Ikäraja: S
Tyylilaji: fantasia, AU
Paritus: Aapo/Ville
Sanamäärä: 501
Haasteet: Haasteita hampaankolossa III (Originaalikiipeily 77. lohikäärme) ja Bad Things Happen-bingo (turvattomuuden tunne)

A/N: Tällainen pieni fantasiapätkä lempipojistani :3

---

Olin kauhuissani. Sydämeni hurja ryske sai kylkiluuni särkemään. Jännitys myllersi lakkaamatta vatsassani. Hengitin lyhyin, nopein henkäyksin, vaikka lohikäärmeestä lähtevä väkevä ja kostea löyhkä sai silmäni vuotamaan. Näkökenttäni vilkkui ja oli reunoiltaan upottavan musta. Räpyttelin ja tein parhaani ollakseni pyörtymättä tai oksentamatta.

Peto allani liikkui ja hengitti, vaikka se tuntuikin henkiin herätetyltä vuorenselältä. Tuntui luonnottomalta olla sellaisen hirviön selässä. Kaikki lohikäärmeessä – hampaat, sarvet, piikit, suomut, raatelukynnet, nahkasiivet – oli niin lujaa, raakaa ja armotonta. En millään käsittänyt lohikäärmeen valtavuutta. Olin sen rinnalla liian pieni ja heiveröinen. Minulla ei ollut suomupanssaria eikä kansakuntia tuhoavaa tulta leukaperissäni. En tuntenut itseäni ratsastajaksi vaan joksikin säälittäväksi, joka oli elossa vain siksi, etten ollut tämän jumalallisen pedon huomion arvoinen.

Olin jo varomattomuuksissani satuttanut käteni kovettuneen suomun terävään reunaan. Vereni haju oli saanut lohikäärmeen pitämään kammottavaa säksättävää ujellusta, jonka uskoin jo olevan viimeinen kuulemani ääni tässä elämässä. Aapo sai käännettyä lohikäärmeen huomion takaisin itseensä muutamalla lujalla käskysanalla. Hän otti käteni ja sitoi sen nopein, varmoin ottein. Tunsin Aapon lämpimän hengityksen, kun hän suukotti sormenpäitäni. Aapon hellä kosketus toi tunnon takaisin pelosta turtuneeseen kehooni.

”Olet hyvin rohkea”, Aapo vakuutti minulle, vaikka olin aivan kalpea ja hikinen.

Takerruin tiukemmin Aapoon, joka istui ryhdikkäästi nahkaisessa istuimessaan. Hän oli rauhallinen ja vakaa kuin kallio. Minä yritin kovasti olla vapisematta, mutta epäonnistuin siinäkin. Tiesin kuitenkin, ettei Aapo pilkkaisi minua sen takia. Hän ei ollut sellainen.

”On hyvä pelätä”, Aapo sanoi. Hänen äänensä käheä mataluus melkein hukkui lohikäärmeen raskaan, sihisevän hengityksen alle. ”Se tarkoittaa, että otat tämän vakavasti.”

Otan tämän ihan pahuksen vakavasti, olisin tahtonut sanoa, mutta voin niin pahoin, etten uskaltanut avata suutani. Painoin otsani Aapon hartiaan ja yritin muistaa, miten hengittää.

”Ei ole mitään hätää”, Aapo rauhoitteli kovemmalla äänellä. En ollut varma, puhuiko hän minulle vai lohikäärmeelle allamme. ”Oletko valmis?”

Vaikersin jotakin epämääräistä. Tahdoin ottaa kaiken takaisin ja palata tukevalle, tutulle maankamaralle, mutta Aapo ei antanut siihen tilaisuutta. Hän kumartui eteenpäin ja rohkaisi lohikäärmeen liikkeelle.

Olin varma, että osa minusta jäi jälkeen, niin nopeasti peto liikkui suuresta koostaan huolimatta. Kiviseinät ja soihdut vilisivät silmissäni. Rutistin Aapoa ja rukoilin jumalia armahtamaan minut ja poikkeuksellisen typerät ideani.

Kun lohikäärme levitti siipensä ja ponnistautui ilmaan kohti sinistä taivasta ja häikäisevää aurinkoa, tunsin Aapon nauravan. Ilma jylisi korvissani ja peitti kaikki äänet, mutta en erehtynyt tutusta värinästä hänen vartalossaan. Tunsin Aaposta väreilevän riemun ja vapauden. Hän kuului tänne, pilvien yläpuolelle, taivaan uhkarohkeaksi hallitsijaksi. Ja vaikka Aapo oli sallinut minun tulla tällä kertaa mukaan, tiesin, ettei tämä ollut minun paikkani. Minä kuuluin metsille ja kukkuloille, en viiltäviin ilmavirtoihin kilpailemaan korkeuksista vuorten kanssa.

