Olipa taas kiva saada tähän jatkoa! Tuun nyt jättämään puhelinkommentin heti tuoreeltaan, niin pääsen kerrankin kommentoimaan heti luettuani. 😊 Joo, voin helposti kuvitella, että työpäivien suola on Tonille ainakin osaltaan se, kun näkee ihmisiä ja saa viettää aikaa aikuisten kanssa, kun onhan se lapsiarki sitten aika omanlaistaan, eikä Tonilla ole niillä viikoilla samalla lailla aikaa kavereille eikä omille jutuille, eikä orastavalle suhteellekaan. Ihan ymmärrettävää, että tässä kohtaa Valtteri on eri tavalla orientoitunut työhön, ja hänelle työ- ja siviiliminät ovat enemmän erillään.

Voi, miten kiva oli lukea siitä, miten vähitellen Tonin ja Valtterin suhde alkaa ottaa säännöllisemmän tapailun ja ehkä seurustelunkin muodon, ja vaikkei mitään olekaan luvattu tai ääneen sovittu, niin silti on jo aika selvää, että kummallekin yhteinen aika on tärkeää, ja sitä halutaan säännöllisesti. Suloista, kun Valtteri alkaa vähitellen viettää aikaa Tonin kanssa myös lapsiviikoilla, ja hän näyttää suhtautuvan ihanan luontevasti Tonin lapsiin ja ymmärtävän lapsiperheen vanhemman haasteita, kuten että ruoka ei laita itse itseään. 😁

Mutta voi, olipa tuo uutinen, että Valtteri onkin lähdössä aika pian Vaasaan, ja vieläpä tosi pitkäksi aikaa. Hänelle se on tietysti upea tilaisuus, mutta Toni kuuli siitä kyllä ikävällä tavalla, ja ymmärrettävää, että siitä tuli hänelle inhottava olo. Mutta Valtteri oli selvästi hyvillään, että uutinen sai Tonissa aikaan jonkin reaktion. Onkohan hän kuvitellut, ettei Tonia oikeasti kiinnosta kovin vakavassa mielessä? Vähän nyt silti jännittää ja huolestuttaa, miten tuo Valtterin lähestyvä muutto tulee vaikuttamaan suhteen kehittymiseen, ja onko siihen mahdollista löytää joku ratkaisu, kun eihän Tonillakaan ole lasten takia mahdollisuutta noin vaan lähteä toiselle paikkakunnalle töihin.

Kiitos uusista luvuista, tätä on tosi mukava seurata!❤️

En itse pelannut peliä, mutta katsoin kyllä lets playta muutamilta pelaajilta ja ainakin itselle siihen aikaan useampi lopetus oli uusi juttu, mistä tykkäsin kuten muutenkin pelimekaniikasta. Sen sijaan kurjaa oli, että huolimatta lukuisista naishahmoista, käytännössä kaikki olivat miesten fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhreja, mutta noh. Valinta on pelin lopussa ihan kauhea ja ymmärrän tosi hyvin, miksi sinä valitsit Cholen uhraamisen. Hän on fiksu ihminen, joka ei sietäisi elää tietäen, että hänen elämänsä oli maksettu kaupungin tuholla. Toisaalta katsoin niitä pelaajia, jotka eivät pystyneet antamaan Cholen kuolla ja kun luin tämän ficcisi, ymmärrän sen hyvin. Miten ihanaa oli pelin kurjien tapahtumien jälkeen vihdoin vain olla rakkaan kanssa ja elää ihanaa elämää, jossa aukeaa myös ura rakastamallaan alalla.

Tämä oli lyhyt, mutta kokosit silti tosi hyvin, miten alkuun Maxista ja Cholesta on varmasti tuntunut. Kaikki on hyvin, heidän ei tarvitse pelätä, heillä on toisensa. Mutta hitaasti mieleen hiipii ymmärrys, mitä heidän onnensa on vaatinut. Pitää vain yrittää antaa menneiden olla, koska sitä ei voi enää muuttaa. Max teki jo valintansa, mutta se tulee silti takaisin. Oikeastaan tämä ficci sai ajattelemaan, että kenties Choleta ei voinut koskaan pelastaa. Tietenkin hän olisi lopulta murtunut syyllisyyden alle ja elämä, jonka mukamas oli saanut, ei olisikaan hänestä enää elämisen arvoista. En ajatellut sitä, kun noita videoita katsoin, mutta sait sen hyvin tuntumaan. Että joskus vain ei ole hyviä valintoja.

Mietin myös Maxin taakkaa, koska hänhän lopulta teki valinnan itsekkäistä syistä, mikä ei ole minusta siis yhtään väärin, sehän oli ihan mahdoton valinta. Mutta nyt hän joutuu elämään tietäen, miten Chole kärsi, vaikka säästi tämän hengen. Ja myös joutuen sietämään tämän kuoleman. Molempi pahempi. Aghh, vaikka itsestä tuntui katsoessa sitä lopetusta, jossa Chole säästyy, että pitää vain irrottaa itseni kaupungin ihmisistä ja haluan näiden kahden saavan edes vähän onnellisen lopun, niin ei se oikeasti sitä ole. Olet kertonut sen tosi vangitsevasti. Vääjäämätön ymmärrys ja pakko kasvaa aikuiseksi. Sydäntäsärkevää. :''')
Kiitos tästä ajatuksiaherättelevästä ficistä!

Kineza7, hei olipa kiva että luit ja jätit kommentin! Siitä tuli hyvä mieli Ihan en ehtinyt samaan viikonloppuun lisää, mutta jos tästä sitten saisi seuraavaksi Kiva kuulla, että oot tykännyt yksityiskohdista, tuntuu välillä että fiksoidun niihin ite aivan liikaa kun on pakko saada kirjoittaa ne kaikki, ja sitten tästä tulee ihan toivottoman pitkä XD Oon ajatellut, että nää on jossain Turun kehyskunnassa, mutta en oo sitä ihan hirveästi spesifioinut. Piknik-risteilyt taitaa tosiaan olla aika rannikkokaupunkien juttu. Valtterista tulee lisää paloittain Kiitos kovasti!

