*


104 vuotta ennen Lunen syntymää

*




Kuparinen päivänsäde lankeaa marmorinaisen kylmien kasvojen poikki. Vaikuttava taiteilijuus patsaan äidillisissä piirteissä, huulten amorinkaaressa ja puoliksi suljettujen silmien illuusiossa silmäripsistä 
täyttävät Varýshin ihailulla. Patsaan harteille on veistetty tyypillinen alrhadanilainen parkus-shaali, tässä tapauksessa tarkoitettu ehkä kankaasta valmistetuksi nahkaisen sijaan. Sen alla on aatelisnaisen asun 
monikerroksinen muoto, kaikki päästä varpaisiin harmaan ja vihertävän juosteista marmoria. Akaasit naisen pitelemässä kirjassa tuottavat yhä L’o Alrhadanin heikkoa hehkua. 
    ”Lady Alovenice Marmei, otaksun”, Varýsh sanoo ääneen. Nainen akatemian magisterin taivaansinisissä kultakirjotuissa vaatteissa nyökkää. 
Hänen vanhentuvat kasvonsa ovat kullanväriset nekin. 
     ”Juuri niin. Oli hänen kuolintoiveensa, että hänen vaurautensa käytettäisiin Sisar Valon akatemian perustamiseen hänen omaan kotiinsa. Patsaat 
hän on tehnyt omin käsin.”
     ”Kuinka merkittävää!”
     ”Siihen me erikoistumme. Merkittävään.” Magister sanoo sen kuin olisi puhumassa täydellisyyteen asti hiomastaan tuotteesta. 
”Eikä akatemian perustaja ollut ainoa sitä laatua. Oletan että olet täällä siksi.”
     ”Aivan… kuulin oppilaasta.”
     He kävelevät halki patsaiden ja maalausten reunustaman salin, terra domini ja magister; taideteoksissa esiintyy kauan sitten 
raivonneita kamppailuja ja oppilaita harjoittelemassa toistensa surmaamista kaksoisauringon valossa. Osa oikeistakin oppilaista kansoittaa 
tiloja. He ovat juuri palanneet tauolta nautittuaan mietoa mustetta tai ruska-teetä välipalan kera.  
     ”Jos saan udella, miksi oikeastaan etsit oppilasta, mea domini?” 
     ”Voi en minä tiedä, kenties se on jokin sisään kirjoitettu tarve olla isä nuorukaiselle, vaikken koskaan saa siihen tilaisuutta. Meille 
tähdensiemenille ei sallita omia lapsia… eihän oppipojan hankkiminen voi olla niin kaukana siitä, vai mitä?”  
     ”Siinä asiassa minun täytyy olla eri mieltä.” Magister vapautuu vihdoin nauruun ja vetää sormensa pippurin ja inkiväärin 
väristen kiharoidensa läpi. ”Minulla on kolme lasta omasta takaa – nämä oppilaat, vaikka ovatkin minulle rakkaita… ei se ole sama 
asia kuin oma veri, jonka on kasvattanut heidän elämänsä ensi hetkistä.”
     ”Hyvä siis, etten koskaan tule tietämään eroa. Mikä hänen nimensä on?” 
     Magister vaistoaa kenestä puhutaan.
     ”Lothe Devayath, yksinkertaisesta kalastajakylästä. Vannon haistavani sen yhä hänestä…” Hänen kulmakarvansa kohoaa. 
”Oletko varma, että haluat hänet? Minulla on näet poika… myös hyvin lahjakas, harmillisen tiuhaan useimpien ylenkatsoma… 
tyttöoppilaat tuntuvat olevan merkittävien mentorien suosiossa. Ehkä he ovat helpommin hallittavia?”
     Varýsh tukahduttaa irvistyksen.
      ”Annas kun muistelen… oppilaasi, eikös hän tappanut jonkun sen vuoksi, että tämä hengitti liian raskaasti lähistöllä?” 
     Magister nielaisee epämukavana.
     ”Donn on kunnianhimoinen, hän tietää mitä haluaa.”
     Varýshilla on vaikeuksia ymmärtää, miten ne kaksi asiaa korreloivat. Taas yksi tällainen, tulevaisuuden diktaattorimateriaalin 
valiojoukkoa, hän ajattelee. Ei tällaisia kiitos. 
