Tämähän on suorastaan huumoria ja hyvin in-character.

Alunperin tutustuin podcasteihin Spotifyn ja true crimen kautta (Murha mielessä ja I don't like mondays <3), mutta nyt viime aikoina olen onnistunut laajentamaan kenttää. Olen ihan rakastunut Niina Lahtisen ja Paula Norosen Joko saa luovuttaa? ja Janni Hussin ja Sointu Borgin Sana on vapaa. Samaistun Niinan ja Paulan sekaviin selityksiin ja käkättelen yksikseni. Sana on vapaa on taas todella hyvä siksi, että aiheet on kaikkea maan ja taivaan väliltä. Välillä saa nauraa, välillä vähän itkettää ja välillä rupeaa pohdituttamaan oikein huolella. Kuuntelen pääasiassa Podimosta, koska sain siihen taas niin hyvän tarjouksen, mutta yleensä mulla ei kyllä ole mitään tilausta. Podit ei kuitenkaan niin paljoa innosta. Ikävöin Antti Holman Auta Anttia, se oli täyttä timanttia alusta loppuun. Antti Holma on Suomen kansallisaarre!

Kaarne, aiotteko jatkaa vielä tuota podcastia? Tykkäsin nimittäin kovasti!

Polku oli alussa leveää ja helppokulkuista, mutta muuttui sitten kapeammaksi ja hiekkaisemmaksi. Langa katseli ympärilleen, sillä metsä oli aivan erilaista mihin hän oli tottunut. Kanadassa oli korkeita havupuita, mutta täällä kasvillisuus oli subtrooppista sademetsää. He ylittivät joen jonka yli meni silta. Joka puolella oli syvän vihreää ja ilma tuntui kostealta. Joen rannalla pomppi joitakin sammakoita. Jossain kuuluin tikan hakkaavan nokalla puuta ja he näkivät vilauksen Okinawan tikasta. Oksistossa kuului kahinaa, sitten jonkun linnun kirkunaa ja kauempaa toinen lintu vastasi ääneen.

Hämähäkinseittejä oli siellä täällä. Langa ei kiinnittänyt niihin paljoakaan huomiota kunnes yhtäkkiä hän huomasi olkapäällään liikettä.
”Kääk! Mene pois!” Langa huudahti, sillä hän ei ollut ikinä nähnyt niin valtavaa hämähäkkiä. Hän otti muutaman juoksuaskeleen ja Reki tuijotti ihmeissään.
”Mitä nyt?” Reki ihmetteli.
”Tuo”, Langa sanoi ja osoitti sormellaan maahan pudonnutta suurta hämähäkkiä, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Rekikin hätkähti hämähäkin nähdessään. Se oli todella iso.
”Tuo taitaa olla suurimpia mitä olen nähnyt”, hän sanoi.
”Minä en ole ikinä enkä koskaan nähnyt noin suurta. Tuohan on jättiläinen. Mennään pois”, Langa pyysi.

”Eikö Kanadassa ole isoja hämähäkkejä?” Reki kysyi.
”Ei noin isoja. Eihän niitä ole enempää missään?” Langa kysyi vähän hermostuneena ja pyyhkäisi olemattomia hämähäkkejä pois yltään.
”Ei niitä ainakaan sinussa enää ole, mutta metsä on täynnä kaikenlaista”, Reki sanoi ja hermostui sitten itsekin. ”Tai siis...”
”Käärmeitäkin?” Langa kysyi.
”Niitäkin, mutta vähemmän tähän aikaan vuodesta”, Reki sanoi.
Ja kun metsästä yhtäkkiä kuului voimakasta narisevaa ääntä, he säikähtivät molemmat ja hakeutuivat lähemmäs toisiaan.
”Ehkä on parempi jatkaa matkaa”, Langa sanoi ja he kävelivät seuraavan kilometrin reippaammin, kunnes polku tuli hankalammaksi ja alkoi viettää ylöspäin.

