Nappasin taas paljon kaikkea. 🧡

-Ansa

Kelsier, kivaa että päädyit tänne! Nauratti toi sun toteamus, että on hyvä että Bilbolla on muistonsa, vaikka Thorin olisikin niissä komeampi kuin mitä todellisuudessa oli. Sallittakoon tosiaan pieni muistojen kultaaminen Bilbo-raukalle! Kiitos kovasti kommentistasi!

Tää oli jotenkin niin älyttömän suloinen että tuli hyvä mieli, vaikka en osaa analysoida mikä sen aiheutti. Varmaan just Bobin takia ja sen takia, että se oli niin onnellinen, mutta tuli myös mieleen kaikki roadtrip-tarinat ja alkoi tehdä mieli itsekin vastaavalle. Tosin Jenkkilään päin en tällä hetkellä edes katso muuta kuin videoiden välityksellä, mutta ehkä vielä joskus vielä vanhemmilla päivillä.

Hitto, mun on kyllä ikävä Marvelia. Ehkä joskus pääsen tästä BG3 kuopastani pois ja palaan taas ficcaamisen pariin 😂😭

Et voi tarkoittaa, että sinäkin olet langennut Baldur's Gateen??? Mua yritettiin ja juoksin kirkuen karkuun, koska mulla on pysyvät Diablo-traumat ja se jotenkin nousi tuosta pintaan.

Ooh, jatkoa Lehdolle ja Riitaojalle näin pian! Osaat kyllä valita nämä otsikot aivan nappiin, kaikki ovat olleet todella osuvia ja koskettavia<3

Ihanaa miten tässä jo ärripurri Lehtokin alkaa salakavalasti vähän pehmentyä (tulee mieleen kirja Kuinka kesyttää äkäpussi), vaikka asenne toki pysyy Lehtomaisena vaikka vähän jo pussailtaisiinkin. On myös todella parantavaa lukea kaksikosta sotasairaalassa, sen sijaan että... no, tiedät kyllä mitä canonisesti tapahtuu xD Luin itse sen kohdan kirjasta kyynelehtien...

“Älä räpellä sitä”, Lehto käski lehdenlukunsa lomasta, ja vasta silloin Riitaoja huomasi sormeilevansa sidettä solisluunsa päällä.

Tällaisista pienistä vihjeistä välittyy ihanasti se, että Lehto kyllä välittää Riitaojasta, vaikkakin sitten ehkä vähän vastahakoisesti

Hän työnsi pyörätuolin sinne, seurasi itse perässä ja sulki oven takanaan. Naksautti katkaisijaa, ja katosta roikkuva paljas hehkulamppu heitti kelmeän valonsa pieneen tilaan.

“Mitä helvettiä?” Lehto ärähti ja yritti nousta pyörätuolista, mutta Riitaoja kiersi nopeasti hänen eteensä ja polvistui siihen.

Tämä sai minut nauramaan hersyvästi ääneen, koska Lehto oli niin tyytyväisenä kuvitellut pääsevänsä tupakille ja sitten hänet työnnetäänkin johonkin hämärään komeroon xD Raukkaparka.

Tai olivathan he olleet lähekkäin jo useita kertoja Karjalan metsien suojissa ja Lehto oli - niin. Riitaojaa kiusaannutti ajatella sitä, mutta olihan Lehto nainut häntä jo monta kertaa.

Tämäkin kohta repeilytti, jotenkin tuo kun Riitaoja ajatteli varsin asiallisen siveellisesti, että he olivat olleet lähekkäin, joka sitten muuttuu toteamukseen että no naimistahan se oli xD

Hän ei ollut ennen uskaltanut, mutta nyt tuntui että oli pakko yrittää. Hän nojautui kuromaan umpeen viimeiset senttimetrit heidän väliltään ja viime hetken epäröinnin jälkeen hän vihdoin, vihdoin suuteli Lehtoa.

Ihanaa ollut seurata miten Riitaoja pikkuhiljaa rohkaistuu ja tekee tällaisia aloitteita<3 Riitaojassa on myös mukavasti voimakasta määrätietoisuutta hänen hieman arkajalkaisen olemuksensa kontrastina. Harva ihminen onkaan mitenkään yksiulotteisesti jotakin tiettyä, ja osaat sen kyllä hyvin realistisesti kirjoittaa hahmoihin.

