8.Viikko, jonka vietimme maaseudulla säilyi jälkeenpäin muistoissani yhtenä elämäni onnellisimmista, siitäkin huolimatta, että siihen oli sisältynyt odottamatonta jännitystä – yksi ohikiitävä pelon hetki tuon maanpäällisen paratiisin lomassa, mutta joka oli kuitenkin ollut omiaan vahvistamaan välillämme jo vallinnutta erityislaatuista sidettä.
Päälimmäisenä muistikuviini jäi kuitenkin se rauha, hiljaisuus ja vapaus joka oli vallinnut salatussa tyyssijassamme, ja joka sai minut käsittämään ensi kerran, kuinka auvoisaa ja luonnollista yhteiselomme todella oli. Eläisimmekö erillämme koko loppuelämämme, vai olisiko jokin muu järjestely joskus mahdollinen? Sellaista jouduin pähkäilemään jälkeenpäin.
”Ajattelepa tätä – nyt meitä vetää kaksi hevosta, mutta ajopelisi voimat vastaisivat sitä, jos vaunujemme edessä olisi niitä neljäkymmentä!” Thomas pohdiskeli. ”On kuin omistaisit ikioman ratsuväen.”
”Hintaa sille tuli kieltämättä melkein saman verran”, myönsin naurahtaen. ”Ylläpito vain on aavistuksen halvempaa.”
Olin läkähtyä ja leyhyttelin itseäni olkihatullani istuessamme kuomullisessa hevosvaunussa matkalla maataloon Kentin juna-asemalta. Keskipäivän aurinko paistoi korkealta taivaalta, ja heinäsirkat sirittivät ympäröivillä niityillä ja pelloilla, kun vaunut etenivät pitkin rauhallista, rahisevaa soratietä.
Lopulta ne pysähtyivät viehättävän olkikattoisen maalaistalon viereen. Se oli tuuhean pensasaidan ympäröimä, ja siinä oli valkoinen portti. Kiirehdin maksamaan hikoilevalle keski-ikäiselle ajurille, ennen kuin Thomas ehti kaivaa lompakkonsa esiin. Sitten painoin hatun takaisin päähäni – leikkisästi hieman vinoon – ja loikkasin alas vaunuista.
Ajurin auttaessa Thomasia matkatavaroiden kanssa, astelin portin luo ja katselin valkoista maataloa uteliaana. Se oli paremmin pidetty, kuin olin osannut odottaa. Etupihan puutarha oli hyvin hoidettu, ja monivärinen kukkaloisto kauneimmillaan. Portilta johti kivetty polku vaaleansiniseksi maalatulle etuovelle.
”Talo näyttää olevan säännöllisessä käytössä”, totesin, kun Thomas ojensi minulle matkalaukkuni, ja ajuri ajoi matkoihinsa saatuaan vaununsa käännettyä.
”
Aye, serkkuni on ollut täällä alkuviikosta ja laittanut kaiken valmiiksi”, hän vastasi ja avasi valkoisen puuportin.
”Ja tietääkö hän missä seurassa olet tänne tullut?”
”En murehtisi siitä. Hän on ymmärtävän sorttinen kaveri”, Thomas sanoi huolettomana sellokotelo ja laukku käsissään, kun kävelimme ovelle.
Pohdin mitä hän mahtoi tarkoittaa. En voinut kuvitella hänen perheellisen serkkunsa varsinaisesti ilahtuvan, jos tämä tietäisi, minkälaisia harrastuksia meillä oli keskenämme.
Thomas avasi vaaleansinisen oven ja päästi minut astumaan sisään. Pienen, matalan eteisen jälkeen löysin itseni viehättävästä, kivilattiaisesta keittiöstä, jossa oli myös pyöreä ruokapöytä ja nurkassa kookas liesiuuni ja avoin tulisija. Ikkunan alla oli pieni, täplikäs keinuhevonen, jonka arvelin kuuluvan sukulaisperheen lapsille. Riisuin hattuni ja katselin ympärilleni uteliaana.
Thomas tuli sisään perässäni ja huokaisi tyytyväisenä.