Polku nousi ensin vähän, mutta jyrkkeni sitten. Sitten heidän edessään oli hankalakulkuinen väylä suoraan ylös. Polulle oli tuotu köysi, josta saattoi pitää kiinni, jotta polulta ei pääsisi putoamaan alas. Metsä katosi taakse ja kasvillisuus oli ylhäällä paljon matalampaa. Köydestä huolimatta Rekin jalka lipsahti polun ulkopuolelle ja hän piti kaksin käsin kiinni köydestä, ettei lähtisi vierimään alas. Langa auttoi Rekin ylös ja kiipeäminen jatkui. Ylhäältä avautui avara näköala jokaiseen ilmansuuntaan. Langa istahti maahan ja puuskutti. Hänen tuli helposti huono olo niin kuumassa.
”Minun täytyy levätä hetki”, Langa sanoi käydessään pitkäkseen heinikkoon. ”Päässäni sumenee.”
”Hei!” Reki huudahti kun näki Langan poissaolevan näköisenä. Hän oli nähnyt kuinka Langa oli muutaman kerran pyörtynyt. Nyt ei ollut sopivaa pyörtyä. Reki olisi pulassa jos niin kävisi.
”Tarvitset juotavaa. Ja ruokaa. Ehkä on parempi että pidämme lounastauon tässä ja nyt”, Reki huolehti.

”Ruokaa. Kuulostaa hyvältä”, Langa mumisi. Reki tarkisti heidän lähiympäristön, ettei näkösällä ollut mitään vaarallista ja he istuivat syömään. Tuulenhenkäys viilensi heidän oloaan ja eväät antoivat Langalle uutta virtaa. Kohta he jo ottivat valokuvia ja katselivat jokaiseen suuntaan. Kaukana näkyi meri ja vihreää metsää oli silmän kantamattomiin. Heidän menosuunnassaan alkoi olla kivisempää polkua.
”Shhh, mitä tuo oikein on?” Reki sanoi, kun kuuli askelten töminää jossain kauempana.
”Ei tuo ihmisiltä ainakaan kuulosta. Mitä eläimiä täällä oikein liikkuu?” Langa kysyi.
He kuuntelivat hetken ja kuulivat puhinaa ja töminää, joka kohta vaimeni ja hävisi kokonaan.
”Täällä on villisikoja, mutta en ole koskaan päässyt näkemään yhtään. Ja ehkä niin onkin parempi”, Reki totesi.
Kun pitkään oli ollut hiljaista, he jatkoivat patikoimista. Heidän matkansa alkoi olla puolivälissä. He tulivat kallioiselle alueelle jossa oli paljon rosoisia kiviä ja koloja.

Sitten heidät pysäytti aivan uusi ääni. Se kuulosti lohduttamalta vinkumiselta, eikä ollut helppo keksiä mistä ääni oikein kuului ja mikä sen aiheutti.
”Joku on pulassa”, Langa sanoi.
”Joku?” Reki ihmetteli.
”Tai pikemminkin jokin”, Langa korjasi. ”Mutta mikä?”
Mitään tai ketään ei näkynyt missään. Langa halusi selvittää mikä piti noin surkeaa ääntä. Aivan kohta selvisi, että kivien muodostamaan koloon oli pudonnut pieni villisian porsas eikä se päässyt omin avuin sieltä pois.
”Voi surkeus. Mitä me nyt teemme?” Reki voihkaisi. Langan sydäntä särki. Ei otusta voinut sinne jättää.
”Me autamme sen pois sieltä”, hän sanoi.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Oli vaarana että porsas puraisisi auttajaansa tai että sen emo tulisi takaisin. Tai että porsas loukkaantuisi kun sitä yritti vetää ylös, sillä kolo oli ahdas.
”Harmi ettei mukaani tullut skeittailuhansikkaita”, Langa harmitteli.
”Sinä käskit ottaa mukaan köyttä. Onko siitä apua?” Reki kysyi.
Porsaanpoikanen parkui hätääntyneenä kolossa ja aikaa kului.
”Pelkään että possu itkee niin että sen emo tulee ja silloin olemme kusessa”, Reki sanoi.
”Kuules possu”, Langa sanoi poikaselle. ”Nyt sinun täytyy olla hiljaa jotta voimme auttaa sinut sieltä pois. Jos vingut, niin et ehkä pääse sieltä koskaan”, Langa puheli possulle ja heidän yllätyksekseen porsas lopetti kohta vikinän.

