Tuoreimmat viestit

Sivuja: 1 2 3 [4] 5 6 ... 10
31
Rinnakkaistodellisuus / Vs: MCU: Aamu | S | Bucky
« Uusin viesti kirjoittanut Angelina 12.10.2025 16:27:41 »
Pura: Tosi kiva kun jätit kommenttia :3 Tavoitteena olikin kirjoittaa vain pieni rauhallinen hetki, jossa Bucky saa olla hetken yksin omien ajatustensa kanssa - se ei varmasti ole hänelle aina ollut kovin mieluista, mutta ehkä nyt, kun ajatuksetkin alkavat olla paljon parempia. Tony/Bucky has my heart, ei voi mitään :'D Iso kiitos kommentista ♥

Fio: Hahaa, palasin Marvelin pariin edes pienesti ;D Kiitos kun kommentoit <3

Eveliina L: Mulle tää paritus on ihan rakkaus, enkä pysty sen merkitystä edes järjellä selittämään. Tässä vaan joku natsaa! Mutta ihan huippua jos nyt löytyi tapa, jolla se saattaisi sutkin sytyttää ;D Mun kaikki Tony/Buckyt on aika herkkiksiä muutenkin, tykkään kirjoittaa niille kaikkea kivaa ja lohdullista :'3 Kiitos <3 AI NIIN -- kommentoin täällä; todellakin olen aivan hullaantunut Baldur's Gateen, ehdoton suositus sen pelaamiselle! En oo mikään kova gamer, mutta ehdottomasti paras peli jota oon koskaan pelannut ;D❤️
32
Title: Behind Pained Eyes and Sharp Smiles
Author: Angelina
Fandom: Baldur's Gate 3
Rating: K-11
Paring: Astarion/Angelina
Summary: A little manipulation never hurt anyone, right?

A/N: Kyllä, rakastan kursiivia ja ajatusviivoja. Ja Astarionia. Ja Baldur's Gatea. Ja hetkellisesti myös kirjoittamista. Ja ennen kaikkea kommentteja <3
Teksti menee pääpiirteittäin Baldur's Gate 3:n juonta mukaillen ja saattaa siis sisältää spoilereita pelistä. Jos fandom ei oo tuttu ja luet silti (♥), niin arvostaisin myös huomioita tekstin ymmärrettävyydestä/seurattavuudesta!

Yritän varmaan ensimmäistä kertaa ikinä kirjoittaa jotain hieman pidempää ilman varsinaista dialogia, mutta katsotaan kestänkö loppuun asti.

Juonen kannalta tällä ei juurikaan ole merkitystä, mutta tämän tarinan Angie on classiltaan rogue, kuten Astarionkin (love for daggers <3) ja rodultaan puolihaltia.

Haasteet: Spurttiraapale VII ja Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle VI




BEHIND PAINED EYES AND SHARP SMILES





That night was just like countless others.

He was standing at the border of Baldur’s Gate, fantasizing.

About escaping.

About dying.

About anything that would change the constant nightmare that was his life.

But he knew that fleeing was futile. His master would always find him, no matter where he ran. He had tried before, of course, and paid the price every single time. Sometimes it was starvation, other times it was whipping. On most occasions it was isolation and torture combined.

He had never been a religious man when he was alive but during his darkest days as a vampire, he had even prayed.

For someone to brutally murder his master.

For someone to save him from this constant hell.

When Astarion finally took a deep breath and turned back to the city, he had no idea that this was the night when his prayers would finally be answered.





When he woke up after the nautiloid crash, his whole body ached.

His pod was broken, the alien ship burning somewhere in the distance and he was alone in the middle of nowhere with a tadpole implanted in his brain.

Wonderful

But ultimately it was better than being in Baldur's Gate where he would've been handing his latest conquest to Cazador.

The thought made him sick in numerous ways.

After he got used to the pain, another thought hit him like a punch to the gut.

He was standing outside.

In broad daylight.

And his skin wasn't burning. His eyes didn’t try to pop out from his head.

Astarion turned his face up to the sun, letting its rays cover his whole face—and the feeling was glorious.

He felt like laughing.

He felt like crying.

It was like his dead heart could actually start beating again.

