11.
Maurice WoodwardOlin kavunnut takaisin venekannelle ja olin valkoisiin pelastusliiveihin pukeutuneiden kanssamatkustajieni ympäröimä, jotka odottivat pääsyä seuraavaan lähes täyteen pelastusveneeseen. Bruce Ismay pyöri yhä kannella, ja ohjasi parhaillaan veneeseen joukkion niin miehiä kuin naisia.
”Kyllä, kyllä, voitte kaikki tulla”, hän sanoi hätäisesti, ja kaikki hänen toimensa kuvastivat kiirettä. ”Vielä mahtuu kaksi!”
Kaksi miestä astui eteenpäin välittömästi, ja vene oli täynnä. Laivayhtiön johtaja katsoi levottomana, kun sitä alettiin vinssata hitaasti alaspäin.
”Laskekaa, laskekaa!” hän hoputti kärsimättömänä merimiehen vieressä, käsi laskutelineellä.
Samassa perimmäisen laskutelineen lähellä oleva nuorehko perämies kääntyi ja asteli katse salamoiden herra Ismayn luo:
”Jos vain painuisitte helvettiin täältä, niin voisin ehkä tehdä jotakin!” hän karjui päin tämän naamaa väkijoukon edessä. ”Haluat minun laskevan heidät nopeammin, vai? Siinä tapauksessa hukuttaisin heidät kaikki! Tehkää siis minulle palvelus, ja häipykää silmistäni!”
Herra Ismay näytti hetken puulla päähän lyödyltä miehen yhä tuijottaessa häntä haastavasti, ja kaikki heidän ympärillään olivat yhtä järkyttyneitä siitä, että nuori perämies oli juuri korottanut äänensä laivayhtiön johtajalle. Hänen vihansa oli ollut hyvin äkillistä. Kuitenkin, sanomatta sanaakaan, hämmentynyt Ismay vetäytyi sivummalle ja suuntasi etsimään muuta tehtävää.
Toivuttuani omasta tyrmistyksestäni, olin kuulevinani yön kummallisessa seisahtuneisuudessa kahden viulun ja kontrabasson äänen, jotka soittivat iloista ragtime-musiikkia – kovasti kaipaamani sellon sointi kuitenkin puuttui. Ääni tuli perän suunnasta, joten kiirehdin tarkistamaan olivatko korvani oikeassa, ja kuten saatoin arvata, näin vain samat orkesterin jäsenet, joihin olin miltei törmännyt aiemmin.
Se, etten nähnyt Thomasia heidän seurassaan hermostutti minut todella, joten käännyin kannoillani ja juoksin takaisin sisätiloihin etsiäkseni hänet käsiini. Koska olin nähnyt herra Ismayn niin levottomana, minulla oli ikävä tunne siitä, että tilanne oli kiireisempi kuin olin kuvitellut.
Suuntasin kohti D-kantta, toiveenani löytää kadonnut sellistini joko hytistään tai sen läheisyydestä, sillä se oli ainoa paikka jossa saatoin kuvitella hänen olevan. Kiirehdin pitkin autiota, valkoseinäistä käytävää kohti muusikoiden hyttiä, mutta koputettuani sen ovea tuloksetta, jouduin toteamaan hänen olevan muualla.
Mietin olimmeko kenties kulkeneet ristiin, tai oliko hän jostain syystä saattanut mennä alemmille kansille – tekniikasta kiinnostuneena miehenä hän kenties tahtoisi pysytellä tilanteen tasalla.
Kun harpoin takaisin portaikkoon laskeutuakseni yhä alemmas, tunsin oloni omituisen yksinäiseksi, sillä en nähnyt lähistöllä ristin sieluakaan. Kuulin etäisiä kolauksia jostakin, mutta suurin osa matkustajista vaikutti nousseen kannelle ohjeiden mukaisesti.
Pian portaita pitkin alemmalta kannelta nousi kuitenkin stuertti, jonka housut olivat polviin saakka märät.