”Reki. Vahdi ja tähystele sinä ympäristöä sen varalta että sen emo tulee takaisin”, Langa ohjeisti. Hän kaivoi repustaan paitansa ja yhdisti sen köyteen. Hän laski paidasta muodostuneen pussin alas ja houkutteli possua paidalle. Ja kun se oli paidan päällä, Langa nykäisi nopeasti sen köydestä ylös ja sai kuin saikin porsaanpoikasen nostettua ylös. Poikanen näytti olevan ehjä ja Langa päästi sen vapauteen. Porsas kipitti eteenpäin ja alkoi sitten vinkua surkeasti.
”Tule tänne. Pian!” Reki huudahti ja veti Langaa kädestä kauemmas. Ei mennyt kuin hetki, kun pensaissa rytisi ja kuului röhkintää ja puhinaa. Reki ja Langa katselivat silmät suurina ja sydän pamppaillen, kun suurikokoinen villisika ilmestyi pensaasta. He olivat juuri ehtineet piiloutua ja todistivat nyt omin silmin hetkeä kuinka emo haki poikasensa takaisin. Sellaista ei päässyt näkemään ihan joka päivä, ehkä vain kerran elämässä.

Loppupatikka sujui ilman suurempia välikohtauksia. He näkivät vielä joitakin lintuja ja hämähäkkejä, jotka olivat monet suurempia, mitä Langa oli koskaan Kanadassa nähnyt. Eikä Kanadassa ollut juurikaan villisikoja. Okinawan luonto oli aivan erilaista. Langa mietti pientä villisianporsasta ja Reki pohti taas miten kaikki eläimet olivat mahtuneet Nooan arkkiin. Ja oliko Nooan pitänyt nukuttaa ne, jotta arkissa säilyi sopu. He saapuivat takaisin polkupyörille sopivasti vielä kun oli valoisaa ja polkivat takaisin leirintäalueelle.

”Kuolen nälkään”, Langa sanoi, kun he tulivat suihkusta ja laittoivat nuotiota.
”En epäile sitä lainkaan, sillä minullakin on nälkä”, Reki vastasi. He olivat kävelleet koko päivän ja vähän pyöräilleetkin ja eväät olivat kyllä hyvät mutta olisi niitä enemmänkin saanut olla. Reki levitti maahan etikkaa, sillä häntä jännitti edelleen alueella nähty käärme. Viimein he istuivat retkituoleilla ja söivät. Ruoka oli maittavaa ja Langaa väsytti syömisen jälkeen. Hän olisi voinut nukahtaa tuolilleen. Kun taivaalta putosi muutama vesipisara, hän havahtui ylös. Heidän pitäisi mennä telttaan.

”Nukutko jo?” Reki kysyi jonkun ajan päästä kun he köllöttelivät makuupusseissaan ja kuuntelivat sateen ropinaa telttakankaaseen.
”Joo”, Langa vastasi raukeasti.
”Etpäs”, Reki totesi.
”Mitä sinä haluat?” Langa kysyi.
”No nyt kun kysyit. Haluan kuun ja tähdet taivaalta. Haluan purjehtia kaikki maailman meret ja kiivetä korkeimmille vuorille. Ja haluan rakentaa jonakin jouluna lumiukon Kanadassa”, Reki luetteli.
”Rekiiiiii”, Langa sanoi. ”Mitä sinä oikeasti haluat?” hän kysyi noustessaan istumaan. Uni oli karannut kilometrien päähän.
”Minä vain mietin että mitä sille villisian poikaselle olisi käynyt, jos et olisi auttanut sitä”, Reki mumisi.
”Reki, sinä et halua tietää että joku muu otus olisi tullut ja syö...”, Langa sanoi.
”Olet oikeassa, en haluakaan.”

