Mäkin voisin ottaa kaksi kummallisuutta tehtäväkseni!

Fini on latautunut hitaasti muutaman päivän. Mäkin vähän pelkäsin, että tuleeko tänne aihetta, kun panoin lähetysnappia varmaan tuplasti.

Mä yritän kamppailla angstipelkoni kanssa, koska se on ihan helvettiä ja silloin kun hahmot puhuttelee mua, mun on ihan pakko kirjoittaa niiden näkökulmaa oli se sitten mitä tahansa. Se on iso haaste, jos se hahmo, joka mun päähän pääsee mellastamaan, tuntuu moniulotteiselta ja monimutkaiselta. Mä luontaisesti oon niin vahvasti humoristi sekä kirjoittajana että muutenkin, että sitten kun yrittää vähän vakavoitua niin se on oikeasti kauhean pelottavaa. Kai se on jotain tunteiden välttämistä, jossa sitten hukuttaa vakavatkin aiheet huumoriin. Toisaalta mulle kyllä yleensäkin tuppaa jäämään päähän kaikki aiheet, mitkä naurattaa, että ei silleen välttämättä ole kyse läheskään välttelemisestä. Mutta esteet ja haasteet on tehty kohdattaviksi ja nyt arvostan itseäni, että uskalsin heti lukea kommentinkin! Ja vastaan siihen heti enkä viiden vuoden päästä (eikä aina riitäkään).

Hyvä, että toi Ericin hieno piirustus tuli heti sunkin mieleen, koska se tuli itselle heti mieleen koko aiheesta. Samoin kuin toki tuo Assadin söpö halaus ja se oli vähän niin kuin tämän tekstin toinen tunnelma eli läheisyys ja hellyys kiedottuna menettämisen pelkoon. Ja mäkin olen viime päivinä pyöritellyt sen pätkän niin moneen kertaan, että ei ole tosikaan, mutta kun se on niin söpö ja ne on niin söpöjä, että voisi sitä käyttää aikaansa huonomminkin kuin kahden söpön miehen katseluun!

Hei, miten ihmeessä mulla on jäänyt tämä kokonaan kommentoimatta, vaikka olen aivan varma, että Fiorella on linkannut tämän joskus minulle ja olen tuon ekan osan ainakin varmaan pariin kertaan lukenut???  Olen ihan järkyttynyt tästä havainnosta ja siitä, että en muista lukeneeni tätä jatkoa. En voi sille mitään, että mielikuva Harryn kahdeksasta silmästä aina repäisee mut. Mä haluaisin, että mulla olisi kahdeksan silmää kun näkisi varmaan vähän paremmin. Onpa suloista, että Harry on rakastettu, mutta surullista, ettei Hämäkäk ole saattamassa. Voi olla vähän hankalaa liikkua ihmisten rakennuksissa kahdeksan jalan kanssa, mutta siitä huolimatta tämä on ennen kaikkea suloinen.

Title: Jotain puuttuu
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Slice of life, joku fluffinpoikanen, omegaverse
Rating: S
Disclaimer: SK∞:n on Utsumi Hirokon johdolla tehnyt Studio Bones, enkä minä omista siitä yhtään mitään. En myöskään ole saanut tämän kirjoittelusta rahaa.
Summary: Jotain puuttuu Kaorun rennosta lukuhetkestä.

A/N: Mun on pitänyt noin kuukauden verran postata tämä, mutta en vain ole saanut aikaiseksi 🙈😅 Jos nyt lopultakin.

Osallistuu Alpha/Beta/Omega-haasteen kolmannelle kierrokselle. En ole oikeastaan ajatellut, onko tämä osa MB-omegaversekokoelmaani, periaatteessa kumpikin vaihtoehto on ihan yhtä mahdollinen. Toisaalta tämä on niin kaikesta irtonainen ficceröinen, että eipä sillä ole käytännössä mitään väliä.



Jotain puuttuu


Ulko-ovi napsahti lukkoon Kaorun selän takana. Hän huokaisi syvään pudottaessaan olalla kantamansa laukun maahan ja potkaisi kengät jaloistaan niin, että ne jäivät puoliksi pystyyn seinää vasten. Oli kuin hän olisi tullut kotiin kiireisen työpäivän jälkeen, vaikka virallisesti hän oli ollut vapaalla heti heräämisestään asti. Mutta kun periaatteessa oli oma työnantajansa, todellisia vapaapäiviä oli miltei mahdoton pitää. Hän ei yksinkertaisesti osannut tehdä niin.

”Loppupäivän otan kyllä rennosti”, Kaoru päätti. ”Carla, pane ’älä häiritse tila’ -päälle.”

