3.
T U N T E M A T T O M A N  T O T U U S
     


Kállomá on aina läsnä. Se on sekuntien välissä. Siellä missä hehkulamput vilkkuvat. Melkein kätesi ulottuvilla, samalla 
valovuosien päässä täältä. Öisin voit kuulla sen humisevan ulkona tuulessa, resonoivan hiljaa ikkunaruuduissa ja 
sydänkammioissa. Kállomá on peilien takana ja pistorasioissa. Musiikin herättämissä tunteissa. Mummosi 
ruokakomerossa. Kállomá on aina läsnä, mutta sitä ei voi saavuttaa. 
     Niin oli ennen. Nykyään asiat ovat toisin. Todellisuus sellaisena, kuin te sen tunnette, on rikki.
     Varýsh on matkannut kaupungin huojuviin varjoihin. Lune torkkuu yhä pikkulapsen lailla, kaukana 
savun täyttämästä ilmasta siellä, missä paratiisin villikukat keräävät auringonsäteitä. Hän hymyilee 
unissaan. Hymy on hämmentävän tuttu; se muistuttaa Varýshia jostain kauan sitten aikaan hälvenneestä, 
mitä hän ei halua muistaa. Hän ei liiemmin rakasta sitä, kun se tapahtuu. Hymyt kuin aaveet 
tuntemattomien ihmisten kasvoilla. 
      Suru saapuu odottamattomana tunkeilijana rintaan ja tekee särön. Tämä viattoman näköinen, varttia
vaille orpo tulenystäväkö on se, jonka… ei, sitä aihetta Varýsh ei mieluiten ajattele ollenkaan.
     Hän kaivaa takintaskustaan auton avainten vierestä sytyttimen ja pienen savukerasian. Esine on 
Eteläisen Neljänneksen kaukaisten saarten kallista eebenpuuta, koristeltuna seitinohuin kultakiehkuroin 
– hopearasia varastettiin häneltä vuosikymmeniä sitten. Varýsh poimii rasiasta yhden pitkän, kapean 
rullan rafikja chalivaa, sytyttää sen ja aloitti rauhallisen poltteluhetken odotellessaan Lunen heräämistä. 

                                                                   *


Lune herää sateen harmauteen ja tavanomaiseen kiihdyttävien moottorien, etäisten sireenien ja
autontorvien konserttiin jäsenet kankeina ja selkä särkien. Hän kuoriutuu ulos viltistä ja venyttelee. 
Luodessaan ensimmäisen katseen ympärilleen hän on vähällä huutaa. 
     Rakennustelineen reunalla kököttää tympääntyneen näköinen herrasmies. Hän pyörittelee kävely-
keppiään silmät hatunreunan piilottamina. 
     Lune perääntyy. Muukalainen loksauttaa taskukellonsa kannen kiinni.
     ”Hauska nähdä sinuakin.” Mies kohottaa nyt leukaansa. ”Ole hyvä ja selitä.”  
     Lune tuijottaa vihreään ja siniseen silmään järkytyksestä mykkänä. Hänet on ajettu nurkkaan. Jokin 
kesytön kynsii rintakehässä ja pitää aistit kirkkaina. Vanhalta metsältä ja kaikenlaiselta kalliilta tuoksuva 
mies mulkoilee ärtyneen näköisenä. Lunen aivot käyvät jälleen ylikierroksilla, mittailevat tilanteen eri 
mahdollisuuksia ja kirkuvat häntä pakenemaan, mutta hän arvaa idean olevan huono.  
     ”Kuka sinä olet?” Lune kähähtää ja mulkoili tulijaa pullistunein, hätääntyneen eläimen silmin. 
     Jostain syystä mies räpyttelee hetken sen kuullessaan. Hän vaikuttaa olevan sanomaisillaan jotain, 
mutta muuttaa mielensä. Hän nousee seisomaan.
     ”Varýsh Winearty palveluksessasi, ystäväni.” Hän tekee Lunen mielestä liioitellun kumarruksen hattu 
toisessa kädessä. ”Wisteriakartanon uusi, ahem, rehtori. Olen täällä tätisi Demaine Sharrockin 
hälyttämänä.”
     ”Mitä?” Lune hätkähtää. ”Mutta… mutta valot eivät toimineet, ja tätini…”
     ”Jokin vaikuttaa säikäyttäneen sinut ulos nahoistasi”, Varýsh naurahtaa alakuloisesti. 
     ”Aika useat asiat.”
     ”Vakuutan sinulle, kaikki on kunnossa, ainakin kutakuinkin. Tätisi odottelee sinua viedäkseen
sinut Wisteriakartanoon. Koulu odottaa sinua. Tätisi oli hädissään, olit kuulemma… kadonnut.”