Altais, no stress, mäkin aina luen puhelimella ja sitten koitan muistaa myöhemmin kirjoittaa jotain ajatuksistani mutta ylipäänsä kiva kuulla, että olet vieläkin tykännyt tätä seurata!
Musta on ollut hauska tätä kirjoittaessa miettiä tällaista ihmisen työ/kotiminän eroja. Kun huomaan, että oon itekin tosi erilainen töissä, vaikka en tee sitä mitenkään tietoisesti - ja jos vapaa-ajalla pitäis ottaa kantaa johonkin työasiaan niin pitää ensin hakea se työminä jostain esiin että osaan edes orientoitua aiheeseen. Olen ajatellut Valtterin sellaiseksi, että hän ottaa työnsä tosi vakavasti ja haluaa olla hyvä siinä ja siitä itse työstä sen verran irti, että ei kaipaa niitä työpaikan sosiaalisia suhteita ihan niin paljon. Kun sitten taas Tonille työpaikan suola on ehkä enemmän niissä työkavereissa, ainakin nyt, kun ei voi tehdä niitä hommia mitä oikeasti haluaisi.

Tonin ihastuminen kaiken arkihässäkän keskellä on jotenkin vaan niin sympaattista, samoin kuin sekin, että hän ajattelee sen olevan kaikesta huolimatta kuitenkin aika lailla samanlaista kuin nuorempanakin.

Niin se kai on, että vaikka "aikuisena" täytyy ottaa muutakin huomioon kuin omat tunteet, niin eipä kai se itse ihastumisen tunne muutu. Vaikka värittyykin varmasti kaikilla aikaisemmilla kokemuksilla ja sitä kautta ehkä on korkeampi kynnys heittäytyä sinne tunteen varaan. No, katotaan miten Tonin käy 

---

35.   (300 sanaa)

Pari viikkoa tuntui hurahtavan ohi yhdessä hetkessä. Kevät oli hiipinyt ihan huomaamatta nurkan takaa ja illat pidentyneet. Lapset olivat kasvaneet ulos kaikista syksyllä vielä päälle mahtuneista välikausivaatteistaan, ja Toni viettikin pari iltaa vaatekaupoissa ja kirpputoreilla Nean kanssa. Nainen oli poikkeuksellisesti jopa hieman sovinnollinen ja Tonin mielessä heräsi orastava toivo siitä, että ehkä se osa hänen elämästään järjestyisi hieman helpommaksi.
Muuten elämä tuntuikin melkoiselta sekamelskalta. Vaikka Toni yritti puhua itselleen järkeä siitä, että Valtterin deittailu ei ollut hyvä idea millään tasolla, ei hän voinut tunteilleen mitään. Ja hän oli auttamatta korviaan myöten ihastunut. Valtteri sotki ajatukset, laittoi sydämen tykyttämään ja vatsanpohjan kihelmöimään. Fyysisen vetovoiman lisäksi Toni piti siitä, miten Valtterista kuoriutui vähitellen esiin aina vain uusia puolia. Mies oli älykäs, ironinen, yllättävän huomaavainen ja hauska. Ja Tonia kutkutti saada tietää lisää. Lapsettomalla viikolla he olivat nähneet muutamia kertoja, Valtteri oli viikonloppuna viettänyt yönkin hänen luonaan, mutta lasten kanssa Tonilla ei ollut aikaa muille. Näki hän Valtteria kuitenkin töissä, ja vaikka siellä mies piti yllä tuttua, vähäsanaista linjaansa, soi hän Tonille kuitenkin yleensä varsin lämpimiä hymyjä. Yhteistyö Valtterin työparina sujui entistä paremmin, kun he oppivat toistensa tavat ja taidot.
Toni huomasi olevansa vakavan itsetutkiskelun tarpeessa. Mitä hän todellisuudessa halusi elämältään pidemmässä juoksussa? Oliko Valtteri vain totaalinen vastakohta Nealle ja viehätti siksi, laastarina? Ajatukset laastarisuhteesta Toni hautasi varsin pian. Tunteet Neaa kohtaan olivat kuolleet jo aikaa sitten, eikä Toni muistanut olleensa yhtä sekaisin kenestäkään muusta, kuin Valtterista. Mutta sitä hän ei tiennyt, oliko valmis vielä uuteen, oikeaan suhteeseen. Saati sellaiseen, joka vaatisi jollain aikavälillä melkoisen määrän tunnustuksia lähipiirille siitä, että hän oli oikeastaan aina pitänyt myös miehistä. Eikä hän ollut ollenkaan varma, etsikö myöskään Valtteri itselleen pidempiaikaista kumppania. Mutta kun hän sitten näki Valtterin lapsiviikon päätteeksi sunnuntai-iltana, valuivat kaikki rationaaliset ajatukset ulos hänen aivoistaan ja tilalle jäi vain yksi. Hän halusi Valtteria. Valtterin.

36.   (350 sanaa)