Hänen ranteessaan roikkuva tekoälykoru reagoi välittömästi käskyyn. ”Kyllä, herrani”, se sanoi. ”Haluatteko, että teen vielä jotain muuta?”

”Laita tietokoneelta jotain rentouttavaa musiikkia soimaan.”

Carla yhdisti itsensä Kaorun kannettavaan ja valitsi pyyntöön sopivan soittolistan. Samaan aikaan Kaoru asetti Carlan jalustaan, jolla sitä kotona normaalisti piti, ja hetken harkitsemisen jälkeen kävi hakemassa laukkunsa ulko-oven vierestä. Sen hän kiikutti olohuoneeseen, jonka pöydälle oli kertynyt melkoinen kasa hänen työssään tarvitsemia tavaroita. Laukku pääsi osaksi kasaa, ja makuuhuoneeseen päästyään Kaoru heittäytyi sängylle tablettinsa kanssa aikeenaan lukea jotain.

Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Kaoru yritti turhaan hakea mukavaa, rentoa asentoa, jossa olisi hyvä syventyä lukemaan kirjaa tai edes selailemaan sosiaalista mediaa. Yleensä hän löysi sellaisen lopulta tarpeeksi kauan paikoillaan pyöriskeltyään, mutta sillä kertaa mikään asento ei ollut hyvä. Jotain tuntui puuttuvan.

Kaoru nousi ylös ja jäi mittailemaan sänkyä katseellaan. Petivaatteet olivat samat, joissa hän oli nukkunut edellisen yön varsin makoisasti, joten tuskin vika niissäkään oli, patjasta puhumattakaan. Mutta jostain syystä sänky ei tuntunut nyt tarpeeksi mukavalta.

Aluksi Kaoru kaivoi kaapin perältä esiin muutaman ylimääräisen tyynyn, ja asettui niiden kanssa takaisin sängylle makaamaan. Tyynyt eivät kuitenkaan auttaneet riittävästi mukavan asennon löytämisessä, joten Kaoru nousi uudestaan ylös ja penkoi kaapista esiin kaksi vilttiä, jotka olivat olleet siellä odottamassa viileämpiä öitä. Mutta nekään eivät riittäneet; Kaoru ei ollut vieläkään tyytyväinen.

”Sen yhden kerran kun olisin vain ottanut rennosti…” hän mutisi itsekseen ärsyyntyneenä tilanteesta.

Kaoru päätyi jälleen kaappien eteen. Hän kiskaisi ne auki ja nakkeli hyllyiltä sänkyyn kasan vaatteita: lähinnä Kojiroun omia, koska ne eivät olleet niin tarkkoja käsittelylle kuin hänen kimononsa, mutta päätyi sänkyyn myös joitain hänen tavallisia paitojaan. Petinsä mukavuutta edes kokeilematta Kaoru ravasi seuraavaksi kylpyhuoneeseen ja onki pyykkikorista mukaansa pari Kojiroun t-paitaa sekä hupparin, joka oli tällekin väljä ja siksi kokonsa puolesta kuin teltta. Siihen Kaoru kääriytyi palatessaan makuuhuoneeseen, viskasi Kojiroun hikiset paidat samaan kasaan muiden vaatteiden kanssa ja kömpi itse koko komeuden keskelle. Hän kaivautui peittojen, tyynyjen, housujen ja puseroiden sekaan ja hapuili tabletin käsiinsä. Peti tuntui nyt paljon mukavammalta, mutta jotain puuttui silti. Sitä Kaoru ei kuitenkaan ajatellut enää tajuttuaan erään toisen asian.

”Mitä helvettiä minä oikein olen mennyt tekemään...”

Kaoru nousi istumaan ja katseli keräämäänsä sekalaista tekstiilikasaa ympärillään. Pesä – hän oli tehnyt itselleen pesän! Hän oli antanut omegavaistonsa nousta esiin jostain syvältä sisimmästään, minne oli sen haudannut jo teini-ikäisenä, ja käyttäytynyt juuri niin kuin omegat stereotyyppisesti käyttäytyivät. Miksi ihmeessä hän oli niin mennyt tekemään, sitä hän ei osannut itsekään sanoa, eihän hän edes ollut kiimassa, raskaana tai pienen lapsen vanhempi, mitkä olisivat jotenkin voineet selittää hänen käytöstään ylikierroksilla käyvien hormonien kautta. Hän oli selvästikin seonnut muuten vain.

”Huhuu, Kaoruuu!? Oletko kotona?”