     ”Tämä Devayath, hän on siis luokkansa paras, niinhän?”
     ”Turha kai sitä on kieltää”, magister huokaisee. 
     ”Hyvä. Koska hyväksyn ainoastaan erinomaisuutta. Ei ole mikään helppo asema työskennellä
kanssani.” Hän on kuullut tarpeeksi hyvää Devayathista – vaikka onkin elänyt uskossa, että kyseessä on poika. Nyt epämukavuus uhkaa 
häntä itseään. En tiedä mitään tytöistä. Mericity-sisko on äärimmäisen huono vertailukohde. Voiko häntä opettaa samaan malliin kuin 
opetin pikkuveljeäni? Ei tietenkään aivan samalla tavalla tosiaankaan… Hänestä en halua samanlaista. 
     Varýsh muistelee, mitä on onkinut Devayathista tietoonsa. Ilmeisesti Lothe on surmannut vain 8-vuotiaana kokonaisen unikaunan, joka 
uhkasi kolmea nuorempaa oppilasta. Jalompi syy tappaa kuin yksinkertainen ärtymys toisen sietämättömyyteen. Puhumattakaan siitä, miten 
hän selviytyi Norrvariaan kidnappaamisesta 14-vuotiaana. Ja selviytyihän hän myös koko matkan Ýggdrasiin aina kaukaisesta ja 
nälänkurittamasta Eyremerystä, ja hänen on täytynyt olla tuolloin alle seitsemän.
     ”Mihin saakka Lothe on edistynyt akatemiassa?” Varýsh kysäisee. 
     ”Hän kohtaa pian Tulikokeensa ja saa viimeiset aavikkomustetatuointinsa ennen lähtöään pyhiin-
vaellukselle. Hän opiskelee paraikaa magisterinsa johdolla koitokseen.”
      “Valmistumisen kynnyksellä siis. Vaikuttaa sopivalta, ja hänellä olisi jo valmiina hyvä pohjustus.”
     ”Rehellisesti sanottuna – en tiedä tarvitsetko häntä. Olisi varmasti palkitsevampaa opettaa jotakuta, jolla ei vielä ole yhtä laajaa 
pohjakoulutusta. Nähdä itse oman työn tulokset.”
     ”Ääh, olen liian laiska sellaiseen.” Varýsh hieroo leukaansa. ”Lothen lähtökohdista voin jatkaa kehittämistä loputtomalla tietämykselläni, 
jonka olen innokas jakamaan jonkun sen arvoisen kanssa. Te kaverit täällä ette opeta armeija-asioita, ja ajattelin, että voisin täydentää 
häntä siinä. Ja tietysti osassa aloríalaista tietouttani.” Huoli liikahtaa jälleen Varýshin sydämessä; kuva Hallasthårin äärille nousseesta 
painajaislinnasta. Sen täytyy olla kaninkoloulottuvuus, kehrätty ankeilla aikeilla ja syvällä tietämyksellä pyhästä geometriasta. Lisäksi 
maailmassa piilee ongelma nimeltä Hozian Rusticus, Kal Yarisin uusi äänestetty terra domini, joka onnistui huijaamaan kaikkia ja paljastui 
diktaattoriksi sillä hetkellä, kun diadeemi oli laskettu hänen kulmilleen. 
    ”Suuria sotureita tarvitaan tällaisina aikoina”, Varýsh mumisee. ”Jotain pahaa nousee Hallasthårin jäätuulten takana… Minua huolettavat 
suunnitelmat, joita joutsenelta langennut, aloríalaisten huoman hylkäämä kenraali hautoo. Hän on tullut Kállomáan jäädäkseen. Epäilen juonta… 
ja Rusticus voi olla osa sitä.” 
      ”Oli miten oli, Lothe ei ole osoittanut kiinnostusta jatkaa armeijaan akatemiakoulutuksensa jälkeen”, magister sanoo, eikä uhraa 
ajatustakaan vanhalle aaveelle ajalta ennen hänen syntymäänsä. Se on vakavuus vanhusten silmissä, josta hän on luultavasti kuullut pelkkiä 
kuiskauksia; Mustarastasmaagi, painajaisten arkkitehti, ontto seireeni. Lukuisat miesmuistista himmenevät nimet, joita kehrääjät eivät enää 
ajattele. Tai Rusticus, liian kaukana idässä, jotta tavalliset avénialaiset välittäisivät. 
