Tiuku: Kiitoksia kehuista ja siitä, että ylipäätään jaksoit kommentoida. Amerikalla ei oikein järki juossut siinä tilanteessa x) Toivottavasti pidät myös tästä luvusta.
Aoi Taki: Ei haittaa, pääasia on että tiedän jonkun vielä odottavan jatkoa. Kiitos kommentistasi! (:
3. Rakkauden lahja?Kävelin koulun portista sisään tuttuun tapaan noin varttia ennen ensimmäisen tunnin alkua. Ohitin ruosteisen kyltin, joka näytti siltä kuin putoaisi alas pienestäkin sormen hipaisusta.
Helenan koulukeskus, siinä luki isoin kirjaimin. Otteeni pienestä valkoisesta laatikosta kiristyi ja huomasin purreeni huultani vasta kun inhottava verenmaku täytti suuni. Tämä päivä ei ollut sisällöltään aivan täysin tavallinen päivä, ja sen vuoksi minua jännitti.
Koulu oli nimittäin kuuluisa koko Montanan osavaltion lapsellisimman rehtorimme Adamsin vuoksi. Usko tai älä, se mies täytti viisikymmentä viime keväänä, vaikka luonteen perusteella häntä luulisi viisivuotiaaksi. No, hän tietysti päätti liittää koulumme mukaan alakoululaisille tarkoitettuun koulujenväliseen "Ilahduta koulutoveriasi" -päivään, joka oli langetettu täksi päiväksi. Vähän kuin ystävänpäivä, mutta vain syyskuussa.
Huokasin omalle hermostuneisuudelleni ja istahdin vakiopenkilleni. Katseeni osui laatikkoon, joka oli edelleen puristuksissa käsieni välissä. Olin lopulta innostunut herra Adamsin päähänpistosta ja tehnyt marenkileivoksia ystävälleni. Reseptin olin oppinut yläasteen kotitaloudessa. Hölläsin hiukan otettani laatikosta, etteivät leivokset menisi muusiksi. Olinhan niihin vaivaakin nähnyt tuntitolkulla. Gilbertistä puheen ollen hän ei ollut vielä tullut, eikä se jaksanut yllättää. Hän tuli aina joko kellon soidessa tai muutaman minuutin myöhässä.
Oli kulunut kuukausi kun ensimmäisen kerran tapasin tämän albiinopojan. Siinä ajassa olinkin ehtinyt saamaan monet nuhtelut ja vihaiset mulkaisut Gilbertin vuoksi. Gilbertissä oli toki paljon hyvääkin, opettajatkin huomasivat minua paljon enemmän. Tosin se huomio taisi kyllä usein miten mennä negatiivisen puolelle. Olisin voinut luetella Gilbertin hyvät puolet, mutta siihen olisi mennyt kaikki koulun paperit, joten en edes aloittanut.
Katsoin Alfredilta synttärilahjaksi saamaani rannekelloa, joka näytti viisi minuuttia vaille. Toivoin todella, ettei Gilbert myöhästyisi taas. Äidinkielenopettaja jaksoi joka kerta tuhlata varttitunnin myöhästelijöille saarnaamiseen. Välillä tuntui, ettei kukaan koulun henkilökunnasta – saati sitten oppilaista – tuntenut sanaa
normaali.
Nostin katseeni kellosta pihamaalla maleksiviin oppilaisiin. Yläastelaistelaisilla ja lukiolaisilla oli omat jakautuneet puoliskonsa pihasta. Joillekin oppilaille puoliskoilla oli niin paljon merkitystä, että syntyi yhteenottoja jopa omankin kaveriporukan kanssa. Minä en niinkään välittänyt kummalla puolella oleskelin, vaikka yleensä pyöreinkin ns. lukiolaisten puolella, jossa rakas vaahterapuuni sijaitsi.
Kun kello pärähti soimaan, ei Gilbertiä näkynyt vielä missään. Päätin mennä jo edeltä sisään etten itse myöhästyisi. Yhden ainoan myöhästymisen aiheuttama masentunut mieliala saattoi pilata koko päiväni. Ja noloakin se olisi.
Käytävällä ohitseni kulki metelöivä porukka, jonka keskeltä tunnistin kaksi poikaa; Franciksen ja Antonion. En heitä oikeastaan edes tuntenut kuin nimeltä ja kasvoista, he olivat jotain vuoden vanhempia oppilaita, joiden seurassa Gilbert joskus oleskeli. En huomannut ensin, että olin lähtenyt seuraamaan heitä. Jalkani ikään kuin liikkuivat itsestään.
"Hei, te kaksi! Missä se Preussin paskiainen luuraa?" joku tyttö huusi. Hän ilmeisesti tarkoitti kysymyksen niille kahdelle Gilbertin kaverille.
"En tiedä, mon chéri. Ei ole näkynyt vielä tänään", vaalea Francis vastasi. Olisin voinut vaikka vannoa hänen olevan syntyjään ranskalainen.