     Sana aiheuttaa Lunessa väristyksiä, joita muukalainen ei milloinkaan kykenisi ymmärtämään. Hän 
vetäytyy hitaasti niin kauas miehestä kuin pääsee.  
     Varýsh näyttää ihmisihoon naamioituneelta lohikäärmeeltä: kaikki arpisista käsistä ja hatun alta 
tuijottavista kaksivärisistä silmistä hänen raskaisiin, vakaviin piirteisiinsä, joissa kuitenkin on jäljellä jotain 
nuorekasta. Hän sipaisee syksyisenruskeita hiuksiaan, jotka on kammattu siististi taaksepäin ja asettaa 
hatun takaisin paikoilleen hiukan kallelleen. Lunen rinnassa takova pelko alkaa hitaasti rauhoittua. 
Demaine on siis yhä elossa. Pelko vaihtuu ärtymykseen. 
     ”Olen tarpeeksi vanha olemaan hukuttautumatta vahingossa lintualtaaseen. Kuinka edes löysit 
minut?”  
     ”Ei kuulu sinulle!” Varýsh heilauttaa kävelykeppiään niin että suhahtaa. Sen kärki osoittaa Lunea
kasvoihin. ”Sinun pitäisi olla omassa huoneessasi. Sen sijaan olet lähes sadan metrin korkeudessa, 
nukkumassa kellotaulun edessä.” Hän vetää kepin pois. ”Onko mitään sanottavaa?” 
      Lune pakottautuu käyttäytymään normaalisti, vaikka kellotornin ympäristöön kerääntyy varis-
parvia. Tyhjät linnunsilmät tuijottavat häntä ilmasta. 
     ”Olin lintubongaamassa. Oletko ikinä nähnyt viiksitimalia? Sympaattisia pikku kavereita.”  
     Varýsh luo häneen äärimmäisen kummeksuvan katseen ja on hetken ajan puhumatta.
     ”Pidätkö minua hölmönä? Eihän sinulla ole edes kiikareita.”
      Lune tuumailee muutaman sekunnin ja osoittaa sitten ohimoaan.
      ”Kirotun hyvä näkö.” 
      Varýsh hengittää raskaasti nenänsä kautta ja pyöräyttää silmänsä raakkuviin taivaisiin. Lune on hyvä 
pelaamaan tätä peliä kaikkien kanssa, joilla on tarpeeksi patoutunutta kroonista ärtymystä sisällään – tai
kroonista harmautta, kuten hän myös tykkää kutsua sitä. Se on puolustuskeino. Ja Varýsh näyttää tosissaan 
harkitsevan rauhallisen roolinsa viskaamista kaatopaikalle. Seistessään telineen reunalla kellotornin 
varjossa, nahkatakissa, joka on liian kulahtanut beigeen pukuun verrattuna ja viimeinenkin toivo 
ihmiskuntaan heitettynä hän näyttää kiusaantuneen lisäksi erikoiselta. Erikoiselta, mutta hallitsijan lailla 
vaikutusvaltaiselta. Sillä tavalla pelkoa ja kunnioitusta herättävältä kuin itäisen taivaan hämärtävä 
syysmyrsky. Kuitenkin arvaamattomuuden seassa häilyy outo rauha.  
     Siipien räpytyksen ja putoilevien sulkien keskellä Lunella on vaikeuksia lukea Varýshia sen tarkemmin. 
Ristiriitaisuuksia on liikaa.
     ”Aletaanhan mennä, tyttö. Tiedät kyllä.” Varýsh nytkäyttää päätään tulosuuntaansa. Savukkeen 
hypnoottinen, eteerinen tuoksu sekoittuu ilmaan jättäen jälkeensä vain sinertävät hahtuvat.  
     Lune tarkkailee häntä kyyrystä. Varikset raakkuvat: ne haluavat nokkia minut hengiltä. 
     ”Äh, älä viitsi!” Varýsh puuskahtaa. ”Ymmärrän, pitäisi kai selitellä kaikenlaista, mutta meillä on kiire. 
Ehdit kuulla myöhemminkin.”
     Epämukava puristus paisuu kylkiluiden tienoilla. Tuulenvireiden ja harmaiden siipien 
pyyhkimässä kellotornissa on äkkiä tukahduttavaa.
     ”Kuulla mitä?” 
     ”Totuuden. Kyllä vain, olen se epäonninen, kiireinen ja loppuun palanut mies, joka päätyi ikiomaksi 
totuudenkertojaksesi.” 
     Jokin hipaisee Lunen hiuksia. Hän sulkee silmänsä varisten varjoilta, jotka suhahtelevat 
ympärillä. On kuin ne kuulisivat pulssini. Janoaisivat upottaa nokkansa ihmissydämeeni. Hän kietoo kätensä 
tiukemmin polvien ympärille. 