     ”Niinkö”, Varýsh kommentoi hajamielisesti. Magister epäröi. 
     ”En ole varma, että tuleminen vedetyksi sodan ja politiikan maailmaan on hänen kutsumuksensa. Lothe… on maininnut unelmansa perheestä. 
Hän on ottanut useita nuoria oppilaita siipensä alle.”
     ”Onko sekä terra dominin diadeemiä, että Verikuvernöörin Mestarikiveä kantava henkilö aiemmin tarjonnut hänelle paikkaa 
Jumalvartiossaan?” Varýsh hymyile ja livautti kirkkaan opaalin takaisin taskuun. 
      ”Niin… ei kai sitten.” Magister mutristaa huuliaan ja sormeilee kaulakorunsa kultaista tiimalasia. ”Saisit hänet varmaan suostuteltua 
mainitsemalla sen aloríalaisen tietämyksesi tylsistyttävän sotastrategian ohessa. Siitä eivät monet oppilaat saa tilaisuutta oppia.”
     ”Tosiaan. En usko, että suuruudelle altistaminen hänen elämäänsä pilaa. Mikäli hän todistaa itsensä taitavaksi soturiksi Jumalvartioni 
silmissä, luulen että vigareista voisi tulla hänen perheensä.”
     ”Jos niin sanot”, magister murahtaa. ”Olen kuullut vähemmän ylistettyjä asioita vigaar arkessista. Silti, useimmat oppilaista 
myisivät sielunsa päästäkseen työskentelemään heidän kanssaan, puhumattakaan itsensä terra dominin…”
     ”Voi, älä sano. Onko heillä minusta julisteita kamareissaan?”
     Magister luo häneen likaisen katseen. Varýsh selvittää kurkkuaan ja jatkaa iloisena: 
     ”No niin, vaikuttaa siltä, että olet päättänyt. Tapaisimmeko hänet sitten?” 
     Magister tajuaa, ettei Varýsh ole aikeissa harkita ketään muuta. 
     ”Yksi asia ennen kuin menemme… Toivottavasti et ole allerginen koirille.” 
     Varýsh ei voi enää sivuuttaa tuntemusta: hänen vatsansa on huolesta pinkeä ennen tytön kohtaamisesta. Mitä köyhistä oloista tuleva 
Lothe ajattelisi hänen kaltaisestaan jalosukuisesta miehestä, siitäkin huolimatta, että hän on pukeutunut kuluneeseen nahkaan ja kantaa 
päässään vain hienoja hiuksiaan?
     Sisar Valon akatemia ei ole luostari eikä kirkko; se on pieni mutta vaikuttava kultaisten ja valkeiden pylväiden palatsi mereltä kohoavalla 
kukkivalla saarella, kuin lyhty pyhälle muinaisvalolle, joka valaisisi
piiloon kaiken kärsimyksen. Tuuli kohahtelee avoimista katoista Varýshin vaatteisiin, ja öisin tähtien säihke pääsee niistä sisään. Lady Alovenice 
Marmei on rakentanut sen rakkaimman jumalattarensa kunniaksi, ja aurinkoteema tulee ilmi kiiltävistä koristuksista ja katottomista käytävistä, 
joissa päivänvalo saa taivaskivilattiat kimmeltämään kesäisten merien lailla.  
     Uniset siniruusut nuokkuvat puutarhassa lähellä oppilaiden yökamareita pudotellen kastepisaroita terälehdistään; näky, joka on Varýshille 
mieluisa ja muistuttaa lapsuudesta Reunalla. 
     Sieltä he löytävät tytön valkeana hulmuavassa shaalissa taistelemassa kolmea pikkupoikaa vastaan.
Valo lankeaa heidän päälleen läpi yllä olevan sinisen lasikupolin ja oksien. Varýsh havaitsee tytön hiusten värin niiden liehuessa myrskytuulena. 
Ruskean sävy on sama kuin hänen äidillään oli ollut, eikä se Lothellakaan suostu kesytettäväksi soturileteille, joita päivänkehrääjät joskus solmivat 
hiustensa
joukkoon; ohimopalmikot purkautuvat auki hänen raivoisista liikkeistään. 
     Varýshin sydämessä pistää. Muisto on yhä tuore kaikkien niiden vuosien vierittyäkin. Aloríalaisten kirous on muistaa kaikki kipunsa kuin eilisen. 
