// Alaotsikko: Hermione/Ginny, angst, romance
Beta: Guadalupe
Genre: femme, angst, romance, drama
Ikäraja: S
Paritus: Hermione/Ginny (taustalla Hermione/Ron)
A/N: Osallistuu vuodenaikahaasteeseen talvella, ja yhtyeen tuotanto - haasteeseen Avrilin biisillä Forgotten. Tää on mun ensimmäinen (ja todennäkösesti viimenen) femme.
Suuret kiitokset Gualle joka jakso tän betata <3
----
Oli jo pimeää, kun kuljin kotiini. Oli olemassa hyvin vähän asioita, joita noidan täytyi pelätä, eikä kaduilla kulkeminen kuulunut niihin. Enemmän huolta minulle tuotti se, että olin pukeutunut aivan liian kevyesti kyseistä talvipäivää varten.
Sillä kerralla minä kuitenkin pelästyin, kun olkapäähäni koskettiin. En uskaltanut katsoa takanani olevaa.
“Hei Hermione”, sanoi tuttu ääni, ja nyt vihdoin käännyin ympäri. Hymy kohosi kasvoilleni, kun näin naisen. Meidän viime tapaamisestamme oli kulunut aivan liian kauan aikaa.
“Ginny”, sanoin ilahtuneena, mutten silti onnistunut hillitsemään hampaideni kalinaa. Ginny hymyili.
“Sinulla taitaa olla kylmä? Mennään minun hotellilleni.”
Olisin kovasti halunnut kysyä, mitä nainen teki Lontoossa. Minä olin kuullut Harryn ja Ginnyn erosta, mutta sen jälkeen Ginny oli kuulemani mukaan lähtenyt muualle. Selvästikin hän oli nyt palannut. Tätä tietoa jokainen aivosoluni yritti rekisteröidä, hyvin laihoin tuloksin. Loppujen lopuksi päässäni vain pyöri.
Matkalla sain kuulla Ginnyn kiertäneen Eurooppaa. Sen tarkemmin minun ei kuitenkaan tarvinnut tietää. En halunnut tietää.
Kuuntelemisen sijasta katselinkin Ginnyn kasvoja. Niissä ei ollut mikään muuttunut, jokainen pisama oli vanhalla paikallaan. Kuitenkin ne olivat niin erilaiset. Hänen poskensa punoittivat kylmästä, hänen silmänsä kiiltelivät innosta hänen selittäessään matkansa kohokohtia, ja hänen hiuksensa olivat huurteesta valkoiset.
Maa nitisi kovaäänisesti jalkojemme alla kävellessämme. Puita koristivat puhtaan valkoiset lumipeitot.
Ginny oli ilmeisesti saanut juttunsa loppuun, sillä tuli aivan hiljaista. Jostain kaukaa kuului hetken aikaa vaimea auton ääni, mutta sitten jälleen hiljeni. Vain talvella saattoi olla sellaista. Silloin hiljaisuus on mahdollista, ja sitä saattoi jäädä kuuntelemaan. Muulloin kaikilla on liian kiire tekemään eri asioita. Kyllä, ne hetket ovat timantteina kivien joukossa. Niitä täytyi pystyä arvostamaan.
Olimme liian pian hotellilla. Ginny pyysi avaimensa vastaanotosta. Sen jälkeen me menimme hissillä ylimpään kerrokseen, jossa oli ainoastaan kaksi ovea. Ginny avasin toisen niistä, ja sisään päästyäni minä huokaisin.
“Sviitti?” Sain sanottua. Ginny virnisti. Tämä oli jotain aivan hänen tapaistaan. Ikkunasta näkyivät varmasti kaikki Lontoon valot.
“Kuule. Miksi sinä tulit?” Käännyin Ginnyyn päin odottamaan vastausta.
