Nimi: Remus Lupinin rästitehtävä
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S
Tyylilaji: koulu-/identiteettidraama
Henkilöt: Minerva McGarmiwa, Peter Piskuilan + muu luokka
Yhteenveto: ”Tänään harjoittelemme katouttamistaikaa! Minulla on tässä laatikollinen rottia –”

A/N: Feeniksin killassa (2004, 402) Hermione tekee muodonmuutostunnilla jotakin aivan hirveää: katouttaa kissanpentuja! Ääää!!!! Ajattelin ensin kirjoittaa hahmosta, joka kieltäytyy mokomasta tehtävästä, mutta lopulta ideani jalostui alla olevaan muotoonsa.
Kaanon ei sano mitään Peter Piskuilanin isästä tai kelmien luokan tyttöoletetuista, mutta mulla on erittäin laaja headcanon – samoja hahmoja ja viittauksia esiintyy myös muissa ficeissäni.
Tämä ficci on lojunut pitkään julkaisemattomana, sillä se ei mielestäni ole kerronnaltaan niin sujuva kuin haluaisin. Otan oikein mielelläni vastaan parannusehdotuksia – vaikka eihän niitä tietenkään ole mikään pakko keksiä.




Remus Lupinin rästitehtävä


”Jatkamme tänään katouttamistaikoja”, ilmoitti Minerva McGarmiwa viidesluokkalaisille rohkelikoille, jotka parhaillaan kaivelivat oppikirjoja ja taikasauvoja koululaukuistaan. ”Viime viikolla jokainen teistä onnistui katouttamaan sisiliskon. Tänään tarkoitus on edetä selkärankaisiin. Kuten olette läksynä olleesta lähdeteoksesta lukeneet, taikaa ei enää rakenteeltaan monimutkaisempaa selkärankaista katouttaessa voi kohdentaa pelkkään eläimen nahkaan, vaan teidän on ajateltava ennen kaikkea eläimen koossa pitävää rankaa, pyrittävä pinnan sijaan osumaan ytimeen. Minulla on tässä laatikollinen rottia –”

”EI!”

Minerva hätkähti. Kuka kumma oli kiljaissut? Oppilaat olivat kuunnelleet häntä täysin rauhallisina, ja hän puolestaan oli puhuessaan pitänyt haukankatseensa tiivisti Sirius Mustassa – viime viikolla Musta oli ujuttanut sisiliskonsa Dorothea Abbottin kaavun kaula-aukosta sisään – ja James Potterissa ja oli varma, ettei kumpikaan näistä ollut viimeisen kolmen minuutin aikana voinut tehdä mitään koirankujetta kenellekään luokkatoverilleen.

Minerva pälyili tutkivasti oppilaitaan, ja myös osa heistä vilkuili hämmentyneinä ympärilleen.

”Onko jokin hätänä?” Minerva kysyi terävästi.

Kukaan ei sanonut mitään. Minerva päätti antaa asian olla. Ehkä Murjottava Myrtti itkeskeli taas putkistossa.

”Selvä – kuten olin sanomassa: tässä on laatikollinen rottia, joilla harjoittelemme taikaa. Neiti MacDonald, jakaisitko jokaiselle yhden rotan, kiitos?”

Kun Mary MacDonald nousi paikaltaan hakemaan rottalaatikkoa, Minerva silmäsi vielä luokkaa. Ainoastaan Remus Lupin oli poissa. Minerva merkitsi poissaolon päiväkirjaansa, – kalenterin mukaan näkyikin olevan täysikuu – etsi työpöytänsä laatikosta palan pergamenttia ja kirjoitti sille läksyn: kuudentoista tuuman essee elollisten olentojen katouttamiseen liittyvistä ongelmista ja niiden välttämisestä. Minerva tuumi hetken. Teoria oli toki tarpeellista tuntea, mutta Lupin jäisi toisista jälkeen, ellei harjoittelisi muodonmuutosta myös käytännössä. Lupin toipui täydenkuun vaikutuksista Rääkyvässä röttelössä. Kenties hän löytäisi sieltä sopivan rotan, jolla harjoitella?