Hän seuraa etäältä, kun pojat huitovat ja yrittävät osua Lotheen puisilla kalthas-sauvapareillaan. Lothe kehrää alkulähdettä ja torjuu osumat 
tieltään. Pyhä valo välkähtää. Varýsh haistaa kullankajossa mehiläiset. Hän on aika hyvä… Huolimatta että kasvoi vähäisellä 
ravinnolla. Ainakin Devayath on pitkä. Vasemmassa jalassa tai lonkassa vaikuttaa olevan jotain vialla, mutta hän on oppinut työskentelemään 
sen kanssa ja liikkuu tarpeeksi nopeasti, horjahdellen vain hieman toisinaan. 
     Lopulta kolme poikaa yksinkertaisissa harmaissa oppilaankaavuissa väsähtävät.
     ”Sinuun on mahdoton osua”, yksi valittaa. 
     ”Tiedän paremmin sen jälkeen, kun annoit minulle mustan silmän”, Lothe hymyilee ja pysähtyi viimein. ”Kuulkaa, pikku kiveni – tämä on ollut 
hauskaa, mutta minulla on vaaralliset koitokset tulossa ja minun täytyy treenata haastavampien vastusten kanssa. Te sällit ette ole vieläkään 
edenneet kepeistä tikareihin – hädin tuskin ansainneet yhtään tatuointeja, ja unohdatte yhtenään akaasinne.”
    ”Enkä unohtanut, Rin unohti.”
    ”Enhän! Kehräsin vahingossa yhden viivan väärin.” Kehrääminen on kuin hämähäkinverkon kutomista mielessä. 
     ”Sitä kutsutaan unohtamiseksi”, Lothe sanoo. ”Oikeassa kahakassa epäonnistunut suojakehrä olisi voinut maksaa sinulle henkesi.” Hän hätistelee 
kolmikkoa hentojen mustekuvioiden kirjomilla käsillään. ”Kiiruhtakaapa nyt siitä harjoittelemaan toverienne kanssa, niin jonain päivänä ansaitsette 
vähän mustetta koristamaan noita paljaita kätösiänne.”
     Lothe puhuu sen kaiken lempeällä äänellä, ja lapset ryntäävät pois, pienet soturinsaappaat kopisten
rubiinilehtien sataessa puista. Lothe kääntyy kohtaamaan lähestyvän Varýshin. Kun nuori päivänkehrääjä näkee hänet, uteliaat harmaat silmät 
laajenevat järkytyksestä. Hän painaa kiireesti päänsä. 
      “Mea domini… on kunnia toivottaa sinut tervetulleeksi akatemiaamme! Täytyy myöntää, en odottanut vierailuasi. Jumalat, näit minun 
juuri kamppailevan urheasti lapsia vastaan…”
     “Pää pystyyn, tyttö”, magister sihahtaa käsi nyrkissä tiimalasin ympärillä. 
    ”Lapset ovat usein varteenotettava kiusa”, Varýsh sanoo ystävällisesti, ja Lothen ilme rentoutuu. Hänestä ei löydy väkivallan häivääkään. 
Sen saattaa kuitenkin houkutella esiin. ”Vaikutat tulevan hyvin toimeen heidän kanssaan”, hän aloittaa tunnustellen. ”Entäpä sotilaiden?” 
     ”Minulle on sanonut magisterini, Damary, että olen hyvä ihmisten kanssa. En tykkää olla yksin.” Lothen intensiivinen tuijotus käväisee 
alhaalla. ”Perheeni. Kuolivat nälkään, ennen kuin päädyin tänne puutavaralaivan kyydissä. Olin viisi päivää jumissa heidän ruumiidensa kanssa, 
koska en tiennyt mitä tehdä. Onneksi Valhansydenmeren äärellä on viileää.” Hän sanoo sen täydellisen tyynenä, mutta kasvoilla värähtää jotain, 
joka asuu vain eksyneissä henkilöissä. 
     ”Jumalat, tyttö, ei hän pyytänyt kaatamaan kaikkia traumojasi niskaansa”, magister huoahtaa. 
       ”Ei se mitään”, Varýsh keskeyttää, kun Lothen posket punehtuvat. 
