3. Valkoinen
Kesä oli syksyyn kääntynyt, ja Alvari ahkeroi pellolla. Ei se heidän peltonsa ollut, kun isä oli kalastaja, vaan Vuorelan torpan pelto, jolla hän kävi auttelemassa sadonkorjuupuuhissa. Perunaa oli nostettava ja auraa ajettava. Töissä oli monta lähitienoon nuorta miestä, ja siitä saivat he palkaksi itsekin perunaa ja juurikkaita talveksi.
Vuorelan torppa pilkotti ruskaan puhjenneen metsikön takaa pienellä kukkulalla, josta se olikin saanut nimensä. Savupiipusta nousi savua kuulaalle syystaivaalle. Vaan ei siellä enää asunut se, jota hän oli sinne aikoinaan tullut tapaamaan. Nyt siellä istuivat vain lukenut pappismies ja tämän emäntä, Eemilin vanhemmat. Heidän kauttaan Alvari sai kuulla Eemilin kuulumisia Viipurista, siitä kuinka olivat opinnot sujuneet. Tiesi hän niistä muutenkin, koska Eemil oli lähettänyt hänellekin pari hassua kirjettä. Hänellä itsellään ei juuri ollut varaa sellaisia lähetellä, mutta varmasti olivat Eemilin vanhemmat kertoneet, että hänessäkin henki pihisi.
Eemil. Niin ylväs ja älykäs, ei hänestä olisi maanviljelijää tullut tekemälläkään. Alvari kannusti auran eteen valjastettua hevosta eteenpäin, ja hänen ajatuksensa karkasivat siihen kesään, kun he olivat viidentoista: Eemil oli venähtänyt hurjasti, ja hänen käsivarsissaan oli ollut jäntevyyttä, vaikka häntä oli kiinnostanut lähinnä lukeminen.
Oli ollut kuuma. He olivat menneet uimaan järveen. Muistikuva oli palanut mieleen kuin eilispäivä: Kun Eemil oli riisunut vaatteensa, hänen auringon suutelema ihonsa korosti sen ihon valkeutta, joka oli ollut piilossa vaatteiden alla. Alvarin katse oli pysähtynyt sävyeron rajalle, sitten liukunut sen alle – ja silloin hän käsitti. Eemil oli ihaninta mitä hän tiesi.
”Hoi, Alvari!” huusi eräs lähitienoon poika. ”Elä aja noin lujjaa, ei myö keretä näitä perunoita poimia siun jäljestä tätä vauhtia.”
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: 250 sanaa.