Kyllä Riitaoja Lehtoa tulisi kaipaamaan, sitä miten tämä joskus piti Riitaojasta huolta ja antoi hänelle osan omasta ruuastaan. Sitä, millaista heillä oli muutamalla viimeisimmällä yhteisellä metsäreissullaan ollut. Sitä, miten Riitaojaa jotenkin rauhoitti ihan vain katsella Lehdon komeita kasvoja, etenkin silloin kun tämä oli tyynellä mielialalla eikä vihainen.

Ääääh no varmasti tulisi kaipaamaan :< Tämä oli niin ihana kohta. Riitaoja tyytyy tavallaan niin vähään, mutta Lehto tekee hänet niin onnelliseksi.

Ja sitten tuo miten kaksikko käytti toistensa etunimiä. En edes muista oliko niitä mainittu kirjassa? Jotenkin siinä on niin suuri lataus, että sukunimien sijaan käytetään etunimiä, ja se tuo heidän suhteensa jotenkin täysin ulos sodan ja armeijan kontekstista.

Kiitos taas tästä lukukokemuksesta, ihanaa ja sielua parantavaa seurata kaksikon suhteen kehittymistä<3 Mahtavaa kun olet vielä Tuntsa-gruuvissa ja tarinoita on ilmaantunut kuin sieniä sateella.

Title: Aamu
Author: Angelina
Fandom: MCU
Rating: S
Hahmo(t): James "Bucky" Barnes

A/N: Tämä on omistettu Wallelle, jolle mun PITI kirjoittaa Juhannustaika, mutta koska kirjoittaminen on jo kuukausia tuntunut kovin etäiseltä (ja mahdottomalta), niin tämä tuleekin nyt näin myöhässä ja spurttailun innoittamana. Yritin huomioida tekstissä kesällä esittämiäsi toiveita, joten toivottavasti tää edelleen miellyttää ♥ Tekstin päähahmona on Bucky, mutta ehkä sieltä jokin pienenpieni parituskin hyppää silmille :3 Pahoittelut mahdollista tönkköyksistä – kuten sanottu, kirjoittaminen on todellakin takkuillut :'D

Haasteet: Spurttiraapale VII (200 sanaa)

---

---

---

Tyynen järven yllä leijailee ohut sumupeite, jota aurinko ei ole vielä noussut häätämään ja ilmassa tuoksuu edelleen yöllinen sadekuuro.

Kaikkialla on rauhallista.

Puhdasta.

Hiljaista.

Ainakin vielä hetken.

Bucky seisoo pienen puutalon terassilla, vetää aamukasteen tuoksua syvälle keuhkoihin ja huokaa syvään. Teekuppi lämmittää hänen oikeaa kättään, vasemman metallisia sormia hän puristaa nyrkkiin, vapauttaen ne sitten hitaasti. Muut eivät ole vielä heränneet, joten hänellä on hetki aikaa yksin, omien ajatustensa kanssa.

Se tuntuu vieläkin oudolta, pelottavaltakin – hänen mielensä, vihdoin vapaa ja kokonaan hänen.

Vuosikymmeniä kestäneen kidutuksen ja kauhujen jälkeen Buckysta tuntui mahdottomalta uskoa, että hänessä oli vielä jäljellä murusia siitä, millainen ihminen hän oli ennen putoamistaan. Pieniä, mutta olennaisia paloja, joiden avulla hän on pystynyt hitaasti kasaamaan itsestään miehen, joka hän tänä päivänä on.

Se on vaatinut aikaa, tuntikausien terapiaa ja hänelle läheisten ihmisten vankkumatonta tukea, mutta vihdoin hän kokee olevansa juuri siellä ja juuri sellainen, kuin haluaa. Kaikki päivät eivät suinkaan ole täydellisiä, eikä hän vieläkään nuku kaikkia öitään näkemättä painajaisia, mutta…

Kaikki on silti hyvin.

Paremminkin kuin hyvin, Bucky ajattelee kuullessaan hiljaista mutinaa sisältä.

“Miten ihmeessä sinä jaksat aina herätä näin aikaisin”, Tonyn aamukäheä ääni kysyy. "Ja missä minun Terminaattorini on?”

Morgan kikattaa vastaukseksi ja Buckyn kasvoille nousee hymy.

Täydellisesti.

---