”Sinuna palaisin välittömästi kannelle”, hän sanoi, ja näin hänen katseessaan pelkoa. ”En usko, että tämä laiva pysyy pinnalla.”
Nyökkäsin ymmärtäväisenä, mutta jatkoin kuitenkin päättäväisesti alemmas, samalla kun hän tuntui kiirehtivän henkensä edestä yläkansille. Kenties osa minusta halusi todeta tilanteen omin silmin. Kun saavuin pari kantta alemmas, kohtasin näyn joka sai veren jäätymään suonissani:
”Luoja armahda...” pakeni huuliltani liki äänettömästi, kun tuijotin tyrmistyneenä samaa käytävää, jolla postitoimiston sisäänkäynti sijaitsi:
Käytävän päässä velloi nyt suuri sille kuulumaton vesimassa, joka oli noussut kannelle siitäkin huolimatta, että postitoimistoon vievä ovi oli suljettu, ja joka oli ilmeisesti löytänyt tiensä osaan hyteistä.
Kaikkialla oli aavemaisen autiota ja hiljaista, ja laivan sisätilat näyttivät jollain tapaa vääristyneiltä kallistuman vuoksi. Hetken aikaa vastakkain olimme vain minä ja meri, joka oli kutsumattomana vieraana hiipinyt tiensä alukselle jalkojemme alla, ja luikerteli nyt pitkin käytävää kuin varkain.
Jonkinlainen pahoinvointi kulki kehoni läpi, kun se iski tajuntaani: Tuskin olisi enää kyse tunneistakaan, jos vesi jatkaisi nousuaan samaa tahtia, ja laivalla oli yhä monta sataa ihmisiä.
Ismay oli tiennyt sen, olin varma siitä. Kapteeni tiesi. Perämiehet tiesivät – siksi tunteet olivat kuumenneet, samalla kun pahaa-aavistamattomat matkustajat odottivat kannella kärsivällisesti vuoroaan, kuvitellen, että pysyisimme pinnalla vuodosta huolimatta.
Yhtäkkiä kuulin juoksuaskelia hyttikäytävältä joka oli perän puolella, ja kun käännyin, kohtasin yllätyksekseni pelastusliiviin pukeutuneen Thomasin, jolla oli käsipuolessaan kaksi ikäistään naishenkilöä.
”Thomas! Mitä sinä–” aloitin hämmentyneenä, mutta päätin jatkaa kiinnittämällä huomiota huolestuttavaan tilanteeseemme ja viittilöin epämääräisesti kohti keulan puoleista käytävää: ”Vesi nousee. Heidät on saatava pikimmiten pelastusveneeseen...”
”Tiedän”, hän sanoi hengästyneenä ja vilkaisi vastapäätämme vellovaa käytävälamppujen valaisemaa vesimassaa. ”Meidän on suunnattava takaisin kannelle välittömästi.”
Ryntäsimme kaikki kalteviin portaisiin, ja Thomas selitti samalla kuinka oli päätynyt naisten seuraan alakannelle:
”Neidit pyysivät apuani löytääkseen pelastusliviinsä hytistään”, hän sanoi. ”Olin juuri käynyt omassa hytissäni hakemassa toisen takkini kun törmäsin heihin.”
”Kai veneitä on vielä jäljellä?” toinen naisista kysyi huolestuneena, ja kompuroi hieman hameeseensa kiivetessämme B-kannelle. Thomas auttoi häntä saamaan takaisin tasapainonsa.
”On niitä”, vakuuttelin huohottaen. ”Saatatte päästä sellaiseen tältä kannelta.”
Suuntasimme ulkokannelle, ja onneksemme erästä pelastusvenettä oltiin juuri laskemassa ylemmältä kannelta. Ympärillämme oli monia muitakin naisia, mutta uskoin kaikkien heistä mahtuvan veneeseen.
Kahden naisen helpotus oli suurta, kun tuli heidän vuoronsa nousta kyytiin. Thomas avusti heitä herrasmiesmäisesti viimeiseen saakka, ja tunsin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että olin tullut kohdanneeksi niin sankarillisen miehen.