He felt alive.





His acting skills were as good as ever when he claimed to need help with killing yet another intellect devourer.

The cleric half-elf stayed behind, clearly not interested in helping him, but the other one — two beautiful daggers hanging from her hips — stepped forward, glaring at the bushes Astarion was pointing at.

It didn’t take much to grab her, put a dagger at her throat, and demand answers. He’d seen both women in the nautiloid, running past his pod, while he was trapped and unable to escape.

The woman didn’t give up easily, though. When Astarion’s focus slipped for a second, she heatbutted him, rolling away and taking out her weapons.

Smooth

Not so much on his side, though.

He decided to change tactics, put his dagger away, and held up his hands. He introduced himself — conveniently forgetting the vampire detail — and flashed his most charming smile, usually reserved for targets.

It didn’t immediately have the desired effect since the woman kept staring at him, clearly suspicious, yet told him her name.

Angelina

Finding out from a stranger that the tadpole would quickly turn him into a mindflayer shouldn’t have come as a surprise.

He never could catch a break.





Travelling with companions turned out to be surprisingly comfortable.

Some of them were better company than others but all were capable in battle — they strolled through goblins, spiders, and all kinds of nasty creatures with ease.

Everything was going smoothly until his hunger grew too strong.

The boar he’d found earlier had satisfied him for a while but then he realized how slow and sluggish he was becoming. His daggers felt heavy, he could barely focus, and his nerves were constantly on edge.

He needed something better.

One night, while the others slept, Astarion decided to take action. He was confident that if he was careful enough, he could take a sip from one of their necks without waking them up; they would be none the wiser but he would get stronger.

He circled around his sleeping companions, assessing them, but in the end choosing his snack wasn’t difficult.

Shadowheart, bless her heart, already missed enough of her shots. No reason to make her weaker.

Lae’zel was way too intimidating, and he wasn’t sure if he’d enjoy githyanki blood.

Gale was just insufferable.

So far Wyll, the Blade of Frontiers, hadn’t lived up to his name; he seemed like a bland slice of toast which was not appetizing at all.

Biting into Karlach’s neck would probably burn his face off.

And then there was Angelina.

The woman was too reckless for his liking and definitely wore her heart on her sleeve, but there was also a certain kind of brazenness in her that Astarion approved of.

She’d probably make a delicious midnight snack.

Once he had made his decision, Astarion knelt before her, revealing his fangs. He leaned forward and closed his eyes, ready to bite, when he heard a gasp.

Angelina was looking at him, confused and angry.

Shit





After his companions didn’t slaughter him when they discovered his secret, Astarion was sure that his luck had run out. Yet here he stood, at their camp, drinking disgusting wine and watching the tieflings celebrate even though they hadn’t done anything.

It was Astarion and his companions who killed all the goblins to secure the road to Baldur’s Gate. It was they who were bruised and exhausted, and all they got for a reward was a couple of bottles of red piss and a pat on the back.

How disappointing

He said so out loud, and Angelina raised her eyebrows at him. She seemed content enough, if not a little bored. She grabbed the bottle from his hands and took a long sip, her face turning into a grimace.

Seeing that she had at least some taste, Astarion decided to try his luck. He rarely got no for an answer — he was aware of how he looked even if he could no longer see himself in the mirror. But it had been a long time since he’d propositioned anyone who wasn’t going to end up as Cazador’s meal afterward.

If she said yes, maybe Astarion could give her a night to remember — something so good that she’d keep him around until Baldur’s Gate. He needed help getting there, after all, and he wasn’t entirely sure about his position at their camp. Using his body as a tool was nothing new, and he was great at doing what needed to be done, there was no question about it. A couple hundred years had certainly made him an expert at seducing people.

They’d have a night of shameless passion — Angelina would get her needs fulfilled, and Astarion would get protection until they reached the city.

And a little manipulation never hurt anyone.



