Tämä on hirveän herkkä ja kaunis pieni tarina. Se ei ole pitkä, sanoilla ei ole leikitty leikkimisen ilolla; on selvästi haluttu luoda selvä mutta utuinen tunnelma, kertoa se tarina siitä soittajasta. Tässä se on tavallaan vain vilahdus kadulla, ehkä pari kolikon kilahdusta hatussa tai korissa, mutta kuitenkin jättää sen tietyn jäljen ja sen tunnelman ainakin hetkeksi.
Pidin tästä tarinasta; musiikki on hirveän hyvä tehokeino kirjoittamisessa, sillä musiikissa voi yhtä hyvin olla ja usein onkin joko saman verran tai peräti enemmän tunnelmaa ja sisältöä kuin tekstissä. Jos edes yksinkertaisesti vain yhdistää soittimen johonkin kirjoitelmaan, musiikki-ihmisestä se tuntuu heti niin henkilökohtaiselta ja sellaiselta, että siihen on hyvä tarttua - ja kyllähän sinä minut tunnet. Kuvailu oli tarpeeksi yksinkertaista, mutta se kuitenkin maalaili ja oli koko ajan muualla ja silti täällä, se ei ollut turhan arkista vaikkei poikennutkaan asiasta. Eihän tässä ollut kuin katu, mutta silti sinä sait siitä niin paljon ajatuksia, sanoja ja tunnelmaa irti.
Se, miten tämä ei ollut itkettämällä surullinen, oli ihana yksityiskohta. Tietysti on välillä kiva itkeä jonkun tarinan mukana, joskus jopa parasta - se on kuitenkin tajuttoman hyvin, jos onnistuu niin paljon vaikuttamaan toiseen. Tässä se oli vähän erilaista, ei edes onnetonta. Se oli sellaista unelmoivan haikeaa, sellaista niin kuin itsekin joskus huomaa; kulkee vain kadulla ja näkee jotain surullista ja sitten siihen vain pysähtyy.
Kiitos tästä, tämä on yhä edelleen kaunis.