Oon ihan unohtanut kommentoida näitä uusimpia, mutta toisaalta sun avat kyllä ansaitseekin mun viestin nro 7000 <3

Nää on taas niin nättejä ja ai että mikä ihanan syksyinen fiilis! Meinasin joku kerta sulta toivoakin, että heitä muutama tummatukkainen tyttö mukaan, nyt niitä pari onkin punapäiden lisäksi En mä Astarionista pysty vielä luopumaan, mutta ehkä jonain päivänä nappaan sulta tommosen tyttöavankin käyttöön :3

Ficin nimi: Meitsin skeba elää
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Paritus: Lucifer/Adam
Genre: Yhdessä nukkuminen ja hyvän mielen höntteily

Summary: “Ui juma tämä soi hyvin, hkroooh...”

A/N: Hauska huomata, miten projekti X ei ottanut tuulta alleen, mutta että siitä jäi kourallinen luonnospätkiä, jotka voi kasata omiksi teksteikseen. 😄 Pitkästä aikaa tuli vähän luovan kirjoittamisen fiilistä, ja mikäs siinä rauhallisen kotiperjantain aktiviteetiksi. ✨



***



Lucifer säpsähti hereille, kun Adamin polvi tyrkkäsi häntä ikävästi ahteriin. Hänellä kesti hetken selvittää, millaisessa solmussa he sillä kertaa nukkuivat ja totesi ennen pitkää makoilevansa puolittain Adamin vieressä ja alla. Se oli ollut nukkuessa kovinkin mukavaa, mutta nyt Lucifer tarvitsi kipeästi omaa tilaa.

“Pirskatin pirskatti”, Lucifer puuskahti, kun hän liikahtelunsa perästä päätyi pieneksi lusikaksi Adamin syliin. Rauhallisesta kuorsaamisesta ja mutinasta päätellen Adam oli keskellä miellyttävää unta.

“...hrooh, viiittu miten upea...” tämä mutisi sitten, eikä Lucifer voinut estää tirskahdusta.

“Niin tietenkin”, hän hymähti.

“...niin monta kieltä...”

Lucifer käänsi päätään Adamia kohti. Nyt häntä todella kiinnosti tietää, millaista unta tämä näki. Josko hänkin saisi hieman inspiraatiota myöhempää varten, Lucifer tuumaili ja lipaisi ilmaa kaksihaaraisella kielellään. Houkuttavaa.

Samassa Adam liikahti taas, ja Lucifer huomasi päätyneensä yhä tiukempaan syleilyyn. Se alkoi olla kaikkea muuta kuin houkuttavaa.

“Öh, kuulehan. Et viitsisi vähän höllätä-hä-hääää...!” Lucifer vinkaisi, kun Adamin sormet vilistivät hänen kyljellään kuin äkäiset muurahaiset.

“Ui juma tämä soi hyvin, hkroooh...” Adam sössötti.

“Eikä soi! Käpälät irti!” Lucifer rimpuili kauemmas kuin kuivalla maalla sätkivä kala ja havahdutti vihdoin ja viimein petikaverinsakin. Adam siristeli silmiään yrmeänä ja yritti käsittää asioista jotain.

“Mitä saakelia, meitsin skeba elää...”

“Enemmän tai vähemmän”, Lucifer puuskahti ja kieräytti Adamin taikavoimillaan sulavasti toiselle kyljelleen. “Noin, olepa ihmisiksi.”

“Höpö höpö, nyt on keikka... Pitää ostaa sipsejä...” Adam mumisi tyynyynsä, ja tuossa tuokiossa makuuhuoneessa soljuivat sulassa harmoniassa hiljainen kuorsaus ja sihisevä naureskelu.

Löysin Chrunchyrollista eilen uuden sarjan katsottavaksi: Solo camping for two. Aiheena siis retkeily ja tuo naispäähahmo näyttää vähän minulta ja tykkään kovasti retkeilystä, niin tämäpä kolahti. Hauskaa katsottavaa. Miespäähahmo on kuin tyypillinen suomalainen, haluaa olla yksinään luonnossa eikä halua muiden seuraa. Sarjassa nousee selvästi retkeilytietoutta ja varustetietouttakin jaksoissa. En ole vielä kaikkia jaksoja katsonut, mutta alkujaksoissa nyt ainakin.

Yksi hauska kuva (S) sarjasta:
https://lostinanime.com/wp-content/uploads/2025/07/Futari-Solo-Camp-01-26.jpg

Remo: Sain jostain kirjasta tai tv-ohjelmasta päähäni, että olisi hauska kirjoittaa sellainen tarina, joka olisi aluksi niin kuin satu, mutta muuttuisi sitten tosi elämäksi. Monessa kansantarussahan tullaan raskaaksi luonnonvoimista tai -asioista, Kalevalassakin puolukasta. Kiva, kun kommentoit!

Uniprinsessa: Kiitos kommentistasi!