     ”Kuuntele, en ole kiinnostunut totuuksistasi – tai mitä lie luulosairauksia ikinä podetkaan. 
Aion yliopistoon. Seuraan äitini jalanjälkiä tullakseni tähtitieteilijäksi. Olen varsin tyytyväinen 
syrjäkahviloissani ja kaukoputken kanssa katoilla – koetan elää normaalia elämää, mutta se käy koko ajan 
hankalammaksi. Lontoo ei näytä kykenevän sulattamaan minua, kuten eivät muutkaan kaupungit.”
     ”Miksi haluaisit normaalin elämän, englantilainen ystäväni? Eivätkö kaikki yritä yltää riman yläpuolelle? 
Kokea jotain epänormaalia?”
     ”Vaihtaisin silmänräpäyksessä elämäni jonkun muun kanssa”, Lune sanoo, ääni nyt vaimeampana. 
Hän naurahtaa, katkaisee punajuuritoffeen ja heittää karamellin suuhunsa. Varis syöksähtää 
ylävasemmalta ja riistää toisen puolikkaan hänen sormistaan niin että käsi heilahtaa. Syvä kammo täyttää 
Lunen. ”En todellakaan valitsisi olla köyhä, tai orpo. Rajoituksia kaikki. Kukaan ei ota katupianistia 
vakavasti.” Hän katsahtaa selvästi rikkaaseen Wineartyyn ja näkee useita muita aiemmin kohtaamiaan 
henkilöitä hänen paikallaan. ”Kaikille ei suoda ostoslistain laadinnan ja menestysputken lahjaa, kaikilla ei 
käy niin hyvä tuuri.”   
     ”Älä huoli, en ollut tosissani.” Varýshin leuka painuu vähän. ”Usko pois, ymmärrän sinua.” Lune 
pyörittelee kevyesti silmiään. ”Emmekö me kaikki yritä samaa, etsi yksinkertaista onnea?” Hän laskee 
äkkiä hyökkäyksensä. Kasvoja syttyy valaisemaan hymyntapainen, joka katoaa nopeasti. Pelkkä virhe 
hänen etäisessä olemuksessaan. Lune tarkastelee polviaan.
     ”Lapsena, kun olin yksin tyhjässä talossa… tapasin kuvitella, että palojälkeni ja kynnenarpeni olivatkin
syntymämerkkejä – että olin oikeasti erityinen. Kuningaskunnan perillinen tai jotain harhaista. Kai se
tekisi asioista liian helppoa.”
     ”Olen tuntenut ihmisiä, jotka olivat… miten sanoitkaan… oikeasti erityisiä”, Varýsh vastaa. ”Ei 
mikään ulkopuolinen tekijä heistä sellaisia tehnyt. Se johtui heidän kultaisista sydämistään ja sankarillisista
teoistaan, joita he tekivät tuntemastaan kivusta huolimatta.”
     Varýsh kuvittelee sanoneensa jotain motivoivaa. Lunen mieliala synkkenee entisestään. Kultainen,
sankarillinen…
     ”En taida sitten olla sellainen”, hän sanoo ankea elämä äänessään ja kohottaa vähän suupieltään. 
”Puolellani ei ollut paljoa etuja sankarilliseksi kasvamiseen. Ei ole kultaista sydäntäkään. Vain savua…” 
Savua ja ongelmia ja jälki-istuntoa.  
     ”Taidatpa olla väärässä.” Varýsh hymyilee. ”Vaikka tuletkin eittämättä vaikeasta menneisyydestä, en 
näe sinua tuolla ihmisiä hakkaamassa ja varastelemassa. Olet vastustanut pimeää, jossa elit. Ja väittäisinpä 
tädilläsi olleen osansa siinä, miten vahvaksi kasvoit.”
     ”Kenties…” Demaine on ollut ainoa hänen tuntemansa lämpö päiväunien ulkopuolella, joissa 
kaupunki ympärillä muuttuu tulen tanssiksi ja hän liittyy siihen. ”Ei sillä, että hän olisi paljoa kotosalla.
Hän se kuitenkin on tässä todellinen sankari.” Lune hymyilee nyt vähän aidommin, mutta ilme vaihtuu
nopeasti viileään kulmien kohotukseen. ”Meillä menee vihdoin kohtalaisen hyvin. En kaipaa ketään 
sinunlaistasi sotkemaan asioita.”
     ”En varsinaisesti tullut helpottamaan elämääsi.” Varýshin hartiat laskevat äänettömän huokauksen
tahtiin. ”Anteeksi säikyttämisestäsi – saapuessani olit kuin luonnonvaraisena elänyt lapsuudenkoirani, ja 
nyt ilmeesi on… kuollut.” Varýsh rypistää otsaansa. ”Mitään sanottavaa?” 