"Tapan hänet vielä kostoksi siitä eilisestä..." tyttö mutisi ja kääntyi ympäri.
Rinnastani vihlaisi kun tunnistin tytön kanssani samalla äidinkielenkurssilla olevaksi Elizabetaksi, josta Gilbert tuntui pitävän.
Flashback~
"Eivätkös nämä olekin muodikkaat?" Gilbert kysyi nauraen kokeillessaan silmälasejani. Hän näytti aivan idiootilta ne päässään. Purskahdin nauramaan ja yritin napata laseja takaisin.
"Auts, auts! Silmäni!" Gilbert valitti hetken kuluttua ja nosti lasit päälaelleen. Hän hieroi silmiään pöllämystyneen näköisenä.
"Sen siitä saa kun varastaa toisten tavaroita", tokaisin. Olisin näyttänyt kieltä, mutta viime hetkellä muistin etten ollut enää tarhassa. Gilbert ojensi lasejani takaisin. Meinasin tarttua niihin kun hän yhtäkkiä vetikin ne takaisin. Avasin suuni protestoidakseni, mutta Gilbert ehti ensin.
"Tiedätkö kuka tuo ruskeaverikkö tuolla on?" albiino kysyi katse liimautuneena muutamaan nurmikolla istuvaan tyttöön.
"Hmmm...Elizabeta?" arvuuttelin ja yritin nähdä ilman lasejani. "Juu, taitaa olla."
"Hän on aika suloinen", Gilbert totesi. ~
Mieleni teki tuolloin hypätä jolhoon. Lohduttava tieto oli kuitenkin se, ettei Elizabeta näyttänyt kiinnostuvan preussilaisesta ollenkaan. Joka kerta kun he aloittivat normaalin keskustelun, se muuttui - yleensä Elizabetan käden kautta - veriseksi taisteluksi. Vaikka olinkin tytölle hieman kateellinen, kävi minun Gilbertiä sääliksi.
Toisaalta en yhtään ihmetellyt Elizabetan päätöstä nirhata albiino. Gilbert oli juuri eilen kähveltänyt tytön vaatteet sillä aikaa kun tämä oli liikunnantunnilla ja piilottanut ne sitten jonkun randomoppilaan kaappiin. Elizabeta ei ollut sellaista tyyppiä, joka jättäisi asian siihen. Pitää muistaa varoittaa Gilbertiä kun hän saapuu.
Seuraamani porukka alkoi hajaantua tunneillensa, joten päätin itsekin suunnata omalleni. Luokkaan astuessani suuni oli loksahtaa auki. Gilbert istui jo paikallaan ensimmäistä kertaa ikinä ennen minua! Eikä opettajakaan ollut vielä paikalla. Hän näytti huomaavan minut ja suuntasi leveän hymynsä suoraan minua kohti. Omat suupieleni alkoivat nykiä, mutta pidin ne kurissa samalla kun kävelin paikalleni pojan viereen.
"Huomenta, Mattie. Mitä tuossa on?" Gilbert uteli ja osoitti käsiäni. Hoksasin leivoslaatikon ja punastuin hiukan. En todellakaan antaisi sitä koko luokan nähden. Ja jos kertoisin sen olevan hänelle, en saisi rauhaa ennen kuin Gilbert saisi tietää laatikon sisällön, joten päätin valehdella. "Biologian projektiin tarvittavia juttuja."
Gilbert nyökkäsi ja näytti uskoneen surkean valheeni. Luulin, ettei se olisi toiminut. Vedin tarvittavat kirjat esiin ja sulloin laatikon nopeasti niiden jättämään tilaan laukkuuni. Antaisin sen sitten seuraavalla välitunnilla.
~*~
Ruokatunnin alkaessa menin suoraa päätä koulun kahvilaan. Minulla oli kamala nälkä, sillä kiirehtiessäni pois Alfredin ja tämän omituisten ystävien alta olin unohtanut syödä aamupalan. Ostin kahvilasta annoksen juustomakaronia ja pienen purkin maitoa. Etsin katseellani Gilbertiä. Hetken kuluttua näin hänen istahtavan ikkunan viereiseen pöytään, joten lähdin kävelemään sinne.
Preussilainen näytti kuin sitruunan syöneeltä. Niin hapanta naamaa en ollut nähnyt hänellä vähään aikaan. Hän kun aina hymyili. Tai paremminkin virnisteli, miten sen nyt halusikaan tulkita.
Istuin vastapäätä poikaa ja mietin ankarasti mitä sanoisin. Hitsi vieköön, en ollut antanut vielä niitä leivoksiakaan.
"Umh...Gilbert?" aloitin. Gilbert kohotti epätavallisen katseensa minuun. "Onko jokin tuota...huonosti?"
