Nimi: Lastenkoti elämää
Kirjoittaja: Siina/Maitosuklaa
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Novelli
Yhteenveto: Köyhistä olosuhteista tuleva tyttö joutuu yhtäkkiä lastenkotiin missä hänen maailmansa muuttuu täysin.
Varoitukset - Lievää väkivaltaa
Lastenkoti elämää
Herään vieraassa paikassa. Nousen istumaan ikävän kovalla sängyllä ja hieron unihiekkojani pois. Muistan yöllisen saapumisen lapsia täynnä olevaan rakennukseen. Katson ympärilleni, huomaten olevani suuressa alastomassa huoneessa, missä ei ole mitään muita huonekaluja kuin tasaisin välimatkoin olevat sängyt. Huoneessa ei ole ketään muita lisäkseni, vaikka muistan selvästi viimeyönä tullessani että jokaisessa sängyssä oli nukkunut joku.
Hitaasti nousen seisomaan sängyn viereen, lattia tuntuu kylmältä paljaita jalkoja vasten. Kuulen vaimeaa ääntä huoneen oven takaa ja suunnistan hitaasti sitä kohti. Käteni tärisee asettaessani sen ovenkahvan päälle ja vääntäen sitä alaspäin. Kurkkaan varovasti oven raosta. Hypähdän säikähdyksestä taaksepäin. keski-ikäinen nainen heti oven takana vääntää suunsa johonkin hymyntapaiseen, vaikkakin se näyttää silmiini enemmän ärsyyntyneeltä irvistykseltä. Räpäytän silmiäni muutaman kerran ja laahustan varovasti lähemmäs, kuin peläten että nainen päättäisi pistää minut suihinsa. Sitä hän ei kuitenkaan tee, onnekseni.
- Tervetuloa kalininon lastenkotiin, nainen sanoo kuivasti ja saa minut vapisemaan.
Etsin katseellani tuttuja kasvoja, mutta en näe yhtäkään. Hajamielisesti katson ympärilleni. Inhottavan kellertävät tapetit repsottavat ja näyttävät epäsiistiltä. Huone on tyhjän näköinen muutamia pöytiä ja tuoleja lukuunottamatta. Yhdessä nurkassa on puinen lasten leikkikeittiö.
Huomioni kiinittyy siniseen aitaukseen minkä vieressä on sininen puulaatikko täynnä leluja. huomaamattani olen laahustanut lähemmäksi. Laatikossa on aakkos-palikoita ja ränsistyneitä nukkeja. Katson aitaukseen. Pieni lapsi tapittaa minua sormi suussa. Katson laatikkoa. En ymmärrä. Laatikon lelut ovat selvästi tarkoitettu aitauksessa leikkimiseen, mutta eihän kukaan niitä sieltä saa otettua. Vaikka lapsen pieni käsi mahtuisi aidan välistä, ei se onnistuisi mitenkään ylettymään laatikon leluihin.
Istahdan aitauksen viereen ja otan käteeni laatikosta löytämäni pienen nuken, ojennan sen lapselle aitauksessa joka ottaa sen pienillä käsillään vastaan hymy huulillaan. Istun seuraavan tunnin aitauksen vieressä leluja ojentaen ja seuraten lapsen leikkimistä.
Samassa näkökenttääni ilmestyy poika jonka tunnen enemmän kun vain hyvin, hän on isoveljeni. Kompuroin nopeasti seisomaan ja ryntään hänen luokseen. Veljeni ojentaa kätensä ja kaappaa minut tiukkaan halaukseen. Haluaisin itkeä ihan vain helpotuksesta, mutta en voi. En saa itkeä muiden nähden. Ihminen on joko vahva tai heikko. Vahvat ihmiset jätetään rauhaan, heikot nujerretaan lopullisesti. Niin olen päätellyt. Niin se on ainakin tähän asti ollut.
Hymyilen ensimmäistä kertaa sinä päivänä ja veljeni hymyilee minulle takaisin. Hänen katseessaan on kuitenkin hämmennystä ja hieman pelkoakin joten päättelen hänen vasta tulleen tänne. Halaan häntä tiukasti, yrittäen lohduttaa. Hän halaa takaisin yhtä tiukasti. Pienen hetken päästä aistin kolmannen ihmisen läsnäolon. Kohotan katseeni ja näen tuiman näköisen naisen seisovan vieressämme, kädet ristissä rinnan päällä. Astumme kummatkin askeleen taaksepäin ja katsomme naista pelonsekaisesti.
