Ikäraja: S
Tyylilaji: lempeä draama
Hahmot: Ville ja Martta-koira
Sanamäärä: 408
Haasteet: Otsikoinnin iloja II (mytologiaotsikko) ja Inspiroidu kuvasta (
x)
InspisA/N: Huh! En ole saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista kuukausiin, ja kirjoittamisen äärelle hakeutuminen on sekin ollut todella vaikeaa. Nyt päätin kuitenkin, että kirjoitan
jotain, mitä tahansa ja selasin tumblrista inspistä. Sellainen onneksi löytyikin (spoiler-tägin alla). Otsikko taas liittyy punarintoja koskeviin uskomuksiin.
Auringonvalon tuoja
Martta valitsee kuistilta aurinkoisen kohdan ja asettuu makuulle. Pystykorvien asento on rento. Martta ei havaitse rauhallisessa naapurustossa mitään valppautta vaativaa. Suora valo saa koiran mustan turkin kiiltämään, ja melkein kuulen, kuinka Martta imee kaiken lämmön itseensä. Mä istun suosiolla pehmustettuun tuoliin, joka jää auringon ulottumattomiin. Ryhtini lysähtää ja pää tuntuu liian raskaalta kannatella. Olen ollut jalkeilla jo tunnin, mutta yritän edelleen herätä. Tiedän käyneeni käyneeni aamulenkillä Martan kanssa, vaikka se tuntuukin epätodelliselta. No, Martta olikin se, joka kävelytti mua korttelin ympäri eikä toisinpäin.
Hörppään kuumaa kahviani, jos se vaikka auttaisi tähän tahmaiseen tokkuraan. Valitettavasti kofeiini ei tehoa heti. Urahdan ärsyyntyneenä. En käsitä, mikä mulla on. Ihan kuin olisi krapula, vaikka join eilen vain muutaman kaljan ja nekin tunteja ennen nukkumaanmenoa. Ehkä mä nukuin huonosti. Mieleeni palautuu muistikuva rajusta yöllisestä heräämisestä. Makasin mahallani sängyllä ja tunsin patjaa vasten, kuinka lujaa sydämeni hakkasi.
”Outoa”, mumisen. Mieleeni ei tule toista kertaa, jolloin olisin herännyt niin väkivaltaisesti. En edes muista, mitä unta näin. Jotain helvetin pelottavaa varmaan. Ehkä on parempi, etten muista.
Kimakka sirkutus havahduttaa mut ajatuksistani. Edellinen asukas on varmaan ollut linturakas –
mikä idiootti – koska pihamännyssä on linnunpönttö. Siellä pesii jo toista kevättä kovaääninen punarintapariskunta. En voi enää pitää makuuhuoneen ikkunaa auki, koska linnut pitävät niin helvetinmoista mekkalaa. Ne nimittäin aloittavat laulurääkkinsä jo aamuyöstä. Toivoin, että Martan läsnäolo häätäisi tintit tiehensä, mutta mitä vielä. Punarintakin on varmaan jo niin kaupungistunut, ettei se piittaa, vaikka sillä olisi koira kämppiksenä. Kulmani kurtistuvat ärtymyksestä. Annan punarintojen kuitenkin olla. En vihaa lintuja niin paljon, että tuhoaisin niiden vaivalla rakentaman pesän. Tämä aamu on vain tavallista hankalampi.
Haen lisää kahvia. Martta nostaa päätään ja pystykorvat valpastuvat, kun avaan oven, mutta nopeasti Martta taas asettuu. Onneksi rescue-koirani ei ole niin perskärpänen, että sen täytyisi seurata mua joka paikkaan. Mulla menisi hermo sellaiseen.
Toinen kuppi kahvia saa oloni jo tuntumaan hieman paremmalta. Istahdan Martan viereen kuistin lattialle ja silitän sen auringon kuumentamaa turkkia.
”Miten sä et läkähdy?” ihmettelen. Martta vain nauttii silityksistä ja käännähtää selälleen saadakseen oikein runnon rapsutukset. Martan rinta ja vatsa ovat valkoisia ja niin ovat sen jalatkin, mutta enemmän edestä kuin takaa. Martta näyttää siltä kuin sillä olisi yllään neljä eriparista sukkaa. Mahakarva on kuin tehty silitettäväksi, niin ohutta ja pehmeää se on. Martta ojentautuu nautiskellen, ja saan heti vaativan töytäisyn tassusta, jos kehtaan lopettaa.
”Hellyydenkipeä rontti”, huokaisen, mutta jatkan rapsuttamista kuuliaisesti. Martalla on niin veikeä ilme, että mua naurattaa. Kiitos tuon koiran, ankeimpiinkin päiviin kuuluu vähintään yksi hymy. Tänä aamuna se tuntuu erityisen hyvältä.