”On hyvä olla täällä taas. Minulla on täältä monia hyviä muistoja”, hän katsoi minua hyväntuulisesti. ”Mitä pidät?”
”Olen vaikuttunut”, myönsin ja annoin katseeni vaeltaa paksuissa kattoparruissa, joissa ei roikkunut ainuttakaan hämähäkinseittiä. Sitten vilkaisin häntä virnistäen. ”Lupaan, etten tällä kertaa valita palmujen sijoittelusta.”
”Loistavaa, koska täällä ei edes ole sellaisia”, hän naurahti. ”Sinä ja sinun palmusi. Tule, näytän minne voit jättää matkalaukkusi.”
Hän viittasi minut mukaansa ja johdatti minut kapeaan käytävään, jonka päässä päämakuuhuone sijaitsi.
Sinne päästyämme Thomas laski alas kantamuksensa ja venytteli nautinnollisesti. Sitten hän riisui pikkutakkinsa ja ripusti sen seinällä olevaan naulakkoon, johon jätin myös hattuni. Se oli sama tummansininen pikkutakki, jonka hän oli ostanut tavaratalostani päivänä, jona hän oli saapunut Lontooseen.
Laskin alas oman laukkuni, enkä hetkeen saanut silmiäni hänestä, kun hän kääri hihojaan viilentyäkseen. Olin hyvin tietoinen siitä, että olimme nyt täysin kaksin ja piilossa maailmalta, ja tunsin jonkinlaisen sanattoman jännitteen kasvavan välillämme.
Kun hänen katseensa kohtasi omani, käännyin katsomaan huonetta, jonka ikkuna antoi suoraan takapihan henkeäsalpaavaan puutarhaan. Huoneen keskiössä oli rautakehikkoinen, huolellisesti pedattu parisänky yöpöytineen, pukeutumispöytä pesumaljoineen ja huoneen päädyssä suuri vaatekaappi.
Kävelin ruutuikkunan luo ja katsoin suurta takapihaa, jossa oli uskomaton määrä erilaisia kasveja ja kukkia, sekä pari vanhaa tammea. Lähistöllä oli myös kaivo ja ulkohuussi, jonka takana aukesi kesyttämätön, kesäinen niittymaisema. Piha oli hyvin suojaisa, kuin jonkinlainen salainen keidas.
”Kaunista, eikö vain?” Thomas kysyi hiljaa ja asteli luokseni kädet taskuissaan. ”Seuraa minua, näytän sinulle loput talosta.”
Talossa oli myös pienempi vierashuone yläkerrassa sekä lastenhuone. Lopuksi Thomas vei minut päämakuuhuoneen vieressä olevaan kodikkaaseen tupaan, jota koristi hänen aiemmin mainitsemansa pystypiano, punainen sohva nojatuoleineen, sivupöytä sekä kirjallisuutta ja nuotteja pursuileva vanha kirjahylly. Takaovi johti näkemääni puutarhaan.
”Näen, että tämä paikka merkitsee sinulle paljon”, totesin kun hän oli kertonut minulle hauskoista kesäilloista, joita he olivat viettäneet huoneessa musisoiden ja laulaen. ”On mukavaa, että tahdot jakaa sen kanssani.”
Hän kosketti olkaani hellästi, kuin viestien, ettei siitä ollut kahta sanaa. Kosketuksen lämpö kihelmöi ihollani viipyilevästi.
”No, Reece – olisiko meidän kenties aika...suunnata pubiin lounaalle?” Thomas ehdotti, mutta hänen sävyssään oli jotakin epäröivää, jotain hidastelevaa.
Olin näkevinäni hänen tummassa katseessaan toisenlaista nälkää, ja se oli kovaa vauhtia ajamassa minut hulluksi kuin kevät eläimen.
Olimme kaksin. Kukaan ei ilmaantuisi paikalle. Kukaan ei voisi kuulla, kun tuottaisin hänelle sanoinkuvaamatonta nautintoa.
”Heidän paimenpojan piiraansa on erinomaista, olen varma, että sinä–”
Hänen puheensa katkesi, sillä olin heittäytynyt suutelemaan häntä ja painoin hänet vasten käytävän seinää niin äkillisesti, että yllättynyt äännähdys pakeni hänen huuliltaan. En kestänyt enää ilmassa tiivistynyttä jännitettä. Minun oli yksinkertaisesti saatava hänet siinä ja nyt.