Toni pilkkoi sipulia millintarkasti peittääkseen hermostuksen käsillä tekemisen alle. Lapset olivat kiukutelleet koko matkan päiväkodista kotiin ja välipalakin oli jäänyt puolitiehen. Sen jälkeen nämä vuorotellen kärttivät Tonia kanssaan leikkimään ja lukemaan ja sitten tappelivat keskenään niin, että saadakseen ruoan ja pakolliset kotityöt edes jotenkin tehtyä Toni oli istuttanut molemmat television ääreen ja luvannut, että mentäisiin ulos päivällisen jälkeen. Kiroillessaan mielessään hän oli lukenut puhelimestaan viestin Valtterilta ja vastannut jotain kaoottisen tuntuisesta arjestaan. Silloin Valtteri oli ehdottanut, että voisihan hän tulla käymään ja olla vaikka seuraksi, ja Toni oli omaksi yllätyksekseen myöntynyt.
Kun ovikello sitten soi, lapset juoksivat molemmat ovelle vastaan ja Toni veti syvään henkeä ennen kuin meni perässä. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, etteivät lapset mitenkään voisi arvata, että Valtteri oli mitään muuta kuin hänen työkaverinsa – eiväthän nämä edes ymmärtäneet vielä sellaisia asioita.
”Moi”, Valtteri sanoi hiljaa ja hymyili astuessaan kynnyksen yli. Toni tunsi jännityksen lepattavan koko kehossaan.
”Moi. Mä yritän tehdä ruokaa. Lapset, täs on isin työkaveri Valtteri. Olkaa nätisti”, hän vastasi. Lapset seurasivat kiinnostuneena Valtteria, kun tämä käveli keittiöön.
”Pistäkääs se telkkari nyt pois, eiköhän sitä oo tarpeeks kauan katottu”, Toni sanoi ja odotti vastaväitteitä, joita ei kuulunutkaan. Ebba alkoi kantaa Valtterille yksitellen pehmolelujaan näytille. Edvin tarkkaili tätä selvästi epäluuloisena, ja alkoi sitten kärttää Tonia lukemaan itselleen kirjaa.
”Edvin kulta, tää ruoka ei tee itse itseään”, Toni vastasi.
”Kelpaako sulle, jos mä luen? Mennäänkö vaikka sohvalle?”, Valtteri sanoi ja Toni seurasi hämmentyneenä, kun Edvin hieman varautuneena kävi hakemassa kirjan ja vei sen Valtterille. Sen jälkeen tämä istui kuin tatti Valtterin vieressä ja kuunteli, kuinka mies luki ja Ebba kiipeili pitkin Valtterin syliä ja selkää, milloin mikäkin pehmoeläin kainalossaan. Toni tunsi jotain liikahtavan sisällään, mutta hautasi tuntemuksen jauhelihakastikkeen viimeistelyyn. Lasten keskittyessä Valtterin lukemaan kirjaan hän livahti hetkeksi kylpyhuoneeseen lastaamaan pesukonetta ja tyhjentämään pyyhkeitä kuivausrummusta. Kun hän palasi, kolmikko istui edelleen sohvalla, jopa Ebba, joka ei yleensä pysynyt kovin kauaa paikallaan. Valtterin lukuääni oli miellyttävä, kuin äänikirjasta. Toni katseli hetken sivusta ja nosteli sitten astiat ja padat pöytään.
”Tuutteko syömään”, hän sanoi ja kohtasi Valtterin kirkkaan katseen eikä voinut peittää hymyään.
Kiitos, hän muodosti sanat huulillaan. Valtteri iski silmää.

37.   (350 sanaa)

”Tää ois valmis. Annaks lapun”, Valtteri sanoi kohottamatta katsettaan kiinni ompelemastaan luomenpoistohaavasta. Toni kaiveli hetken laatikkoa ja kohotti kysyvästi haavalappua.
”Tämä?”
”Joo ihan sama”, Valtteri vastasi. Aseteltuaan Tonin ojentaman lapun paikalleen Valtteri nousi, noukki neulan ja puukon pöydältä ja tiputti ne särmäastiaan.
”Terävät on pois”, tämä mutisi ja riisui sitten hanskat kädestään (roskiin, saatuaan aiemmin Tonilta jokusen tuiman katseen niiden heittelystä pitkin pöytää). Valtterille ei ollut mitenkään poikkeuksellista keskittyessään upota ajatuksiinsa, mutta tämä oli silti ollut jopa poikkeuksellisen syvällä omissa maailmoissaan koko päivän. Toni kumartui toimenpidepöydällä makaavan vanhemman herran puoleen ja selosti haavan hoito-ohjeita ja pyyhki samalla desinfiointiaineen värjäämää ihoa puhtaammaksi. Auttaessaan herraa ylös hän vilkaisi Valtteria, joka tuijotti näyttöään.
”Tikit kaks viikkoo?”, Toni kysyi ja Valtteri säpsähti.
”Joo.”
Tonin vielä järjestellessä paikkoja ovi avautui ja ylilääkäri-Jyrki kurkisti sisään.
”Täällä sä olet”, mies sanoi ja Valtteri kohotti kysyvästi katseensa.
”Joko sulle selvis, koska sä aloitat siellä Vaasassa?”
”Joo itseasias just eilen. Lokakuun eka”, Valtteri vastasi.
”Pidätkö lomat pois ennen ku lähet?”, Jyrki kysyi ja Toni ei tiennyt, mistä puhuttiin, mutta Valtteri vastasi vain myöntävästi ja Jyrki poistui nyökkäillen. Valtteri upposi taas näyttönsä taakse. Toni huokaisi. Vaikka hän sai kaiveltua Valtterista kotona esiin ihan avoimen ja hauskankin puolen, ei sitä töissä pahemmin näkynyt.
”Mikä Vaasa?”, hän rykäisi, kun Valtteri ei tuntunut ajattelevan, että edellinen keskustelu kaipasi mitään selityksiä. Mies nosti katseensa näytöstään ja katsoi Tonia tutkimaton ilme kasvoillaan.
”Mä lähen syksyllä Vaasaan.”
”Miks?”, Toni kysyi ja yritti sivuuttaa erittäin epämiellyttävän muljahduksen vatsassaan.
”Mä sain sieltä kirurgian runkopaikan. Meen tekee sen erikoistumisen keskussairaalajakson”, Valtteri vastasi hiljaa. Tonin suuta kuivasi.
”Kuin kauan sellanen kestää?”, hän kysyi.
”Riippuu vähän. Kaks ja puol, kolmekin vuotta.”
Toni kohotti kulmiaan.
”Koska sä ajattelit kertoo mulle”, hän sanoi ja yritti olla kuulostamatta katkeralta. Ei, he eivät olleet luvanneet toisilleen yhtään mitään. Tai edes puhuneet siitä, mitä heidän välillään oli jo parin kuukauden ajan tapahtunut, pitkälti siksi, että Toni ei halunnut käydä kyseistä pohdintaa edes omassa päässään. Mutta ajatus siitä, että Valtteri muuttaisi niinkin kauas sai vatsan vääntämään.
”No se varmistu vasta eilen”, Valtteri vastasi hieman puolustelevaan sävyyn. Toni puri huultaan.
”Täytyy ottaa seuraava. Joku aterooma”, Valtteri sanoi hiljaa.