Mary MacDonald palasi huomattavasti tyhjemmän pahvilaatikon kanssa. Minerva poimi laatikosta jäljelle jääneen rotan ja asetti sen eteensä opettajanpöydälle.

”No niin, havainnollistan vielä käytännössä, mitä teidän on tarkoitus seuraavaksi tehdä – Potter lopeta heti paikalla tuo – huomioikaa ensin, että otatte sauvasta oikeanlaisen otteen.”

Minerva nosti käsivarttaan korkeammalle, jotta kaikki näkisivät, miten sauvasta tuli pitää kiinni ja selitti sitten, miten taika kannatti kohdistaa rottaan. Murjottava Myrtti ulisi jälleen lujempaa.

”Kas näin: katoutus”, Minerva näpäytti sauvaansa terävästi, ja rotta katosi pöydältä. ”Nyt on teidän vuoronne.”

Minerva aloitti luokkahuoneen kiertämisen tapansa mukaan luokan takaosasta, jonne oli sijoittanut Sirius Mustan. Jollain hullun tuurilla Musta oli muodonmuutoksissa suorastaan erinomainen, mutta kyllästyi helposti ja häiritsi toisia. Nytkin Musta näytti harkitsevan, pudottaisiko rottansa Emeria McGarrickin reppuun vai Fern Meadowfieldsin kenkään.

Minerva asettui seisomaan luokan perälle Mustan selän taakse. Musta katseli häntä olkansa yli kasvoillaan viaton, suorastaan koiranpentumainen ilme.

Pian Minerva huomasi kuitenkin yhtä ja toista korjattavaa useamman oppilaan sauvaotteessa ja joutui jättämään tarkkailupaikkansa.

”Varovasti neiti Ward, sauvaa ei tarvitse puristaa! Malttia neiti Evans! Potter, lopeta heti! Hellempi ote sauvasta neiti Abbott!”

”Minä voin harjoitella hellempiä sauvaotteita sinun kanssasi illemmalla, Dorothea”, letkautti Sirius Musta takapulpetistaan.

Minerva määräsi Mustalle tunnin jälki-istuntoa ja siirtyi sitten ripeästi auttamaan Emeria McGarrickia, joka oli vahingossa katouttanut rotastaan pelkän nahan, ja kirkui nyt kauhuissaan.

Emerian rauhoituttua Minerva huomasi, että Mary MacDonald viittasi etupulpetissa.

”Tarvitsetko apua?”

MacDonald oli näköjään edistynyt jo oikein hyvin – rotan vasen etutassu oli huomattavasti haalistunut, ja yksi varvas kadonnut kokonaan. Mutta rotan sijaan MacDonald osoitti vieressään istuvaa Peter Piskuilania. Minerva hätkähti huomatessaan, että Piskuilan itki.

”Voi hyvänen aika.”

Minerva kyykistyi alemmas. Luokassa onneksi riitti tapahtumia – myös Jennifer Ward oli onnistunut katouttamaan rotastaan pelkän nahan, mutta näköjään Evans ja Potter auttoivat kilpaa korjaamaan asiaa – eikä kukaan kiinnittänyt huomiota etupulpetissa vetistelevään Piskuilaniin. Piskuilan oli vetänyt kaapunsa hupun niin suppuun kuin oli mahdollista ja vetäytynyt sen suojiin. Minerva huomasi, ettei tämä ollut edes ottanut sauvaansa esiin.

”Hän sanoo, ettei pysty katouttamaan rottaansa”, Mary MacDonald kuiskasi.

Minerva huokaisi. Piskuilan ei ollut muodonmuutoksissa ollenkaan niin huono kuin luuli. Välillä hän onnistui oikein hyvin, ja etenkin eläinmuodonmuutoksissa Minerva piti häntä melko taitavanakin. Piskuilan kuitenkin vertasi itseään jatkuvasti Mustaan ja Potteriin, jotka usein oppivat taiat varsinaisesti vaivautumatta opettelemaan niitä, ja se söi hänen itseluottamustaan.

”Ottaisitko sauvasi esiin herra Piskuilan?” Minerva kehotti reippaasti. ”Sinähän sait katoutettua sisiliskosi melkein kokonaan viime viikolla. En näe mitään syytä, miksi nyt sujuisi sen huonommin.”

