Twilight: Välähdyksiä hetkistä ja jo menetetyistä tarinoista, S

[Lill-y]

Kirjoittaja: Sperling
Ikäraja: S (ainakin toistaiseksi, muokkailen ylemmäksi jos sattumoisin tulevaisuudessa tulee tarvetta)
Genre: angst, drama, romance, fluff
Paritus: vaihtelevia
Disclaimer: Meyer omistaa hahmot ja kaiken tunnistettavan, minä leikin.
A/N: Myönsin, että on kätevämpää perustaa yksinäisille raapaleille yksi yhteinen topic, joten tässä ollaan. Satunnaisia parituksia ja genrejä (joskin angstia veikkaisin ainakin näkyvän useasti), epäsäännöllistä päivitystä ja - niin. Palaute on vain ja ainoastaan tervetullutta. (:

Ajan lipumista
Eksyneitä
Linnunsydämistä
Pysähtyneet

[Lill-y]

Ikäraja: S
Genre: angst, romance (?)
Paritus: Rosalie/Heidi (minun mielessäni, ehkä tässä voi nähdä jonkin toisenkin), viittaus Rosalie/Emmettiin
Summary: Niin kuin kai tarkoitettu; eihän mikään kestä ikuisesti.
A/N: Operaatio muistitikun tyhjentäminen kauan valmiina odottaneista raapaleista.. Rosalie on hahmo, josta jotenkin on kiva kirjoittaa. Varsinkin femmeä. Hih.

Ajan lipumista

Hotellihuoneen verhot ovat ylellisen tummanpunaiset. Sellaiset, joiden läpi ei pääse siivilöitymään valoa, ei mitään, edes sitä hennosti punertavaa. Ne riippuvat ikkunoiden edessä raskaina ja peittävät ulkopuolisen, ihan kuin sitä ja ketään muuta ei koskaan tulisikaan olemaan.

Kuuletko? Aika lipuu ohi.

Huoneeseen kiemurtelee ohut savuvana jostakin, luultavasti oven alta käytävästä tai viereisestä huoneesta, jossa aamuöinen ketjupolttaja ei tiedä hotellin tiukoista turvallisuusmääräyksistä tai vain välitä. Savu tunkeutuu eteenpäin ja jää ilmaan muodostamaan kuvioita, jotka kietoutuvat hiljaa ympärille ja katoavat hetkessä. Niin kuin kai tarkoitettu; eihän mikään kestä ikuisesti.

Sinun luulisi tietävän. Kuolemattomatkin kuolevat, me tuhoamme itse itsemme.

Sormet hiipivät yhtä hiljaisesti takaisin iholle. Omilla kasvoilla välähtää hymy ja luomet sulkeutuvat sadasosasekunniksi, selkään piirtyy kaaria ja vain ne tarkoittavat jotakin. Kumpikaan ei puhu, ei edes kuiskaa, risteilevien polkujen kartta solisluilta lantiolle kertoo jo tarpeeksi. Ja ne jäävät siihen, muistutuksiksi, polttomerkeiksi marmori-ihoon.

Eikä ajatuksiin pääse hiipimään muuta. Ei kiharoita, edes hymykuoppia; ei niillä ole väliä enää, ei millään ole. Täällä, kivimuurien kaupungissa jokainen on uusi, kaiken kestäväksi kuvitellun saattaa vielä muuttaa ja vanhan haudata hipaisuilla pois.

Mahonkihiuksinen hymyilee veren punaamilla silmillään, eikä hymy arvostele tai tuomitse mitään. Täydellinen, varsinkin sellaiselle, joka haluaa vain unohtaa.

Se on väärin vain, jos sanot niin.

Volterra pysyttelee hiljaa.

[Lill-y]

Ikäraja: S
Genre: fluff, angst, drama
Paritus: Rosalie/Alice
Summary: Molemmat kuulevat kaiken kuitenkin: etäiset haaveet kuiskivat toisista tarinoista, jotka on jo menetetty.
A/N: Puolitoistaraapale, jonka kanssa jostain syystä oli valtavasti ongelmia. Paritukseen tykästyin, haluaisin ehkä kirjoittaa näistä kahdesta lisääkin.

Eksyneitä

He vain istuvat siinä, hiljaisuudessa. Aamu ei ole kunnolla alkanut, ruohonkorsilla milli milliltä alaspäin valuva kaste välkehtii pilkahtelevasta valosta ja jossain kauempana laulaa jokin lintu – mustarastas, sirorakenteisempi tunnistaa, eksynyt (niiden ei kuuluisi elää täällä). Aika valuu silmien ohi ja sormet takertuvat ranteiden ympärille, kumpikaan ei sano mitään ääneen ja molemmat kuulevat kaiken kuitenkin: etäiset haaveet kuiskivat toisista tarinoista, jotka on jo menetetty.

”Olemmeko me mitään?”

Kevään alussa ne tuntuivat mahdollisilta. Toinen heistä tanssahteli kukka korvan takana niittyjen läpi ja askarteli auringonkukista seppeleen, jota toinen piti iltaan asti. Hymyileminen oli yksinkertaista, kasvojen kurottautuessa lähemmäs toisiaan puut olivat ainoita, jotka näkivät.

”Me olemme kaikki, Rose. Kaikki.”

Ei sen ollut tarkoituskaan olla mitään vakavampaa. Eikä sillä ole väliä enää, eihän millään ole, heillä on vielä hiljaisuus ja pala hetkeä jaettavaksi. He istuvat vain, kahdestaan, päivä valuu sormien lomasta, kastehelmipisarat kuolevat ja linnut (eksyneitä tai ei) lopettavat ennen iltahämärää.

