyisi hitaastisoljuvaan, värittömään elämäänsä. Pojat kasvaisivat, muuttaisivat kotoa ja hankkisivat töitä ja elelisivät niine hyvineen. Tupusta tulisi loistava lääkäri, Hupu niittäisi maailmanlaajuista mainetta elokuvaohjaajana ja Lupu menestysdekkaroisi itsensä kirjallisuuden huipulle. Lopulta hekin unohtaisivat Akun, mutta siihen mennessä hän olisi jo tottunut yksinäisyyteen ja viettäisi loppuelämänsä keinutuolissa kiikkuen ja lukien lehdestä, mitkä olisivat kuuminta muotia 100-vuotiaiden keskuudessa.
Auringon alkaessa sulattaa ikkunan huurteita noin kello puoli yhdeksän Aku unohtui miettimään itseään. Identiteettiään. Aku Fauntleroy Ankka, syntynyt vuoden 1920 tienoilla, laiska ja melko mitätön duunari jonka arki oli pääosin selviytymistä tavallisista askareista. Kaksoissisko, joka oli kadonnut kaikkien elämästä kuin tuhka tuuleen. Vanhemmat, joista ei myöskään ollut kuulunut mitään vuosiin. Manan majoilla? Erakkoina vuoristojen tuntumassa? Aku ei rehellisesti sanoen edes välittänyt tietää, pysytelkööt vain kaukana ja tavoittamattomissa kuten aina ennenkin. Ihan kuin hän olisi perinytkään mitään.
Tärkein muistettava piirre oli kuitenkin se epäonni, joka sai Akun toivomaan ettei olisi joko syntynyt ollenkaan tai sitten edes hieman kirkkaampien tähtien alla, ei pitäisi olla liikaa vaadittu. Hannu käytti sitä sanallisena aseena yrittäessään keplotella Akua lyömään vetoa jostain joutavasta, tietäen voittavansa kuitenkin.
Aamupalaksi tarkoitettu leipä oli ehtinyt kuivua kovaksi käntyksi, puuro oli tiivistynyt möykyksi ja oli vähän siellä sun täällä, pöytäliinalla ja lattiallakin, Aku ei ollut keskittynyt lusikoimiseen kovin täysillä.
Ulko-ovelta kuului koputus, joka sai Akun huitaisemaan kahvin pitkin pöytää. Hän oli ollut uppoutunut ajatuksinsa niin, että lähes säikähti hiljaisuuden rikkoutuessa. Kahvi jäi valtaamaan alaa keittiön pöydälle, kun Aku itsekseen tuhahtaen painui eteiseen.
"Anteeksi, mutta teidän postilaatikkonne on jäätynyt kiinni", tokaisi postinkantaja tökätessään kirjekuoripinon Akun käteen. Postimies kääntyi sanomatta enempää ja suksi tiehensä, niin hyvin kuin pääsi. Lunta oli edelleen oven puoleen väliin asti ja sen läpi taapertaminen vei tuhottomasti aikaa. Aku otti oven pielestä lapion ja ojensi sen miehen avuksi.
"Ottakaa tämä, sen avulla selviätte." Posteljooni kiitti vuolaasti ja ryhtyi innokkaasti lapioimaan lunta tieltään, ja Aku sulki oven mennen takaisin keittiöön kirjeiden kimppuun.
Laskuja, kuten aina, mitäpä muuta posti nykyään toikaan. Sähkölaitoksen lähettämä maksumuistutus, lasku autohuollosta sekä mainos rakennekynsialennuksesta. Tuore uutislehti ja taas mainos, tällä kertaa sai syyshortensiaa pilkkahintaan.
Ja kirje, jossa oli tutulla käsialalla Akun nimi ja osoite. Postimerkki ja leima kertoivat sen olevan vastikään postitettu, ja kuori oli huolellisesti suljettu.
Lähettäjäksi oli merkitty Della Ankka.
A/N2 anteeksi tämä on hieman kököhkö eikä juurikaan akuankkamainen