     ”En tiedä.” Lunen sormet leikkivät karkkipaperilla. ”Ehkä. Mutta et mahtaisi uskoa.”
     ”Voisin kertoa asioita, joiden seurauksena mielikuvitushattusi lentäisi maata kiertävälle radalle”, 
Varýsh sanoo matalalla äänellä. ”Ei millään pahalla, mutta meillä on kiire. Tiedä vaikka taivas putoaisi 
niskaan näinä päivinä.”
     ”Sinun on parasta lähteä.”
     Varýsh nousee saman tien seisomaan.
     ”Olet juuri sellainen kuin pelkäsinkin”, hän kivahtaa ja osoittaa Lunea silkinvalkealla etusormellaan. 
”Epäkohtelias. Impulsiivinen. Ala tulla, tyttö.” 
     ”Lakkaa kutsumasta minua tytöksi!”
     ”Mutta sinä olet tyttö, etkö olekin?”
     ”Et näe minun kuljeksivan ympäriinsä kutsumassa sinua vanhaksi mieheksi.” Varýsh ei todellisuudessa
vaikuta lainkaan vanhalta ulkoisesti, ellei sitten hiustensa suolaraitojen perusteella. Se kaikki on hänen 
maneereissaan, olemuksessaan ja äänessään.  
     Varýsh tiukentaa otettaan kävelykepin lohikäärmenupista.  
     ”Wisteriakartanossa sinun ja loppujen katraasta tulee kutsua minua rehtori Wineartyksi. Minä
puhuttelen sinua neiti Sharrockina. Teeskentelemme tulevamme toimeen ja olemme kohteliaita
toisillemme huolimatta ilmeisistä eroistamme. Nyt pistä vauhtia, ja yritä olla jäämättä bussin alle.” 
     Siinä se on: avoin kutsu kartanoon, pois kauheasta viallisesta kaupungista. Ja kuitenkin jokin
mielen syvyyksissä varoittaa vaarasta. 
     ”Taidat sekoittaa minut johonkin toiseen”, Lune sanoo epämukavana. ”En ole se jota etsit – olen 
Lontoon kujien varjo, jolla on vain täti ja kylmä talo, enkä käsitä, mitä tekemistä jollakulla 
sinunlaisellasi on kanssani.” Hän vaikenee ja lisäsi: ”Asetan itseni vaaraan.” Eikä ainoastaan itseään.
     Varýshin ilme muuttuu entistä kiihtyneemmäksi.
     ”Wisteriakartanossa sinä olet turvassa.” Hän painottaa viimeistä sanaa kummallisesti. ”Usko minua,
pikku sähikäinen. Yhtenä hetkenä tähyät kaukoputkella taivasta, toisena makaat kuolleena jokivedessä.
Jos olet ikinä elämässäsi etsinyt totuutta, nyt on aika ottaa ensimmäinen askel sitä kohti.” Hansikoitu,
arpiranteinen käsi ojentuu odottavana Lunea kohti. ”Selviytyjä… vai tappio.”
     ”Kuka olet?”
     ”Olen kohtalo, jota seuraat.” 
     Pakoteitä ei ole. He ovat kaksin korkeuksissa, ja nyt aamun valjetessa on suurempi mahdollisuus, 
että poliisit huomaavat hänet. Lisäksi hänelle tuottaa vaikeuksia saada selvää Varýshin kasvoista. 
Migreeniä tai ei, jos niihin tarkentaa liian pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ne alkavat sumentua staattiseksi 
harmaaksi, kuin lumisade vanhalla televisioruudulla. Sellaista harhaa hän ei muista ennen kokeneensa. 
Kadut kehottavat häntä juoksemaan.  
     Toinen puoli hänestä haluaa adrenaliinin.  
     ”Aika kuluu, Sharrock”, Varýsh sanoo ja naputtaa taskukellonsa lasia. ”Se ei ole pyromaanin
kuolema, joka sinua täällä odottaa. Jokin paljon pahempi…” Hän vaikenee, kuulostaen nyt painokkaalta. 
”Sinun on rakastettava tätä maailmaa, Lune. Vaikka se on viimeisillään. Sivilisaatioiden tiedetään 
kadonneen.”
     ”Olet hullu.” Niskassa tuntuu kylmännihkeältä. Hän ei halua kuulla enää sanaakaan.
     ”On epäkohteliasta tehdä moisia oletuksia. En ole läheskään yhtä hullu kuin sinä, mikäli et ota 
neuvojani vakavasti.” Varýsh pudistelee itsekseen päätään. ”Voisin olla uudessa toimistossani 
rentoutumassa rockballadien äärellä…” 
    ”Olkoon, hyvä on sitten.”   