Albiino huokasi raskaasti ja avasi suunsa sanoakseen jotain. Muutaman sekunnin kuluttua hän kuitenkin sulki sen sanomatta mitään ja avasi taas uudestaan. Tämä liike toistui pari kertaa ennen kuin hän sai vastattua kysymykseeni.
"Elizabeta sai Edelsteinin lellikki-idiootilta lahjan. Eikä minkä tahansa lahjan vaan kalliin kultaketjun, jossa on jotain helvetin
upeita jäljitelmätimantteja niin kuin Elizabeta itse sanoi", Gilbert jupisi tökkiessään ruokaansa. Hänen äänestään kuuli, ettei hän pitänyt kyseisestä pojasta edes murto-osan vertaa.
Roderich Edelstein kuului koulun tunnetuimpien oppilaiden joukkoon. Hän oli erittäin lahjakas pianonsoittaja ja soitti aina jokaisessa joulu- ja kevätjuhlassa. Lisäksi hänen perheensä oli aivan älyttömän varakas. Monet opettajat pitivät poikaa suosiossaan ja kiitettävien arvosanojen listakin tuntui loputtomalta.
"Älä välitä hänestä, Gilbert", yritin lohduttaa. "Ei rahalla voi ostaa rakkautta." Gilbertin ilme kirkastui. "Olet aivan oikeassa! Fiksu Mattieni, en selviäisi ilman sinua yhdestä päivästäkään", hän sanoi virnistäen.
Tunsin poskieni alkavan kuumoittaa. Voihkaisin ja hautasin kasvoni käsiini. Tiesin Gilbertin nauravan äänettömästi, vaikka en sitä nähnytkään. Oliko hänen aina pakko sanoa jotain tuollaista?
"Niistä lahjoista", aloitin pystyessäni taas puhumaan. "Minulla olisi yksi juttu." Gilbert kallisti päätään uteliaana ja odotti. Kaivoin leivoslaatikon laukustani. Albiino kohotti kulmiaan kysyvästi.
"Biologian projektiin tarvittavat tavarat?" Pudistin päätäni naurahtaen. "Minä vähän niin kuin huijasin. Ei siinä oikeasti mitään sellaisia ole."
"Olet aika kiero liero, Mattie", Gilbert sanoi.
"Enkä ole...No, kuitenkin", mumisin ja tyrkkäsin laatikon preussilaiselle.
Toisen näpertäessä laatikkoa auki huomasin, etten ollut koskenutkaan ruokaani. Nälkä oli jotenkin unohtunut heti sen jälkeen kun näin Gilbertin. Nyt kun ajattelin asiaa, se palasi takaisin. Aloin haarukoida makaronia suuhuni jännittäen mitä Gilbert sanoisi leivoksista.
"Vau, näyttävätpä hyviltä", Gilbert sanoi saatuaan laatikon avatuksi. "Oletko ihastunut johonkin tyttöön? Leivoit jopa tällaisia, olet ilkeä kun et ole kertonut minulle aikaisemmin mitään!"
Voi ei. Miksi minulle aina kävi näin? "Itse asiassa, Gilbert...Leivoin ne sinulle", sanoin hiljaa. Gilbert näytti ensin yllättyneeltä, mutta pian se tuttu virnistyksen kaltainen hymy ilmestyi hänen kasvoilleen. "Aina vain parempi! Mutta eikös se ole tyttöjen juttu leipoa ja jaella niitä ystäville?"
"Olet ainoa ystäväni ja halusin muistuttaa, että olet tärkeä."
Ja että rakastan sinua. Gilbert hymyili yhä leveämmin. En yhtään ihmetellyt jos poskilihakset olivat iltaisin kipeät koko päivän virnistelyn ja hymyilyn jälkeen.
"Kiitos, Mattie. Olet paras ystävä minkä kukaan minun kaltaiseni voi saada." Oma hymyni hiipui hiukan. Kunpa olisinkin tarpeeksi rohkea kertomaan, kuinka oikeasti tunsin Gilbertiä kohtaan.
Nyt hän katsoi minua. Minä katsoin takaisin. Eksyin syvälle hänen rubiinisilmiensä unenomaisiin pyörteisiin. Olisin voinut tuijottaa niitä ikuisuuden, eikä se vielä riittäisi. En halunnut luopua Gilbertistä koskaan, vaikka kyllä sekin aika luultavasti tulisi minun tuurillani joko ennemmin tai myöhemmin.
Jostain kauempaa kuului raivokas kiljaisu, ja heräsin haaveistani takaisin tähän maailmaan.
”MISSÄ OLET PIILOTELLUT, GILBERT?!”
A/N: Laiskuuteni on vallannut minut. Lisätään soppaan mukaan vielä kendo ja koulu niin aikaa ei jää paljoa kirjoittamiseen. Yritän silti kirjoittaa neljännen luvun mahdollisimman nopeasti. Ja kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea tähän asti. Kommentit olisivat myös erittäin piristäviä