Samassa huomasin merimiehen ja erään toisen herrasmiehen kamppailevan saadakseen erään huomattavan suurikokoisen rouvan veneeseen – saman rouvan, jonka olin nähnyt puhumassa puutarhastaan kun varasin kansituoliani, sekä päivittelevän kannella läheistä kohtaamistamme
New York -aluksen kanssa.
Ryntäsin kolmanneksi avustamaan miehiä rouvan nostamisessa, ja suurien ponnistelujen jälkeen hän viimein rojahti veneeseen jalat kohti taivasta.
”Sinun tulisi pyrkiä veneeseen jos naisia ei enää näy, Maurice”, Thomas kääntyi puoleeni vakavana. ”Näit millainen tilanne oli alakannella. En ole varma tajuaako kovin moni, kuinka paljon vettä laivassa on sisällä.”
”En aio jättää sinua jälkeeni”, sanoin jääräpäisesti, ”tai paeta kuin jonkinlainen pelkuri. Sitä paitsi olen sopinut yrittäväni päästä pelastusveneeseen yläkannelta herra Frutellen kanssa. Voit liittyä seuraamme.”
”En voi hylätä tovereitani”, Thomas pudisti päätään. ”Olen ollut poissa jo liian kauan. Kapteeni on määrännyt meidät soittamaan, enkä aio jättää asemaani.”
Vaikka kuvottava huoli kalvoi sisintäni, ymmärsin häntä. Olisi ollut häpeällistä, jos joku näkisi laivan henkilökunnan pakenevan laivasta kuin rotat, niin kauan kuin matkustajia oli jäljellä.
Kun kiipesimme tähtitaivaan alle venekannelle, olimme häkeltyneitä muiden matkustajien tyyneydestä, sen jälkeen mitä olimme itse todistaneet alakannella. Kaikki odottivat yhä kärsivällisinä vuoroaan, ja miehet avustivat harvoja näkyvillä olevia naisia.
Laidan yli saatoimme nähdä useamman enemmän tai vähemmän täyden veneen, joka souti paraikaa kauemmas laivasta pois valojen näköpiiristä, ja kaikki niistä olivat selvinneet kunnialla korkeasta laskusta peilityyneen mereen, sikäli kuin tiesimme.
”Maurice”, Thomas sanoi pian hiljaa ja nykäisi päätään muusikkotovereidensa suuntaan. ”Minun on liityttävä heidän seuraansa.”
En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt lainkaan mitä odottaa, tai mitä meille tulisi tapahtumaan. Saatoin vain hyväksyä tosiasiat, ja nyökkäsin vakavana.
”Hyvä on”, vastasin. ”Katson, voinko auttaa jotakuta muuta.”
Jokin hänen katseessaan kertoi minulle, ettei hän jättänyt minua mielellään, ja katsoin häntä pitkään.
”Ole hyvä mies, ja pysyttele veneiden lähellä. Sopiiko?” hän kysyi nyt hieman leikkisämmin, ja tuttu lempeä hymynkare nousi hänen suupieliinsä, vaikka tilanteen epävarmuus jäyti meitä kumpaakin.
Lupasin tekeväni parhaani, ja päästin hänet menemään. Loppujen lopuksi olimme vain kaksi miestä, ja meillä oli omat velvollisuutemme, huolimatta siitä mitä kenties tunsimme toisiamme kohtaan.
Kun keskityin pelastusveneiden vesillepanoon, kuulin pian taustalla sellon lämpimän äänen liittyvän mukaan hyväntuuliseen musiikkiin. Se rauhoitti sieluani.
”Herra Taylor!” kuulin yhtäkkiä tutun äänen, ja herra Cadwell hakeutui viereeni. ”Ette siis ole vielä loikanneet veneeseen.”
Kerroin hänelle avustaneeni löytämiäni naishenkilöitä, ja kysyin, minne hän oli jättänyt herra Fillbrookin.