    ”Valehtelevatko korvani, vai sanoitko sinä juuri kyllä?”  
    ”Mennään vaan, mutta ainoastaan siksi että tylsistyn muuten kuoliaaksi ja jalkani ovat puutuneet.”
     Varýsh tarjoaa uudestaan kättään, ja tällä kertaa Lune tarttuu siihen. Hän haluaa kauas pois sieltä.    
     Alhaalla kadulla tuuli puhaltaa Varýshin syksyn ja suolan värisiin hiuksiin. Lyhtypylväiden varjot 
taipuvat heidän yllään ja kävelykeppi kopisee katuun.
     ”Onko se totta, että pystyt näkemään aaveita?” 
     Lune on vähällä kompastua halkeamaan jalkakäytävässä. Lontoo risteilee kiireisenä ympärillä.
     ”Kuka sinulle kertoi?”
     ”Demaine.”
     Tietysti.
     ”Mutta eivät aaveet minua häiritse.” Ne ovat ne muut asiat. Sekunnin ajan Varýshin kasvojen tilalla 
on taas pelkkää lumisadetta. Lune pudistelee vähän päätään, ja se palauttaa kaiken normaaliksi. Korvissa 
särisee yhä piinallisesti. ”Sinä siis aiot viedä minut Wisteriakartanoon?”  
     ”Tätisi vie, hän odottaa kuplavolkkareineen tässä lähellä. Hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä.”
Varýsh pysähtyy äkkiä. ”Istu”, hän vaatii ja osoittaa mustaa penkkiä jalkakäytävän varressa. ”Puhutaan.”
      He istuvat leppeän tuulenvireen pyöritellessä tyhjää paperimukia kadulla. Lontoon liikenne noruu ohi 
tasaista vauhtia. Joskus Lune voi kuulla maailman natisevan nivelissään sen ojentuessa kohti lasta,
joka ei koskaan löytänyt oikeaa polkua.   
     ”Sanot siis, että jokin todella jahtaa minua.”
     ”Mennään siihen kohta. Mitä ajattelet juuri nyt?”
     Lune tuijottaa lähestyvän bussin valoihin. 
     ”Nukun pimeässä, koska yölamppuni räjähtelevät. Iskin mäsäksi edelliset radioni, jotta lakkaisin 
kuulemasta niiden kautta ääniä. En ole koskaan leikkinyt pehmoeläimillä, koska kaikki vietiin huoneestani. 
Ne alkoivat muuttaa muotoa silmissäni. Olen väsynyt, Varýsh – väsynyt kuulemaan ja näkemään 
olemattomia, väsynyt juoksemaan karkuun painajaisilta.” 
     ”Ja silti teet sitä yhä.”
     ”Elättelin toiveita, että kaikki muuttuisi, jos menisin sisäoppilaitokseen. Nyt… aavistelen pahaa.”
     Varýsh suoristaa selkäänsä niin että nahkatakki narisee.
     ”Selvä, kuuntelehan sitten mitä tulee tapahtumaan. Sinä menet. Sinä hommaat seuraa. Epäselvyyksiä? 
Hienoa. Siinä on kaikki minkä tapahtumisen voin luvata varmasti. Toivon että voisin luvata enemmän.”
     Lune ei taaskaan vastaa.
     ”Wisteriakartanossa olet turvassa”, Varýsh sanoo. ”Sinua vainoaa muun muassa Uniklinikka, ja usko 
pois, et halua mennä sinne mihin ne sinut haluavat.”
     Kauhun väreet kulkevat Lunen selässä.  
     ”En – en ymmärrä...” Suola vierähtelee taskussa. ”Mikä ihmeen Uniklinikka?”
     “Käytä aivosolujasi, Sharrock, vastaus ei ole kaukana johtopäätöksestäsi. Luuletko, ettei tapauksesi 
herätä huomiota?” Varýshin sormet vaeltavat rusetille ja nykivät hermostuneesti. ”Kuule, sinun tarvitsee 
ymmärtää ainoastaan, että sinun pitää totella minua. Omaksi parhaaksesi. Sinähän olet nähnyt useita 
lääkäreitä ja psykologeja elämäsi aikana, öh, ongelmiesi takia, vai mitä?”   
     Lune rypistää otsaansa. Virta ikäviä muistoja palaa hänen istuessaan siinä kovalla penkillä.
     “Kyllä. Miten niin?”
     “Uniklinikka, hämärä taho, joka on kiinnostunut sinusta, on onkinut informaatiota”, Varýsh kertoo 
ilottomana. ”Kaikki mitä olet koskaan kertonut. Tutkimukset,  diagnoosit…”
     “Virallista diagnoosia ei ole.” Mistään Cyanideen liittyvästä Lune kieltäytyy puhumasta, mutta se onkin 
tarina erikseen. Sitten on pyromania. Sen kehittymiselle oli painava syy. 