33
Sanan säilä / Vs: Mohirrim | S | fantasiaficletsarja 3/5
« Uusin viesti kirjoittanut Azure 12.10.2025 14:26:43 »
Jotakin kautta tänne eksyin ja lukaisin kerralla tähän mennessä ilmestyneet läpi. Hauska idea että elementtien lapsia ovat ja mukava on näissä kahdessa viimeisimmässä lukea kunkin lapsen isältä perittyjä piirteitä. Jään mielenkiinnolla odottelemaan loppuja jos vaan muistan vielä tsekata tämän kunhan seuraavan kerran Finiin eksyn ;D
34
Kommenttiarpajaisista moi! Siis ihan itsekkäästi valitsin tämän tekstin vain nimen perusteella, koska Mikähän vitun Angie oli vaan niin mood. En oo katsellut Hazbin Hotelia, mutta pienen googlauksen ja hahmojen tsekkauksen jälkeen ficistä pääsi oikein hyvin perille ilmankin! Tää oli myös kirjoitettu hienosti niin, että pääpiirteet olisi taatusti ymmärtänyt googlettamattakin, mutta tykkään aina tietää minkä näköisistä ja tyyppisistä hahmoista olen lukemassa ;D

Mjoo ehkä tekstin nimi oli hauska, mutta itse tarina sitten ei ollenkaan :< Mutta siis todella hienosti mun mielestä olit kuvaillut tota dissosisaatiota – noi pienet hienot yksityiskohdat siitä, miten Anthonyn ääni kuulosti samalta kuin Angelin voihkinnat, tai miten hänenkin ranteensa olivat mustelmien täplittämät oli niiiiiiin creepyjä! En epäile hetkeäkään, etteikö Angel olisi juuri sellainen hahmo, josta saisi loputtomasti irti angstisia tekstejä.

Valentino taas vaikuttaa juuri sellaiselta manipuloivalta, mielenvikaiselta paskiaiselta, joka luultavasti on kuitenkin mielenkiintoinen hahmo! Jokin noissa psykoissa vaan aina kiehtoo, ei sille mitään voi :'') Mua jäi kiinnostamaan, että onko hänellä minkäänlaisia oikeita tunteita Anthonya kohtaan, vai pitääkö hän tätä vain leikkikalunaan ja näiden väkivaltafantasioiden toteuttajana? En sukeltanut niin syvälle loreen, että tietäisin onko hänessä minkäänlaisia ""redeeming qualities"", vai onko vaan ihan ehta pahis ilman mitään posia :'D

Joka tapauksessa tää oli fandomia tuntemattomallekin tosi hieno lukukokemus, nautin! Kiitos <3
35
Pidin tästä tosi paljon! Peter on hyvin unohdettu hahmo muiden Kelmien keskellä, mutta onnistuit silti tavoittamaan Peterin ytimen. Jotenkin hätkähdin, miten paljon kirjoittamasi hahmo tuntuikin Peteriltä, koska en ole aikaisemmin hahmoa juurikaan ajatellut tai edes tiedostanut, että minulla on hänestä jonkinlainen mielikuva. Hän on kuitenkin juuri tuollainen kuin kuvasit: hiukan tilannetajuton, vähän avuton mutta omalla tavallaan hyväsydäminen.

Tsemppiä Minervalle, ei voi olla helppoa opettaa koko koululle muodonmuutoksia ja kaiken päälle laatia rästitehtäviä. Hän on kuitenkin yllättävän kärsivällinen jopa Peterin kaltaisten oppilaiden suhteen. Kiitos tekstistä, tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus!
36
Remo: Ääää taas aivan ihana kommentti! 😭❤️❤️❤️

Lainaus
On myös todella parantavaa lukea kaksikosta sotasairaalassa, sen sijaan että...
Tätä oli todella parantavaa myös kirjoittaa. Lehdon ja Riitaojan kohtalo on ihan hirveä :'( Vaikka näen siinä myös tietynlaista traagista romantiikkaa, että he kaatuvat samana yönä samalla polulla. Haluan kuitenkin ehdottomasti mieluummin pohtia sitä, miten he olisivat voineet selvitä ja minkälainen tulevaisuus heillä ehkä sen jälkeen olisi voinut olla.