Mutta Piskuilan pudisti päätään ja käpertyi kohti seinää. Hän vavahteli tuolillaan, ja hänen itkunsa kävi sitä äänekkäämmäksi, mitä enemmän hän koetti sitä pidätellä.

Minerva vilkaisi ympärilleen. Piskuilan ei ikinä rauhoittuisi, jos joutuisi pelkäämään, että koko luokka huomaisi hänen alennustilansa.

”Mene hetkeksi luokan ulkopuolelle”, Minerva sanoi. ”Minä tulen kohta perässä.”

Mary MacDonald siirsi avuliaasti tuoliaan, ja Peter pujottautui ylös pulpetistaan. Luokan ovi sijaitsi onneksi aivan lähellä etummaista pulpettiriviä, eikä hänen tarvinnut ohittaa ketään luokkatovereistaan. Kukaan muu kuin MacDonald ei todennäköisesti edes huomannut Piskuilanin poistumista.

Minerva kiersi luokan vielä kaksi kertaa. Oppilaat vaikuttivat päässeen hyvin jyvälle katouttamistaiasta: Ifigenia Alderin rotasta erottui enää häntä, Fern Meadowfielsin pulpetilla tepasteli yksinäinen tassu ja Sirius Mustakin oli malttanut keskittyä sen verran, että tarvitsi harjoitusta enää taian voimakkuuden tehostamisessa – hänen rottansa pysyi kadoksissa vain muutaman sekunnin ennen kuin poksahti taas näkyviin.

”Minun on valitettavasti nyt poistuttava minuutiksi”, Minerva ilmoitti. ”Professori Patapalo tuo muutamia otuksia, joita tarvitsen seitsemäsluokkalaisten tunnilla. Pidän oven auki”, professori vilkaisi Mustaa, ”ja palaan tuossa tuokiossa.”

Kukaan luokassa ei vaikuttanut kiinnittävän juuri huomiota Minervan ilmoitukseen, jokaisen taiassa oli vielä jotakin hiottavaa, jonka he halusivat saada kuntoon ennen tunnin loppumista. Vain Mary MacDonald nyökkäsi Minervalle hieman, kun tämä poistui ovesta.



Piskuilan istui penkillä luokkahuoneen ulkopuolella. Hän vaikutti rauhoittuneen ja oli ottanut hupun pois päästään. Minerva taikoi hänelle nenäliinan ja istui itsekin penkille.

Ei ollut mitenkään epätavallista, että ensi- tai toisluokkalaiset purskahtivat itkuun muodonmuutosten tunneilla. Muodonmuutokset oli Tylypahkan vaikeimpia oppiaineita, eivätkä nuoremmat oppilaat usein osanneet pitää hidasta edistymistä kehittymisenä. Viides- ja seitsemäsluokkalaisillekin sattui joskus hermoromahduksia, mutta yleensä vasta lähempänä V.I.P.-kokeita. Piskuilanin epätoivoinen nyyhkytys oli kuitenkin poikennut kaikista Minervan oppitunneilla aiemmin havaitsemista itkukohtauksista.

”Onko sinulla kotona kaikki hyvin?” Minerva kysyi hiljaisella äänellä. Gladys Piskuilan oli kylläkin kirjoittanut Minervalle viimeksi eilen ja lähettänyt varmuuden vuoksi Tylyahon lupalapun. Hän lähetti sellaisen harva se viikko, koska ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, ettei jokaiselle retkelle tarvinnut kysyä lupaa erikseen. Gladysin kirjeessä ei ollut lukenut mitään poikkeavaa – hän kirjoitti Minervalle melko usein ja kyseli Peter-paran perään. Ehkä Peterkin oli vastavuoroisesti huolissaan äidistään?

”Kaikki on hyvin”, Peter sanoi hiljaa. ”Ei tämä ole sitä.”

”Entä onko teillä jotain riitaa Mustan, Potterin ja Lupinin kanssa?”

Piskuilan pudisti kiivaasti päätään. Ei Minerva sitäkään tosissaan epäillyt, päinvastoin nelikko oli vaikuttanut viime aikoina entistäkin hilpeämmältä, ja hän oli muutaman kerran nähnyt Mustan läimäisevän Piskuilania kehaisevasti hartioihin, aivan kuin tämä olisi saavuttanut jotain juhlanarvoista. Mikä Piskuilania sitten vaivasi?