En kuule naisen matalaa muminaa joten katson veljeäni kysymysmerkkinä, hän katsoo minua takaisin ja ymmärtää heti , toistaen naisen sanat niin että saan selvää ja nyökkään. Nainen ei ole tyytyväinen kun häneen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota ja tarttuu kovakouraisesti veljeni käsivarresta, raahaten hänet pois luotani. Tärisen huolesta ja halaan itseäni tiukasti rauhoittuakseni.
Ikuisuuden jälkeen kaikki lapset kutsutaan syömään. Ruokalassa on pöydät, mutta ei ollenkaan tuoleja. En ole tottunut syömään pöytien ääressä, kun olen tähän asti syönyt lattialla tai maassa. Ruokana on kananmunaa jota en voi sietää. Pudistelen päätäni ruoan jakajille ja puristan käteni tiukasti rintani päälle. Jatkan pääni pudistelemista niin kauan, että he ymmärtävät etten aio koskea ruokaan. Pelästyn kun joku tarttuu minua käsivarresta ja tyrkkää rajusti yhden pöydän luokse. Pienen hetken päästä eteeni ilmestyy lautanen joka on kukkurallaan täynnä lunta, lumessa on keltaisia läiskiä ja tajuan sen olevan koiran pissaa. Tuijotan lautasta hetken järkyttyneenä, ennenkuin käännän sille selkäni, suljen silmäni ja seison siinä hievahtamatta paikoillani koko ruokailun ajan.
Kävellessäni muiden mukana ruokalasta pois, yksi naisista tarttuu lujasti käteeni ja lähtee taluttamaan eteistä kohti, mistä virtaa viileää ilmaa pihalta. Tiedän, että saan nyt jonkun rangaistuksen äskeisestä käyttäytymisestäni, yritän varautua siihen henkisesti.
Päästyämme eteiseen nainen kääntää minut niin, että kohtaan hänen päättäväisen ja hieman sadistisen ilmeensä. Hän kohottaa kätensä jotta näkisin mistä hän pitää kiinni. Se on vyö. Ruskea pitkä vyö. Vapina ravisuttaa kehoani, enkä saa sitä loppumaan. Nainen kohottaa kätensä ja iskee soljen kohdalla minua niin, että se kiertää vartaloni ympäri ja iskee lujasti selkääni, kiljaisen.
On kulunut kaksi kuukautta siitä kun tulin lastenkotiin. Tiedän jo mitä täällä saa ja ei saa tehdä, tiedän myös että en saa missään nimessä luottaa kehenkään. Olen oppinut että aikuiset naiset ovat hoitajia, monelta mennään syömään ja nukkumaan, mitkä ovat rangaistukset kun tekee väärin, millä leluilla saa leikkiä ja mitkä ovat vain koristeita. Tiedän myös ettei yläkertaan saa mennä, se on vanhempien lasten paikka. Hoitaja kävi kerran hakemassa veljeäni ja sain tulla mukaan portaiden ylärappuseen asti. Veljeni oli muitten lasten kanssa katsomassa yhtä pientä telkkaria ikivanhalla sohvalla. Ruudussa oleva ohjelma näytti kylläkin niin raa'alta ettei sitä olisi tehnyt mieli katsoa, siinä oli paljon verta.
Seison tyhjässä huoneessa, missä ei ole muita huonekaluja kuin yksi kaatunut tuoli. Takanani on huoneen ainoa pieni ikkuna ja tiedän, että minun pitäisi kiivetä siitä ulos ja juosta kauemmas, mutta se on liian korkealla. Yletyn tarttumaan käsilläni reunasta, mutta olen liian heikko saadakseni hinattua itseäni ylöspäin. Mahani kurisee todisteen siitä etten ole syönyt taas moneen päivään. Käännän selkäni vapaudesta ja käännyn ovea kohti. Raollaan olevasta ovesta vuotaa haaleaa savua huoneeseen, se nousee kattoa kohti.