      ”Kuten näet, hänen vasen jalkansa on aavistuksen toista pidempi, mikä aiheuttaa joitakin liikkumis-haasteita”, magister sanoo sivellen 
tiimalasiaan tavalla, joka alkaa käydä Varýshin hermoille. ”Aiheuttaa luultavasti hänen loppunsa myöhemmällä iällä, kun hän ei kykene enää puolustautumaan.”
     ”Mursin lonkkani ja reisiluuni lapsena loikkiessani laiturin tolpilla”, Lothe myöntää. ”Ei se koskaan parantunut kunnolla. Luu olisi pitänyt 
rikkoa ja järjestää uudelleen, mutta Eyremeryn kalastajakylässä ei ollut pätevää parantajaa siihen. Hän tarjosi puujalkaa. Mitä uuvun 
fyysisessä kykenevyydessäni, täydennän L'o Alrhadanilla.”
     Varýsh hymyilee Lothelle ja suo magisterille astetta viileämmän silmäyksen. 
     ”Hetki keskenämme, mikäli sallinette?” 
     Magister poistuu palatsin kaariovelle ja näyttää laskelmoidun happamalta. 
     ”Olenko tehnyt jotain?” Lothe kysyy heti huolestuneena. ”Ole kiltti, älä sano… Olen niin lähellä ansaita Infimagim-tittelin ja 
päästä oikeaan maailmaan...”
      ”Et ole tehnyt mitään väärää”, Varýsh lupaa ja surkuttelee mielessään hätääntynyttä oppilasta. Kaikessa innokkuudessaankin hän 
vaikuttaa Norrvarian orjuuden sekä akatemian murjomalta. Varýsh on kuullut kauhutarinoita. ”Olen kuitenkin saapunut sinua varten.”
     ”Terra domini on täällä ramman vuoksi?” Lothe tuhahtaa epäuskoisena. ”Rampa, siksi hän minua sanoo. Magister Mariam. 
Vannon ettei jalkani edes vaikuta minuun niin paljoa. Olen oppinut parannuksen akaaseja, jotka poistavat kivun viikoiksi.”
     ”Uskon sinua.” Useimmat heistä saavat vammoja ja ottivat vastaan iskuja kulkiessaan Alrhadanin tietä, ja alkulähde apunaan he 
selviytyvät. ”En siis aio häipyä jalkasi takia, jos niin luulit. Näin juuri sinun liikkuvan nopeasti ja sulavasti –” 
      ”Jumalille kiitos!” Varoittamatta Lothe lennähtää kuin pikkulintu Varýshin käsivarsille ja säikäyttää hänet suunniltaan. Ruskea tukka 
kutittaa hänen kasvojaan. Mitä maailmassa? 
     ”Neiti Devayath, minä –” 
     ”Magister Mariam on kauhistuttava, hän ei voi sietää minua! Hän yritti potkia minut pellolle kahdesti, koska olen parempi kuin 
hänen poikansa.” Lothe päästää vihdoin irti Varýshin nahkashaalin harteista ja tuijottaa niillä porautuvilla, ylitsevuotavan harmailla silmillään, 
jotka ovat nähneet kaksi ulottuvuussyklin julminta asiaa: kuoleman ja Norrvarian. “Voi ole kiltti ja vie minut pois täältä, Varýsh. Sinä hohdat 
valoa, kuin aurinko – olet hyvä mies, tiedän sen. Ole kiltti, pelasta minut.” 
     Varýshin tunteet ovat sekoitus hämmentyneisyyttä ja huolta. Se kaikki on niin odottamatonta.
     “Minä – en usko, että se on mahdollista ennen kuin olet valmistunut”, hän hengähtää ja suoristaa vinoon mennyttä shaalinsolkeaan. Nuori 
oppilas tuulahtaa yhä vahvasti alkulähteeltä; tuoksu, joka hälvenisi iän kanssa. 
     “Et ymmärrä!” Lothe puhuu nyt kuiskaten ja vääntelee käsiään. “Uskon että hän aikoo yrittää tappaa minut Tulikokeideni aikana. Hän ei 
tahdo nähdä minun valmistuvan!”
     Varýshin sydän uppoaa. 
     “Mitä puhut? Oletko varma?” Hän pälyilee ympärilleen vilpoisassa palatsissa. ”Hän?”
     “Kaikella kunnioituksella”, Lothe murisee, “oletko ikinä käynyt akatemiassa?”