”Entä, onko – öh –”

Minerva puri huulensa sisäpintaa. Hänestä tuntui aina hieman kiusalliselta kysellä tupalaistensa sydämenasioista – etenkin poikien. Hän tiesi, että useampi luokan tytöistä oli iskenyt silmänsä Mustaan ja että Potter oli mustasukkainen Evansin ja Luihuisen tuvassa opiskelevan Severus Kalkaroksen ystävyydestä. Mutta Piskuilanin lemmenhuolista hänellä ei ollut aavistustaan. Emeria McGarrick oli joskus juorunnut, että Piskuilan pelkäsi tyttöjä.

Piskuilan tuntui aavistavan, mihin suuntaan Minervan ajatukset olivat siirtyneet.

”Ei tässä ole mitään muuta kuin, etten minä halua nähdä, kun rottia satutetaan. Enkä minä halua itse tehdä niille pahaa”, hän sanoi hyvin nopeasti.

Minerva hämmästyi. Tehdä rotille pahaa – sitäkö Piskuilan kuvitteli katouttamisen olevan? Tämä ei taaskaan ollut tehnyt läksyjään kunnolla!

”Sinäkö huusit ’ei’ heti tunnin alussa?” Minerva kysyi.

Piskuilan nyökkäsi.

Minerva odotti hetken. Hän ei halunnut kuulostaa liian närkästyneeltä, kun poikaparka oli yhä itkun partaalla.

”Katouttaminen ei ole rotalle millään tavalla vaarallista –”

”Professori Kuhnusarvio katoutti minun rauhanjuomani viime liemitunnilla. Hän sanoi, että se räjäyttäisi muuten noidankattilani!” Piskuilan vinkaisi. ”Siitä ei jäänyt mitään jäljelle!”

”Taikajuomat katoutetaan eri loitsulla kuin elolliset olennot. Elollisia olentoja ei voi katouttaa pysyvästi. Teillähän oli kesälomaläksynä katouttamistaikojen eri tyyppeihin tutustuminen.”

”Mutta jos minä käytän vahingossa väärää loitsua!” Piskuilan parkaisi.

”Se ei ole mahdollista”, Minerva sanoi kärsivällisesti. ”Jos käyttäisit väärää loitsua, rotalle ei tapahtuisi mitään. Elävä olento jättää itsensä aina jäljen –”, Minerva ajatteli hetken Piskuilanin isää, joka oli aave. Mutta koska Todd Piskuilan oli myös potkut saanut pimeyden voimien suojautumisen opettaja, hän päätti jättää tämän mainitsematta. ”— ja kuten varmasti huomasit viime kerralla, kun harjoittelimme katoutustaikaa sisiliskoihin, ne palasivat näkyviin viimeistään kaksoistunnin lopussa.”

Piskuilan nyyhkäisi.

”Se tuntuu minusta silti pahalta”, hän sanoi hiljaa. ”Kun se ensin on siinä – ja sitten ei olekaan. Eikä kukaan välitä vähääkään, ettei sitä enää ole –” Piskuilanin ääni sortui.

Minerva huokaisi. Tuntia oli jäljellä enää kolmannes, eikä Piskuilan millään oppisi taikaa pelkästään itsekseen harjoittelemalla. Muodonmuutosten V.I.P.-kokeessa poikaparka tietysti joutuisi katouttamaan vaikka oman etusormensa, jos tarkastaja sitä pyytäisi, mutta sillä ei kannattaisi pelotella nyt.

”Tuleeko sinulle mieleen jokin pienikokoinen nisäkäs, josta et erityisemmin pidä?”

”Pöllö”, Piskuilan niiskaisi.

Minerva joutui toden teolla hillitsemään itsensä. Auta armias, jos Piskuilan ei olisi vasta lakannut parkumasta, Minerva olisi määrännyt hänelle laiskanläksyä eläinkunnan taksonomiasta.

”Enkä minä oikeastaan tykkää kissoistakaan.”

