Nimi: Fragment
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei mitään
Yhteenveto: On jälleen se päivä, kun aikojen halki matkustava olento tulee hakemaan Kalmanliljan suvun seuraava kruununperijää mukaansa menneisyyteen.
A/N: En oikeastaan ole tyytyväinen tähän… Mutta menkööt.
Osallistuu
Ajasta toiseen -haasteeseen.
FragmentSiinä hän seisoi. Tai se. Miten asian nyt halusikaan ottaa. Tuo punasilmäinen, kaapuun verhoutunut luiseva olento oli vuosisatojen – tai ehkä jopa vuosituhansien – ajan vienyt Kalmanliljan suvun perillisiä käymään menneisyydessä, näyttäen heille jotakin, mitä olennon mielestä heidän oli tarvetta nähdä. Ja nyt oli tullut hänen vuoronsa.
Nuori prinssi oli hermoillut viimeisimmästä syntymäpäivästään lähtien olennon kohtaamista, sillä perinteen mukaan kaapuotus tuli hakemaan Kalmanliljan perillistä kuunkierto sen jälkeen, kun tämä on täyttänyt viisitoista vuotta. Prinssi tiesi, että kaikki hänen esi-isänsä olivat palanneet tuolta reissulta, mutta ei häntä se huolettanut, että olento jättäisi hänet tyystin toiseen aikaan. Ei, poikaa arvelutti,
mitä hän tulisi näkemään. Pari ennen muinoin elänyttä prinssiä oli menettänyt järkensä olennon matkassa. Tai niin hän ainakin oli kuullut puhuttavan. Vaikka tuollaiset tapaukset – olivat ne sitten totta tai ei - vaikuttivat olevan äärimmäisen harvinaisia, prinssi oli ollut huolissaan.
Tosin, nyt kun tummanpuhuva aikamatkustaja seisoi aivan hänen silmiensä edessä, vaitonaisena kuin aave, prinssi tunsi olonsa kumman tyyneksi. Katsoessaan suoraan olennon syvänpunaisiin silmiin, poika ei tuntenut sisimmässään lainkaan pelkoa. Pikemminkin ylpeyttä. Ylpeyttä siitä, että hän sai kunnian kokea saman ihmeellisen matkan kuin hänen esi-isänsä. Matkan, josta monet saivat vain haaveilla.
Pojan kasvoja halkoi vaakasuora, nenän poikki kulkeva musta juova. Se oli hänen syntymämerkkinsä, jonka ansiosta jokainen hänet kohtaava oli tietävä, kuka hän oli. Koskaan ennen prinssi ei kuitenkaan ollut kantanut Kalmanliljan mustaa merkkiä yhtä ylpeänä kuin nyt.
He vain seisoivat hiljaa paikoillaan, katseet lukittuna toistensa silmiin. Prinssi mietti, mitä olento mahtoi odotella - ja miksi se tuijotti niin herkeämättä häntä. Kenties tuo punaisten silmien katse olisi häirinnyt monia, mutta ei prinssiä. Hänen isäänsä, kuningas Turmiontuulta se tosin vaikutti hieman vaivaavan. Kuningas seisoi vetoisassa valtaistuinsalissa poikansa takana, mutta siitä huolimatta prinssi tunsi isänsä huolestuneen katseen selässään. Oliko se epänormaalia, että olento viivytteli tällä tavalla? Vai oliko Turmiontuuli muuten vain huolissaan hänestä? Olihan kuningas hänen isänsä, kuitenkin. Niin tai näin, prinssi ei antanut miehen huolen vaivata itseään.
Viimein olento irrotti katseensa hänestä. Se käänsi selkänsä prinssille ja Turmiontuulelle, siirtyen muutaman askeleen kauemmas heistä. Koska aikamatkaajan askeleista ei kuulunut pienintäkään ääntä suuressa, kaikuvassa salissa, poika alkoi pohtia, mahtoiko olento olla aineellinen ollenkaan. Eihän se tosin suurikaan ihme olisi, jos otus olikin jonkin sortin henkiolento. Se kuitenkin oli elänyt vuosituhansien ajan ja osasi matkustaa ajassa, joten ei se selvästikään kuolevainen ollut. Häntä ihmetytti vähän, miksei hänen sukunsa tiennyt olennosta paljoa mitään, vaikka he olivatkin olleet tekemisissä sen kanssa lukuisten sukupolvien ajan.