     “Tottahan toki, valmistuin Reunalla Valkean Auringon Akatemiasta ja -”
     “Alorí Castaligt, tietysti. Täytyy olla mahtavaa siellä ylhäällä.” Lothen kädet puristuvat nyrkkiin ja koko hänen auransa salamoi. “Ikävä 
juttu että vain aloríalaiset pääsevät parhaaseen kouluun, mutta muualla magisterit ovat jostain syystä hulluja. Omani on mahtava, 
mutta mitä hän voi Mariamille, rehtorille.” Lothe mulkoilee allapäin saappaankärkiään ja viheltää sitten. Jostakin ilmaantuu suuri harmaa 
koira. Omituisin koira, jonka Varýsh on eläessään nähnyt – lukkimainen ja tikkumainen, sudelta vivahtava olento varustettuna riemukkaasti 
viuhtovalla hännällä. Lothen halatessa sitä Varýsh painaa käden otsalleen.  
     “Selvä, kuuntele minua. Voin hommata sinulle tatuointisi ilman Tulikokeiden läpäisyäkin, ettei tulevaisuutesi kärsi – mutta sinun tulee silti 
todistaa olevasi tarpeeksi kyvykäs oppilaakseni.”
     “Sinun… oppilaaksesi?” Lothen kasvot valaistuvat hetkellisen pöllämystymisen päätteeksi. Rimppakinttuinen koira lipoo hänen poskeaan.  
     “Tarvitset silti harjoitusta”, Varýsh varoittaa. “Se on vaarallista. Erittäin. Ja saatat olla jumissa matkassani vuosikymmeniä. Mutta… 
menneisyyden terra dominit ovat usein kouluttaneet nuoren kehrääjän velvollisuuksiensa ohessa ja sisällyttäneet heidät Jumalvartioonsa, 
jotta he oppivat paremmiksi taistelijoiksi.” 
     “Jumalvartioon?” Väri vajuu Lothen kasvoilta ja hän piilottelee tärinäänsä. Hän nousee seisomaan ja koira tulee nuuskimaan Varýshin 
saappaankärkiä, jotka ovat jokseenkin kuluneemmat kuin Lothella. 
    “Et kai valehtelisi minulle?” Lothe kysyy haudanhiljaisella äänellä. 
    “En vaikka taivaat olisivat punaiset ja meret kadonneet.” Fraasi, jota hänen äitinsä tapasi viljellä. Päähänpinttymä jostain kaikista niistä kirjoista. 
Elohopea on pessyt pois mustesanat äidin mielestä,
sinen äidin silmistä. “Voin jopa metsästää jonkun huippuparantajan Ýggdrasin huippukerroksesta…”
     “En ole korjaamisen tarpeessa. Milloin lähdemme?”
     “Kunhan olen polttanut savukkeen.” 
     Lähestyessään Arkin messinkitorneja outo koira ja magisteriaan pelkäävä tyttö mukanaan lentävän mustan autonsa takapenkillä 
Varýshista tuntuu, että jokin on vihdoin menossa oikein hänen elämässään. Tämä, tämä on hyvä. Sitten hän ajattelee uudestaan. 
Swakihr. Taustapeilistä näkyy, kun Lothe tutkii käsiään sormet suoristettuina, tuulen tuivertama tukka virtaamassa hämmentyneiden 
nuorten kasvojen ympärillä. 
     Hän on nähnyt punaiset tähdet. 
     Lisäksi rystysissä näkyy pitkä kapea mustelma, joka ulottuu koko hänen kymmenen sormensa leveydelle, eikä näytä syntyneen mistään 
treenissä normaalisti käytettävästä aseesta. Kalthas-sauvat ovat lyhyitä ja paksumpia, ja sellaisen isku olisi murtanut hänen sormensa. Kyseessä 
on täytynyt olla karttakeppi. 
     “Hän teki tuon sinulle? Mariam?”
     Lothe vetää äkkiä kädet piiloon liehuvien hihojensa kätköön ja kova ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän alkaa nyppiä ranteidensa ympärille 
kiedottua nahkanauhaa. Jälleen muodissa, Varýshin mielessä käväisee, vaikuttaa palaavan noin viidentoista vuoden välein. Se on 
liian ohutta tarjotakseen todellista suojaa iskuja vastaan, mutta Varýsh ei sano mitään – Lothe huomaisi kyllä itse. 
