Thelina: kiitos kovasti! ♥ Minä olen ihan ihastunut tähän paritukseen nyt, kun vihdoinkin sain fikin monen vuoden jälkeen näistä kahdesta rustattua. Jotenkin olen aina yhdistänyt teen Remukseen ja Nevilleen molempiin tosi vahvasti, en nyt muista onko canonissa mitään pohjaa sille, mutta kuitenkin. :')

rosegold: aaaa kiitos kehuista! ♥ On ollut ihanaa kirjoittaa pitkästä aikaa suomeksi.

Tunteita saa muustakin kuin ikuisesti jonkun tietyn joukkueen mukana elämisestä ja kuolemisesta. Niitä tappioiden tuskia ja voittojen riemuja saa kokea tarpeeksi maajoukkueiden mukana, kun siitä ei pääse millään eroon, mutta joukkuelajit seuratasolla on hauskempaa kun ei sido itseään joukkueisiin vaan etsii tai ihan vain löytää etsimättäkin kaikkia typeriä syitä seurata ja nauraa eri asioille.  No mä en Liigaa seuraakaan mutta änärissä ainakin tuntuisi ihan hölmöltäkin olla henkeen ja vereen jonkun joukkueen puolella. Sen sijaan voi olla joitakin yksilöitä/joukkueita vastaan ja nauraa yleisesti kaikille yksilöille samalla kun ihailee jotain yhtä typerää kuten rystylättyjä.

Hohoo tämä on niin mahtava 🤩

Ensinnäkin ihanaa että olet innostunut MV:stä ja jaksat kannustaa ❤️  (ja tarvittaessa kritisoida 🤣) ja herranjestas, tää ficci on kultaa. Repeilin tälle pahasti jo viikonloppuna ja tää vaan paranee vanhetessaan, vähän niin kuin maustekakku 😂

Voi hiivatti, oliko hän sekoamassa muustakin kuin Weasleyn hiljaisesta läsnäolosta ja kalpeankomeasta olemuksesta, vai juuri niistä? Saiko niistä edes seota, saisiko hän potkut, mitä ja miksi ja voi helvetti hän todella tarvitsi unetonta unta –

Voi Oliver 😂❤️ petiin siitä.

Kunhan vain Flint pysyisi poissa hänen unistaan, Oliver ajatteli hortoillessaan ulos Griggsin toimistosta.

Tarviin tästä jatko-osan missä Flint on vuorostaan pyytämässä sairaslomaa nähtyään Oliverista vastaavanlaisia unia xD

Kiitos vielä tästä, tää on aivan paras ja piristi työviikkoa kovasti!

Oli hurjan nätti teksti. Jotenkin tykkäsin siitä, kun tee oli pahaa ja kuivakakku ei sen parempaa. Tämä sopi tähän päivään, kun tuskastuttaa melkein vapun säätila. Kiitos, kirjoitat kauniisti. ♥

Ficin nimi: Kauhukliseitä ja pedanttia pelkuruutta
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Bucchigiri?!
Ikäraja: S
Mukana: Jabashiri/Hagure
Genre: Pehmoilulla silattu slice of life ja vainoharhailu 😂

Summary: Mistä joku leffamörkö olisi edes osannut käydä hänen kimppuunsa juuri sinä yönä, kun hän sitä eniten odotti?

A/N: Ahkerana kauhuleffojen harrastelijana olen parikin kertaa käynyt läpi samanlaisia fiiliksiä kuin Jabashiri. 😄 Tämä shippi on kyllä niin soma. ❤️ Osallistuu haasteeseen Fandomkohtaiset OTP:t.



***



Koko illan Jabashiri oli kauhulla seurannut kellon viisareiden siirtymistä kohti yötä, se kun tarkoitti sitä, että jossain kohtaa oli syytä käydä unille. Mitä ajankohtaisemmaksi asia tuli, sitä hermostuneemmaksi kävi myös hänen mielenlaatunsa. Että pitikin kauhuelokuvan katsomisen vaikuttaa sillä tavalla.