Minerva sähähti vahingossa. Poika vetisteli rotan takia, mutta ei voinut sietää kissoja! Piskuilan katsahti professoria hieman pelokkaasti. Minerva pakotti itsensä tyynemmäksi. Piskuilan ei varmasti ollut tarkoittanut mitään henkilökohtaista. Eihän katouttamisessa tosiaan ollut mitään vaarallista –oikeastaan oppilaat ehkä tajuaisivatkin sen paremmin, jos katouttamistaikoja ei aina harjoiteltaisi tuhoeläimiin. Kissa – no, totta kai kissan saattoi katouttaa siinä missä rotankin.

”Aivan, se käy”, Minerva sanoi ja nousi seisomaan. ”Tule minun mukaani opettajanhuoneeseen, haetaan sieltä professori Patapalon seitsemäsluokkalaisille lähettämät limasimput ja sinulle kissanpoikanen, jolla voit tänään harjoitella.”

Vahtimestari Voron Borriska-kissa oli muutama viikko sitten saanut pentuja. Voro toki raivostuisi, jos saisi tietää Minervan lainanneen niistä yhtä, mutta mistäpä hän sitä koskaan saisi tietää – professori Mercur oli juuri aamiaisella pyytänyt Voron koko aamupäiväksi tähtitornia siivoamaan. Minerva suuntasi reippaat askeleensa kohti opettajanhuonetta, ja Piskuilan seurasi hänen vanavedessään.



Minuutin kuluttua Piskuilan istui takaisin etupulpettiin hieman punertavasilmäisenä, mutta muuten tyynenä ja päättäväisenä. Hänen edessään pulpetilla lyllersi tomunharmaa kissanpoikanen, jolla oli lamppumaiset silmät ja hieman hapsottava, pörheä häntä. Muu luokka vaikutti rauhalliselta. Minerva nyökkäsi rohkaisevasti Piskuilanille, etsi sitten käteensä liidun ja alkoi kirjoittaa läksyjä taululle.

Äkkiä hän muisti, että myös Lupinin läksyn kirjoittaminen oli jäänyt kesken.

Jos mahdollista, etsi sopiva rotta, ja harjoittele katouttamistaikaa käytännössä, Minerva kirjoitti pergamentinpalalle.

Hän antaisi lapun tunnin lopussa Piskuilanille, ja Piskuilan voisi toimittaa rästitehtävät viikonlopun aikana Lupinille.

Title: Onnen potkut
Author: LillaMyy
Rating: S
Genre: perhefluffy
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta.
A/N: Tarvitsin jonkun keinon purkaa tätä vauvahömppäilyä päästäni, joten… tämä tapahtui. Käytin tähän Potter-hahmoja ihan vaan sen takia, ettei se olisi turhan henkilökohtainen, mutta niillä ei ole mitään erityisen suurta merkitystä…




Molly istui sohvalla kutomassa villasukkia, kun hän tunsi pienen liikahduksen.
”Arthur! Arthur!” hän huusi nopeasti, ja kohta mies juoksikin paikalle puoliksi hätääntynyt ilme kasvoillaan.
”Mikä hätänä?” Arthur kysyi huolestuneena.
”Ei mitään hätää, vauva vain potkaisi”, Molly naurahti pahoittelevasti. Arthur katsoi häntä pitkään yllättyneenä ja istui sitten vaimonsa viereen sohvalle. Hän asetti kätensä Mollyn vatsalle ja yritti
tuntea vauvan liikahdukset. Hän jopa siirteli kättään kohdasta toiseen, mutta turhaan. Mitään ei tuntunut.
”Olen pahoillani, hän oli äsken hyvin aktiivinen”, Molly pahoitteli jo toistamiseen.
”Ei se ole sinun vikasi”, Arthur vastasi hieman pettyneenä, ennen kuin palasi takaisin ulos töidensä pariin.


Myöhemmin samaisena iltana, kun Arthur meni pari tuntia vaimonsa jälkeen nukkumaan, hän huomasi Mollyn tuhisevan jo onnellisena. Hän kömpi tämän viereen ja asetti kätensä varovasti tämän vatsalle tunnustelemaan. Pieni potkaisu tuntui ilmoittavan hei isä, minä rakastan sinua. Pieni kyynel silmäkulmassaan Arthur sulki silmänsä ja nukahti onnellisen tietoisena siitä, että nyt hänkin oli saanut kokea vauvan liikkeet yksin.