Jostain eteisen suunnalta kuuluva huhuilu ja oven kolahdus saivat Kaorun niskakarvat nousemaan pystyyn. Kojirou! Miten ihmeessä se oli jo siihen aikaan kotona? Ravintolanhan piti olla auki myöhäiseen iltaan asti, eikä Kojirou ollut maininnut hänelle mitään siitä, että tekisi aukioloaikoihin sinä päivänä poikkeuksen.

”Älä tule tänne!” Kaoru huusi, kun kuuli Kojiroun käden hapuilevan makuuhuoneen ovea auki. Hänen pyyntönsä oli kuitenkin turha; Kojirou oli jo kiskaissut oven auki ennen kuin ehti reagoida hänen sanoihinsa millään muotoa.

”Mitä, miksen?” Kojirou kysyikin ja jäi tuijottamaan Kaorua, joka istui vaatekasan seassa kääriytyneenä hänen huppariinsa kuin viittaan. Hänen suupielilleen nousi välittömästi hymy. ”Oi, joku onkin tainnut odottaa minua.”

”Ja paskat olen”, Kaoru sähähti. ”Painu hiiteen täältä! Miten sitä paitsi edes olet kotona tähän aikaan? Mikset ole töissä?”

”Annan alaisteni näyttää, miten hyvin he pärjäävät keskenään”, Kojirou vastasi hymyillen. ”Tänään on ollut melko hiljainen päivä, joten heillä ei pitäisi olla mitään hätää. Ajattelin, että me voisimme viettää illan pitkästä aikaa yhdessä, kun muistin että sinullakin on vapaata. Yritin kyllä soittaa sinulle, kun lähdin Lucesta, mutta et vastannut. Joten tästä tulikin nyt sitten yllätys.”

”Carla laittoi pyynnöstäni kaikki hälytykset pois”, Kaoru mutisi. ”Ja tämä – tämä –” hän viittoi epämääräisesti ympärilleen, ”Tämä ei sitten ole mikään kutsu sinulle. Yritin vain lukea tabletilta kirjaa mahdollisimman mukavasti ja… en tiedä mikä minuun meni.”

Kojirou astui askeleen lähemmäs. ”Voi minua, kun omegani ei päästä pesäänsä, vaikka on niin pehmoisen ja mukavan näköisen rakentanut”, hän voivotteli kuulostamatta kuitenkaan lainkaan surulliselta. ”Mutta jos minä kauniisti pyydän, niin ehkäpä hän sitten…”

”Minä tosissaan halusin vain lukea rauhassa”, Kaoru tokaisi. ”Enhän minä edes tiennyt, että sinä olet tulossa – no olkoot! Tule sieltä sitten, mutta muistakin: minä haluan ottaa rennosti ja lukea. Tämä ei ole mikään kutupesä.” Kai nyt tilanteesta piti ottaa (melkein) kaikki irti, kun hän kerta oli jo ehtinyt rakentaa sen pahuksen pesän.

”Ei tietenkään ole”, Kojirou vastasi, ja hymy hänen kasvoillaan leveni entisestään. Hän laski kätensä ja polvensa sängyn reunalle ja konttasi Kaorun viereen raivaten samalla itselleenkin sopivan kolon vaatteiden ja peittojen seassa. ”Minä olen vain tässä näin, ja sinä voit lukea mitä ikinä haluatkin. En aio häiritä sinua.”

Se kuulosti Kaorusta hyvältä suunnitelmalta, ja hän tunsi, miten pesän rakentamisesta seurannut järkytys ja häpeä alkoivat laantua ja irrottaa otetta hänen mielestään. Hän antoi Kojiroun kietoa kädet ympärilleen ja vetää hänet mukanaan syleilyyn. Hetken aikaa tämän sormenpäät tanssahtelivat hänen lanteillaan, ja hän seurasi niiden liikkeitä herkeämättä, mutta sitten sormet asettuivat paikoilleen ja jäivät pitämään hellästi kiinni hänen vyötäisiltään. Kaoru painoi selkäänsä Kojiroun rintakehää ja vatsaa vasten ja avasi tablettinsa näytön.

Vielä hetki sitten hyvän asennon löytäminen oli tuntunut jopa mahdottomalta, mutta nyt Kaorun ei tarvinnut edes yrittää. Kojiroun lämmön ja tuoksun syleilemänä, kuunnellen tämän rauhallisia hengenvetoja niskassaan, hän pääsi toteamaan, että tilanteesta ei enää puuttunut yhtään mitään. Kaikki oli nyt juuri niin kuin pitikin.

Ihanaa saada lisää kummastuttajia mukaan! Lisäsin teidät listalle.