Tunnen olevani rauhallinen vaikka tiedän, että jos jään huoneeseen vielä pieneksikään hetkeksi, tukehtuisin savuun. En pelkää kuolemaa. Suljen silmäni koska niitä kirveltää. Tunnen viileän ulko-ilman puhaltavan rauhoittavasti niskaani. Tunnen lämmintä puristusta vartalollani ja silmäni rävähtävät auki. Näen valkoiseen kankaaseen peitetyt käsivarret vartaloni ympärillä ja tunnen lattian katoavan altani. Kestää pieni hetki ennenkuin tajuan jonkun nostavan minua ikkunan toiselta puolelta. Tiedän olevani turvassa ennenkuin edes olen ulkona.Herään kuullakseni outoa kuiskintaa ympärilläni. Huone alkaa painamaan päälle ja aavistan että jotain ikävää on tapahtumassa. Olin oikeassa. Koko huone tuntuu yhtäkkiä olevan sängylläni. Lapset ovat hiljaa, mutta hyppivät säälimättömästi sänkyni päällä, tiputtaen minut lattialle. Käperryn kylmää lattiaa vasten ja vain odotan. Makuuhuoneen ovi lennähtää kovan huudon saattelemana auki ja kaikki lapset ryntäävät salamana sänkyihinsä, kiskaisten peiton korviinsa ja teeskennellen nukkuvansa, tiedän sen katsomattakin. Tiedän myös jo mitä seuraavaksi tapahtuu. Minä joutuisin kaiken syntypukiksi, olihan kyse kuitenkin minun sängystäni. Lisäksi olisi tuskaa hoitajan kannalta alkaa rangaisemaan jokaista lasta vuoronperään. Hoitajan raudan vakaa ote tarttuu käsivarteeni ja alkaa hinaamaan minua pois huoneesta, kohti eteistä missä vietän pyörien joukkoon käpertyneenä loppuyöni. Olen varma että minulla tulee olemaan seuraavana päivänä vähintään flunssa, sielä kun on niin kamalan kylmä.
Istumme veljeni kanssa kadunvarrella, seinään nojaten. Katson vaitonaisena ohitse kulkevia, teennäisen kiireellisiä ihmisiä, jotka eivät suo meille vilkaustakaan.On kuin emme olisi olemassakaan. Painaudun veljeni kylkeen kiinni ja hän kietoo suojelevasti kätensä ympärilleni.
- Ei hätää, meillä on aina toisemme, hän kuiskaa korvaani.Tänään meillä on vieraita. Aina välillä täällä käy pariskuntia jotka vievät yhden tai useamman lapsen mennessään. Olen kuullut, että sitä kutsutaan adoptoimiseksi. Se kuulemma tarkoittaa uuden kodin saamista. Minullakin oli joskus koti, en vain tiedä missä se nyt on. Minua pelottaa. Pelkään joutuvani eroon veljestäni, mutta en halua myöskään jäädä lastenkotiin. Ristiriitaiset tunteet repivät minua hajalle.
Kaikki lapset ovat kerääntyneet pienen naisen ja pitkän miehen ympärille. Minua hieman pienempi poika jonka kanssa olen onnistunut hieman ystävystymään, istuu pienen naisen sylissä ja suoraan kerjää päästä heidän mukaansa. Säpsähdän kun tajuan, että hän jopa itkee. Pysyttelen hieman muita kauempana toisin kun veljeni joka on aivan liian utelias. En voi olla miettimättä, olisiko hän surullinen vaikka eroaisimme jos hän pääsisi pariskunnan mukana uuteen kotiin. Ajatuksesta noussut itseinho yököttää minua. Tottakai hän olisi surullinen jos eroaisimme, en voisi kyseenalaistaa sitä.
Mutta miksi pariskunta tuntuu olevan niin kiinnostunut veljestäni? Vapisen. Huomaan naisen ojentaen kättään, minua kohti. Hämmennyn. Haluaako hän minun tulevan lähemmäs? Ajatukseeni tulee taas kuinka joutuisin veljestäni eroon ja kiirehdin nopeasti, mutta kuitenkin koko ajan valppaana, veljeni rinnalle. Takerrun hänen käsivarteensa, yrittäen näin kertoa ettei häntä saa viedä pois luotani. Koskaan, ikinä, milloinkaan. Me olemme aina yhdessä, niinkuin olemme tähänkin asti olleet.
Miksi he hymyilevät noin lempeästi, lämpimästi? Nainen avaa suunsa ja sanoo yhden pienen mutta koko maailman muuttavan sanan, hän osoittaa sen suoraan meille.
Perhe.