Harvoin tulee luettua mitään Harryn ensimmäiseen tai ensimmäisiin vuosiin sijoittuen, joten tämä oli kiva paluu vielä esiteiniaikaan. Hauskaa, että tämä oli myös ensimmäinen Potter-ficcisi. ^^ Minähän heti luin tätä hoodee-lasit silmillä, mutta oli silti ihanaa nähdä, miten Harry ja Draco olisivat voineet ensin olla ystäviä ja sitten ehkä jotain muuta. Nuorisotyöntekijänä näen, miten nuoret ja lapset voivat olla hyvinkin herkkiä ympäristölle ja haluavat oppia ja tuntui, että Draco oli ehtinyt jo kokea kaikenlaista ensimmäisen kouluvuotensa aikana. Hän on kuitenkin varmasti elänyt hyvin suojattua elämää puhdasverisessä kuplassa ja vaikka hän joutuikin nöyryytetyksi (ainakin omassa päässään, tuskin kukaan välitti ihan kauheasti, että Harry hylkäsi hänen käden ojennuksensa), hän oli valmis nielemään ylpeytensä ja kokeilmaan uudelleen vähän rakentavammalla kulmalla, kun uusi ympäristö ei reagoi samoin kuin hän on tottunut ennen koulua. Dracossa on myös sosiaalista älykkyyttä, joka minusta ohitetaan usein ficeissä, tulee mieleen, miten hän yritti saada Kuhnusarviosta irti small talkia puhumalla isoisästään. Tässä se näkyi, että hän havaitsi, että muiden käskyttäminen ei olekaan tapa, jolla saa, mitä haluaa. Niin hän on varmaan tottunut saamaan haluamiaan asioita ja Harry osoitti, että hän on ollut väärässä.

Harryssa ihanaa oli hänen välittömyytensä ja optimistinen luonteensa, kun ei epäillyt mitään juonta päänsä menoksi, kun Draco ehdotti ystävyyttä. Ja erinomainen pointti, että kun vihdoin hän on ympäristössä, jossa ihmiset haluavat olla hänen ystäviään, hän ei torju vilpitöntä mahdollisuutta saada uusi ystävä. Hänessä tuntui sellainen kaikki on mahdollista -fiilis, kun koulu ja uusi elämä on vasta alkanut ja olisi hölmöä väistellä uusia mahdollisuuksia, joita tuo elämä tuo. Tuo sinisilmäinen reagointi kuulosti sopivan myös hyvin hänen ikäänsä, muutaman vuoden päästä Harry on oppinut kyynisyyttä ja epäluuloisuutta, joten minusta on toimivaa, että vielä tässä vaiheessa hän ei torjuisi Dracoa. ^^
Kiitos tästä!

Tällaiset teokset ovat syy sille, miksi fanifiktio on niin mainio harrastus. 😂😂 Otsikko lupaa jo melkoista kultaa, ja välittyipä ensimmäisestä osasta niin lämmin ja rakkaudentäyttämä tunnelma, että ihan sydämessä sykähtää. ❤️ Harrya on todella rakastettu ja vanhemmat ovat hänestä niin ylpeitä!

“Olisipa isä täällä”, Harry sanoi karhealla äänellään.

“Tiedän että toivoisit sitä, kulta”, Lily sanoi surumielisesti hymyillen. “Mutta ihmisten maailmassa moni kokee hänet pelottavana.”

“Niin kai”, Harry sanoi ja hänen kahdeksan mustaa silmäänsä alkoivat kostua. Tylypahkaan pääseminen oli ollut Harryn suurin unelma pikkupojasta lähtien ja enemmän kuin mitään muuta Harry toivoi, että hänen isänsä olisi voinut saattaa hänet junalle.