     Varýshin äkillisen isällinen äänensävy terävöityy.
     “Siinäpä se. Ulkopuoliset tahot alkavat osoittaa epätoivottua kiinnostusta. Nimesi saattaa olla 
hallituksen punamerkitsemä, mutta puhutaan jostain mukavammasta. Sanoitko muuten virallinen 
diagnoosi? Entäpä epävirallinen? Mitä he arvelevat tapauksesi olevan?”
     Yhtä pahaenteistä sanaa hänestä on käytetty.
     Ilmiö. 
     Lune naurahtaa vailla hilpeyttä ja suuntaa katseensa Englannin varistenpeittämiin taivaisiin.
     “Että minulla vippaa päässä ja minut kuuluisi lukita johonkin instituutioon kaltaisteni kanssa. Aiem-
milla vuosikymmenillä minulle olisi kai suoritettu lobotomia.” 
     Hän jättää mainitsematta, että se miltei tapahtui oikeasti.
     Lune muistaa sen lääkärin. Vanhan miehen, jolla oli järjenjättämät silmät ja huolestuttavan hilpeä ääni.
Hän todella ehdotti sitä hoitoa, mutta nuori Lune oli liian sekava muistaakseen kunnolla, mitä tapahtui. 
Demaine-täti oli pelastanut hänet, sulkenut syliinsä, vienyt kodin turvaan. Lune nielaisee ja piilottaa 
vapisevat kädet taskuihinsa. Hän muistaa painajaiset, eksymisen valkoisiin käytäväsokkeloihin, 
epämuodostuneet sairaiden ruumiit metallisängyissä kaikkialla, minne hän juoksi. Joskus samaan 
sekoittuvat ruttolääkärit. Hänen suustaan ryöppyää äkkiä sanatulva. 
     ”Varýsh, en voi koskaan joutua sellaiseen ympäristöön. Sille on syynsä. Voinko… kertoa sinulle 
yhden jutun? Siitä on äärimmäisen hankala puhua.”
     ”Totta kai.” Varýsh nojautuu huolissaan lähemmäs.
     ”Saanko savukkeen?”
     ”Ei missään tapauksessa.”
     ”Hyvä on… Minulle tapahtui jotain. Sairaalassa.”
     Varýsh odottaa vaiti, että hän jatkaisi, ja hänen hiljaisuutensa myötä myös maailman hiljaisuus tuntuu
syventyvän.
     Lune on nähnyt paljon sairaaloita, paljon painajaisia, ja joskus on hankala erottaa niitä toisistaan.
Hänen ylleen kumartuvat lääkärit ovat alkaneet esiintyä koukkunokkaiset ruttonaamiot kasvoillaan. 
     ”Mitä tapahtui, Lune?” Ryppy syvenee nyt Varýshin kulmakarvojen välissä.  
     ”Minulla oli umpisuolileikkaus, kun olin kahdeksan.” Todellisuus siitä, että se tapahtui on kaiken 
taustalla piilevä juurisyy, yksi monista. Se on alkanut hellittää, nyt kun Lune on täyttämässä pian 17 – 
ainakaan hänellä ei enää ole kirkumisepisodeja päivänvalon aikaan. Ostoskärryn pyörien kirskunta 
hermostuttaa vieläkin. Se muistuttaa liikaa ympäriinsä siirreltävistä sairaalasängyistä. Hän muistaa kaiken:
     He laittavat halvaannuttavan lääkkeen ensin. Seuraavaksi pistetään nukutus. Takaperin lasketut 
numerot pakenevat hitaasti hänen huuliltaan.
     Mutta jokin on mennyt pahasti vikaan. Lune kyllä lakkaa luettelemasta numeroita, mutta ei siksi, 
että hänen mielensä olisi jo uinut tajuttomuuden pimeyteen. Vaan siksi, että hänen kehonsa jähmettyy 
juuri leikkauspöydällä päästä varpaisiin kuin sementti. 
     Ei ole mitään tehtävissä, ei minkäänlaista keinoa viestittää, että Lune tuntee kirurgien kädet, kun he 
alkavat operoida häntä. Hän ei voi liikkua. Ainoa, mihin hän kykenee on silmien räpyttely, ja sitä hän 
tekee epätoivoisesti. Olkaa kilttejä. Huomatkaa. Kukaan ei näe, kirurgit eivät katso hänen kasvojaan. Se on
kuin unihalvaus, paitsi tällä kertaa kaikki on totta. Kirurgit hänen yllään. Kirkas pyöreä valo.  
