Kaniini: Olipas kiva yllätys kun kommentoit tätä tekstiä <3 Tämä kyllä pyörii mielessäni jatkuvasti eli en ole tätä unohtanut vaikka teksti onkin nyt ollut tauolla jonkin aikaa. On kiva kuulla että kiinnostuit tästä ja jaksoit lukea koko tähänastisen tekstin. Erityisesti mua ilahdutti kommenttisi siitä, että vaikka hahmoja on paljon niin he ovat selkeästi toisistaan erottuvia sillä siihen toki aina pyrinkin. Itse sitä on kuitenkin hankala arvioida joten kiva aina kuulla se jonkun toisen suusta. Kiitos kommentista, ehkä tämä motivoi vihdoinkin kirjoittamaan jatkoa.

Waulish, kiva kuulla, että mieliala on välittynyt, muistan ajatelleeni, miten sitä epämääräistä ahdistusta on kamalan vaikea kuvailla, kun ei osaa itsekään sanoa, miksi siltä tuntuu. On kyllä ihanaa, että Andromeda saa tukea Harrysta ja on joku, johon nojautua, kun on tällaisia päiviä. Minun yksi lempparivideoista veljenpojastani on se, missä hänen ukkinsa opettaa häntä (reilun vuoden ikäisenä) läpsimään kumisaappailla vesilätäkössä. <3 Se oli mielessä, kun tätä kirjoitin. ^^ Kiitos ihanasta kommentistasi!

9.



Thomas oli herännyt ennen minua ja käynyt ostamassa kyläpuodista aamiaista – kananmunia, pekonia, tuoretta leipää ja tomaatteja. Maatalon ruokakomerossa ja kellarissa oli lisäksi myös hilloja ja säilykkeitä.

Noustuani olin löytänyt hänet laittamasta ruokaa, ja katselin vaikuttuneena, kuinka hän kohensi uunin tulta ja puuhasteli tottunein ottein lieden ääressä. Hänen taustansa maaseudulla tuli viehättävästi esiin, ja seurailin hänen touhujaan hetken toimettomana sivusta.

Kiinnitin huomiota hänen raamikkaisiin hartioihinsa kun hän paistoi kananmunia valurautapannulla. Ne olivat uimarin hartiat.

Hän oli pitänyt uimisesta, mietin hieman haikeana. Tahtoisiko hän käydä läheisellä merenrannalla maalaislomamme aikana? En tohtinut sellaista ehdottaa, eikä ajatus totta puhuen ollut helppo minullekaan.

Katseeni laskeutui hieman, enkä voinut olla ihailematta, kuinka tiiviisti hänen housunsa verhosivat hänen lantionseutuaan. Se ei jäänyt häneltä huomaamatta.

”Tunnistan tuon katseen”, hän sanoi nauraen olkansa yli.

”On kuin Luoja olisi luonut sinut tuhokseni”, puuskahdin ja kohotin kämmeneni antautuneena kuin kiinnijäänyt rikollinen.

”Tule sitten tuhottavaksi, miekkonen”, hän kutsui minua luokseen pään nytkäytyksellä.

Minua ei tarvinnut kehottaa toistamiseen. Astelin hänen luokseen tervehtiäkseni häntä kunnolla. Hän kiersi toisen käsivartensa hartiani ympäri ja veti minut viipyilevään suudelmaan, joka maistui mielestäni vähintäänkin yhtä makealta kuin mansikat, joita olimme löytäneet puutarhasta edellisiltana.

”Huomenta, Reece...”

Kun hän kääntyi takaisin lieden puoleen, kiersin käsivarteni hänen vyötärönsä ympäri ja keinutin häntä hetken hellästi hänen valmistaessaan ruokaa, kuin jäljitellen edellispäiväistä tanssihetkeämme.

Mikä mies, ajattelin sydän pamppaillen.