Ryhtiä, nynnerö, Jabashiri käski itseään harjatessaan hampaitaan ja tuijotti peiliin tomerasti kuin olisi haastanut itsensä tappeluun. Sitähän se olikin, henkistä kamppailua. Sietikin hänen päästä alitajuntansa yläpuolelle ja todeta, että Pimeiden huoneiden sisaret oli ollut kauhuelokuva siinä missä moni muukin.

Olihan tekele vilissytkin kliseitä ja köykäistä juoniasetelmaa, mutta samalla se oli sisältänyt muutamia niin karmivia kohtauksia, ettei Jabashiri ollut pitkään aikaan nähnyt vastaavaa. Ohjaaja oli todella tiennyt, mitä oli tekemässä, Jabashiri tuumi napatessaan hammaslangan käteensä. Kun hän sulki peilikaapin oven, hän oli saada sydänkohtauksen Haguren tupsahdettua hänen taakseen ääneti kuin metsäjänis.

“Faamawi!” Jabaahiri ärähti melkein kiskaisten sekä hammastahnansa että -harjansa väärään kurkkuun. “Äwä kummiffewe!”

“Anteeksi, Ryuu-chan, olisi pitänyt sanoa jotain! Tulin hakemaan kosteusvoidetta”, Hagure pahoitteli. Jabashiri päästi tuhahduksen ja avasi peilikaapin uudestaan ottaakseen sieltä kosteusvoidetuubin. Hammasharja yhä suussaan hän puristi sormelleen nokareen valkoista rasvaa ja sipaisi sitä pienet läntit Haguren nenälle ja poskipäille. Tämä hymyili hänelle suloisesti ja hieroskeli voiteen kasvoilleen. Sen jälkeen Hagure seisahtui hänen taakseen ja kietoi kätensä hänen vyötärönsä ympäri. Jabashiri viimeisteli hammaspesunsa kumppaninsa tiukassa syleilyssä ja suunsa pyyhittyään venkoili itsensä kasvot Hagurea kohti vastatakseen tämän halaukseen. Heillä oli muutenkin tapana osoittaa kiintymystään fyysisesti, mutta etenkin sillä hetkellä halailu oli erityisen lohduttavaa. Haguren läheisyys auttoi Jabashiria unohtamaan kauhuelokuvan jälkeiset häiritsevät asiat suorastaan ylivertaisesti.

“Pitäisikö painua pehkuihin?” Jabashiri mutisi Haguren hiuksiin.

“Mm-hmm... Alkaa olla aika väsy”, Hagure virkkoi ja hetken kuluttua johdatti hänet oikein kädestä pitäen makuuhuoneeseen.

“Seinän puoli vai toinen?” Jabashiri kysyi tuttuun tapaan, vaikka aavistikin jo, mitä mieltä Hagure olisi. Heillä ei ollut vakiintuneita nukkumapaikkoja, ja koska molemmat viihtyivät seinän vieressä, heillä oli tapana ottaa vanha kunnon kivi paperi sakset -peli päättämään aina parin seuraavan yön järjestelyistä. Kyseisen herrasmiessopimuksen myötä Jabashiri oli joutunut päästämään Haguren seinän puolelle enemmän kuin usein, mutta häpeä oli tietysti hänen. Olisi ollut syytä opetella KPS-mestariksi, jos sellainen olisi ollut mahdollista.

“Seinän puoli tietysti”, Hagure virkkoi haastava virne suupielessään.  “Vai?”

“Totta kai!” Jabashiri murahti yhtä lailla virnistäen. Samalla hänen tosin olisi tehnyt mieli esittää pari lisäperustelua sille, miksi Haguren olisi ollut syytä päästää hänet sillä kerralla seinän viereen. Yksinkertaista: häntä pelotti kauhuleffan jäljiltä ja seinän vieressä nukkuessa hän koki olevansa paremmassa turvassa.