     Lune jättää mieluiten muistelematta, mitä tapahtui sen jälkeen, kun kirurgi sanoi ”skalpelli.”
Ei ollut ulospääsyä hänen sisällään räpistelevälle kirkaisulle. Siinä hetkessäkin hän alkaa hikoilla, sydän 
vasaroida ja päässä huipata. Hän puree hammasta kovemmin Lontoon puistonpenkillä, kaukana 
leikkaussalista. Vaikka Lune on edennyt elämän aikajanalla, hän muistaa edelleen oman intensiivisen 
kuolintoivomuksensa niinä kiduttavan mittaisina tajunnan hetkinä veitsen alla. Se on oman veren terävä 
haju läpi puhdistusaineiden, kylmät kädet kuolleella keholla, elävän sielun raivokas kamppailu vapautua 
kivusta ja lohduttomana rysähtävä avuttomuuden tunne. 
     ”Lune?”
     Hiljaisuus on venynyt pitkäksi. Hän ei kykene toistamaan sitä. Lune mutisee vain yhden lauseen:
     ”Olin hereillä.” Hän pakottautuu tarkentamaan: ”Kävi ilmi, että nukutusaine ei toimi minuun. Sen 
nimi on anestesiatietoisuus.”
     Oikeastaan Lune on äärimmäisen kiitollinen amnesialääkkeestä, joka hänelle kertoman mukaan 
annettiin tapahtuman jälkeen, hänen omaksi parhaakseen. Se on sirpaloinut metallipöydän muistot 
alitajunnan pohjamutiin, josta palasia silloin tällöin nousee pintaan. Silti, ne välähdykset ovat olleet
tarpeeksi suistamaan hänen ennestäänkin häiriintyneen mielensä raiteiltaan. Elämä ihossani tuntuu 
Frankensteinin hirviöltä, kanilta, jota testataan meikkejä varten hirvittävillä toimenpiteillä.  
     Varýsh istuu vieressä kalpeana ja liikkumatta.
     ”Olen niin pahoillani, sinun ei olisi koskaan pitänyt kokea sellaista…”
     Alussa Lune ei kyennyt yhdistämään tuntemaansa kauhua mihinkään, paikantamaan lähdettä 
kiduttaville tunteille, joita hänen kehonsa muisti, mutta mieli ei. 
     ”Koko tapahtuma pahensi ennestään tilaani. On muitakin tapahtumia, enkä osaa päättää, ovatko ne 
pahempia kuin tämä – onko mikään.” 
     ”Lune, kuuntele minua. Sinun täytyy ymmärtää.” Varýshin ilme on lämmin, ja Lune hengittää Lontoon 
savuja hieman raskaammin. ”Vaikka sinulla olisi ollut vaikea elämä, se ei tarkoita, ettet ansaitse tulevai-
suudessa parempaa. Voin tarjota sen sinulle Wisteriakartanossa. Ansaitset kaikki ne asiat, jotka sinulta 
ovat uupuneet. Asioilla on aina mahdollisuus olla paremmin näiden tähtien alla. Odota vain.”
     Lunen silmiä alkaa poltella vietävästi. Hän pakottaa äänensä karskiksi.
     ”Hyvä on, tulen kanssasi siihen kartanoon.” Tämä muukalainen on jotenkin onnistunut valamaan 
häneen pienen rippeen uskoa.     
      ”Hienoa. Muista: mitä oletkaan nähnyt, se ei ole kaikki, mitä tulet ikinä näkemään... Maailmassa
on enemmän kuin menneisyytesi, ja aion näyttää sen sinulle. Olen epäonnistunut useissa asioissa, 
mutta tässä en tule epäonnistumaan. Sen minä vannon sinulle, Sharrock.” 
     He lähtevät taas kävelemään. Kylmä virtaus puhaltaa Lontoon läpi ja värisyttää kaikkea kivi- ja 
luuytimiään myöten. Varýsh harppoo yhä kuin maailman omistaja.
     “Wisteriakartanossa olet turvassa Uniklinikalta. Ja kaikelta muultakin.”
     Pitäisikö mainita ruttolääkärit? Tervalta maistuvat sanat pyörivät jo huulilla, mutta hän ei tohdi lausua 
niitä ääneen päivänvalossa. 
     ”Mistä sinä tiedät nämä asiat?”  
     Kolkko hekotus karkaa Varýshin suusta.
     ”Voi Sharrock, minä tiedän paljon asioita, joita en haluaisi.”
     Varýsh tarjoaa jälleen silkkihansikastaan, ja tällä kertaa Lune tarttuu siihen mieluusti.
     Muutaman minuutin kävelyn jälkeen he pysähtyvät. Lähelle on pysäköity kolhuinen armeijanvihreä 
kuplavolkkari. Moottorin tuttu, kovaääninen pärinä täyttää Lunen korvat. 