~

Vietimme seuraavat kaksi päivää jotakuinkin samaan tapaan kuin ensimmäisenkin: Ne käsittivät loputtomalta tuntuvaa auringonpaistetta, musisointia, pyöräretkeilyä lähitienoilla sekä ylitsevuotavaa intohimoa, jonka olin varma saavan lemmenjumalatkin kateellisiksi. Thomasin vieraanvaraisuuden alaisuudessa tunsin itseni kuninkaaksi, sillä hän ei säästellyt kahvin ja ruoan kanssa pitääkseen minut tyytyväisenä, ja kun kaikki velvollisuudet ja Lontoon kiireet olivat takanapäin, jonkinlainen leikkisyys ja nuoruus oli nostanut päätään. Oli kuin olisin hengittänyt raikasta ilmaa myös kuvainnollisesti.

”On ilo nähdä sinut näin vapautuneena”, Thomas sanoi hellästi ja antoi sormiensa vaeltaa hiuksissani, joita en ollut vaivautunut sen kummemmin laittamaan. ”Luulenpa, että loma maaseudulla on tehnyt sinulle hyvää.”

Oli sunnuntai, ja makoilimme puutarhassa viltin päällä nauttimassa varhaisen iltapäivän auringosta. Pääni lepäsi hänen sylissään, ja kädessäni pitelin Keatsin runokokoelmaa, jonka olin löytänyt kirjahyllystä.

Tiesin, mitä hän tarkoitti: Minusta tuntui kuin olisimme kumpikin jollain tapaa vapautuneet kahleistamme maaseudulla ollessamme. Oli ihmeellistä, kuinka suuri vaikutus ihmisyyteen oli sillä, oliko muiden tarkkailtavana vai ei – kun tiesi olevansa arvostelun ulottumattomissa, jotain aitoa ja puhdasta nousi esiin; Se, keitä todella olimme kaikkien niiden roolien ja titteleiden alla, joita yhteiskunta oli yllemme asettanut.

”Olet oikeassa”, mumisin tyytyväisenä ja nautin hetken hänen kosketuksestaan silmät kiinni. ”Ehkä minun pitäisi tehdä tällaista useamminkin.”

”Sinua voisi hädintuskin uskoa liikemieheksi, kun makaat siinä puolipukeissa kirja käsissäsi”, Thomas naurahti. ”Muistutat enemmän nuorta runoilijaa. Kenties Keatsia itseään.”

”Eikö hän kuollut kaksikymmentäviisivuotiaana?”

”Aye, olet siis jo elänyt kauemmin kuin hän”, Thomas vastasi ja vitsaili: ”Milloin julkaiset ensimmäisen runokokoelmasi? Haluan signeeratun ensipainoksen.”

”Et haluaisi nähdä kirjoittamiani runoja”, virnistin tuskallisesti. ”Minusta ei ole romantikoksi.”

Thomas huomautti, että vaikka kirjallinen antini ei olisikaan laadukasta, olin jo ainakin kirjoittanut vaikuttavaa romanttista runoutta fyysisellä tasolla. Hän jatkoi kuvailemalla sensaatiomaisen yksityiskohtaisesti, mitkä piirteet tästä runoudesta häntä eniten miellyttivät, ja hänen viettelevät sanansa saivat minut kohottautumaan ja asettautumaan osin hänen ylleen, kun hän makasi viltillä.
 
”Jos jatkat puhumista, saatan joutua toistamaan sen, mitä tein sinulle eilen tässä puutarhassa”, mumisin hänen korvaansa, ja näykkäsin hellästi hänen korvanlehteään.

”Se saattoikin olla tavoitteenani”, hän myönsi naurahtaen lämpimästi.

Leikimme ja painimme tovin tähän tapaan kuin pahaiset pojankoltiaiset, kuten olimme tehneet jokaisena päivänä siihen mennessä. Annoin sormieni ja huulteni seikkailla rintakehällä, jonka Thomas oli paljastanut auringolle napitettuaan paitansa auki, ja tunsin olevani seitsemännessä taivaassa puutarhan huumaavien tuoksujen leijaillessa ilmassa ympärillämme, ja lempeän kesätuulen humistessa tammien lehtien lomassa.

”Reece…” Thomas mumisi silmät ummessa, kun suutelin hänen alavatsaansa.