38.   (300)

Valtterin vielä sanellessa aterooman poistoa toimenpidehuoneen ovi avautui ja seuraava valkotakkinen astui sisään.
”Sulla on vielä kesken?”, Anni kysyi. Toni puri huultaan tajutessaan, että loput toimenpiteet tekisi joku muu kuin Valtteri. Hänen koko kehossaan velloi epämääräinen, levoton olo. Eikä hän voisi puhua enempää Valtterin kanssa Annin kuullen. Valtteri kirjautui ulos koneelta ja vaihtoi muutaman sanan Annin kanssa. Toni yskäisi.
”Tuuks Valtteri tohon kattoo viel sen… sen…”, hän aloitti, muttei keksinytkään, mitä Valtterin pitäisi hänen kanssaan katsoa. Mies taisi onneksi tajuta, ja vastasi vain lyhyesti ”joo.”
Anni ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, kun he kävelivät toimenpidehuoneen vieressä olevaan varastoon. Toni yritti karistaa mielestään kaikki sairaalasarja-mielleyhtymät, kun Valtteri sulki oven perässään.
”Mikä sulla nyt on”, tämä huokaisi. Toni tunsi ärtymyksen nostavan päätään sekavien tuntemustensa joukosta.
”No en tiedä. Ehkä se, että kuulin Jyrkiltä, että sä lähdet kolmeks vuodeks Vaasaan”, hän murahti. Valtteri katsoi häntä kulmiensa alta.
”Kyllä mä oon kertonu, että musta tulee kirurgi.”
”En mä tienny, että se tarkottaa sitä, että sä muutat kolmeks vuodeks johonkin perseeseen”, Toni vastasi. Valtterin katse muuttui tutkivaksi.
”Sä et haluu, et mä lähden”, tämä sanoi ja kuulosti tyytyväiseltä.
”No en tietenkään halua”, Toni hymähti. Valtterin kasvoilla käväisi hymy ja Toni yllättyi reaktiosta. Ihan kuin Valtteri olisi ajatellut, ettei häntä kiinnostaisi tämän lähtö ollenkaan. Ärtymys haihtui hetkessä.
”On siihen nyt vielä pitkä aika”, Valtteri sanoi sovittelevaan äänensävyyn, ”täs on koko kesä välissä.”
Toni ei ehtinyt vastata, kun Marketta käveli sisään. Nainen kohotti kysyvästi kulmiaan, kun huomasi, että Toni ja Valtteri seisoivat vastakkain varastossa.
”Ota vaikka se Solomet”, Valtteri sanoi ääni tai ilme värähtämättä. Toni haki katseellaan, mistä mies oikein puhui mutta tarttui sitten hyllyllä nököttävään kortisonipullolaatikkoon.
”Yks varmaan riittää”, hän mutisi ja Marketta alkoi etsiä katseellaan hyllyiltä sitä, mitä tuli hakemaan. Valtteri iski silmää. Toni tunsi poskiansa kuumottavan. Miksi Valtteri sai aina hänet, aikuisen miehen, punastelemaan?

Tuo miesten urheus on aina koskettanut itseäni tässä tragediassa, mutta toki se myös tarkoitti että ne kaikista jaloimmat ja ohjeita noudattavat miehet olivat suurelta osin niitä, joille kävi huonosti. Tästä voisi käydä vielä paljon pidemmän keskustelun siitä, miten tuon ajan yhteiskunnallinen paine miehekkyyteen vaikutti miehiin. Tässäkään niin Thomas kuin Mauricekaan ei olisi voinut kuvitellakaan hiipivänsä veneeseen "kuin pelkuri", mutta toisaalta toimiakseen yhteiskunta tarvitsee myös epäitsekkyyttä ja uljautta.

Omastakin mielestäni tuo urheus on ollut koskettavaa. Toisaalta tosiaan, yhteiskunnan paine siihen ei varmasti ole ollut myöskään helppo kannettava ja miehen rooli on paljon kapeampi kuin nykyään. Mutta joo, menee vähän sivupoluille tästä!

Uusinta lukua luin kyllä ihan sydän syrjällään. Dramaattinen tuo laivan lopullinen uppoaminen. Ihanaa, että Maurice selvisi, mutta Thomasin kohtaloa saa kyllä vielä tosissaan jännittää. Voi, kun hänkin selviäisi. On varmasti ollut aivan järkyttävää kuunnella kuolevien avunhuutoja ja nähdä kaikki kuolleet, kun ei ole itse voinut tehdä mitään, tai kuolonuhreja olisi tullut vain lisää pelastusveneiden upotessa liian täysinä. On varmasti ollut myös todella pelottavaa vain kellua tuollaisessa soutuveneessä keskellä valtamerta ja toivoa, että joku ohi seilaava laiva tulee pelastamaan... Todella kylmäävää. Jälleen kerran, tosi mielenkiintoista luettavaa ja kiva lukea sun faktapankkia!

12.



Maurice Woodward



Näin Thomasin kättelevän toverinsa soiton päätteeksi ja vaihtavan muutaman nopean sanan heidän kanssaan, samalla kun he pakkasivat soittimiaan ympärillä vallitsevassa kasvavassa levottomuudessa.

Kiirehdin häntä kohti pitkin epätasaiselta tuntuvaa puukantta. Kantta, joka yhä kiilteli uutuuttaan, kuten kaikki muutkin osat uljaasta laivastamme, joka oli nyt suurissa ongelmissa. Kun vilkaisin olkani yli, näin keulan kaiteen olevan huolestuttavan lähellä veden pintaa, ja henkilökunnan taistelevan saadakseen kokoontaittuvan veneen valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Miehet huusivat toisilleen ohjeita ja riuhtoivat venettä piteleviä köysiä.

Aluksemme oli kuin suuri, haavoittunut eläin, joka kävi kuolinkamppailuaan jalkojemme alla. Kuulin selvästi, kuinka jossakin sen sisuksissa astioita luisui hyllyiltään ja särkyi maahan. Tömäykset kertoivat, että muitakin esineitä kaatui ja putoili sen ylellisille kokolattiamatoille.