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------





Vanhin ja nuorin veljeni olisivat voineet ikiensä puolesta olla isä ja poika. Ehkä siksi Haleth otti huolehtiakseen piskuisesta ja pippurisesta Jaelista äidin kuoltua. Hän huolehti, että tämä sai aina jostain maitoa ja Jael nukkui usein hänen leveän rintansa päällä öisin. Jaelin tullessa isommaksi Haleth kesti sankarillisesti kaiken tämän kiukuttelun. Me olisimme jättäneet rääpäleen monta kertaa tien poskeen, jollei Haleth johtajana olisi käskenyt kaikkien lakata valittamasta ja liikkua. Nyt kahdeksantoistavuotiaana Jael oli komea – tai kaunis – riippuen keltä kysyy. Tukka loimotti sisältä palavan puun värisenä, silmät viettelivät jokaisen vastaan tulevan. Haleth sitä vastoin oli perin ruma, ainakin mahdollisten morsianehdokkaiden mielestä. Harva tyttö halusi loppuelämänsä katsella karuja ja kulmikkaita kasvoja, saatikka kun sai tietää tämän olevan luontosyntyinen. Haleth oli sitä paitsi jo 38-vuotias, siis monen Jaelin ihailijan mielestä ikäloppu. Mutta ihmiset ymmärtävät harvoin toistensa hienosyisyyttä.

Tie Jaelin vuoteeseen (ja ehkä sydämeenkin) kulki nimittäin Halethin kautta. Me muut saatoimme sanoa hänen rakastajistaan mitä tahansa eikä pikkuveljemme lotkauttanut korvaansakaan. Vaan annapas olla, kun Haleth liikautti kulmakarvaansa tietyllä tavalla, niin maailman viehkeinkin olento saattoi saada kylmät pakit. Jos Jaelilla oli suruja, tämä kampesi Halethin viereen. Haleth taas jakoi huolensa yleensä minun tai Talatin kanssa, koska ei tahtonut huolestuttaa Jaelia. Vietimme aika ajoin pitkiä aikoja erämaassa, jossa Jael oli perin hyödytön. Tai no, saihan hän sytytettyä meille tulen missä säässä tahansa. Minä ja Sorail metsästimme, Talat tiesi mitä kasveja ja kasvien osia saattoi syödä ja Haleth oli aina valpas ja kestävä vartija. Jael lähinnä lauleskeli ja nautti, jos ilma oli hyvä. Me muut pidimme lauluista iltaisin, kun meillä oli joltisenkin aikaa kuunnella niitä. Jaelin nuottikorva on pettämätön ja ääni kirkas. Joskus hän sai Halethin mukaansa.

Jael oli ollut kymmenen, kun isoveljemme lauloi ensimmäisen kerran. Sitä ennen meistä kukaan ei ollut edes tiennyt, että hänellä oli moinen taito. Haleth kuulosti syvältä, matalalta ja surumieliseltä, mikä toki sopi hänelle hyvin, mutta silti me olimme yllättyneitä. Hän oli erinomainen pohjavire Jaelille, joka saattoi välillä tanssahdella dramaattisesti pelkän äänen värinän säestyksellä. Kun olimme kaupungeissa, Jael hankki meille yleensä muutaman kolikon tai yösijan esityksillään. Ne olivat tervetulleita helpotuksia, sillä meillä ei koskaan ollut rahaa liiaksi. Luontosyntyinä ansaitsimme elantomme pääasiassa suorittamalla pieniä riittejä. Kävimme nukkumassa jonkun pellolla tai vahtimassa vartiotulta yön ajan. Ei se tietenkään mitään auttanut, mutta ihmiset uskoivat, että auttoi ja me tyydyimme siihen ja otimme rahat. Haleth oli kirstunvartija ja osti koko joukolle ruokaa ja tarvikkeita tarpeen mukaan.

Välillä Jael pakotti tuhlaamaan osan kylpylöihin ja niiden kylvettäjä-hierojiin, koska me olimme kuulemma saastaisia. Se ei pitänyt paikkaansa, sillä ainakin minä ja Sorail peseydyimme aina, kun vastaan tuli puhdas virta. Mutta Jaelissa oli myös yllättävää rohkeutta. Kerran Haleth joutui kaksintaisteluun erään kusipäisen tyypin kanssa. Tämä tietenkin huijasi ja olisi nöyryyttänyt Halethia, ellei Jael olisi astunut esiin (me muut olimme piilotelleet näkymättömissä, koska kaksintaistelujen oli tapahduttava kahdestaan) ja veljemme tilalle. Haleth haavoittui melko pahasti ja haavaan tuli vielä tulehduskin, mutta Jael hoiti hänet kuntoon. Kaiken kaikkiaan he olivat kuin saman palan eri puolet. Heidän yhteytensä teki meistä tiiviin muodostelman.

En enää tähän aikaan osaa sanoa mitään kovin järkevää, kunhan halusin tulla kertomaan että tämä oli tosi hieno ja herätti kiinnostukseni jo ekojen lauseiden aikana. Todellakin siis luen seuraavatkin osat! Hyvin kirjoitettua originaalifantasiaa ei voi koskaan olla liikaa.