”Mm?”

”Tahtoisitko kävellä meren rannalle tänä iltana?”

Suudelmani keskeytyivät hetkeksi, kun sisäistin hänen sanomaansa.

”Toki, jos haluat”, vastasin, ja yritin kuulostaa huolettomalta.

Ehdotuksessa oli kuitenkin jotain latautunutta myös itselleni – aivan kuten hänkin, olin kaivannut etäisyyttä itseni ja meren väliin. Ehkä nyt oli tullut aika muuttaa se.

Työnsin ajatukseni sivuun toistaiseksi, ja annoin huulteni jälleen laskeutua hänen auringon lämmittämälle iholleen. Tyytyväinen, matala hymähdys sai minut tarttumaan hänen housujensa napitukseen, ja loppu oli historiaa.

~

Kun meri ilmaantui näkyviimme alapuolellamme, tunsin samassa sen suolaisen tuulen kasvoillani ja kuulin aaltojen lyövän hiekkarantaan. Sen käsittämätön laajuus sai minut hetkeksi häkeltymään – kaukana näkyi vain tyhjä horisontti ja kimmeltävät vaahtopäät.

Maisema oli kaunis ilta-auringon valossa, mutta tunsin silti ihoni nousevan kananlihalle nähdessäni Atlantin ensimmäistä kertaa sitten paluumatkamme Englantiin. Se ei johtunut näkymän viehättävyydestä, vaan jostakin syvemmästä ja kivuliaammasta. Lämmin sää tuntui saaneen kolean vivahteen.

Huomasin, että myös Thomas oli käynyt hiljaiseksi, vaikka hän oli kävellessämme ollut varsin puhelias ja vitsaileva. Laskeuduimme hiekkaista penkerettä pitkin alas meren ääreen vähin sanoin.

”Meillä oli tapana käydä täällä uimassa”, hän kertoi, yrittäen pitää yllä huoletonta sävyä, mutta kuulin, että se ei ollut hänelle helppoa. ”Uimme yleensä serkkuni kanssa kilpaa tuolle kivelle. Minä selvisin yleensä voittajana.”

Thomas osoitti kaukana vasemmalla merestä kohoavaa tasaista kiveä, jota vasten lempeät aallot löivät, ja kääntyi sitten takaisin puoleeni, selkä merelle päin. Huomasin, että hän vältteli katsomasta ulapalle, ja meren läheisyys tuntui vaivaavan häntä hetki hetkeltä enemmän keskustellessamme, mutta hän ei nostanut aihetta esiin.

Mietin itse, olisiko minun pitänyt tehdä niin – sanoa jotakin hyödyllistä, lohdullista, tai kysyä miltä hänestä tuntui. Se tuntui kuitenkin ylitsepääsemättömän vaikealta, kuin olisin ottanut kuvainnollisen tikarin ja pistänyt häntä sillä, muistuttaen häntä ikävistä asioista tarkoituksellisesti.

”Outoa olla täällä, vai mitä?” sain lopulta sanottua, sillä vaiettu tosiasia oli jollain tavalla huomioitava. ”Se vaikuttaa kovin harmittomalta tällaisena päivänä, mutta…”

Sanat jäivät puolitiehen. Kamppailin myös omien ristiriitaisten tunteideni kanssa; Luonto ympärillämme oli kaunis ja kesäilta lämmin ja lempeä. Merituuli oli poikkeuksellisen hellä, ja lokit huusivat jossakin kaukaisuudessa, mutta jokin osa minusta kuitenkin tunsi, kuin olisimme saapuneet hautausmaalle. Tunsin itseni pieneksi luonnonvoimien äärellä, ja jokainen aallon lyönti rantaan muistutti minua siitä, kuinka avuttomia oikeastaan olimme asioiden suuressa kokonaisuudessa.

Thomasin läsnäolo piti minut kiinni nykyhetkessä, mutta uimaan minua ei olisi saanut houkuteltua.