Reki nousi istumaan.
”En saa unta. Jalkani kävelevät edelleen ja minulla on jano”, hän valitti.
”Juo ihmeessä”, Langa sanoi.
”Jos juon, niin sitten minun täytyy käydä yöllä vessassa ja siellä on säkkipimeää.”
”Nyt, juo”, Langa komensi. ”Ja kun sinun täytyy käydä vessassa, herätä minut niin mennään yhdessä. Okei?”
Reki joi. Langan käsi oli hänen olallaan ja hän mumisi jotain englanniksi josta hän ei tajunnut muuta kuin yhden sanan – Jeesus. Langa rukoili hänen puolestaan. Langan yllätykseksi se olikin lopulta Reki joka nukahti ensin. He nukkuivat ilman keskeytyksiä aamuun asti.


Ruohikko oli vähän märkä öisen sateen jälkeen. Aurinko valaisi aamua kauniisti ja siellä täällä oli vähän sumua. Heillä olisi aikaa pyöräillä ja käydä kävelemässä vielä lyhyempi polku, joka vei vesiputoukselle. Aamupalan jälkeen he nousivat polkupyörille reput selässään. Ilma oli raikas ja tuoksui sateelle. Reki löysi maasta sopivan kepin, jota oli mukava käyttää kävelykeppinä ja hän otti sen mukaansa. Langa etsi katseellaan hämähäkkejä toivoen, ettei näkisi yhtäkään. Liian suuret versiot tuntuivat olevan hänelle vähän liikaa. Reitti vesiputoukselle kulki kirjaimellisesti jokea pitkin kävellen. Metsästä kuului lintujen ääntä ja vesi kohisi. Reitti vaikeutui koko ajan ja lopulta heidän oli kiivettävä joen pohjalta sen kiviselle pientareelle.

Putous kohisi heidän edessään.

”Se on upea”, Langa totesi. He laskivat reput selästään, ottivat kengät jaloistaan ja riisuivat t-paidat yltään. Olisi virkistävää pulahtaa veteen ja vesiputouksen alle. Puusta roikkui köysi, jonka varassa saattoi hypätä syvempään kohtaan.
”Tämä on hauskaa!” Reki sanoi ja samassa Langa hyppäsi ilmasta hänen viereensä.
”Onpa viileää”, Langa sanoi, mutta kohta vesi tuntui vain sopivan virkistävältä eikä enää kylmältä. He viihtyivät vedessä hyvän tovin, kunnes oli aika nousta kuivattelemaan. Kun he nousivat rannalle ja olivat löytäneet sopivan paikan syödä eväitä, putoukselle tuli muitakin retkeilijöitä. Eväiden ja valokuvien jälkeen oli aika lähteä takaisin.

Langa oli onnellinen. Juuri nyt kaikki oli hyvin ja elämä hymyili yhtä valoisasti mitä Reki hymyili hänen vierellään.
”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minut oikeaa tietä nimensä kunnian tähden. Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” (Ps. 23:1-4)
”Jees!” Langa huudahti ja nosti kätensä ilmaan. Hänen teki mieli tanssia, mutta hän ei ollut varma osasiko edes. Hän pomppi kuitenkin iloisena polkupyörille Rekin ihmetellessä hänen ryöpsähdystään. Reki jätti kepin parkkipaikalle, josta seuraava kulkija saattoi ottaa sen käyttöönsä. He polkivat leirintäalueelle, jossa he käärivät teltan kasaan ja söivät vielä kerran. Oli aika nousta bussiin ja lähteä kohti kotia.