Lainaus
Tällaisista pienistä vihjeistä välittyy ihanasti se, että Lehto kyllä välittää Riitaojasta, vaikkakin sitten ehkä vähän vastahakoisesti :D
❤️ Lehtoa varmasti ärsyttää ja ällöttää sen omat tunteet, mutta olemassa ne silti ovat ;D Lehto elää niin pysyvässä vitutuksen tilassa että sitä on tosi hauskaa kirjoittaa, ja virnistelin itsekin kun hänet noin vain kärrättiin komeroon ;D
Riitaojassa taas komiikkaa on hauskaa löytää juurikin tuosta, miten se toki haluaa kaikenlaista seksuaalistakin kontaktia, mutta sen on kuitenkin kauhean vaikeaa edes ajatella asiaa :'D

Lainaus
Tämä oli niin ihana kohta. Riitaoja tyytyy tavallaan niin vähään, mutta Lehto tekee hänet niin onnelliseksi.
Tää on niin hyvin muotoiltu! Toki Riitaojalle soisi kaiken hellyyden ja rakkauden maailmassa, mutta kun ei se halua sellaista, vaan se on päättänyt haluta juuri Lehdon ::)

Etunimiä ei ole kirjassa näille hahmoille, vaan olen lainannut ne fandomin pohdinnoista vuosia sitten. Ne ovat mielestäni niin hyvin sopivat, tai Lehdon tapauksessa ehkä niin loistavan epäsopivat, että pidän niistä tosi paljon. Etunimien käyttäminen tällaisilla hahmoilla tuntuu tosiaan erityisen merkitykselliseltä armeija- ja sotakontekstin takia.

Olen ihan hämmennyksissäni siitä, miten nyt onkin intoa kirjoittaa näin paljon, mutta ihanaa että löytyy ihmisiä, jotka jaksavat ja haluavat näitä lukea! Kiitos siitä! ❤️❤️❤️
37
Pimeyden voimat / Vs: Sielutonta sumua, K-11 (Ankeuttajan PoV, raapale)
« Uusin viesti kirjoittanut Meldis 11.10.2025 18:16:47 »
Ankeuttajat on minusta aina kauhean kutkuttava aihe, joten olipa jännää päästä hetkeksi ankeuttajan pään sisään. Muistan, kuinka kirjoissa mainitaan, että ankeuttajat olivat vihaisia, joten jollain lailla ne tuntevat ja ovat ihmisiin verrattavissa olevia ajattelevia ja tuntevia olentoja. Tykkäsin, kuinka kuvasit, että sielu elää ankeuttajassa ikuisesti, koska mietin itsekin, että eikö sielu jää ankeuttajan sisään ikuisiksi ajoiksi. Se kuulostaa tosi kiehtovalta asialta. Ja on kyllä oikeutettua ilmaista, että ihmisistä löytyy ihan yhtä sieluttomia tyyppejä kuin ankeuttajista. :D
Kiitos tästä!
38
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Ingridin ikoniset | 8.10
« Uusin viesti kirjoittanut Grenade 11.10.2025 13:49:23 »
Nappasin muutaman syksyisen bannerin, kiitos näistä! ^^
39
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Ingridin ikoniset | 8.10
« Uusin viesti kirjoittanut marieophelia 11.10.2025 13:31:00 »
Otin muutamia transparent-bannereita sieltä täältä. Kiitos paljon! Vetäydyn nyt sovituskoppiin. ;D
40
Sanan säilä / Vs: Mohirrim | S | fantasiaficletsarja 3/5
« Uusin viesti kirjoittanut Kelsier 10.10.2025 14:08:40 »
Talat


Talat oli saanut kasvaa meistä pisimpään äidin nuorimmaisimpana. Hän oli kauttaaltaan lämpimän ruskea kuin möyhein multa. Kellekään, joka sai tietää hänen olevan luontosyntyinen ei liene ollut epäselvää, että hänen isänsä oli maa. Jos häntä kohteli hyvin, hän oli aina lempeä, ystävällinen ja antelias. Usein Talat selvittelikin meidän muiden välisiä riitoja. Kun minä ja Sorail olimme teinihuuruissa vedelleet toisiamme hiuksista, tämä oli erottanut meidät hellästi, mutta vakaasti. Äiti oli aina huolehtinut kasvimaasta ja yrttipenkistä nimenomaan Talatin kanssa. He olivat kyyköttäneet sormet mullassa ja luoneet omaa erityistä suhdettaan, mistä me muut olimme silloin tällöin olleet kateellisia. Talat kertoi paljon myöhemmin äidin sanoneen hänelle, että maa – toisin kuin muut elementit – välitti hedelmöittämistään mohareista vielä lapsen syntymän jälkeenkin.