”Ihmiskunnalla on tapana unohtaa, että luonto vetää aina pisimmän korren”, Thomas totesi synkästi, ja katseli kohti hiekkaa. ”Mutta se siitä.”

Hän vaikutti yhtäkkiä levottomalta ja ärtyneeltä. Se ei ollut lainkaan hänen kaltaistaan, joten päätin olla puhumatta asiasta enempää ja aloin sen sijaan pohtia illallista.

”Aye, alan itsekin olla nälkäinen”, hän tarttui aiheeseen nopeasti, ja seisoi yhä visusti selkä kohti merta, kuin olisi kieltänyt sen läsnäolon. ”Mitä sanot, jos kävelemme täältä pubiin?”

Hänen olemuksessaan oli kiireisyttä, ja vaistosin, että hän ei tahtonut olla rannalla enää hetkeäkään. Myönnyin ehdotukseen mukisematta, ja lähdimme kävelemään ylös pitkin hiekkapenkerettä.

Olin toivonut maalaisilman hälventävän hänen painajaisensa, mutta tiesin, että hän heräili yhä öisin. En itse havahtunut siihen joka kerta, mutta edellisenä yönä olin jälleen löytänyt itseni yksin vuoteesta, ja kuullut hänen harhailevan ympäri maataloa. Kun olin noussut, tapasin hänet tuvan ikkunan ääreltä poissaolevana kuin aaveen. Hän oli tuijottanut ulos puutarhaan, kuin kaivaten jonnekin. Jokin näkymässä oli aiheuttanut minulle väristyksiä.

Ero hänen mielialassaan päivän ja yön välillä oli tuonut mieleeni tohtori Jekyllin ja herra Hyden. Mitä onnellisemmalta hän vaikutti päivisin, sitä synkempi hän oli öisin.

Toivoin, että voisin pyyhkiä pois hänen tuntemansa kivun, mutta mikään ei ollut valmistanut minua sellaiseen – isäni ja veljeni seurassa olin oppinut vain kovettamaan itseni ja vaikenemaan tunteistani, ja suomaan saman oikeuden myös muille.

~

Seuraava päivä oli pitkästä aikaa sateinen, ja vietimme sen lähinnä sisätiloissa. Thomas soitti selloaan tuvassa, samalla kun minä makoilin sohvalla häntä kuunnellen, ja välillä soitimme jotakin yhdessä niin, että olin itse pianolla. Se oli ensimmäinen kerta, kun saatoimme tehdä niin, ja viihdyimme molemmat puuhan parissa tuntikausia. Versiomme Paul Lincken Lysistrata -teoksesta oli varsin salonkikelpoinen päivän päätteeksi – olin iloinen, että pirteämmät kappaleet olivat palanneet hänen repertoaariinsa.

Tiistai valkeni aurinkoisena, ja tutkailimme jälleen lähiseutuja pyörän selästä käsin. Merestä pysyimme kuitenkin kaukana, emmekä puhuneet siitä enää.

Sinä yönä näin kuitenkin itse painajaista. Ne olivat satunnaisesti vaivanneet omaakin untani, mutta ne keskittyivät lähes yksinomaan tunteeseen siitä, kun olin kadottanut hänet.

Jälleen kerran olin yksin loputtomassa pimeydessä ja hiljaisuudessa, keskellä aavaa merta, enkä löytänyt häntä mistään, vaikka hänen olisi pitänyt olla siellä. Kääntyilin joka suuntaan, mutta sama ääretön mustuus jatkui loputtomiin, ja tunsin menetyksen pelon repivän sisintäni.

”Thomas!” kuulin itseni huutavan häntä epätoivoisena, ”Thomas!” mutta en saanut huutooni vastausta, ja ääneni kaiku ja meren lohduton yksinäisyys tuntui hiljalleen tukahduttavan minut.

”Thomas…” kuulin itseni mumisevan ääneen, ja hätkähdin samassa hereille kylmänhikisenä.

Kurotin välittömästi kädelläni, mutta tajusin samassa, että vuode oli tyhjä, joten loikkasin istualleni.