Rekin mieli oli vähän haikea, sillä viikonloppu oli ollut mukava mutta nyt se oli ohi. Siihen oli mahtunut kaikenlaista jännittävää ja hauskaa. Vielä vuosi sitten hänellä ei ollut sellaista ystävää, jonka kanssa saattoi lähteä patikoimaan, telttailemaan tai pyöräilemään sen kaiken muun lisäksi mitä he kotona tekivät yhdessä. Langa oli paljon enemmän, kuin hän olisi keneltäkään ystävältä osannut tai uskaltanut odottaa.
”Haluatko sinä oikeasti rakentaa joskus lumiukon Kanadassa jouluna?” Langa kysyi yhtäkkiä keskeyttäen Rekin mietinnät.
”Totta kai haluan. Kun olet kertonut millaista Kanadassa on talvella ja jouluna ja lumilautailusta, niin kyllä. Olisi kiva rakentaa lumiukko”, Reki sanoi.
”Ok”, Langa totesi ja jäi miettimään asiaa. Matka Rekin kanssa Kanadaan voisi olla hauskaa.

Olipas muuten kivan virkistävää lukea Harryn ja Dudleyn suhteesta näin aikuisiällä! Mulla on jonkinlainen heikkous fikkejä kohtaan, joissa Harryn ja Dudleyn välejä edes sivutaan jollain tavalla, ja tykkäisinkin ajatella, että he olisivat aikuisiällä hyvissä väleissä, mutta tällaiseen näkökulmaan en olekaan koskaan tainnut törmätä, että Harry olisi näin suojeleva Dudleya kohtaan. Mutta tottahan nyt Dudley vähän suojelua tarvitsee, nyrkkeilyssä voi sattua ja tapahtua vaikka mitä. Vaikken nyt tosin ihan vakuuttunut ole siitä, onko Harryn (ja Ginnyn) avustusyrityksistä enemmän apua vai haittaa.

Naureskelin tätä lukiessani useampaan kertaan ääneen Harryn ja kumppaneiden toilailuille, ja tässä sai kivasti pienen vilauksen useamman eri hahmon elämään. Ihan huippua, että Dudley on nyt ihan inessä Harryn taikamaailman ystäväpiirissä, mutta siinä on tosiaan riskinsä, että esimerkiksi Ron menee epähuomiossa vähän möläyttelemään jotain, mitä ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen. Dudleylle on saattanut tulla pienenä yllätyksenä näin jälkikäteen, mitä kaikkea se serkkupoika onkaan päässyt kokemaan kouluvuosinaan.

Dudleysta tykkäsin aivan erityisesti tässä fikissä. Hän oli selvästi kasvanut yli pelostaan ja vieroksunnastaan taikuutta kohtaan, ja hän oli sen sijaan hyvinkin tottuneen ja jopa hieman kyllästyneen oloinen toistellessaan, että sauvat olisivat kiellettyjä ja mistä syystä. Ja tällä kertaa Harry sai selvästi syyttää ihan itseään. Dudleysta oli selvästi kasvanut myös oikein fiksu aikuinen, eikä hän ollut mitenkään helposti huijattavissa Harryn kootuilla selityksillä. Siksi tuo loppu olikin niin nokkela, enkä osannut yhtään odottaa (eikä selvästi Dudley tai Harrykaan), että Ginny oli myös juonessa mukana, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna peura suojeliuksena olisi jotain voinutkin vähän vihjata tähän suuntaan.

Kiitos hirmupaljon, tämä oli todella viihdyttävä ja piristävä lukukokemus!

Tulitpa tänne nopeasti, Violetu! Kiitos hurjasti kommentista ja aina ilo kuulla, että aamua on saanut piristettyä. Olisi kyllä ollut hulvatonta, jos Geralt olisikin heittänyt Valvatin olalle. Hitsit, kun en itse keksinyt! XD Ihanaa aamunjatkoa sinne, jospa se pysyy pirteänä tästä eteenpäinkin.