”Luulen, että loppu on lähellä”, huohotin saavutettuani Thomasin, ja tajusin, että kannen valot olivat himmenneet hieman punertavimmiksi, kun sen generaattorit alkoivat pettää. ”Tuolla on vielä yksi vene. Meidän on yritettävä siihen, tai olemme pulassa.”

”Aye”, hän nyökkäsi vakavana ja katsoi kohti keulaa. Suuri määrä miehiä oli pakkautunut pelastusveneen lähistölle.

Orkesterinjohtaja Hartely ja nuori ranskalainen viulisti suuntasivat edeltämme kohti keulaa viulukotelot selässään seuraamaan tilannetta, ja herra Albert raahasi kontrabassonsa lähemmäs kaidetta.

”Se saattaa kellua”, hän mörähti ja katseli kohti mustaa merta.

”Et kai vain aio hypätä?” Thomas kysyi, ja ilman kylmyys sai hänen hengityksensä huurustumaan. ”Yritä ensin veneeseen, hyvä mies.”

Herra Albert katsoi kohti pelastusveneen luona tapahtuvaa kuhinaa toivottomana ja pudisti sitten päätään.

”Meitä on liian paljon”, hän sanoi. ”Miehet upottavat tuon veneen, sanokaa minun sanoneen.”

Järkytyksemme oli suuri, kun huomasimme yhtäkkiä suuren ihmismassan purkautuvan kolmanteen luokkaan johtavalta sisäänkäynniltä. Heidän joukossaan oli useita naisia – ja me kun olimme luulleet, että kaikki naiset oli saatu pelastusveneisiin! Koska niitä ei enää juuri ollut, käsitimme tilanteen olevan kerrassaan surkea kaikkien kannalta.

Ennen kuin ehdimme tehdä muuta, kansi oli täynnä epätoivoisia miehiä ja naisia, jotka ryntäilivät ympäriinsä etsiessään venettä, johon heidät huolittaisiin. He tajusivat välittömästi, että lähes kaikki olivat jo menneet, ja tunnelma muuttui kaoottiseksi.

Kuulin ulkomaalaisten naisten kiljuvan ja huutavan jotakin omalla kielellään. Menetimme näköyhteyden herra Albertiin, sillä väliimme oli ilmaantunut ihmisiä jotka ryntäsivät paniikinomaisesti kohti laivan perää.

Thomas ja minä juoksimme kohti keulaa ottaaksemme riskin veneen kanssa, ja tunsimme kannen viettävän jalkojemme alla.

Kokoontaittuva pelastusvene työnnettiin katoksen päältä kannelle, johon se putosi ylösalaisin. Miehet ryntäsivät nostamaan sitä, mutta eivät ehtineet enää tehdä muuta, kun laiva alkoi täysin yllättäen kallistua voimakkaasti metallisen kolinan ja kirskunnan saattelemana, valmistautuen viimeiseen sukellukseensa.

Näimme keulan uppoavan veden alle silmiemme edessä, ja sen mukanaan tuoma suuri aalto huuhtoi mereen kymmenittäin ihmisiä kuin muurahaisia kaarnaveneestä. Olin melko varma, että herra Hartley ja nuori viulisti olivat heidän joukossaan.

”Hitto vie”, kirosin ärhäkästi, kun myös nurinpäin oleva pelastusvene lipui veden mukana mustaan mereen ja pakeni kauemmas laivasta. ”Mitä me nyt teemme?”

”Joka mies pelastautukoon niin kuin parhaaksi näkee!” kuulin laivan kalustoon kuuluvan miehen kailottavan.

Näimme miehiä hyppäävään mereen eri puolilta laivaa, osan heistä pelastusveneen perään, ja näimme meressä räpiköivän nyt useampia, jotka etsivät jotakin, johon tarttua. He huusivat, suorastaan karjuivat kylmyydestä.

Thomas katsoi hetken selloaan, ja saatoin nähdä tuskan hänen ilmeessään, kun hän kohotti sellokoteloa ja huusi sitten meressä kamppailevalle miehelle: ”Hoi!” ja heitti sellon niine hyvineen laidan yli kellukkeeksi.

”En olisi voinut pelastaa sitä joka tapauksessa”, hän sanoi synkkänä ja näimme, että joku meressä oleva ui kohti koteloa. ”Mutta voimme vielä yrittää pelastaa itsemme.” 

Katselimme hätäisesti ympärillemme nähdäksemme jotakin suurempaa, jota voisimme käyttää varsinaisena lauttana. Kaikki kansituolit läheltämme oli kuitenkin jo heitetty mereen.

Veden pinta nousi uhkaavasti meitä kohti pitkin laivan valtavaa pituutta.

”Ei auta. Meidän on hypättävä”, Thomas sanoi kiireisesti, ja näin kuinka hänen katseensa oli lukkiutunut kantta pitkin hiipivään jäiseen, valon kirkastamaan veteen. ”Laidan yli. Muuten olemme tuhon omat.”

Pitelimme kiinni kaiteesta, ja katsoimme sen yli kohti mustaa vettä allamme, jossa kellui kansituoleja, matkustajia ja muuta sälettä laivalta. Se tuntui tulevan lähemmäksi sitä mukaa, kun laiva kallistui ja upposi entisestään. Kannella nouseva vesi oli jo hyvin lähellä jalkojamme ja tasapainoilusta alkoi tulla haastavaa.

”Hypätään yhdessä”, sanoin. ”Aikaa ei ole paljon!”

Tartuimme toinen toistamme kädestä, jotta emme ajautuisi erillemme osuessamme veteen. Ehdimme vilkaista toisiimme ennen aiottua hyppyä, ja näin pelon heijastuvan hänen tummista silmistään.

Oli kuitenkin kuin kohtalo olisi halunnut meidät erottaa, kertoa meille, että meidän oli selvittävä yksin tästä hirveästä koitoksesta, jonka maailmankaikkeus oli osaksemme langettanut, sillä kun vesi tunkeutui pidemmälle laivan sisätiloihin, tapahtui yhtäkkiä jonkinlainen räjähdys, ja yllemme purkautui valtavalla paineella vettä ja höyryä.