Herätys oli varsin epämiellyttävä, ottaen huomioon, millaisesta unesta olin juuri herännyt, mutta arvelin hänen jälleen vaeltavan ympäriinsä unettomana jossain päin taloa.

Nousin sängystä ja astuin hiljaiseen, pimeään käytävään. Lattialankut narahtivat jalkojeni alla, mutta en kuullut talosta muita ääniä. Yötuuli humisutti kattorakenteita. Makuuhuoneen vieressä oleva tupa oli tyhjä, joten kävelin käytävää pitkiin keittiöön, ja löysin senkin tyhjänä. Mietin hetken, saattaisiko hän olla ulkohuussissa, mutta sytytettyäni kaasuvalon huomasin ruokapöydällä arkin kirjepaperia ja lyijykynän.

Paperilla oli kirjoitusta. Tartuin siihen nopeasti, sillä outo levottomuus oli voimistunut sydämessäni.

Lähdin merelle, viestissä luki lyhyesti.

Lähdin merelle? Mitä helvettiä se oikein oli tarkoittavinaan?

Nyt pelko kouraisi rintakehääni terävillä kynsillään, ja minusta tuntui, kuin en voisi hengittää. Kuin olisin jälleen pudonnut hyiseen veteen.

Mikä kumma oli saanut hänet hakeutumaan rannalle, jolla hän oli aiemmin hädintuskin sietänyt olla? Vilkaisin seinäkelloa, joka osoitti kahta, ja ikkunan takana yö oli pimeimmillään. Se oli kaikin puolin outo hetki ’lähteä merelle’, kuten hän oli asian ilmaissut.

Olin nähnyt millaisessa mielentilassa Thomas oli heräillyt öisin. Sen tuskan ja piinan, jota hän koki kerta toisensa jälkeen. Olisiko mahdollista, että muistot ja painajaiset olivat lopulta syösseet hänet jonkinlaisen epätoivon valtaan? Hirveä syyllisyys valtasi minut, ja kirosin itseäni siitä, etten ollut suostutellut häntä puhumaan siitä, mikä häntä vaivasi. Etten ollut kysynyt. Että olin vain toivonut ajan parantavan haavat.

Entä jos hän ei vain yksinkertaisesti kestänyt sitä enää? Meri oli viimeinen paikka, jossa tahdoin hänen olevan.

Tunsin kuvotuksen nousevan sisälläni. Minun olisi lähdettävä hänen peräänsä välittömästi.




~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: Thomasin oireilut perustuvat tosiaan joidenkin selvinneiden matkustajien kokemuksiin (tai siis oikeastaan heidän jälkeläistensä), melko moni ei halunnut puhua tapahtuneesta myöhemmin elämässään, ja tiedän erään, joka aina rannalle perheensä kanssa mennessään istui selkä merta päin. Nämä inspasivat myös käsittelemään Thomasin kokemaa.

Kuten tässä vähän epäsuorasti vihjattiin, Mauricen äiti on jo edesmennyt.

nimi: hymyjenhyydyttäjä
kirjoittaja: ankeriaan ruoto
fandom: ninjago
genre: character study??
ikäraja: S
paritus: ei ole
päähenkilöt: harumi, morro
tiivistelmä: harumi ja morro tapaa toisensa kausi vitosen aikaan.
A/N:
HUOM! vaikka tää tapahtuu vitoskauden aikana, täs on aika suuria spoilereita kasikaudesta.
täs on aivan liikaa viittauksia nô-teatteriin. niitä ei tarvii ymmärtää, tykkään vaan nörtteillä x)
unohdin kai mainita ite ficis mut ajattelin erityisesti ayakashia kyläläisen roolissa shari-näytelmässä.