Voi rakas. 🥺 Jos jättää kontekstin vähän taka-alalle Harryn kahdeksan silmän mukana, tämä olisi nykyistä vieläkin koskettavampi. xD Mutta olisihn se nyt ihanaa, että molemmat vanhemmat olisivat läsnä niin tärkeänä päivänä. Ensimmäinen koulupäivä kun ei joka viikko tapahdu. :< Ja miten ennakkoluuloinen ja tuomitseva maailma onkaan, kun ei suhtaudu suopeasti valtaviin hämähäkkeihin vaeltamassa juna-asemalla keskellä aamupäivää... Asiat ovat velhomaailmassakin vähän rempallaan sen suhteen. xD

Kiitos tästä, onnea arpajaisvoitosta ja palataan viiden vuoden päästä jälleen! ❤️

- Mai

Ficin nimi: Mohirrim
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Fantasia, ficletsarja
Haasteet: Ficletistä virsi kaunis

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------




Olipa kerran nainen, joka asui pienessä mökissä veden äärellä kaukana kaikesta. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli mies. Mies oli raavas ja rujo kuin kivestä veistetty. Hän asui naisen luona muutaman kuukauden, kunnes lähti. Vuoden kuluttua mökistä kuului vauvan itkua, vauvan, jolla oli isänsä hiilenmustat hiukset ja terävät piirteet. Poika kasvoi ja oli jonkin aikaa äitinsä ainoa silmäterä.

Sitten kauas kaikesta eksyi toinen mies. Tämä oli lempeä ja tämän kädet olivat työn ja maan kuluttamat. Nainen ja mies saivat yhdessä toisen pojan. Tämä viipyi niin monta vuodenkiertoa, että vanhempikin veljes oppi sanomaan tätä isäksi. Ennen pitkää äiti ja pojat olivat kuitenkin kolmisin.

Kolmas mies saapui veden yli. Hän oli pitkä, solakka ja kylmä, ja vietti naisen kanssa vain muutaman yön, kunnes meni menojaan jonnekin muualle. Niistä öistä syntyi ensimmäinen tytär, jonka vaaleat hiukset hipoivat maata ja kasvot olivat kaidat kuin puolikas kuu. Äiti hoivasi lapsiaan parhaansa mukaan, vaikka kaipasikin yksinäisiä aikojaan.

Neljäs mies tuli varkain ja virkistävänä. Hän silitteli ja helli naista ja sai tämän kohdun hedelmälliseksi. Heidän tyttärensä suortuvat olivat läpikuultavat eivätkä koskaan suostuneet kasvamaan olkapäitä pidemmiksi. Tyttö kuului veden laulun mökin pihalta saakka. Mies pysyi kauan, mutta ennen pitkää hänenkin oli lähdettävä. Jälleen moni kesä vaihtui talveksi ja sitten uudelleen kesäksi.

Sitten helteen keskellä hohkasi viides mies. Täynnä intohimoa ja rakkautta tämä otti naisen monta kertaa niin äänekkäästi, että vanhimmainen veli katsoi parhaaksi viedä sisaruksensa suureen luolaan, joka sijaitsi lähimaastossa. Lapsien palatessa viikon kuluttua mies oli jo tiessään. Seuraavan kevään ensi tahdeille syntyi poika, tukka tummaa tulta ja silmät säihkyvää kultaa.

Sitten… loppu vaihtelee. Eräässä versiossa äiti kasvattaa lapsensa ja opettaa heille noitataitonsa, toisessa hän lähettää heidän maailmalle kunkin vuorollaan ja kolmannessa yksinkertaisesti hylkää heidät. Minä tiedän, että mikään noista ei ole totta. Sillä tämä ei satu vaan meidän, minun ja sisarusteni, tarina, mohirrimien tarina, joita myös luontosyntyisiksi kutsutaan. Meidän äitimme, mohar, ihminen, joka kykeni yhtymään luonnonvoimien kanssa, kuoli pian nuorimmaisensa syntymän jälkeen. Ei ihmisen kehoa ole tehty kestämään vuorta, maata, tuulta, vettä ja tulta. Se ei ollut dramaattinen tapahtuma, äiti ei polttanut itseään roviolla tai upottautunut joen pohjaan kivet nilkoissa. Hän makasi yhtenä aamuna sängyssään ja oli kuollut. Ja niin me jäimme asumaan mökkiä viidestään, kunne nuorinkin meistä oli niin suuri, että saatoimme lähteä kiertelemään. Ja siellä tiellä me olemme, viisi mohirrimia, viisi outoa kulkijaa.