Tulin riuhtaissuksi räsynuken lailla valtavan vesimassan mukana yli kaiteen, aina mereen saakka. Putosin luultavasti monta jalkaa, ja iskeydyin kovalla voimalla veteen. Upposin pelastusliivistäni huolimatta ja menetin hetkeksi suuntavaistoni.

Veden jäätävä kylmyys sai kehoni välittömään shokkiin, enkä hetkeen käsittänyt mitään muuta kuin rintaani puristavan kylmyyden hirveän syleilyn. Tunne oli sanoinkuvaamaton – oli kuin itse sielunikin olisi jäätynyt.

Lopulta kohosin pinnalle pelastusliivini ja tempoiluni ansiosta, enkä ollut ehtinyt kuin haukkoa henkeä kohmettuneilla keuhkoillani, kun huomasin veden yltävän jo laivan ensimmäiseen savupiippuun, joka alkoi samassa kaatua kuin hidastettuna. Se oli viisikerroksisen talon korkuinen.

Todistin epätodellista näkyä siitä, kuinka se romahti vääntyvän metallin ja kipinöiden säestämänä suoraan meressä uivien ihmisparkojen päälle ja aiheutti samalla niin voimakkaan aallon, että olin jälleen painua pinnan alle. Samalla aallon voima työnsi minut etäämmälle laivasta.

”Thomas!” huusin epätoivoisena ja katselin villisti ympärilleni, mutta ääneni hukkui muihin ääniin ja yskin jääkylmää vettä keuhkoistani. ”Thomas!”

Lähelläni oli muitakin jotka kamppailivat vedessä, ja jotka yrittivät tarttua mihin tahansa kelluvaan, yrittäen nähdä pelastusveneitä pimeydessä, jotka olivat todennäköisesti jo kaukana. En löytänyt Thomasia, enkä voinut kuin toivoa sieluni pohjasta, ettei hän ollut sattunut kaatuvan savupiipun tielle.

Yhtäkkiä kuului mahtava, korviahuumaava metallinen ja ukkosta muistuttava jylinä, kuin jotakin painavaa laivan sisällä syöksyi sen läpi kallistuman vuoksi. Boilerit olivat kenties irronneet kiinnikkeistään ja tuhosivat nyt kaiken tieltään.

Samalla hetkellä punertaviksi muuttuneet valot välkkyivät, syttyivät uudestaan ja lopulta sammuivat viimeisen kerran. Titanic oli kuollut.

Laivan pääosin jo veden alla oleva keulaosa vaikutti upotessaan murtuvan irti perästä ja näin kahden valtavan savupiipun profiilin romahtavan keulan mukana syvyyksiin, samalla kun musta perä laskeutui vielä hetkeksi lähemmäs veden pintaa.

Varmana kuin yö seuraa päivää, jäljelle jäänyt osa alkoi jälleen kallistua. Sen valtavat mustat raamit, nyt pimeyden verhoamat, peittivät tähdet taivaalla, kun se seisoi ylläni kuin jonkinlainen jättimäinen monoliitti.

Saatoin nähdä tähtien valossa, että laivan takakaiteeseen oli tarrautunut ihmisiä kuin kärpäsiä.

Sitten, ensin hitaasti ja sitten yhä vain kiihtyen ja kiihtyen, laivan perä alkoi lipua veden alle aavemaisen sihinän saattelemana.

Nopeus jolla se kaikki lopulta tapahtui järkytti minua – ja kun se sitten katosi pinnan alle, jätti se jälkeensä vain armottoman, pimeän tyhjyyden.

Tyhjyyden, ja hirveimmän äänen jonka olin koskaan kuullut.

Yhtäkkiä musta meri tulvi satojen, jollei tuhannen ihmisen epätoivoisia, riipiviä avunhuutoja pelastukselle, jollaista ei ehkä tulisi. Olimme omillamme, kuin Jumalan hylkäämiä. Minäkin huusin – mutta huusin vain häntä.

Lähdin uimaan, tietämättä minne, toivoen löytäväni jotakin jonka päälle kiivetä, mutta kylmyys oli saamassa kehostani yliotteen. Hädintuskin tunsin enää käsiäni, ja raajani tuntuivat jäykistyvän. Uin ja uin pimeydessä, poispäin vedessä kamppailevasta ihmissumasta. Katseeni etsi yhä Thomasia, mutta tähtitaivaan alla pimeydessä oli vaikeaa erottaa mitään.

Olin lopulta näkevinäni jotakin vaaleaa kelluvan etäämmällä, ja suuntasin sitä kohti. Ohitin naisen, joka näytti kuolleelta ja joka kellui silmät auki pelastusliiviensä varassa. Näin miehen, jonka liikkeet hidastuivat, ja hän piti jonkinlaista korinaa kuin olisi tullut hulluksi. Hän oli kai menehtymässä kylmyyteen.

Jatkoin määrätietoisena, vaikka tunsin saman kohtalon odottavan minuakin.

Pian saavutin yhden pelastusveneistä, joka ajelehti kauempana uppoamispaikasta. Sen kyydissä oli kiitettävä määrä ihmisiä, mutta se ei vaikuttanut olevan tupaten täynnä.

”Pyydän”, anelin sekapäisenä ja hallitsemattomasti täristen. ”Pyydän, luojan tähden, auttakaa minua.”

Naiset vaikuttivat hieman hermostuneilta, kuin olisin voinut yhden miehen voimin saada veneen kippaamaan uidessani sen viereen, mutta lopulta pari herrasmiestä ojensi minulle kätensä ja kiskoi minut veneensä pohjalle. Jäin siihen istumaan litimärkänä ja sietämättömän kylmänä.

”Siellä on muitakin, teidän on autettava heitä, teidän on– ” selitin kiihtyneenä kalisevien hampaideni välistä, mutta englantilainen mieshenkilö keskeytti minut.

”Heitä on liian monta, he kaataisivat veneen”, hän sanoi toivottomana ja näytti kalpealta yön mustuudessa. ”Kyytiimme mahtuu enää vain muutama.”

Yhä vain kaikui taustalla tuo hirveä ääni, kun hukkuvat, paleltuvat ihmiset anoivat armoa ja pelastusta, mutta pian, aivan liian pian, nuo äänet alkoivat sammua yksi toisensa jälkeen kuin puhalletut kynttilät.