------


Joki pauhasi Ninjago Cityn laitamilla. Satoi melkein viistoon, joka pakotti Harumin seisomaan aivan sillan reunan alla. Hän hypisteli muistiinpanoja sekä nô-naamiota, joka päällä hän kulki välttääkseen tunnistetuksi tulemista. Sen hän oli varastanut erään näytöksen jälkeen, joka palatsissa esitettiin. Muistiinpanot taas sisälsivät tietoa toisenlaisista naamioista — onien naamioista. Kolmas niistä oli erityisen hämäräperäinen, mutta Harumin seuraajat olivat erinomaisia jäljittäjiä.
Harumi veti taskustaan sytkän ja laittoi naamion kainaloonsa. Hän luki vielä kerran vaikean kuuloiset nimet ja osoitteet varmuuden vuoksi ja sytytti lapun lopulta tuleen. Liekit imivät sen himolla ja lähes söivät Harumin sormetkin, mutta tyttö päästi sen tuulen teille juuri oikealla hetkellä.
Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä jokainen sekunti palatsin ulkopuolella oli uusi mahdollisuus huomata hänen poissaolonsa.

~*~

New Ninjago Cityn syrjäkujia reunusti puinen kuori. Harumi oli itse vuollut ayakashi-naamion silmänreiät koko silmämunan kokoisiksi, sillä pupillin kokoisista rei’istä oli kovin vaikea nähdä. Herra E oli auttanut häntä tukkimaan silmäreiät harsolla, joka piilottaisi pukijan silmät.
Keisarinna vihasi ayakashia. Se ei ollut suotuisan näköinen ihmisnaama, eikä hirviökään. Sen kultareunusteisissa, punottavissa silmissä oli syvää, inhimillistä vihaa, joka jäi ilmaan kauan näyttelijän poistuttua näyttämöltä.
Harumi saattoi vain kuvitella, mitä tulisi näkemään Garmadonin silmissä, kun odotettu päivä koittaisi. Joka tapauksessa se ei olisi sitä, mitä Ninjagon asukkaat kuvittelivat lordin silmiin. Harumi tulisi vihdoin näkemään mikä sytytti niin monessa pelon ja mikä suojeli Ninjagoa tämän hauraimmalla hetkellä. Sitten hän oppisi imitoimaan sitä ja vuolisi itselleen viimeisen naamion. Naamion, joka olisi valikoitunut kaikista voimakkaimpana.