Heille ei ole muuta tarinaa.

[Lill-y]

Ikäraja: S
Genre: drama, fluff, angst
Paritus: Renesmee/Nahuel
Summary: Kaksi räpyttelevää sydäntä.
A/N: Kdjfg. Vanha, varmaan kuukausia koneen syövereissä majaillut, en edes oikein tiedä, mitä itse ajattelen tästä. Mutta jos nyt kuitenkin, vaikka tämä onkin... tällainen. Haha, no joo.

Linnunsydämistä

Viidakko kiemurteli ympärillä ja tuntui hengittävän niskaan. Se kietoutui heihin, niihin hetkiin ja ajatuksiin kerälle niin tiukasti, ettei mitään muuta koskaan voisikaan olla, ei kuuluisikaan.

Tytön kiharat levittäytyivät pään ympärille tavallista vapaampina ja lehtien täplittäminä. Poika ei malttanut irrottaa niistä katsettaan, ei hetkeksikään, vaikka tyttö olikin sulkenut silmänsä jo kauan sitten ja näytti nukkuvan. Paahteisessa iltapäivässä hän vaikutti melkein kuvitellulta.

”Renesmee”, poika kuiskasi lumoutuneena. Ei vastausta. Hän hymyili suupielellään ja vastusti halua tarttua tyttöä kädestä, asettui selälleen eikä huomannut tytön olevan salaa valveilla ja poissa.

Kaksi räpyttelevää sydäntä. Siipinä se hetki ja sanattomuus; toisen uskoessa mahdollisuuksiin toisen linnunsydän kaipasi pois.

[dramaqueen]

Kerta kaikkiaa ihania ovat! <3 Todella herkkää ja taitavaa kuvailua... siis WAU...! Niin no siis tämä ei nyt tainut olla kovin tuottoisa kommentti, mutta ei voi mitään 

Hmm tää on nyt aika outo ja jokseenkin sattumanvarainen juttu, mutta saako kenties kysyä yhtä palvelusta? Pakkohan ei ole, mutta ajattelin nyt vain kysyä...

[Anskubits]

Kerta kaikkiaa ihania ovat! <3 Todella herkkää ja taitavaa kuvailua... siis WAU...! Niin no siis tämä ei nyt tainut olla kovin tuottoisa kommentti, mutta ei voi mitään 

Hmm tää on nyt aika outo ja jokseenkin sattumanvarainen juttu, mutta saako kenties kysyä yhtä palvelusta? Pakkohan ei ole, mutta ajattelin nyt vain kysyä...

Lainaan nyt dramaqueen'iä ja toivon vaan jatkoa. Väsyttää kauheesti :/

[Lill-y]

dramaqueen ja Anskubits, kiitos kommenteista! On hienoa kuulla, että joku näitäkin jaksaa lueskella, vaikka joo, julkaisutahtini tosiaan on tällainen hidas ja sattumanvarainen. Anteeksi siitä. Kiitoksia molemmille! (:

Ikäraja: S
Genre: angst, drama
Paritus: Quil/Embry
Summary: Heidän hengityksensä voi nähdä huuruavan ilmassa.
A/N: Koska siitä on kauan, kun olen viimeksi kirjoittanut Quil/Embryä, joka on aika ♥. Haasteeseen Rare10!

Pysähtyneet

Huoneen ilma on jäänyt paikoilleen. Tunkkaisena, harmaana ja sellaisena, jota on vaikea hengittää, se löytää tiensä keuhkoihin mutta on aivan liian pölyistä ja tukahduttavaa, jotta Quil kestäisi sitä. Liian pysähtynyttä. Hän nousee vuoteelta irvistäen, vilkaisee syvässä unessa vielä lepäävää hahmoa ja astelee huoneen poikki ja kuistille miettimättä kahdesti tai viitsimättä edes sulkea ovea takanaan, toinen ei herää kuitenkaan.

Ilmassa saattaa olla pakkasta. Hän on näkevinään kuuraa ruskistuneen nurmikon pinnalla muttei lopulta ole varma, ei edes välitä. Eihän hänellä ole kylmä. Ei ikinä enää, ihot ovat liian viileitä omaa tulikuumaa hehkua vasten, huolettomat autotalli-iltapäivät ovat kuolleet ja kaikki pyörii ympyrää. Sudeksi, ihmiseksi, takaisin.

Quil vetää syvään happea sisään, tuntee sen helpottamattomana henkitorvessa ja etsii hetken ajan sytytintä, kunnes muistaa, että hän ei polta.

”Quil?” Epämääräisestä sanasta on melkein vaikea saada selvää. Kuluu puoli minuuttia ja Embryn askeleet kuuluvat kantautuvan kuistin halki, niiden ääni tummaa puupaneelia vasten on hiljainen.

Heidän hengityksensä voi nähdä huuruavan ilmassa. Quilin hengitys, Embryn hengitys, ne sekoittuvat toisiinsa ja katoavat, ovat ainoita, jotka tässä hetkessä muuttuvat. Puiden lehdet eivät liiku, pilvet ovat pysähtyneet, edes yksikään pihapiirin linnuista ei laula. Nekin ovat kyllästyneet tähän, toisiinsa, kaikkeen.

Embry painautuu Quilin selkää vasten; se iho on ainoa, joka on enää lämmin.