Moni veneessäolija oli painanut päänsä käsiinsä, sillä nuo äänet olivat sanoinkuvaamattoman sieluariipiviä, ja kun huudot kävivät vaimeammiksi ja harvemmiksi, tiesimme, että jälleen yksi ihmishenki oli menetetty.

En juuri koskaan tehnyt niin, mutta silloin rukoilin hiljaa mielessäni. Rukoilin Thomasin puolesta, kaikkien niiden puolesta, jotka olivat jääneet laivaan tai mereen.

En tiennyt mitä hänelle oli käynyt, ja saatoin vain toivoa, että hän oli löytänyt tiensä toiseen veneeseen tai jonkinlaiselle lautalle, vaikka ajatus tuntui lohduttoman epätodennäköiseltä, kun tajusin kuinka monta ihmishenkeä oli jäänyt veden varaan.

Sieluani repi ajatus siitä, että hän kenties oli yhä tuolla jossakin meren armoilla, enkä minä voinut häntä auttaa, muuta kuin yrittämällä toistuvasti vaatia, että lähtisimme etsimään elossa olevia.

Ja jos olin hänet menettänyt – jos kohtalo oli ollut meille niin armottoman julma, toivoin, että hän oli löytänyt tiensä rakastavan korkeamman voiman huomaan, paikkaan, jossa hänellä olisi lämmin ja hyvä olla, ikuisesti.


Olin kohmeinen ja kangistunut istuessani veneen pohjalla, kehoni tärisi hallitsemattomasti. Eräs ystävällinen sielu, amerikkalaisnainen takanani, oli löytänyt jostakin laivaviltin ja kääri sen ympärilleni.

”Teillä kävi hyvä onni, että satuitte veneen kohdalle”, hän kuiskasi lempeästi. ”Nyt olette turvassa.”

Kamppailin hirvittävää väsymystä vastaan. Horrosmaisessa tilassani olin kuulevinani sellon soinnin, samoja säveliä jotka olin kuullut kannella tuon kauniin rautajättimme viimeisillä hetkillä.

Oli kuin musiikki olisi kantautunut sieluuni jostakin mustan veden yltä, ympäröivän minut joka puolelta ja tehnyt kotinsa sydämeeni. Saatoin yhä kuulla ne hienovaraiset vivahteet, joita hänen kauniiden sormiensa taidokas liike sellon kaulalla sai aikaan, aivan kuin hän olisi ollut aivan vieressäni.

Ei, sisälläni.

Nostin katseeni veneen pohjasta kohti linnunrataa, ja tunsin, kuinka mitättömän pieniä ja yksinäisiä olentoja olimmekaan maailmankaikkeudessa, ajelehtiessamme keskellä Atlanttia puisessa paatissamme.


Jossain vaiheessa minulle selvisi, että venettämme johti perämies Pitman, jonka kasvoja en erottanut pimeydessä, ja että hän oli laillani tahtonut palata poimimaan vedessäolijoita. Me häntä kannattavat olimme kuitenkin alakynnessä, joten veneemme pysytteli turvallisen välimatkan päässä uppoamispaikalta.

Välillä näimme vihreän valon, jota jokin toinen pelastusvene poltti kaukaisuudessa. Toisinaan joku luuli näkevänsä laivan valot horisontissa, mutta ne paljastuivatkin vain kirkkaaksi tähdeksi, ja kun viimein luulimme aamun kajastavan, horisontista nousikin häkellyttäviä, alati muuttuvia revontulia, jotka levisivät pohjoiselle yötaivaalle.

Jonkin ajan kuluttua saimme näköyhteyden toiseen pelastusveneeseen kaukaisuudessa, ja päätimme suunnata sitä kohti. Yhdessä meidät olisi helpompi nähdä laivasta.

Kun miehet alkoivat soutaa, huomioni kiinnittyi vaaleaan möykkyyn, jonka näin ajelehtivan mustan veden peilityynellä pinnalla. Kuvittelin sen ensin olevan nukke, mutta se oli imeväisikäinen lapsi, joka kellui kasvot alaspäin, jäykkänä kuin lauta.

En halunnut katsoa sitä, mutta kuin varkain, katseeni hakeutui sen aavemaiseen lillumiseen pienten aaltojen päällä veneemme vieressä, kun etenimme hitaasti kohti toista pelastusvenettä.

Kuulin naisten voihkaisevan särkynein sydämin ja he käänsivät katseensa pois.

Pieni toivonkipinä, joka oli syttynyt sisälläni suunnatessamme toisen veneen luo kuoli pian, sillä en saanut vastausta kutsuessani hänen nimeään sitoessamme veneet yhteen. En ollut ainoa, joka toisti kiihkeästi rakkaimpansa nimeä pimeyden verhoamalle ihmisjoukolle toisessa veneessä.

Yön viime hetkillä horisontissa näkyi kaksi valoa, jotka joku tunnisti mastojen valoiksi. Epäilys oli aluksi suurta, sillä tähtiä oli sekoitettu aluksiin jo monta kertaa sinä yönä, mutta kun ne kasvoivat ja tulivat lähemmäs, olimme vihdoin varmoja, että pelastuksemme oli saapunut: Horisontissa todellakin oli alus, ja pian se ampui ilmoille raketteja ilmoittaakseen olinpaikkansa.

Irrotimme veneet toisistaan ja lähdimme soutamaan sitä kohti.

Silloin koitti aamu ikuisuudelta tuntuneen yön jälkeen, ja minkälainen aamunkoitto se olikaan: Hento puna horisontissa kasvoi vaaleanpunaiseksi valoksi, joka kajasti hempeästi idässä. Tähdet katosivat yksitellen, ja saatoimme yhtäkkiä nähdä toisemme. Huomiomme oli kuitenkin kiinnittynyt vaaleisiin hahmoihin apuun tulleen höyrylaivan ympärillä. Aluksi ne näyttivät kuin jonkinlaiselta purjevenelaivastolta, kunnes yhtäkkiä tajusimme, että olimme kymmenien valtavien jäävuorien ympäröimiä.

Kun valon määrä kasvoi, se sai nuo valkoiset jätit hehkumaan ja kiiltelemään vaaleanpunaisina kuin ruusukvartsin. Ne olivat uskomaton ja epätodellinen näky. Niiden väri muuttui alati valkeammaksi sitä mukaa, kun valo lisääntyi – ja pian ne olivat kuin timanttivuoria keskellä merta, jotka hohkasivat armotonta kylmyyttä ympärilleen.

Samalla tuuli nousi ja aallot kasvoivat hieman, tehden etenemisestämme haastavaa. Kaikkialla ympärillämme näimme nyt jäätä sekä pari muuta pelastusvenettä, jotka ilmaantuivat näköpiiriin kaukaisuudesta, päämääränään sama laiva, jota kohti me nyt suuntasimme. Kaukana laivan takana erotimme jotakin, joka näytti mantereelta, mutta se paljastui valtavaksi jääkentäksi.

Hytisin yhä, enkä todennäköisesti ollut lakannut hytisemästä koko yönä, kun pääsimme viimein aamu kuudelta pelastavan enkelimme luo, jonka nimeksi paljastui sen kyljessä lukeva Carpathia. Pari muuta pelastusvenettä oli jo ehättänyt sen kyytiin ennen meitä, ja miehistölle oli kerrottu aluksemme hirvittävästä kohtalosta. Höyrylaivan matkustajia oli kokoontunut kaiteen viereen seuraamaan nousuamme laivaan, mutta hädintuskin huomasinkaan heitä siinä tilassa, jossa olin.

Meitä varten oli laskettu köysitikkaat, joiden kapuaminen oli monelle kylmästä kangistuneelle, itselleni mukaan lukien, varsin haastavaa. Miehistö auttoi meitä onneksi lisäköysillä, jotta emme liukastuisi. Pienet lapset nostettiin säkeissä.

Kun olimme lopulta turvassa kannella, meistä huolehdittiin loputtoman hyvin: Saimme välittömästi päällemme lämpimiä vilttejä, ja kuumaa keittoa ja juomia oli tarjolla laivan saluunassa. Kaikki, mitä hyväksemme saatettiin tehdä, tehtiin.

Olin itse tuossa vaiheessa hyvin turta kylmyydestä ja uupumuksesta, ojensin märän pelastusliivini hajamielisenä jollekin laivan henkilökuntaan kuuluvalle, enkä mennyt saluunaan, ennen kuin olin kiertänyt laivaan nousseiden matkustajien joukossa. Näin ohimennen luonteikkaan perämiehen, jonka olin nähnyt läksyttävän herra Ismayta. Thomasia en löytänyt, mutta herra Cadwell ilmaantui jostakin eteeni.

”On ilo nähdä teitä taas, herra Woodward”, hän sanoi vakavana vilkaisten märkiä vaatteitani, ja kättelimme jonkinlaisen myötätunnon osoituksena, mutta varsinainen keskustelu sai luvan odottaa.

Turhan etsintäni jälkeen huolin kupin kuumaa kahvia saluunasta, mutta ruokaa minun ei tehnyt mieli. Lämmittelin vain sen aikaa, kuin oli välttämätöntä, ja hakeuduin sitten viltti päälläni takaisin laivan kaiteelle monen muun kurjan joukkoon seuraamaan toivottomana seuraavien pelastusveneiden saapumista.

Tiesin, että niitä olisi parhaimmillaan enää kuusitoista.

Vain kuusitoista – ja matkustajia oli ollut reilusti yli kaksituhatta.

Tajusin yhtäkkiä, että Thomasin Norfolk-takki oli yhä ylläni, ja kun työnsin käteni sen taskuun, tunsin, että siellä oli jotakin.

Vedin esiin filmirullan suojuksen, jonka sisään hän oli eräänä päivänä laittanut filmin kamerasta sen loputtua kannella. Rintataskusta löysin litimärän nuottivihkon, josta olimme soittaneet ensimmäisenä yhteisenä yönämme.






~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: Atlantin vesi oli -2 asteista… Edes avantouinnissa vesi ei ole niin kylmää täällä Suomessa. Ihminen kuolee keskimäärin n. 15 minuutissa -2 asteen vedessä, mutta Titanicilla eräs leipurikokki väitti olleensa vedessä jopa kaksi tuntia (??) ennen kuin hänet nostettiin pelastusveneeseen.

On ollut spekulointia siitä, että onko hänen veressään ollut alkoholi jotenkin suojellut häntä (vaikka tieteen kannalta alkoholilla pitäisi kyllä olla päinvastainen vaikutus), ja toisekseen hän ui pitkään hullun lailla poispäin laivasta, joten liikekin ehkä jollain tapaa lämmittänyt. Hän ei saanut mitään pysyviä vaurioita. Hän oli kaiken lisäksi todennäköisesti viimeinen selvinnyt henkilö laivan päällä sen upotessa, sillä hän oli ollut peräkaiteen ulkopuolella, ja mennyt alas laivan mukana omien sanojensa mukaan ”kuin hissillä”. Kylmyyttäkään hän ei kuulemma ollut juuri tuntenut, todennäköisesti päihtymyksen vuoksi :’D Ihme tyyppi, sikäli kuin hänen kertomuksensa pitää paikkansa.

P.S. Perämies Lightoller oli juuri kavunnut ylösalaisin kelluvan pelastusveneen päälle, kun savupiippu kaatui suoraan hänen viereensä, välttäen hänet vain muutamalla tuumalla.

P.P.S. Kokoontaittuvalla (collapsible) pelastusveneellä tarkoitettiin sellaista venetyyppiä, jossa oli kasaan painuvat reunat ja kiinteä pohja. Kun vene otettiin käyttöön, reunat piti nostaa ylös. Tässä kuvassa on Titanicin kokoontaittuva D-vene saapumassa Carpathia-laivalle. Tässä myös kuvia muista pelastusveneistä saapumassa Carpathialle. Mauricen laitoin törmäämään pelastusvene nro. vitoseen joka oli yksi "tavallisista"

Tässä turmasta selvinneet neljä perämiestä nimineen. Heidän kuvansa otettiin onnettomuustutkinnan aikoihin.