     “Sattuuko sinuun, Lothe?”
     “Ei tämä mitään. Eikö alrhadanilaisten ole tarkoitus sietää kipua?”
    Varýsh joutuu hillitsemään itseään iskemästä nyrkkiään kojelautaan.
    “Ei niiden aiheuttamaa, joiden on tarkoitus auttaa sinua!” Hänen verensä kiehuu ja hän puristaa rajummin rattia. “Katsos nyt, en voi 
väittää, että olisin viemässä sinua yhtään helpompaan paikkaan… mutta yhden asian voin luvata. Sinun ei milloinkaan tarvitse tuntea 
itseäsi häpäistyksi tai kaltoin-kohdelluksi taholtamme. Vaikuttaa siltä, että Sisar Valon akatemiasta on tullut mätä.”
     “Kaikki akatemiat ovat. Se on normaalia.”
     “Ei sen pitäisi olla.” Varýsh puistelee päätään vihainen kireys leukaperissään. “Minä laitan asiat paremmin, tämän maailman… minulla 
on valta puuttua siihen.”
    “Voit yrittää”, kuuluu Lothen ääni takapenkiltä. “Mutta kukaan ei voi muuttaa ihmisiä. Edes aloríalainen. Joko he löytävät tavan tehdä 
se itse… tai eivät.”
    Varýsh ei tiedä kuinka vastata. Auton keula lävistää matalalla riippuvaa pilveä, jonka läpi he lentävät. 
     ”Ai niin, et varmaan ole tottunut olemaan tällaisissa korkeuksissa. Tuntuuko huimausta?”
     Mikäli sitä tuntuu, se unohtuu pian. Äkkiä kaikkialla parveilee pyörrekaloja. Aurinko kiiluu niiden metallihohtokyljistä. Pieni hopeakala 
takertuu Lothen hiuksiin ja jää pyristelemään kiehkuroissa. Päätellen hänen reaktioistaan tyttö ei ole kuunnaan nähnyt mitään mahtavampaa. 
Koira nimeltä Häive päästää murisevan haukun. Se yrittää napata kaloja leukoihinsa. Lothen nauru raikuu kummallisena ja hassuna. Varýsh 
tuntee lämpimän aallon sydämessään, ja sillä hetkellä hän tietää haluavansa seisoa murtuvana luiden ja alkulähteen kilpenä sen pienen soturin 
ja minkä hyvänsä pahuuden välissä. Hän on jo luullut unohtaneensa, kuinka tuntea niin. Sellaista suojelevaa rakkautta hän ei ole löytänyt 
itsestään aikoihin. 
     Ei sen jälkeen, kun hän menetti pikkuveljensä. 
     Jokin tuulessa kertoo Varýshille heidän elävän yhden ajan loppua. 
     Hän ohjaa auton alaspäin Arkin messinkitornista ulkonevaa parveketta kohti. Lothe kikattaa kutittavasta tunteesta vatsanpohjassa, jonka 
Varýsh on kauan sitten unohtanut aikaan.
     “Voitko tehdä silmukoita?” Lothe rukoilee.
    “En.” Varýsh pysäköi auton ja laittaa avaimen taskuun, jossa se kolisee sytytintä ja savukerasiaa vasten. 
     Viedessään Lothea ritarien eteen hermostus uhkaa taas ottaa hänestä vallan. Jos Jumalvartion miehet nauraisivat teini-ikäiselle kehrääjäopiskelijalle, 
hän pelkää Lothen sortuvan sisukkuudestaan huolimatta. Pienet alkulähteen kipinät napsahtelevat tytön sormista. 
     Kukaan kolmestakymmenestä ei lausu sanaakaan. Sinilattiainen sali humisee vaiteliaana rivistön  edessä. Taustalla väijyvä valtaistuimen 
villikukkia rehottava varjo saa Lothen näyttämään normaalia pienemmältä. Hän on sanomaisillaan jotakin.  
    Jokin suhahtaa näkökentän poikki. Oranssi pyrstötähti. Kova räsähdys kajahtaa pylväiden välissä. Lyhtyöljyn tuoksu pistää vahvana Varýshin 
nenässä. Hänen pulssinsa hypähtää nousukiitoon.  
      Lattia liekehtii ja sihisee siinä kohtaa, johon katosta riippuva lyhty on murskaantunut. Lothe tuijottaa, silmät säikähdyksestä levällään.  