Sen sanominen ääneen vain oli kaukana yksinkertaisesta. Jabashiri saattoi kuvitella, miten hänen pallinsa kutistuisivat rusinoiksi ja kaikki miehisyys haihtuisi savuna ilmaan, jos hän menisi avaamaan suunsa. Typerintä koko jutussa oli kuitenkin se, ettei kyse todella ollut muusta kuin hänen egostaan. Jos hän olisi mutissut toiveensa ja perusteensa ääneen, Hagure olisi katsonut häntä tapansa mukaan hellästi ja suorastaan vaatinut häntä pötkähtämään seinän viereen. Hagure oli hänelle liian hyvä kaikilla maailman mittapuilla, sen hän tiesikin jo vuosien kokemuksella.

Jabashiri mutristi suupieliään keskittyessään KPS-otteluun. Ettäkö hän kieltäytyisi reilusta haasteesta nössöyden vuoksi? Paskat.

Haguren silmät loistivat innosta. “Ekasta poikki. Syteen tai saveen, Ryuu-chan!”

“Hah, katso ja itke! Kivi... paperi... sakset!”

Parin sekunnin päästä kävi selväksi, että se oli taas kerran hänen hommansa katsoa ja itkeä.

“Miten vitussa mä hävisin taas?! Mitä taikuutta sä aina käytät?” Jabashiri ärisi ja mulkaisi anteeksipyytävän näköistä Hagurea.

“Paha sanoa!” tämä virkkoi. “Mutta jos välttämättä haluat, voit kyllä –”

“Pah, äläpä jauha roskaa. Sun voitto, sun palkinto!” Jabashiri tuhahti ja tyrkkäsi kumppaninsa lempeästi lähemmäs heidän sänkynsä seinänpuoleista paikkaa. “Onnea sitten vaan, jos seinästä tulee yöllä joku aavekäsi kiskomaan sut toiseen ulottuvuuteen.”

“Mitäh? Hyii, Ryuu-chan!” Hagure naurahti ja pujahti heidän leveän täkkinsä alle. “Lupaan kyllä herättää sinut, jos minua ollaan kiskomassa johonkin...”

“Teepä se. Katsotaan, onnistutko, kun meikäläinen vetää hirsiä niin makeasti ja kivasti juuri tässä...”

Hagure haukotteli makeasti ja pöyhi tyynyään. “Olet niin huono häviäjä.”

“Sinä turpa kiinni nyt...!” Jabashiri myllersi tiensä peiton alle ja hautasi kasvonsa Haguren kaulaan samalla, kun tämä kihersi naurusta ja oli venkoilevinaan karkuun.

Parinkymmenen minuutin päästä Jabashiri möllötti selällään ja kuunteli Haguren autuaan syviä hengenvetoja. Tämä oli tapansa mukaan purjehtinut höyhensaarille minuuteissa ja jättänyt hänet rannalle ruikuttamaan. Varsinaista rakkautta, pöh. Jabashiri pohti, josko joku ystävällinen sielu olisi voinut tulla paikalle ja kumauttaa häneltä tajun kankaalle, mutta samalla hän tiedosti, ettei todellakaan kaivannut heidän asuntoonsa mitään ylimääräisiä sieluja.

“Ota toinen kahvi...” Hagure höpötti unissaan, ja Jabashiri kääntyi makoilemaan kasvonsa tätä kohti voidakseen ihastella tämän komeaa suloisuutta niin paljon kuin sielu sieti. Sen olisi luullut toimivan mitä parhaimpana harhautuksena kauhuelokuvan jättämästä tunnelmasta, mutta vielä mitä: Jabashiri tiedosti pötköttävänsä kuin mikäkin tarjolla lojuva kyljys selkä avoimena mahdolliselle tunkeutujalle. Eikä hän välttämättä olisi edes kuullut sellaisen saapuvan, jos se olisi joku yliluonnollisia kykyjä omistava mörkö.

Kannattiko hänen jäädä katselemaan kullanmuruaan ja ottaa riski, että joku seisahtuisi hiljaa hänen taakseen?