~*~

Sade ei tekisi hyvää tälle puiselle naamiolle.
Harumin lähestyessä piiloisaa bussipysäkkiä, hän huomasi eräät hyvin tutut kasvot. Vihreä ninja, Lloyd Garmadon. Mutta hänen ulkonäkönsä oli vielä kaameampi, kuin Harumi olisi voinut kuvitellakaan. Päästä varpaisiin, repaleisista vaatteista kalpeisiin kasvoihin, hän oli yksi kummajainen.
“Varo vähän!” poika ärähti Harumin astuessa pysäkin katoksen alle. “Ja mikä sä oikein olet olevinasi?”
Hänen äänensä oli outo, ei ollenkaan sopiva. Harumi ei liikahtanut.
“Eikö sua puhuta?” tyyppi sanoi kovaan ääneen, ärsyttävällä kohoavalla nuotilla.
Yhtäkkiä tuuli nousi ja veti hupun Harumin päästä. Hän tarttui naamioonsa. Viima ei varmana tullut itsestään.
“Miksikäs kasvojasi peittelet?”
“Miksikäs itse pukeudut vihreän ninjan kasvoihin?”
Vihreään pukeutunut tarttui Harumia paidasta. Harumi piteli taskussaan veistä, mutta ei vetänyt sitä vielä ulos.
“Pukeudun? Ha! Oikeat kasvoni ovat vihreän ninjan kasvot, ettäs tiedät. Käytän tämän maanantaikappaleen ruumista pelkästä pakosta.”
“Kuka sitten olet?”
Tyyppi hymyili ilkikurisesti ja päästi irti.
“Nimeni on Morro. Sinä?”
“Tänään olen nimetön — pahoittelen. Mutta kerrohan, mikä olet miehiksi? Miksi kutsut itseäsi todelliseksi vihreäksi ninjaksi, kun sinun kuitenkin tarvitsee Lloyd Garmadonin keho riivata?”
“Se on rooli, joka minulle luvattiin. Käytin koko nuoruuteni harjoitellessani, annoin kaiken, mutta sitten opettajani sanoi, ettei ollutkaan kohtaloni olla vihreä ninja. En voi antaa hänen riistää sitä minulta.”
Harumi kallisti päätään taaksepäin.
“Oletko Wun entisiä oppilaita?”
“En tiedä mitä hän on sinulle, mutta älä kuvittelekaan estäväsi minua.”
“Älä rupea. Ninjoista ei ole mihinkään, he ovat pelkkiä maskotteja. Keksisit paremman haaveen.”
“Nämä ninjat todella ovatkin, mutta et ole nähnyt mihin minä pystyn.”
“Mihin sitten tarvitset vihreän ninjan titteliä, jos kerran osaat jo niin paljon ilman sitä?”
“Haluan vain sen, mikä minulle kuuluu.”
Sade vain rankkeni. Harumi tarkasteli edessään seisovaa henkilöä. Ilme ei sopinut kasvoille.
“Sinä ja Lloyd olette ihan samaa kamaa. Ette osaa elää ilman kirottua vihreää gi’tänne.”
“Mitä kuvittelet tietäväsi minusta?”
Harumi jatkoi huomioimatta Morron sanoja.
“Ninjan roolin pitäisi olla pelkkä naamio, jonka alla oikea naamanne lymyää, mutta te olette tieten tahtoen liimanneet naamanne naamioon. Kun tajuatte, ettei ninjoista ole mihinkään, tajuatte itsekin olevanne mitättömiä.”
“Olen jo kuollut. Jos kerran elämäni ainoa päämäärä on olla vihreä ninja, se on sensein syytä, joka laittoi minut tälle polulle.”
Harumi kallisti päätään taas hiukan taaksepäin. Hänen tyhjät silmäkuoppansa eivät antaneet peilikuvaa eivätkä vastausta.
“Mitä sinä tollotat? Olet sinäkin kova vertailemaan minua Lloyd-penikkaan. Olen kanssasi samaa mieltä, että hän on pelkkä mitätön luuseri, joten älä hämmennä meitä kasvojen takia.”
“Tunnetko Lloydin henkilökohtaisesti?”
Morro virnisti.
“Tiedän hänen mielensä sopukat paremmin kuin hänen omat ystävänsä. Enkä ole edes ollut tässä ruumiissa kovin kauaa.”
“Todellako? Kerrohan sitten — mitä hän pelkää?”
Morro oli hiljaa, sama virne kasvoillaan, mutta katse muualla. Harumi alkoi jo huolestua, että oli kysynyt liian suoraan. Morro kuitenkin näytti pitävän puhumisesta, kuin joku yksinäinen vanhus.
“Hän pelkää yksinäisyyttä,” Morro aloitti, kuin jonkun kummitusjutun. “Hän roikkuu kamuissaan kuin loinen. Hän on muka heidän johtajansa, mutta todellisuudessa hän on vain penikka, joka ruikuttaa ettei häntä jätettäisi jälkeen.”
Harumi oli epähuomiossa antanut päänsä kallistua alaspäin. Hän korjasi asentoaan, muttei löytänyt hyvää paikkaa käsilleen eikä hyvää rytmiä hengitykseensä.
“Ja hän pelkää minua,” Morro lopetti dramaattisesti.
Vai niin! Harumi pidätteli nauruaan naamion takana pysyäkseen oikeassa persoonassa. 
“Sanomattakin selvää,” hän lopulta vastasi, hymy äänessään. 
He seisoivat hetken ja katselivat kadun tulvivaa sadetta.
“Millos se sun bussisi tulee?” Morro kysyi.
“En odota bussia. Tämä pysäkki on ollut käyttämättömänä noin kymmenen vuotta.”
“Täh? Mitä sitten teet?”
“Olen sateensuojassa niin kuin sinäkin.”
“Ai jaha.”

Kelsier, minä taisin ajatella niin, että he lähtevät aina pois Lontoosta täyden kuun aikaan, mutta molemmat tykkäävät suurkaupungissa asumisesta. Kiitos paljon kommentistasi! ^^