     Outo enne... 
     Varýsh karaisee kurkkuaan.
     “Tässä on uusi oppilaani Lothe Devayath. Hän tulee osallistumaan retkiimme tästä pitäen oppiakseen kokemuksesta.” 
     Ritarijoukosta kuuluu supinaa. Oppilaan saapumista on selvästi uumoiltu pitkään. Joku mumisee innokkaasti vihdoin! Toinen murahtelee epäileväisenä.
     Jumalvartion kapteeni, punahiuksinen Haikeana astuu eteenpäin. Hänen sulaa metallia valuvaa
haarniskaansa koristavat spiraalimaiset köynnöskohokuviot rintapanssarin yläosan ja olkasuojien poikki. Raskas kermanvalkoinen viitta 
on kirjottu hopeaoksin. Haikeana kallistaa päätään ja mittailee Lothea.
     “Tuo tukka tarvitsee leikkuuta. Se jää jumiin.”
    “Monilla teistä on pitkä tukka.”
    “Ei noin ilmava ja pitkä. Se on turvallisuuskysymys. Me joudumme tekemään kaikista pahimpia juttuja ja menemään pahimpiin paikkoihin.” 
Hänen silmissään on jotain, jotain mikä voisi olla sääliä.
     “Se ei ole ongelma.” Odottamatta Lothe vetää jadetikarin hihastaan, tarttuu nyrkilliseen suortuvia ja alkaa sahata se kova ilme jälleen
 silmissään. 
     Ehkä olin väärässä, ehkä se lempeys on vain kansi. Toivottavasti ei. Kolmekymmentä kypäräpäätä tuijottaa Lotheen, mutta heidän 
silmissään näkyy hymy. Kapteeni lähestyy Varýshia. 
     “Oletko nyt varma tästä?” Haikeanan katse siirtyy Lothesta kiillotetun sinisellä lattialla leimuavaan öljyyn.
     “On eräs asia. Lothe, näytämmekö heille?” 
     Lothe vilkaisee häntä synkkäilmeisenä, tikari toisessa kädessään ja nyökkää. Varýsh tunkee käden taskuun ja penkoo siellä olevia tavaroita, 
kunnes sormet osuvat kylmään kultaketjuun. Hän viskaa korun Lothelle, joka ottaa kopin ja riiputtaa tiimalasia ritarien edessä. 
     “Tämä kuului minua piinanneelle magisterille.” Hiekka valuu yhä veritahrojen takana. 
     Ritarit vilkaisevat kerran toisiinsa ja jatkavat tuijottamista Lothen heiluriin. 
     Varýshin polttaessa rafikjansa Mariam oli usuttanut poikansa Lothen kimppuun. Lothe oli hoidellut ensin hänet ja sitten Mariamin. 
Alkulähde kuiskaa Varýshin suonissa. Taistele hyvä taistelu. 
     “En ehkä näytä kummoiselta”, Lothe sanoo, “mutta olen Äiti Sodan lapsi kuten tekin, ja hän teki minusta selviytyjän.” Hän laskee tiimalasin. 
“Tuo lyhty olisi voinut pudota päähäni ja olisitte päässeet minusta eroon, mutta täällä minä seison. Aion tehdä olemassaolostani ongelman 
vihollisillenne.” 
     Varýsh virnistää ja katsoi Haikeanaan kulmat odottavasti koholla.
    “Havaitsin että onnut”, kapteeni sanoo, kun hiussuortuvia putoilee jälleen lattialle. Lothen leikkaava käsi jähmettyy sekunniksi. Tulitukkainen 
kapteeni vetää kypäränsä päästään, ja hänen kasvoillaan on isoveljellinen ilme, joka helpottaa ahdistusta Varýshin rinnassa. “Ei huolta – niin 
onnun minäkin.”
     “Todellako?” Puolet Lothen tukasta on nyt poissa, mutta hän vaikuttaa yhtä innokkaalta kuin pyörrekalat nähdessään, tulen hehku 
muuttuneena rohkeudeksi hänen silmissään. Varýsh hymyilee.
     ”On sinun aikasi, Lothe. Ehkä olet se, joka muuttaa tämän maailman.”  
     Lothe murahtaa jotain epäselvää, mutta hänen silmänsä välkkyvät. 
     Tämä saattaa kuin saattaakin onnistua.