“Helvetti...” Jabashiri jupisi ja kääntyi myrtyneenä kasvot kohti huonetta. Kerrostalo heidän ympärillään oli rauhallinen mutta päästeli silti tavanomaisia pikku ääniä, jotka eivät päiväsaikaan tai muina öinä olisi häirinneet häntä vähääkään. Nyt sitäkin enemmän. Hän oli 22-vuotias ja säikkyi tavallisia talon ääniä. Sillä lailla. Tosiasiat tekivät kipeää.

Jabashiri puhalsi ilmaa tyytymättömästi nenänsä kautta ja yritti järkeillä asioita. No niin, he olivat Haguren kanssa menneet katsomaan elokuvan nimeltä Pimeiden huoneiden sisaret. Elokuvan, jonka oli ohjannut sejase, ja joka oli kuvattu sielläjatäällä. Se oli ollut teknistä hupia ja kuten hän oli aiemmin todennut, vähän halpamaistakin pelottelukeinoineen. Pimeät nurkat ja mustat seittimäiset hiukset toimivat siihen asti, kun niistä voitiin alkaa puhua kliseinä. Tuskin sellaisia oli hänellekään luvassa sinä yönä.

Mistä joku leffamörkö olisi edes osannut käydä hänen kimppuunsa juuri sinä yönä, kun hän sitä eniten odotti? Sellaisesta ei olisi saanut kummoistakaan kauhuelokuvaa. Leffoissa tyypit olivat usein autuaan pihalla vaaroista ja niin typeriä, että sietivätkin saada kummituksilta selkäänsä. Hän oli toista maata.

Tulkoon vain, Jabashiri ajatteli uhmakkaana ja mulkoili makuuhuoneen nurkkaa, joka olisi ollut potentiaalinen lymypaikka jollekin yliluonnolliselle oliolle. Hänen silmänsä vaelsivat huoneen ovelle ja tajutessaan sen olevan pienesti raollaan hän oli saada halvauksen. Usein ovi olikin öisin hieman auki, mutta sinä yönä Jabashiri ei olisi voinut kuvitellakaan elävänsä asian kanssa. Hän nousi jalkeille ja tarttui ovenkahvaan tajuten samalla, että jossain muuallakin saattoi olla ovi auki. Heidän asuntonsa ei ollut järin suuri, mutta oli hänen silti tarkistettava parvekkeen, kylpyhuoneen ja vessan ovet, jotta ne olivat varmasti kiinni. Oli se sitten tilapäistä pedanttisuutta tai silkkaa pelkuruutta, ainakin hän oli tyytyväisempi. Saattoi se olla pedanttia pelkuruuttakin.

Palatessaan takaisin makuuhuoneeseen Jabashiri jäi toljottamaan Hagurea, joka oli unissaan pyörähtänyt keskelle sänkyä, ehkä jopa lähemmäksi huoneen puolta kuin seinää. Suurin piirtein ainakin. Jabashiri arvioi tilannetta hetken ja olankohautuksen perästä könysi itsensä seinän puolelle, jossa oli hänelle juuri mukavasti tilaa. Se oli kuin vähän järjestettykin juttu.

“Siirryitkö tahallasi?” hän kysyi hiljaa naurahtaen ja sipaisi Haguren poskea.

“Hmmmmmm”, Hagure mumisi unensa keskeltä ja aiheutti Jabashirille pienet kauhun väreet. Hagureko hänelle sitten aikoi kummitella? Varsinainen juonenkäänne!

“Olepa kunnolla...” Jabashiri töytäisi Hagurea lempeästi, jolloin tämä kääntyi selälleen ja alkoi kuorsata pehmeästi kuumottavan mutinan sijaan. Jabashiri virnisti ja arveli, että saisi sitä kuunnellessaan viimeinkin unen päästä kiinni. Se oli tuttua ja mukavaa, ja hitto vie teki hänen olonsa turvalliseksikin. Kummitustenkin olisi sietänyt säikkyä moista söpöä murinaa.