”Hän hermostui odotteluun, ja suuntasi jollekin alemmalle kannelle”, herra Cadwell kertoi ja naurahti kuivasti: ”Poikaparka oli melko levoton ja varma siitä, että laiva uppoaa hetkenä minä hyvänsä.”
”Hän saattaa olla oikeassa. Tilanne ei näytä hyvältä”, myönsin. ”Vesi on noussut toisen luokan hyttikansille.”
Insinööri vastaanotti tiedon tyynesti.
”Eräs ystävällinen perämies paarpuurin puolella kertoi, että laivalta on sähkötetty hätäviesti muille laivoille, ja moni niistä on luultavasti suuntaamassa tänne täyttä häkää”, hän kertoi ja sytytti savukkeen, jollaisesta itse kieltäydyin. ”Joku niistä on varmasti paikalla jo muutamassa tunnissa.”
”En tiedä onko meillä muutamaa tuntia”, mutisin ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka paikalla olevan pitkätakkisen perämiehen toiminta oli muuttunut kiireisemmäksi. Hän työnsi muiden miesten avustamina paikalle ilmaantuneita naisia ja lapsia veneisiin jo väkisin.
Päätin tarkastaa tilanteen paarpuurin puolella, minne suurin osa miehistä oli aiemmin käsketty – herra Cadwell sen sijaan tahtoi jäädä polttelemaan ja seuraamaan tilannetta siihen missä oli. Hänen ajatuksenaan oli loikata yhteen läheisimmistä pelastusveneistä sitten, kun naiset loppuivat. Toivotin hänelle onnea yritykseen.
Paarpuurin puolella suurin osa veneistä oli laukaistu vesille, ja viimeistä näköpiirissäni olevaa valmisteltiin paraikaa laskuun. Sen ympärillä seisoskeli luultavasti noin sata miestä ja vain muutama nainen.
Kuulin tyttölapsen kiljuvan, kun hänet riistettiin äidiltään, ja lapsen poikkeuksellisen tyylikkäästi pukeutuneet vanhemmat alkoivat käydä kiivasta sananvaihtoa merimiehen kanssa, kieltäytyen tulemasta erotetuiksi toisistaan. Lopulta he kaikki pääsivät veneeseen yhdessä muiden naisten mukana.
Tulin vilkaisseeksi perintönä saamaani taskukelloa, joka näytti kymmentä vaille kahta yöllä. Se yllätti minut, sillä kaikki tuntui tapahtuneen nopeasti, enkä tuntenut lainkaan väsymystä suonissani virtaavan adrenaliinin vuoksi.
Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt herra Frutellea silläkään puolella laivaa. Oletin, että häntä oli kenties lykästänyt toisen pelastusveneen kanssa, joten siirryin muutaman muun mukana katsomaan kaiteelle, kun venettä alettiin vinssata seuraavalle kannelle. Tajusin silloin, että sen kyytiin oli noussut sama perämies, jonka olin nähnyt huutavan herra Ismaylle laivan toisella puolella.
Kaikki sujui järjestelmällisesti siihen saakka, kunnes lähelläni seisova hyvin nuori mies yhtäkkiä päästi jonkinlaisen epätoivoisen ulvahduksen ja loikkasi kaiteen yli loittonevaan veneeseen. Hän putosi pari jalkaa ja rojahti suoraan veneessä istuvien naisten päälle, joista osa kiljaisi pelästyneenä, ja luulen, että joihinkin heistä sattui.
Vaikka pari naista koki sääliä nuorta miestä kohtaan ja yritti piilottaa hänet hameellaan hänen ryömiessään penkkien alle, perämies oli siinä samassa rynnännyt loikkarin luokse, tarttui tätä rajusti rinnuksista ja pakotti tämän pystyyn. Sitten hän veti yllättäen pistoolin taskustaan, ja vei sen vasten nuoren miehen ohimoa.
”Joko alat painua välittömästi, tai ammun aivosi pellolle!” hän huusi vihaisena ja ravisti miestä otteessaan.