     Hän ja Varýsh puristavat kättä hyvästiksi. Varýshin sormista räsähtää staattinen sähköisku, pieni 
salama, joka säpsähdyttää Lunen. Varýsh mutisee anteeksipyynnön ja nyökkää hiukan, hattu peittää silmät. 
Hän lähtee kävelemään poispäin. 
     Äkkiä Varýsh vetäisee henkeä.
     ”Olin unohtaa!” Hän kiirehtii takaisin ja kiskaisee Lunen kujalle. Hän ottaa jotain takkinsa alta, ikään 
kuin siellä olisi paljonkin päällepäin huomaamatonta säilytystilaa. Nyt hän ojentaa hohtavaa kristalli-
purkkia, kuin pyydystettyjä tulikärpäsiä. Värjyvä kulta ja sarastus tunkeutuu säkenöivistä kyljistä ulos kuin 
vesiputouksen läpäisevät auringonsäteet.  
     Lune tuijottaa esinettä tekemättä elettäkään tarttuakseen siihen. 
     ”Mikä hel –?”
     ”Ei kysymyksiä”, Varýsh sihahtaa. ”Ota se.”
     ”Ei, ei, ei missään tapauksessa.” Lune perääntyy poispäin Varýshin ojennetuista käsistä. ”Pidä se 
kaukana minusta.”
      ”Kääri se takkiisi. Pian nyt!”
     Lune ei voi kuin ottaa purkin vastaan ja tekee hädissään työtä käskettyä. Hitaasti paarustava 
vanharouva ohittaa heidät juuri, kun Lune puristaa takkimyttyä sylissään. 
     Varýsh katselee häntä syrjäkujan hämy ympärillään ja pudistelee päätään.
     ”Sinun ei kuuluisi olla täällä, Lune”, hän sanoo hiljaa, melkein itsekseen. ”Olet eksyksissä.”
     Kaupunki-ilma kantaa savun, kiven ja mädäntymisen hajua. Epätoivo hiipii Lunen ääneen. 
     ”Puhut sekavia. Ja ellet puhuisikaan… miten muka voin lähteä täältä? Miten voin jättää tämän 
harmauden, joka pesee pois kaikki värit?”
     ”Harmaus ulottuu kauemmas kuin arvaatkaan.” Varýsh hieraisee otsaansa. ”No niin, pelkäänpä että 
aikamme on täysi. Lienee parasta, että yrität unohtaa tämän osan tapaamisestamme. Äläkä vaivaa minua... 
kantamustasi koskevilla kysymyksillä. Älä puhu siitä, älä ajattele sitä, ja kaikkein tärkeintä; älä avaa sitä.”
     ”Mitä minun sitten on tarkoitus tehdä sillä?” Lune pelkää pudottavansa esineen hermostuksissaan ja 
puristaa lujempaa. Heikko lämmin hohde pääsee tunkeutumaan läpi takkikankaasta. ”Mikset pidä sitä 
itse?” 
     ”Kiipesit Big Beniin, luotan käsiesi vakauteen.” Varýsh havaitsee loppuun palavan sytytyslangan 
Lunen silmissä. ”Olkoon – jos sen olemassaolosta saataisiin tietää, etsijät löytäisivät sen minun 
hallustani liian helposti. Säilytä sitä toistaiseksi puolestani, äläkä anna kenenkään päästä perille siitä. 
Olisitko ystävällinen?” Niine hyvineen Varýsh työntää Lunen hartioista takaisin kuplavolkkarille vievälle 
kadulle, jota kävelijät hattuineen, kävelykeppeineen ja laukkuineen kansoittavat. ”Minä lausun nyt 
näkemiin, Lune Sharrock. Tapaamme kyllä pian uudestaan. Ai niin, ja älä kuole.”
     Lune kohottaa toista kulmakarvaansa.
     ”Älä sinäkään.”
     Varýsh hipaisee hatunlieriä ja häipyy kävelykeppeineen. Hetken ajan Lune seistä tököttää paikoilleen 
jähmettyneenä keskellä jalkakäytävää, kädet tiukasti takkimytyn ympärillä, ja räpyttelee typertyneenä. 
     Hän syöksähtää takaisin kulman taakse.
     ”Odota nyt, kerro minulle edes –” 
     Lause kuolee Lunen huulille, sillä sivukatu ammotti autiuttaan. Varýshia ei näy. Lune puree
huultaan ärtyneenä ja kumartuu takkimytyn ylle. Kirotun kirottu. 
     

Eniten työssään hän rakasti kuitenkin, kun hän näki rakkaansa laskeutuvan turvallisesti kotimaansa kamaralle.