Tarinoista huolimatta kellään meistä ei ollut suhdetta isiimme, paitsi hänellä. Haleth rakasti kertoa, kuinka he kaksi olivat lapsena kiipeilleet puussa ja Talatin pudotessa maa oli pehmennyt tämän alla. Pikkuveljelle ei ollut sattunut mitään, mutta Haleth oli saanut jalkoihinsa aivan tavanomaisen tärähdyksen hypätessään hädissään tarkistamaan asiaa. Talat tosin vain väitti näytelleensä urhea ja kuulemma hänen peppunsa oli ollut hyvin kipeä seuraavat pari päivää.

Jos meitä muita ei olisi ollut, Talat olisi voinut asettua aloilleen. Hänestä nimittäin olisi tullut sellainen mestarimaanviljelijä, ettei yhdenkään kylän yksikään asukas olisi koskaan ilmiantanut häntä. Ihmiset olisivat arvostaneet hänen kykyään antaa heille ruokaa joko omasta palstastaan tai auttamisen kautta heidän pelloistaan. Niin pitkään kuin ihmiset saivat vatsansa täyteen, outoutta oltiin valmiita katsomaan sormien läpi. Talat kyllä aina vakuutti, ettei halunnut sellaista. Hän kierteli mielellään ja näki uusia kasveja, puita, köynnöksiä ja siemeniä. Vaikka olikin realisti, hän näki asioista valoisat puolet. Hän ei ehkä päässyt hoivaamaan omia hedelmäpuitaan, mutta tutustui jokaisella matkallamme johonkin itselleen aiemmin tuntemattomaan kasviin.

Joskus Talatia luultiin ihonvärinsä vuoksi palvelijaksemme – tai jopa orjaksi. Etenkin jos minä ja haituvaisen vaalea Sorail liikuimme kolmisin hänen kanssaan. Meille saatettiin tyrkyttää kaikenkarvaista tavaraa, Talatille ei myyty mitään, koska eihän hänellä voinut olla omaa rahaa. Hän yleensä nauroi noille kauppiaille ja ilmoitti vievänsä omat ja siskojensa varat sijoitettavaksi muualle. Ne olivat ainoita kertoja, jolloin kuulin Talatin olevan edes hieman ilkeä jollekulle.

Hän kysyi meiltä vuorotellen, mitä halusimme syödä ja neljänä päivänä viikossa saimme itse kunkin lempiruokia, kolmena muuna hän valmisti sitä, minkä katsoi sopivaksi. Talat itse ei syönyt mitään meidän käsiemme tappamaa; liha kelpasi hänelle vain silloin, jos se oli ollut jo kuollutta. Ollessamme muiden pöydissä hän nautti sitä, mitä tarjottiin.

Talatilla oli tähän ikään mennessä muutama lapsikin. Hän ei mennyt kovin helposti sänkyyn kenenkään kanssa, vaikka ennakkoluuloihin nähden naiset osoittivat kiinnostusta varsin usein. Ensimmäisen kertansa jälkeen – hän oli silloin kaksikymmentäviisi – hän oli kertonut meille tyynenrauhallisesti, että olisi hyvin todennäköisesti yhdeksän kuukauden päästä isä. Maan poikana hän oli erityisen hedelmällinen ja äiti oli jo pienenä poikana varoittanut, että hän saattaisi saada jopa lähes mahon naisen raskaaksi. Seuraavan kerran, kun satuimme samaan kylään muutaman vuoden kuluttua, hänen naisellaan tosiaan oli lapsi – ja toinen tulossa aviomiehensä kanssa. Saimme positiivisen vastaanoton, tosin vasta sen jälkeen, kun Talat oli luvannut auttaa erästä pitkään lasta yrittänyttä paria.
Sivuja: 1 2 3 [4] 5 6 ... 10