Nuori mies lamaantui eikä saanut sanaa suustaan, tai tehnyt elettäkään poistuakseen, joten perämies pehmensi lähestymistapaansa hieman ja laski aseensa.
”Ole mies”, hän kehotti. ”Alapa nyt mennä siitä.”
Lopulta näin nuoren miehen kääntyvän kalpeana ja kampeavan A-kannen reunan ja laivan välissä olevan huomattavan raon yli takaisin laivaan. Hän jäi nojaamaan vasten kaidetta kasvot käsissään.
Matkustajien keskuudessa purkautui päivittelyä tapahtuneesta, mutta ennen kuin ehdimme toipua näkemästämme, täyden veneen laskeuduttua seuraavalle kannelle siihen ryntäsi yhtäkkiä myös kaksi ulkomaista miestä. Perämies kävi raivokkaasti heidän kaulukseensa, ja yhdessä veneessä olevien muutaman miehen kanssa hän sai miehet työnnettyä takaisin kannelle, jonne heidät kiskottiin raivokkaasti muiden toimesta.
Kuulin jonkinlaisia kamppailun ääniä, ja oli ilmiselvää, että kannella olevat miehet olivat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä antaakseen loikkareille kurinpalautusta.
”Pelkuri!” kuulin jonkun huutavan.
Perämies oli jälleen kaivanut pistoolinsa esiin, ja ampui samassa kolme laukausta vasten laivan kylkeä, kun venettä laskettiin alemmas. Oli kummallisen irvokasta kuulla kuinka laukaukset ja naisten kiljunta sekoittuivat taustalla yhä soivaan hyväntuuliseen musiikkiin.
”Perääntykää, tai ammun teidät kuin koirat!” hän uhkasi, enkä usko kenenkään kyseenalaistaneen hänen määräysvaltaansa.
Lopulta vene laskeutui turvallisesti veteen, pääsi irrottautumaan köysistään ja sen matkustajat alkoivat soutamaan etäämmälle.
Siitä alkaen kaikki oli sekavaa.
Miehet, jotka olivat toivoneet pääsevänsä veneisiin joko yksin tai puolisonsa seurassa, tajusivat, että ne olivat hupenemassa olemattomiin, kun taas osa seisoskeli kohtalonsa hyväksyen kannella, luottavaisena siitä, että pelastus saapuisi pian, oli tilanne mikä tahansa. Samaan aikaan laivan kallistuminen oli nyt ilmiselvää.
Katsoin laidan yli kohti keulaa, ja tajusin sen uponneen merkittävästi. Minua värisytti nähdä, kuinka osa hyttien ikkunoista loisti valoa vedenpinnan alapuolelta.
Merimiehet ja yksi perämiehistä, tyynen ja vahvan näköinen mies, olivat kiireen vilkkaa siirtyneet purkamaan katoksen päälle varastoitua kokoontaittuvaa pelastusvenettä, joka sijaitsi lähempänä keulaa.
Kvartetti soitti yhä, mutta iloinen ragtime-musiikki oli lakannut. Sen sijaan korviini ui tuttu virsi, ja kuin sen aineellistamana, huomasin lähelläni seisovan nyt saman papin, joka oli pitänyt jumalanpalveluksia laivalla. Hän alkoi rukoilla yhdessä muutaman hermostuneen kristityn miehen kanssa lähellä kaidetta, samalla kun levoton ryntäily ympärillämme lisääntyi.
Merimiehet alkoivat heittämään laidan yli yksittäisiä kansituoleja, ja tuoleja, joita he sitoivat toisiinsa köydellä. Sen nähdessään moni tuntui lopulta tajuavan, että olimme välittömässä vaarassa.
Käsitin itse, että kokoontaittuva pelastusvene oli viimeinen, johon meillä olisi mahdollisuus yrittää nyt, kun naiset ja lapset oli saatu pois kannelta, joten pinkaisin siinä samassa kohti paikkaa, jossa kvartetti istui, sillä en jättäisi laivaa ilman Thomasia.