”Mitä jos nauttisimme jälkiruoan ensin?” mumisin hänen korvaansa lemmekkäänä.
”Aye”, hän huokaisi raskaasti ja veti lantiotani tiukemmin vasten omaansa, samalla kun suutelin hänen kaulaansa. ”Mikä erinomainen ehdotus. Kerrassaan loistava.”
~
Noin tunnin kuluttua olimme kumpikin jälleen jotakuinkin täysissä pukeissa ja huomattavasti levollisempia. Jopa Thomas vaikutti sanattomalta siitä, kuinka järisyttävä kokemus oli ollut, sillä ensimmäistä kertaa meillä ei ollut minkäänlaisia rajoituksia: Ei tarvetta hiiviskellä tai olla varovaisia, ei tarvetta vaientaa ääniä, ja tilaa telmimiseen oli yllin kyllin. Kaikessa oli ollut jotain hyvin vapauttavaa ja alkukantaista.
”Taisit sanoa jotain lounaasta?” kysyin häpeilemättömän viattomasti, samalla kun sidoin solmiotani pukeutumispöydän peilin luona, aivan kuin emme olisi juuri tehneet jotakin sellaista, mikä olisi saanut paatuneimmankin protestanttipapin pyörtymään.
Thomas katsoi minua sängyltä, jossa hän loikoili rentona päiväpeitteen päällä saatuaan omat vaatteensa ojennukseen.
”Vajassa pitäisi olla pyöriä”, hän hymyili ja näytti siltä kuin saattaisi pian nukahtaa. ”Eikä pubi ole kaukana. Luulen, että tarvitsemme jotain syötävää tuon urheilusuorituksen jälkeen.”
Kuten hän oli arvellutkin, löysimme vajasta kaksi mustaa polkupyörää, joilla pääsisimme liikkumaan maaseudulla ilahduttavan helposti. Hän johdatti minut läpi valkoisen portin ja poljimme pitkin aurinkoista maantietä lähistöllä sijaitsevaan uniseen kyläkeskustaan, jossa söimme ansaitun lounaamme.
Matkalla takaisin emme pitäneet kiirettä, ja Thomas esitteli minulle maatalon lähellä virtaavan puron, josta sai kylmää, raikasta vettä. Hän vaikutti olevan poikamaisen innoissaan saadessaan näyttää minulle seutua, jossa oli viettänyt aikaa useina kesinä. Arvostin sitä suuresti, sillä tajusin kuinka merkityksellistä oli, että hän tahtoi minun olevan osa sitä elämää.
Kun olimme neljän maissa takaisin maatalossa ja iltapäivän varjot alkoivat käydä pidemmiksi, Thomas tarttui keittiössä käsivarteeni, ennen kuin ehdin istuutua.
”Haluan näyttää sinulle jotakin”, hän sanoi tohkeissaan, ja alkoi vetää minua perässään jonnekin.
Hetken ehdin jo melkein ajatella toverini olevan suorastaan kyltymätön, kunnes tajusin, että hän vei minua makuuhuoneen sijasta tuvassa olevan sivupöydän luo. Huomasin, että kirjahyllyn vieressä pöydällä oli jokin suuri esine, joka oli peitetty viltillä, jotta se ei pölyttyisi.
”Arvaatko mitä täällä on?” hän kysyi, ja jäämättä odottamaan vastausta hän veti viltin esineen päältä.
Alta paljastui uudenkarhea fonografi, jossa oli kultainen torvi.
”Serkkuni maahantuo näitä”, hän jatkoi ja tutkaili soittimen osia kiinnostuneena. ”Hänellä on myös useita musiikkilevyjä. Niiden pitäisi olla täällä...”
Thomas avasi fonografissa olevan lippaan, jonka sisältä paljastui levykiekkoja paperikääreisiin pakattuina. Hän esitteli niitä minulle, ja näin kääreissä monia tuttuja nimiä ja uusimpia hittejä. Yksi levy tuntui kiinnittävän hänen huomionsa, ja sanomatta sanaakaan hän liu’utti levyn suojuksestaan ja asetti sen laitteeseen.