Aikamatkaaja kääntyi sivuttain. Prinssi seurasi tarkasti, kun se avasi pitkän kapean kuononsa aivan ammolleen ja näytti syöksevän kidastaan jotain, vähän niin kuin lohikäärmeet syöksivät tulta. Liekkien sijaan poika näki utuisia, hopeisia rihmoja, jotka pysähtyivät kuin seinään käsivarren mitan päähän olennosta. Hiljalleen rihmat alkoivat kiertyä toistensa ympärille, muodostaen paksumpia, köysimäisiä rakenteita. Kun olento sulki suunsa, ne järjestäytyivät suureksi kehäksi otuksen eteen. Äkkiä hopeisten reunojen rajaaman alueen sisäpuoli alkoi hohtaa vaaleansinisenä ja hetkeä myöhemmin kehän sisäpuoli muistutti hailakansinistä, väreilevää peiliä. Aikamatkailija käänsi punaisten silmiensä katseen jälleen prinssiin ja ojensi verkkaisesti luisevan, rupisen kätensä häntä kohti. Poika ymmärsi, että oli tullut aika lähteä, joten hän asteli rohkeasti olennon tykö ja tarttui tämän käteen. Hän säikähti hieman, sillä otuksen käsi oli kuuma, lähes polttava. Prinssi ei ollut odottanut sitä olennon synkän olemuksen takia, kylmä kosketus olisi tuntunut todennäköisemmältä. Sen enempää hän ei asiaa miettinyt, sillä toinen oli jo kävelemässä kehän läpi, kiskoen hänet mukanaan.
Prinssi oli kuvitellut, että ensiksi olento raahaisi hänet jonkin oudon ulottuvuuden läpi, mutta näin ei ollutkaan käynyt. He olivatkin pujahtaneet suoraan johonkin toiseen aikaan.
Kaksikko oli päätynyt Kalmanliljan linnan avaralle puutarhalle. Oli ilta. Prinssi vilkuili sinne tänne uteliaana. Kaikki näytti siististi leikattuja pensaita, puutarhan läpi mutkittelevan polun varrelle istutettuja liljoja, marmorista suihkulähdettä ja itse linnaa myöten aivan samanlaiselta kuin hänenkin ajassaan. Hän ei tiennyt, kuinka kauas menneisyyteen olento oli hänet tuonut – eikä vaivautunut kysymäänkään, sillä hän ei ollut varma, osasiko mokoma edes puhua – mutta tuskin kovin kauas. Tai sitten Kalmanliljan linna oli pysynyt muuttumattomana sukupolvesta toiseen.
Olento piteli hänen kättään tiukassa otteessa, melkein kuin varmistaakseen, ettei poika lähtisi pienen lapsen tavoin hortoilemaan minnekään. Tämä hiukan ärsytti prinssiä, mutta päätti kuitenkin olla sanomatta mitään. Samalla hän ihmetteli, että mitä he oikein odottivat.
Eikä pojan tarvinnut odottaa vastausta pitkään. Muuan pitkä nuorukainen – ehkä päälle pari vuosikymmentä vanha - harppoi puutarhan läpi, ohittaen prinssin ja kaapuun verhoutuneen otuksen kiinnittämättä heihin mitään huomiota. Vaikutti siltä, ettei tämä nähnyt heitä. Prinssi oli vähällä ihmetellä, kuka tuo henkilö mahtoi olla, kun hän huomasikin nuorukaisen vasemmassa poskessa mustan, koukeromaisen syntymämerkin. Kalmanliljan merkki. Vaikka se olikin jokaisella erilainen, sen tunnisti silti. Aina. Enempää poika ei saanut hämmästellä, sillä olento lähti seuraamaan nuorukaista ja koska otus edelleen piteli tiukasti otteessaan prinssin kättä, hän ei voinut muuta kuin mennä mukana.