Samalla hetkellä muusikot vaikuttivat päättäneen, että heidän työnsä oli nyt tehty, sillä virren viimeisten sävelten jäädessä soimaan korviimme, mustan, pysähtyneen yön täytti enää vain miesten hermostunut puhe ja juoksuaskelten äänet pitkin laivan kantta.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Perämies joka rähjäsi Ismaylle ja käytteli pistooliaan, Harold Lowe, on omasta mielestäni yksi mielenkiintoisimmista persoonista uppoamiseen liittyen: Hän oli 29-vuotias ja pelasti suuren määrän ihmisiä tuona yönä, ja jopa palasi takaisin ottaakseen kyytiin ihmisiä veden varasta.
Samaan aikaan itselleni on syntynyt kuva dominoivasta ja räjähdysherkästä luonteesta. Joka tapauksessa luultavasti juuri nuo hänen kovat ja kylmäpäiset ominaisuutensa mahdollistivat sen, että hän oli yksi uppoamisen suurimmista sankareista, jolle moni sai olla loputtoman kiitollinen. Hän oli taitava ottamaan tilanteen haltuun ja toimimaan johtajana, kun sellaista tarvittiin.
Toisen luokan matkustaja Charlotte Collyer kuvasi häntä näin: ”Herra Lowe oli hyvin nuori ja poikamaisen näköinen, mutta jokin hänen olemuksessaan sai ihmiset tottelemaan häntä.”
Lowe itse selitti myöhemmin omaa käytöstään Ismayta kohtaan näin: ”Syy siihen, miksi käytin sellaista kieltä oli se, että herra Ismay oli liian levoton ja hänestä oli tulossa hivenen kiihtynyt. Hän sanoi, ”Laskekaa! Laskekaa! Laskekaa! Laskekaa!”
Ja että hänen oma purkauksensa oli: ”Tunteen palossa… Koska hän oli, tietyllä tapaa, puuttunut töihini, ja myös, tietenkin, hän teki niin koska hän tahtoi kovasti saada ihmisiä veneeseen ja myös auttaa itseäni.”
Ismay itse sanoi, että Lowen kritiikki häntä kohtaan oli oikeutettua.
P.S. Lowe ei ollut ainoa pistoolia käytellyt perämies. Murdochin on sanottu ampuneen kahta miestä ja sitten itsensä (tai tulleen ammutuksi?) mutta tälle ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta, joten en laittanut Mauricea todistamaan sen puolen tapahtumia tuona hetkenä. Kohtaus on sisällytetty -97 vuoden leffaan. Olen itse lukenut n. kolme todistusta, jossa Murdochin on sanottu ampuneen veneeseen ryntäileviä miehiä varoitettuaan heitä ensin, että ampuisi, jos joku yrittäisi väkisin. Eräs naismatkustaja kuvasi esimerkiksi kirjeessään, että Murdoch ampui eräältä mieheltä leuan irti… Murdochin on kuitenkin myös nähty huuhtoutuvan veteen, kenties luotettavammasta lähteestä.
Lowe sen sijaan on vakuutellut varmistuneensa siitä, ettei oikeasti osuisi kehenkään ampuessaan.
Myös perämies Lightoller (tuo tyynenä ja vahvana kuvattu) joutui osoittelemaan miehiä lataamattomalla pistoolilla estääkseen heitä ylikuormittamasta erästä venettä.
P.P.S. Orkesterin jäseniä oli kokonaisuudessaan kahdeksan, mutta he soittivat kvartettina tuona yönä perustuen kaikkiin lukemiini mainintoihin. Kahdeksikko koostui kahdesta eri kokoonpanosta jotka oli yhdistetty laivaorkesteria varten.
Tuoreimmat viestit
Vaan minäpä oman elämäni salapoliisina kiinnitin enemmän huomiota tunnelmaan kuin yksittäisiin johtolankoihin! 
Tässä sentään jokaisella oli teoriassa mahdollisuus edes yrittää pelastautua. Se, että turma tuli päälle vähän hiipien pääsi vaan yllättämään aika monet.