Huomasin sen olevan italialaistenori Enrico Caruson laulu.
Thomas tarttui fonografin kahvaan ja pyöritti sitä useamman kierroksen. Siitä kuului rutinaa, ja kun hän päästi kahvan otteestaan, ilmoille alkoi kantautua rauhallista musiikkia, laitteen alkaessa soittaa sille asetettua kiekkoa.
Sitten hän kääntyi puoleeni ja tarjosi minulle yllättäen kättään, kuin pyytäen minua tanssiin. Tuhahdin epäuskoisena:
”Oletko tosissasi?”
Thomas nyökkäsi ja otti minut hellästi tanssiotteeseen, käsi kyljelläni ja toinen kädessäni.
”Meinasitko viedäkin?” kysyin närkästyneenä.
”Annatko minulle tämän tanssin?” hän maanitteli hymyillen. ”Voimme vaihtaa myöhemmin.”
”En rupea rouvaksesi”, vastasin kiusaantuneena ja kieltäydyin liikkumasta.
”Et ole rouvani”, Thomas vakuutteli tyynesti. ”Olet prinssini. Ruhtinaani.”
”No – se kuulostaa paremmalta”, myönsin huvittuneena, mutta yhä hieman vastahakoisena.
En laittanut kättäni hänen olalleen, vaan yhtä lailla hänen kyljelleen. Hän pyrki liikuttamaan kehoani mukanaan pehmeän sulavasti, mutta jokin sisälläni taisteli vastaan.
Kenties ylpeyteni.
”Lakkaa vastustelemasta!” hän nauroi yrittäessään viedä minua. ”Katso nyt itseäsi, olet jäykkä kuin rautakanki.”
Katseemme kohtasivat ja purskahdimme nauruun.
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan”, hän jatkoi ja yritti vakavoitua huonolla tuloksella.
Päätin antaa periksi, sillä samaan aikaan tahdoin sitä. Tahdoin tietää, miltä se tuntuisi hänen kanssaan, eikä kukaan voinut meitä tuomita siellä ollessamme.
”Oletko tehnyt tätä koskaan ennen?” kysyin, kun totuttelin hänen ohjailuunsa tunteellisten viulujen soidessa taustalla. ”Tanssinut miehen kanssa, tarkoitan.”
”Olet ensimmäiseni”, hän vastasi ja mumisi sitten hiljempaa: ”Mitä siis tanssiin tulee.”
”Ah – muistan kyllä tarinan soittajatoveristasi kunnallisorkesterissa”, katsoin häntä pieni virne kasvoillani. ”Ja erään koulupojan nuoruusvuosiltasi…”
”Joka tapauksessa”, Thomas selvitti kurkkuaan, ”heidän kanssaan en tanssinut. Se ei koskaan tuntunut oikealta.”
Kappaleen instrumentaaliosio päättyi, ja italialaistenori ryhtyi laulamaan englanniksi:
My heart was like a garden, where bloomed no rose, no lily pure divine...
”Ja tämäkö tuntuu?” kysyin hiljaa, kun viimein aloin rentoutua hänen otteessaan ja sulautumaan hänen liikkeisiinsä. ”En osaa olla vietävänä.”
Where scarce a happy bird, down lonely ways was heard…”Ei se mitään, luomme omat sääntömme”, Thomas katsoi minua huolettomana, kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia.
...dark was my heart and sad, e’er love was mine.
Kehomme alkoivat yhtäkkiä liikkua täydessä harmoniassa, soljuen pehmeästi, kun viimein annoin periksi. Thomas johdatteli minua samalla taituruudella, jota olin todistanut aiemmin, ja hänen otteensa oli hellä ja vahva samanaikaisesti.
Now love is mine, a thousand fadeless flowers bloom in my garden, down each pathway shine…
Hän veti minut likemmäs ja pyöräytti meidät hitaasti ympäri.