Pitkä Kalmanlilja asteli sen verran määrätietoisesti eteenpäin, että hän tuskin oli puutarhassa rauhallisella iltakävelyllä. Selvästikin hänellä oli jotain mielessään. Mitä se sitten olikaan, se selviäisi varmasti pian. Hän taivalsi eteenpäin vielä vähän matkaa, mutta pysähtyi äkisti kuullessaan lähistöltä käheää naurua. Nuorukainen katsahti vasemmalle. Olennon kanssa perässä seurannut nuorempi Kalmanlilja käänsi myös katseensa äänen suuntaan. Kolmen pensaan muodostelman varjossa kyhjötti kumarassa joku tummaan kaapuun pukeutunut henkilö. Hän oli vetänyt päänsä yli hupun, joka myös kätki varjoonsa henkilön kasvot. Ainoastaan harmaat, pitkät hiukset roikkuivat esillä. Hän piteli vanhuuden runtelemalla kädellään kiinni ryhmyisestä sauvasta. Koko tämän varjoissa istuskelijan olemus toi väistämättä noidan prinssin mieleen. Kenties akka olikin sellainen.
”Mitä sinä täältä haet, oi pikku prinssimme?” varjoissa istuva vanha nainen kähisi, aavistuksen verran pilkallinen sävy äänessään. Tämä kysymys sai aikamatkaajan vieressä seisovan pojan hämmästymään. Pitkä nuorukainen ei nähnyt häntä tai olentoa, eikä varmasti eukkokaan, joten tuskinpa nainen oli osoittanut kysymystään hänelle. Se, mikä häntä ihmetytti, oli tieto siitä, että olento oli tuonut hänet katsomaan jotakin tähän prinssiin liittyen. Hän oli varma, että otus vei perilliset katsomaan aina hetken jonkun muinoin eläneen kuninkaan elämästä. Joten, miksi se oli poikennut perinteestä tällä tavalla?
Nuorukainen asteli lähemmäs eukkoa. ”Ounastelinkin, että olisit täällä”, hän sanoi halveksuvaan sävyyn.
”Olettepa te tarkkaavainen, pikku prinssi”, vanhus totesi.
”Täällä ei ole sinulle mitään”, nuorukainen sihahti. ”Poistu.”
”Tai muuten?” eukko kysäisi.
”Heitän sinut täältä ulos itse. Minun voimani ovat mahtavammat kuin sinun”, toinen vastasi.
”Ollaanpa sitä niin isoa poikaa”, akka nauroi. ”Luuletko saavasi oikein maailmanlaajuista mainetta noilla voimillasi, pikkuinen? Voi olla hieman vaikeaa, sillä sinä olet edelleen vain prinssi. Pelkkä nimetön pikku prinssi.”
Kaksikon keskustelua sivusta seuraillut nuori prinssi pohti, kuinka eukko julkesi käyttäytyä noin röyhkeästi Kalmanliljan suvun jäsentä kohtaan. Ikiaikaisen perinteen mukaisesti Kalmanliljan perillinen sai nimen vasta, kun oli tämän aika nousta valtaistuimelle. Se, että mainitsi prinssin nimettömyydestä, saattoi olla kunnialoukkaus, mikäli prinssi sellaisena sen näki. Pitkä nuorukainen näytti selvästi ärtyneeltä eukon lotkautuksista. ”Vielä minut tunnetaan kaikkialla. Usko pois, se päivä koittaa vielä”, hän sanoi.
”Kyltymätön kunnianhimosi on lapsellista”, eukko tuhahti. ”Sinä olet vain ihminen muiden joukossa. Tulevat sukupolvet puhuvat sinusta vain yhtenä monista muista mahtimiehistä.”
Poika säpsähti, sillä yhtäkkiä hän tunsi polttelevan kosketuksen olkapäällään. Hän käänsi katseensa nuorukaisesta ja vanhasta naisesta ja katsahti aikamatkaajaan. Ilmeisesti se kertoi, että oli aika lähteä, sillä heidän vierellään odotti samanlainen kehä, kuin minkä kautta he olivat tulleetkin. Olento lähti vetämään häntä sen suuntaan. Ennen kuin he kulkivat sen väreilevän pinnan läpi, nuori prinssi vilkaisi keskustelijoiden suuntaan vielä viimeisen kerran.
Pian prinssi äkkäsi olevansa jälleen valtaistuinsalissa, kohtaamassa isänsä lämpimän katseen. Kun olento päästi hänet irti otteestaan, poika ajatteli, ettei mokoma aikamatka ollut kovinkaan ihmeellinen. Mitä hän oli siitä oppinut?
Paitsi sen, että hän oli vain pelkkä palanen historiaa.