Yritin hengittää, mutta ilma oli ohutta ja terävää. En katsonut huikaisevia maisemia allamme. En iloinnut lentämisen ihmeellisyydestä. Keskityin Aapoon, hänen niskansa kaareen ja makeanraikkaaseen tuoksuun, jossa oli mukana nahan lämpöä ja savun katkua. Aapon vartalo oli tuttu ja vankka. Aapo oli turvani ja ankkurini tässä vaarallisessa, kylmässä tyhjyydessä, jossa minun ja kuoleman välissä oli vain oikukas, mieleltään tuntematon hirmupeto.

Pauhaava kylmyys sai ihoni ja kurkkuni särkemään. Pelkäsin käsieni puutuvan niin, että otteeni Aaposta kirpoaisi. Toivoin, että tämä kohtalon härnääminen päättyisi pian. Lentää en aikonut enää koskaan.

---

Onhan tämä random, mutta kaikella rakkaudella random Kiitos illan viihdytyksestä ja yhä edelleen tämä hymyilyttää.

Luin tämän tekstin eilen illalla aika väsyneenä iltasaduksi ja en silloin saanut aikaiseksi kommentoida, niin kommentti tulee nyt vähän lukukokemuksesta jäljessä ja ei-niin-terävin-muistikuvin kaikista yksityiskohdista Mutta se mulle jäi mieleen, että tykkäsin tästä kovasti, ja halusin palata sanomaan sen vielä tälleen seuraavana päivänä! Sulla on selkeästi taito rakentaa mielenkiintoisia maailmoja ja miljöitä, koska muistan että luin sulta vähän aikaa sitten toisenkin originaalin fantasiatekstin ja siinäkin oli kiva maailma yksityiskohtineen, samoin kuin tässäkin - vaikka erilainen toki, mikä kertoo siitä että oot tosiaan taitava näiden erilaisten maailmojen luomisessa ja niiden tunnelman tavoittamisessa. Tykkäsin tästä postapokalyptisen tuntuisesta maailmasta kovin, tuli vähän Last of Us -vibat ja siksi jotenkin semmoinen ihanan lämpöisen nostalginen olo vaikka luinkin ihan eri maailmasta kuin siitä Tällaisia sivilisaation tuhoutumisen jälkeiseen aikaan sijoittuvia teoksia on paljon ja tässä oli sitä musta käytetty kivalla tavalla, sellaisella että oli tuttuja elementtejä mutta myös ihan omanlaisiaan ja kekseliäitä yksityiskohtia, jotka erottivat tätä massasta. Erilaiset oliot ja niiden ominaisuudet oli jänskiä ja niistä oli aina kiinnostavaa lukea lisää. Erityisesti jäin miettimään että mikä hitsin lemmikkizombi sillä yhdellä lapsella oli, aivan ihana ja jotenkin hupaisa yksityiskohta vaikka varmaan zombeille ei saisi nauraa Ja oli muuten tosi kivaa lukea lapsista! Aika harvoin tulee luettua fiktiota jossa lapsihahmot ovat pääosassa, se oli virkistävää ja tykkäsin jokaisesta tiedonmurusesta joka hahmoista tuli. Erityisen kiva yksityiskohta musta oli se kuinka Raph pelasti tuntemattomat ihmiset koska heillä oli niin hieno auto, se oli jotenkin aivan valloittavan ihana yksityiskohta ja samaan aikaan söpöä ja hassua ja vähän surullistakin - siis että jokin niin tavanomainen asia olikin niin erikoista tässä kaupungissa. Huomasin juuri että oot kirjoittanut uudenkin tekstin tästä maailmasta (ja avasinkin ensin sen ja mietin että mitä hitsiä, olinko mä muka näin väsynyt lukiessani kun muistin kyllä ihan eri juttuja ), täytyypä lukaista sekin jossain vaiheessa koska mielelläni kyllä kuulen tästä maailmasta ja hahmoista lisää! Sillä jostain syystä kaiken ankeuden keskellä heistä löytyi jotain tosi mukavaa ja lohduttavaa. Tykkäsin, kiitos!