Summer unheeded flies, 'neath blue or clouded skies. God keep my garden fair, now love is mine!Painoin poskeni vasten hänen poskeaan ja nautin hänen ihonsa lämmöstä vasten omaani, samalla kun keinuimme hiljaa sävelten tahtiin laulun saavuttaessa huippunsa.
...God keep my garden fair, now love is mine!
Hengitin sisään hänen tuttua tuoksuaan, tiukensin otettani hänen vakaasta kehostaan, enkä olisi voinut uskoa sellaista onnea olevan olemassa. Tahtien hiljetessä ja kiekon jäädessä suhisemaan tyhjää, liikkeemme hidastuivat ja lopulta seisahtuivat.
Thomas katsoi minua sillä samalla vastustamattomalla lämmöllä, joka oli kiinnittänyt huomioni hänet ensi kerran nähdessäni. Oli kuin Luoja olisi lähettänyt luokseni enkelin Gabrielin muodossa, ja pitänyt huolen siitä, etten ollut menettänyt häntä ennenaikaisesti. Kuinka tyhjäksi elämäni olisikaan jäänyt, jos hänet olisi minulta riistetty. Koin tarvetta selvittää kurkkuani ja irrottaa otteeni, sillä äkillinen tunteiden kuohahdus sisälläni oli saada minut liikuttumaan.
”Ei hullumpaa, vai mitä?” Thomas kysyi hiljaa. ”Saimme sen sujumaan.”
”Siltä vaikuttaa”, myönsin ja tunsin oloni hieman pökertyneeksi.
Enempää sanoja ei tarvittu. Thomas pörrötti hiuksiani ja alkoi vaihtaa soittimen kiekkoa hyräillen itsekseen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: He rakastavat :’) Selvennys kappaleen sanoituksiin,
e’er on runollinen tapa sanoa
ever mikä tässä yhteydessä siis tarkoittaa
’never’. Kyseinen biisi on tietenkin vuodelta 1912, ja olen ilahtunut kuinka hyvin se sopi tähän kohtaukseen ja maatalon miljööseen<3
Samaistun tässä hieman Mauriceen, sillä olen itsekin sattuneesta syystä oppinut paritanssissa vain miehen roolin, joten en osaa heittäytyä vietäväksi :’D
Jouduin tätä kirjoittaessani pohtimaan hieman terminologiaa. Nykytermein kyseiseen soittimeen viitattaisiin gramofonina, joka on eräänlainen fonografin tyyppi, mutta tuohon aikaan niitä kaikkia kutsuttiin fonografeiksi, joten päätin siis käyttää sitä termiä. Kyseessä on tässä kuitenkin levykiekoilla toimiva ensimmäisen sukupolven gramofoni erotuksena sylinterillä toimivasta fonografista...(vaikka ketään tämä tuskin kiinnostaa xD Pitää vielä mainita, että ne toimivat ilman sähköä!!)Laitetaan tähän nyt vaikka loppukevennyksenä aikalaispiirros herrasmiesten vaatekatalogista, jossa on
mies kesävaatteissaan ja samanlaisessa olkihatussa kuin Maurice
Kappaleita tulee varmaankin vielä kolme!
Tuoreimmat viestit
Kiva romanssikin siinä ohella kehittyi, eikä vesittänyt komediaa yhtään. Kiitos tästä poskettomuudesta!
Muistaakseni olen jostain lukenut, että Narcissan nimi heijastelee Lilyn nimeä (kumpikin kukkia). Lily uhrautui poikansa vuoksi, Narcissa oli valmis valehtelemaan Voldemortille poikansa vuoksi. Tällainen metaselitys ei tietenkään toimi canonin sisällä, vaan Narcissalle on täytynyt jossain vaiheessa varmasti selittää, miksi hänen nimensä ei ole tähti. 
Tykkäsin myös kirjoittajana Maamiehen ja lohikäärmeen laajennetusta laitoksesta, koska se sisältää sekä Maamies ja lohikäärme-tarinan, mutta myös tarinan raakaversion ja vielä raa'emman version alun täysin julkaisemattomasta jatko-osasta. Se oli tosi kiinnostavaa, ettei Tolkienkaa mitään timanttia kirjoittanut suoraan, vaan tarina kävi muutoksen ennen kustantamista jne.