“Kyllä sinä tiedät miksi minä tulin”, hän huokaisi ja käveli luokseni. Hän kosketti hellästi poskeani, ja painoi huulensa hellästi omiani vasten. Hän kokeili varovasti, aivan kuin tämä olisi meidän ensisuudelmamme. Niin kuin ensimmäisellä kerrallakin, minusta tuntui, että kuuluin tähän paikkaan. Toivoin, että hetki kestäisi ikuisesti. Mihin minun muka pitäisi mennä, minullahan oli tässä kaikki. Onnistuin kuitenkin keräämään jostakin aivojen perukoilta muutaman järjen hivenen, ja työnsin Ginnyn hitaasti pois.
“Ei”, sanoin hiljaa, mutta Ginnyn läsnäolo oli niin vahvaa, etten tuntenut olevani oikeasti sitä mieltä. Nainen katsoi minua hetken.
“Minä tulin sinun takiasi takaisin, ja sinä tiedät sen. Mikä siis on ongelma?”
“Sinä teit jo kerran valintasi. Sinä otit Harryn minun sijastani. Tiedätkö miltä se tuntui? Minulla kesti kauan hyväksyä se. Mutta hyväksyin. Ja lopulta tein oman valintani. Minä olen nyt onnellinen. Miksi sinä et voi nyt vuorostasi hyväksyä sitä?”
Ginny katsoi minua epäilevästi.
“Minä en koskaan tule rakastamaan Ronia yhtä paljon kuin sinua. Hän on kuitenkin hieno ja luotettava ihminen, enkä voisi koskaan särkeä hänen sydäntään. Tehdä samaa, minkä sinä teit aikanaan minulle.” Auoin suutani hetken yrittäessäni sanoa jotain, mitä en olisi todella halunnut. En meinannut pystyä. Se tuntui liian lopulliselta.
“Taitaisi olla parasta, ettemme näkisi enää toisiamme. En kuitenkaan usko sen olevan mahdollista. Kohtaamme joskus Kotikolossa. Joskus Billin lasten syntymäpäivillä. Mahdollisesti joskus jopa Ronin ja minun lasten juhlissa. Mutta sinun kannattaa muistaa, että silloin minulle puhuminen on turhaa. Sinä et nimittäin ole minulle enää olemassa. Joskus olit minulle tulta, tästä lähtien olet enää hiilipölyä. Niin on kaikille parasta.” Tosiasiassa se olisi parasta vain minulle. Tiesin, että jos puhuisin Ginnyn kanssa - reagoisin hänen olemassaoloonsa - joskus tulisi vielä se päivä, kun menettäisin kaiken itsehillintäni ja lähtisin hänen mukaansa. Ja se ei olisi oikein.
Avasin oven ja katsoin Ginnyn hämmästynyttä ilmettä vielä kerran. Hänen kauniita kasvojaan, jotka kerran olivat minulle ne kaikista tutuimmat. Kaikista rakkaimmat.
“Joten… Hei.” Suljin oven ja lähdin hotellista niin nopeasti kuin pääsin. Ulkona mietin, että olinkohan sittenkään toiminut viisaasti. Sanat olivat tuntuneet veitsiltä kurkussa, kun päästin niitä ulos. Jos Ginny ei olisi aikoinaan lähtenyt Harryn matkaan… Ei, sitä oli nyt turha miettiä. Elämä oli tässä ja nyt.
Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin ja annoin niiden lopulta tippua maahan. Niistä muodostuisi jääkiteitä. Jäätyneitä kyyneleitä.
Kohotin vielä katseeni hotellin ylimpään ikkunaan ja tunsin yhtäkkiä kaikki tunteet, jotka olin Ginnyn takia ikinä tuntenut. Ystävyys. Rakkaus. Pettymys. Suru. Ja nyt - kaikkein viimeisimpänä - helpotus.
I'm giving up on everything
Because you messed me up
Don't know how much you
Screwed it up
You never listened
That's just too bad
Because I'm moving on
I won't forget
You were the one that was wrong
I know I need to step up and be strong
Don't patronize me
Have you forgotten
Everything that I wanted
Do you forget it now
You never got It
Do you get it now
Gotta get away
There's no point in thinking about yesterday
It's too late now
It won't ever be the same
We're so different now
----
A/N2: Sitä kommenttia? (:
