39.

Petunia istui sairaalan linja-autopysäkillä. Bussi kirkonkylään lähtisi vasta vartin kuluttua, mutta Petunia ei jaksanut tavata Winston C. Wilbertiä ja oli siksi lähtenyt etuajassa.

Yksi parkkipaikan autoista lähti yllättäen liikkeelle. Petunia punastui tunnistaessaan kiiltävän konepellin.

”Petunia!”

Vernon Dursley pysähtyi bussikatoksen eteen ja rullasi autonsa etuikkunan auki.

”Postitoimistossa sanottiin, että saattaisit olla täällä. Ihme räkänokka, se rouva Delaney! Valtava nenäliinapaketti edessä ja naama silti kuin kaavittu kiisselikulho.”

Vernonin viikset väpättivät inhosta.

Sillä hetkellä Petunia tajusi rakastavansa Vernon Dursleya.

Vernon kurottautui avaamaan auton etuoven.

”Jonkun täytyy pitää huolta sinusta, Petunia”, Vernon sanoi.

No yyyyyy 😭 Summarysta osasin jo päätellä, että tässä on varmaankin aiheena siniseksi lakatut kynnet Angelin kolmannessa käsiparissa, mutta en mä aatellut, että tämä olisi näin surku 🥺 Etkä näköjään ollut sinäkään XD Mutta joskus tarinat lähtee eri suuntaan ja eri tunnelmiin kuin mitä alun perin oli ajatellutkaan. Hurt/comfort on toisaalta sekin aivan ihana genre, ja se sopii HuskerDustiin niin hyvin ♥ (Ja otsikko on muuten tosi nätti ♥ Tykkään.)

Val sitten vähän suuttui, kun vänkäys meni tarpeeksi pitkälle.

Joo "vähän" 😅 Kyllä Valentino ja sen suuttumiset tiedetään. Angel ei tarkkaan kuvaile koko tilannetta, minkä kyllä ymmärtää. Onhan se aina traumaattinen kokemus, kun joku pieksee. Syykin oli loppujen lopuksi niin mitätönkin.

“Hah, olisi pitänyt päästä sinun sussuksi silloin kauan sitten, niin olisin saanut katsella kaikenlaisia koreita murikoita lähietäisyydeltä!” Angel naureskeli. “Olisitko lainannut minulle muutaman helyn?”
“Olisin todennäköisemmin antanut lahjaksi”, Husk tokaisi. “Ties vaikka koko kokoelmani.”

Voi miten söpöltä kuulostaa kun Angel kutsuu itseään Huskin sussuksi Ja äwwww, sööttiä miten Husk on heti puhelemassa, miten olisi antanut korujaan ja kiviään Angelille omaksi 🥺

Itseänikin riipaisee ajatella, miten erilaista kummankin elämä voisi olla, jos olisivat tavanneet toisensa ennen kuin luovuttivat sielunsa Valentinolle ja Alastorille. Taitaa Huskin viinat poltella vähän minunkin kurkussani! (enkä oo juonut tänään mitään muuta kuin vettä :__D) Toivottavasti Angel pääse yli mielessään kehää kiertävistä ajatuksista, vaikka sit samalla tietää, ettei se ole helppoa, ja jos Valentino tämän siniset kynnet joskus näkisi, voisi reaktio olla melkoinen. (Ellei Valentinolla sitten sattuisi olemaan visioissaan joku sininen kausi meneillään, jolloin kaiken pitäisi olla sinistä. Mulle tuli myös mieleen sellainen ajatus, että Valentino varmaan yhdistää sinisen mielessään Voxiin, ja Voxin kynnetkin ovat vaaleansiniset, eikä tämä ehkä siksi halua sitä väriä elokuviinsa 😄 tai Angelin käsiin.)

Loppu oli samaan aikaan niin kaunis ja suloinen mutta myös sydäntä rusentava 🥺 En mä ehkä kestä. Onneksi Angelilla kuitenkin on Husk (ja muutkin hotellilaiset), jolta saa rakkautta, tukea ja ymmärrystä ♥ Vähän helpotusta vaikeaan tilanteeseensa.

Nimi: Alkumatkassa
Ikäraja: S
Genre: perusdraama, teinisekoilu, myös huumoria mukana
Vastuuvapaus: OC-hahmot ovat minun, muut Rowlingin.
Hahmot ja paritukset: Bellatrix, Carrown sisarukset, pari OC-hahmoa (mainintana Amikus/OFC ja Alecto/OMC)
Yhteenveto: Bellatrixin ja kavereiden junamatka joululomalle neljäntenä kouluvuonna.
A/N: Kirjoitin viime lauantaina yhteensä kolme tekstipätkää, joista kaksi muuta oli tosi synkkiä. Siksi halusin kirjoittaa myös jotain vähän kevyempää, joten tulos on tässä. Aluksi ajattelin tehdä tästä jonkinlaisen joulutekstin ja pistää Joulukadulle, mutta ei tästä tullutkaan kovin jouluista vaikka joululomalle ollaankin menossa. Ja nimestä vielä, huomatkaa kaksoismerkitys: hahmot ovat sekä junamatkan että oman elämänsä matkan alussa. Joo, tiedän, olen taiteellinen nero. Ai niin, ja kun tarkemmin mietin niin eihän ne oikeastaan tarkalleen puolivälissä kouluaikaansa ole koska syyslukukausi on niin paljon lyhyempi kuin kevätlukukausi. No, mitäs pienistä. FF100 aiheella Bellatrix, sanalla 002. Puoliväli. Lisää tekstejä Bellatrixista ja tarinan muista hahmoista löytyy listauksestani.


Alkumatkassa

”Outoa ajatella, että meillä on enää puolet kouluajasta jäljellä”, Diana sanoi katsellessaan junan ikkunasta mutkan taakse katoavaa Tylyahon asemaa.
”Ihan riittävän kauan siellä on jo lorvittu”, Jessica totesi hänen viereltään. ”Jos minulta kysytään, aika saisi mennä vielä vähän nopeammin.”
”Eikä”, Diana väitti. ”Miettikää nyt. Meillä ei enää koskaan koulun jälkeen tule olemaan sellaista vapautta kuin meillä vielä on. Valmistumisen jälkeen meidän pitää murehtia töitä ja lapsia ja...”
”Kuka tässä mitään lapsia haluaa?” mutisi Bellatrix, joka oli huonolla tuulella. Häntä ei olisi huvittanut mennä taas viettämään yhtä tuskallista sukujoulua.
”Onko se muka vapautta, että McGarmiwa hengittää niskaan käännyit sitten mille käytävälle tahansa? Tai se että Binns määrää kymmenen jalan pituisen esseen peikkosodista? Minusta se on kaukana vapaudesta”, Jessica huomautti.
”Tai se että sinä telot itsesi jokaisen huispauspelin päätteeksi ”, Bellatrix totesi ivallisesti.

Alecto pelmahti sisään vaunuosastoon puuskuttaen ja naama punaisena.
”Missä Amikus on?” Jessica kysyi tavoitellen kepeää äänensävyä.
”Oksentaa vessassa sisälmyksiään ulos. Hän söi ennen aamiaista kokonaisen suklaarasian ja kärsii nyt seurauksista. Eikö olekin romanttista?” Alecto virnuili ja Jessica irvisti.

Kaikille oli tullut yllätyksenä, kun Jessica ja Amikus olivat alkaneet seurustella sinä syksynä. Kukaan tytöistä ei oikein vieläkään ymmärtänyt, mitä he näkivät toisissaan. Oliko se vain nuoruuden hölmöilyä vai jotain todellista?

”Miksi sinä olet hänen kanssaan?” Alecto kysyi noin sadannen kerran.
”No miksi sinä tykkäät siitä rohkelikon ääliöstä?” Jessica napautti takaisin ja Alecto punastui. Bellatrix kaivoi kirjaa laukustaan. Tämä sama keskustelu oli käyty jo niin moneen kertaan, ettei häntä enää huvittanut osallistua.

”Oletko jo unohtanut sen yhden taikajuoman silloin ensimmäisenä vuonna?” Diana jatkoi aiheesta.
”No en, kuten olen teille jo kymmenen miljoonaa kertaa sanonut. Miksi sitä paitsi puhutte siitä edelleen? Sehän oli vahinko ja siitä on jo monta vuotta aikaa”, Alecto kivahti. Ilmeisesti hän oli yhtä väsynyt riitelemään aiheesta kuin Bellatrix.
”Ai vahinko?” Bellatrix tuhahti ja laski hetkeksi kirjan kasvojensa edestä. ”Niinkö hän on sinulle sanonut? Miksi minä muistan, että hän silloin oikein ylpeili tekosillaan. En muista koskaan nähneeni mitään, mikä olisi ollut vähemmän vahinko.”
Bellatrix tiesi, ettei viimeinen lause ollut totta – hän oli jo nähnyt paljon pahaa nuoresta iästään huolimatta. Sille oli syynsä, miksi hän kuului niihin harvoihin Tylypahkan oppilaisiin, jotka näkivät koululle vieviä vaunuja vetävät thestralit.

”Tämä on viimeinen kerta kun keskustelen tästä kanssanne”, Jessica suutahti. ”Hankkisit sinäkin itsellesi jonkun pojan, Diana, niin sinun ei tarvitsisi olla niin kateellinen muille. Minä menen etsimään Amikuksen.”
Sitten hän marssi ulos vaunuosastosta ja pamautti oven kiinni.
”Sinun pitäisi löytää hänet aika helposti”, Alecto huusi perään juuri ennen kuin ovi sulkeutui. ”Seuraat vain yrjöämisen ääniä.”

Bellatrix ei enää voinut teeskennellä ettei hän olisi kuunnellut, ja vaunuosastossa raikui nauru. Heillä olisi onneksi edessä vielä monta samanlaista junamatkaa.

Title: Never to Keep
Author: Angelina
Fandom: Baldur's Gate 3
Rating: S
Paring: Astarion/Angelina
Summary: But Angelina knows that it won’t last.

A/N: Parita itsesi -haasteen dedis on ihan itse asettamanani tänään, eikä tullut ees kiire En nyt oo tähän kyllä ihan 100 % tyytyväinen, mutta koska olisin mihinkään kirjoittamaani, joten... Tää on vaan tällaista angstista Astarion!lovee, jossa hyödynsin myös LW22 -haasteesta saamani lyriikat (Passenger - Let Her Go) ja joista nappasin myös ficille nimen. Kommentteja arvostan aina, jos tän joku bongaa (kaksi kursiivilla kirjoitettua Astarion quotea ovat suoraan BG3-pelistä, niistä en ota kunniaa)

Haasteet: Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle VI ja Lyrics Wheel 22

---

---

---

Astarion shifts in his sleep, and the campfire’s dying light catches his pale face. He lets out a quiet, very much not Astarion-like snore, and Angelina has to suppress a smile.

Their whole little group is gathered around the fire for the night, as usual, but once more sleep has completely abandoned their de facto leader.

They’re getting closer and closer to Baldur’s Gate,  and Angelina knows that all of her companions have unfinished business in the city. She has an irrational feeling of loss, even though they’re all still together and no one has actually expressed any sign of wanting to leave.

All of them together have formed a unique group of people, one that Angelina never saw coming. And it didn’t happen easily — there definitely was some tension, still is, but they’ve grown to respect and have each other’s backs in battle. They’ve also had a huge impact on Angelina, and she loves every single one of them for it.

Well, one of them she loves a bit differently than the others.

She turns her gaze from the stars to the bedroll closest to her, and another smile appears on her face. And this time she doesn’t even try to stop it.

For once, Astarion seems genuinely blissful. There’s no trace of disgust, disappointment or anger on his face — or any other negative emotion that so often clouds his expression.

Bliss looks good on him.

Angelina lets out a deep breath, and she can practically feel the melancholy take over her body. She’ll miss all of them terribly, but Astarion…

Astarion will take her heart with him when he leaves.

They had a rocky start, just like most of them, but there was underlying tension there since day one. They were snarky, pushing each other’s buttons, but after Astarion got caught trying to bite her, something shifted a bit. He became more open, revealing that he was actually a vampire on a run from his master, and more honest, not hiding every thought behind a sly comment.

The tension between them escalated at the tiefling party, when Astarion propositioned her. She tried to act cool and collected, but there was never any doubt of what her answer would be, so they spent the night together.

And another night.

The illusion of “maybe it is not just sex” got violently cracked, when Astarion finally revealed that he had only slept with her so that they’d get close, and so that he could manipulate her. He wanted protection until they got to the city, and then preferably Angelina’s help to take down his vampire master Cazador Szarr.

“Look, I had a plan. A nice, simple plan — seduce you, sleep with you, manipulate your feelings so you'd never turn on me. It was easy — instinctive. Habits from two hundred years of charming people kicked in. All you had to do was fall for it.”

And how it had hurt. Hurt worse than most of the curses cast on her, certainly more than a couple of goblin punches. Angelina still remembers the gut-wrenching feeling, the anger, the humiliation. She also remembers how she tried to turn away, to run, to hide, to be anywhere but there, when Astarion had gently grabbed her hand, and continued:

“And all I had to do was not fall for you...which is where my nice, simple plan fell apart. You … you’re incredible. You deserve something real. I want us to be something real.”

She will never in her right mind admit it, but Astarion’s confession made her heart sing, and they became inseparable after that. They went to all of their scouting missions together, fought battles side by side, and spent their nights close to each other. Sometimes clothed, sometimes not.

But Angelina knows that it won’t last.

If they survive Cazador, and if they can beat what’s left of the Chosen Three, and if they can figure out what to do with the Elder brain (a lot of ifs), there’s still the fact that Astarion plans on ascending to an all powerful vampire lord — something that Angelina does not agree on.

And not only because she knows that she’ll mean nothing after that.

Astarion has opened up about his traumatic past, about the horrors he has endured at the hands of his power-hungry master, but his plan to become the vampire ascendant… To Angelina, it sounds pretty much continuing in Cazador’s footsteps. If Astarion follows this dream, Angelina is certain that what he was — is — will be lost. He’ll become corrupted, and just as monstrous as the man that used to torture and torment him.

But it is not her place to question it. She knows how important it is to Astarion to finally be free from the horrors he’s gone through, and if this is the way he sees fit… Then Angelina has to be okay with it. She’s promised to help, after all.

She turns on her side once more, looking at the man next to him.

They haven’t known each other for long, and their honesty has lasted an even shorter time, but she’d do anything for him. Even if it means getting her heart broken by it.

So the next morning, when Astarion wakes up smiling at her, Angelina hides her pain and smiles back.

Anything.

---

Passenger - Let Her Go

Spoiler: näytä

Well you only need the light when it's burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you're missing home
Only know you love her when you let her go
And you let her go

Staring at the bottom of your glass
Hoping one day you'll make a dream last
But dreams come slow and they go so fast
You see her when you close your eyes
Maybe one day you'll understand why
Everything you touch surely dies

But you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low,
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go.

Staring at the ceiling in the dark,
Same old empty feeling in your heart,
'Cause love comes slow and it goes so fast,
Well you see her when you fall asleep,
But never to touch and never to keep,
'Cause you loved her too much and you dive too deep.

Well you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low,
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go,
And you let her go,
Oh oh oh no,
And you let her go,
Oh oh oh no,
Well you let her go.

'Cause you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low,
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go,.

'Cause you only need the light when it's burning low,
Only miss the sun when it starts to snow,
Only know you love her when you let her go,
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you're missing home,
Only know you love her when you let her go,
And you let her go...

---

Ikäraja: K11
Fandom: Outlander
Haasteet: Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle VI hahmolla Jamie Fraser ja Kielimuuri ja sen murtajat II kielillä suomi ja englanti/gaeli
Varoitukset: Jonkin verran kiroilua ja lievää väkivallan kuvailua.

Kirjoittajan huomio: Tätä oli hauska kirjoittaa! Kyseessä on paritus minä/Jamie, mutta tarinallisista syistä ainakin ensimmäisissä osissa tilanne on vähän eri ja saattaa olla, että koko paritus jää haikailuksi. Tarkoitukseni ei ole tehdä siitä kovin suoraviivaista, sillä tämän on tarkoitus sijoittua noin vuotta ennen kuin Claire päätyy taaksepäin ajassa. Meni aika viime tinkaan molempien haasteiden kanssa, mutta täällä sitä ollaan! Jokaista kommenttia rakastetaan ja arvostetaan.

---

Kuun valaisemassa illassa Dougalin ääni jyrähtää kuin sotahuuto. 

Olen jo tottunut siihen. Sen jylinään, joka tuntuu ottavan hallintaansa kaiken ympärillään. Ensimmäisen kerran sen kuullessani pelästyin sitä, miten painava ja vankka ääni jollain saattoi olla. En muista kuulleeni kenenkään ikinä käyttävän ääntään sillä tavalla; kotona sille ei ehkä koskaan ollut tarvetta.

Täällä on. Usein. 

Nyt sen laukaisi yritys varastaa hevosemme. Dougal paukahtaa paikalle kuin olisi aina ollut siellä ja kaataa lähimmän miehen kumoon käyttämättä minkäänlaista asetta. 

Olen lähimpänä hevosia. Kuulen miehen ennen kuin näen hänet. Normaalioloissa en osaa tapella edes nimeksi, mutta oman hengen ja viattoman hevosen hengen ollessa todennäköisesti uhattuna, sitä päätyy tekemään ihmeellisiä asioita. Syöksyn päistikkaa miestä päin. Hän on minua noin puolet isompi, mutta hänet on helppo kaataa alamäkeen. Tasamaalla minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia ja nytkin menen etukenossa perässä.

Mies lennähtää kivuliaasti selälleen, ja minä menen perässä. Olen jollain ihmeen kaupalla yhä jaloillani, mutta tunnen saaneeni hänen kengästään iskun naamaani. Ohimennen pyyhkäisen lähes huolettomasti suupieltäni kämmensyrjälläni. Se ilmeisesti saa minut näyttämään tarpeettoman raivokkaalta, sillä miehen kasvoille leviää pientä hätää. Hän näyttää vähän näädältä - ja hän potkaisee minua nilkkaan, kun olen tarpeeksi lähellä.

Suustani karkaa ärähdys ja hengitykseni alla latelen jokaisen tuntemani kirosanan kivun levitessä yhtä aikaa kehräsluuhuni ja nilkan ympäri kantapäähän. Se sama herännyt raivo saa minut hyökkäämään miehen päälle estääkseni häntä könyämästä pystyyn. 

Mäen alla minä olen alimmaisena. Näädänkasvoinen mies lähestulkoon istuu hajareisin päälläni ja osoittaa naamaani ikävän näköisellä veitsellä. Nyt se olen minä, jonka kasvoilla näkyy hätää. Lyön käteni kiinni hänen ranteisiinsa koittaessani estää häntä pistämästä minua rintaan, naamaan, kaulaan, minne hän ikinä tähtääkään. Samalla koitan nostaa polveani lyödäkseni häntä sillä nivusiin tai tarpeeksi lähelle. 

Epämääräinen sätkimiseni osuu ja näädänkasvoinen mies älähtää kovaan ääneen “Murt!” En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, mutta kuulostaa kirosanalta. Sähinä ja äänenpaino ovat samat jokaisessa kielessä. Seuraavaksi hän pyrkii kylkeeni ja pistävästä kivusta päätellen osuu jonkin verran ennen kuin ehdin potkaista häntä uudestaan. 

“Senkin typerä nulikka”, mies sylkäisee todella vahvalla aksentilla päin naamaani, ja veitsi heilahtaa kaaressa. Se pysähtyy kesken matkan, kun jostain pääni takaa kuuluu huuto. Näen vain punaisen välähdyksen, saappaanpohjan ja pääsen viimein vapaaksi.

Jamie on vanginnut miehen alleen ja hänen oikea kätensä heilahtaa. Mies päästää huudon, joka loppuu kesken. 

Minä istun kyynärpäihini nojaten ja tuijotan punatukkaisen skotin selkää. 

“Johnny, oletko kunnossa?” Jamie nousee (hänen tehdessään niin näen tarpeeksi todetakseni näädänkasvoisen miehen kuolleen) ja kävelee ne muutamat vaaditut askeleet luokseni. 

Tuijotan hänen kasvojaan yläpuolellani ja saan vaivoin nyökättyä. “Olen, kiitos.”

Jamie tarjoaa minulle kättään ja vetää minut pystyyn. Hikiselle naamalleni on liimautunut hiuksia ja varmasti myös kuraa; tunnen suupielessäni tykyttävää kipua ja osaan arvata, että huomenna puolet naamastani sinertää. Kovempaa kipu on kuitenkin kyljessäni. En osaa arvioida sen vakavuutta, sillä minua ei ole koskaan pistetty veitsellä; myös yksi niistä asioista, joista minun harvemmin tarvitsi omassa ajassani huolehtia. Olen ollut täällä jo kuukausia ja minua on uhattu veitsellä viidesti. Jamien mukaan viisi (näädän jälkeen luku on taas kasvanut yhdellä) on todella vähän. Häntä toisinaan uhataan veitsellä viidesti päivässä, kun minua kuukausissa. 

En tunne ylpeyttä. Olisi parempi, jos minua ei uhattaisi veitsellä koskaan.

Jamie kutsuu minua päänsä liikkeellä mukaansa tarkistamaan hevosia, kun kahakan äänet laantuvat ympärillämme. Seisahdun samalle paikalle, missä olin kahakan alkaessa ja sudin varovasti ja rauhoittavasti hevoseni turpaa. Tamma vaikuttaa säikähtäneeltä, muttei yritä paeta minua eikä Jamieta, joka laskee kätensä sen turvalle.  Myös muut hevoset ovat onneksemme vahingoittumattomia ja ne ovat kaikki tallella. 

Kuulen vain osia keskustelusta, jonka Dougal käy Ned Gowanin kanssa. Jotain Granteista, taas sadattelua, jonka tunnistaisin millä vain kielellä. Epäonnekseni Dougal näkee minun katsovan häntä ja lähtee tarpomaan meitä kohti.

Siitä asti, kun päädyin kivikehällä tänne, minkä olen päätellyt ja kuullut olevan vuosi 1742 ja etsiessäni ulospääsytietä, Dougal on kohdellut minua kunnioittavasti ja uskaltaisin jopa käyttää sanaa ystävällisesti.  Nyt hän on kuitenkin raivoissaan. Ei ehkä minulle, vaan tilanteelle, josta en ymmärrä mitään ja juuri se saattaakin tehdä siitä minulle vaarallisen. Tässä tilanteessa minä olen se helpoin maali ylitsepääsemättömälle raivolle, sillä satuin katsomaan häntä silmiin väärään aikaan. 

Ja Dougal on raivokas mies. Sen olen oppinut näiden kuukausien aikana. Ja sen, että hänen raivoaan kannattaa väistää. 

Suuni avautuu äänettömään, turhaan huutoon, joka yrittää kummuta huuliltani englannin sijaan äidinkielelläni, josta ei Skotlannissa ole mitään hyötyä. En edes tiedä, mitä yritän sillä saavuttaa. Puraisen sen poikki ja lausun sen sijaan minua kohti raivokkaan härän lailla rynnistävän miehen nimen epätoivolla ja kauhulla. Dougal ei vastaa.

Hän ei ehdi. Jamie on taas hänen ja minun ja tammani välissä. Hän käy enoaan vastaan ilman sanoja, keho varmana ja jäykkänä. Heidän käymästään keskustelusta ymmärrän vain muutaman yksittäisen sanan, eivätkä ne ole hyödyllisiä. Äänensävyt kertovat minulle jälleen enemmän kuin sanat.

Ja tapa, miten Dougal katsoo minua Jamien olan yli. Koitan näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.

“Se ei ole Johnnyn syy”, Jamie sanoo englanniksi, ja näen hänen poskilihastensa liikkeestä, että hän puree hampaansa yhteen. “Eikä kenenkään muunkaan meistä.”

Dougal katsoo minua taas. Raivo hänen katseessaan alkaa laantua hiljalleen. Otan tammaani ohjaksista ja lähden hieman ontuen sen kanssa pois vain, jotta pääsen kääntämään miehelle selkäni.








Kun saavuin, kehitin itselleni kokonaan valheellisen identiteetin ja pitääkseni sen uskottavana, jaoin itsestäni mahdollisimman vähän. Ja jos jouduin tekemään niin, pitäydyin kokonaan totuudessa; koitin vain muokata sitä aikaan sopivaksi. Se antoi minulle vapauteni ja toistaiseksi kukaan ei näytä oikeastaan epäilevän minua sen enempää. En voi kuitenkaan tietää, onko MacKenzien klaanin laird Colum käskenyt veljensä Dougalin olla minulle ystävällinen ja kunnioittaa minua, jotta kielenkantani heltyisivät ja alkaisin tuttavallisemmaksi, varomattomaksi. 

Tuskin kukaan aavistaa, ettei nimeni ole oikeasti Johnny. Enkä ole oikeasti edes mies. 

Mieheksi tekeytyminen on varmasti osittain myös pitänyt minut niinkin turvassa kuin olen. Vaikka minua onkin uhattu nyt kuudesti veitsellä. Olen kuitenkin oikeastaan melko huomaamaton. Ihmiset huomaavat minut vain silloin, kun puhun. Minulla on heidän mielestään erikoinen aksentti. Sitä en ole päässyt minnekään piiloon enkä oikeastaan osaa valehdella siitä. Tyydyn vain nauramaan. Se tulee maksamaan minulle jossain vaiheessa, tiedän sen, mutten juuri nyt pysty parempaan tai aio olla täällä pidempään kuin on oikeasti tarve. Omituinen aksentti on pienin ongelmistani, jos en pääse takaisin kivikehälle ja omaan aikaani.

Leochin linnasta minulle lairdin vieraana osoitetun kamarin hämärässä uskallan viimein riisua paitani. Sen kylki on märkä verestä - ja minusta on samaan aikaan kauhistuttavaa, ikävää ja epätodellista, että se ihan tosiaan on omaani. Sihahdan kivusta, jonka kankaan liikuttaminen haavan päällä saa aikaan ja katson alaspäin valmistaen itseäni näkyyn, jonka luultavasti kohtaan. Ja siihen, että se hyvin todennäköisesti alkaa oksettaa minua. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa veren kanssa, mutta tämä on vähän eri juttu.

Kiroilen ääneen. Suomeksi. Se ei ole kauhean viisasta, ottaen huomioon, miten kova ääni minusta lähtee ja millä tavalla käteni tärisevät, kun yritän epätoivoisesti käyttää paidan puhtainta reunaa haavan peittämiseen.

Voi helvetti sentään.

Joku koputtaa oveen.

Voi helvetti sentään.

“Johnny?” Jamien ääni kuuluu oven läpi. “Oletko kunnossa?”

“Olen ihan kunnossa, kiitos!” 

Ääneni tärisee, mikä varmasti onkin syy Jamien seuraaviin sanoihin ja epäilykseen hänen äänessään.

“Et kuulosta siltä. Näin, kun sinuun osui. Johnny”, viimeinen toteamus on vetoava, “anna minun auttaa.”

Hellyn nopeammin kuin olisin voinut kuvitella. Jokin osa minusta tajuaa, etten tosiaan selviä tämän kanssa yksin. 

Jamie ilmeisesti ottaa hiljaisuuteni myöntymisenä, sillä ovi aukeaa ja älähdän hänen nimensä.

Eikä minulla ole vieläkään paitaa päällä.