Dudley kohautti olkiaan. Clara oli ollut oikeassa. Ihan tavallisilta bileiltä nämä vaikuttivat.


Kolme tuoppia myöhemmin Dudley pysyi kannassaan. Bileet olivat ihan tavalliset.

Duddis on selkeästi oppinut velhojen tavoille, jos satunnaiset räjähdykset ja kotitonttujen päät seinissä ja tuliviskin lieskat suusta eivät enää tunnu miltään Ihan mahtavaa! Ja jotenkin tosi symppistä lukea tällaisia tarinoita, joissa Harry ja Dudley ovat saaneet välejään korjattua. Joo Dudley oli ihan hirveä piloille lellitty penska, mutta lapsi kuitenkin hänkin ja sai mallin inhottavilta vanhemmiltaan :<

Tykkäsin, miten luontevasti Dudley kuitenkin sujahti joukkoon! Ron pienessä maistissa alkoi heti kertoa Harryn syvimpiä salaisuuksia, eikä Hermionekaan yhtään estellyt XD Harrylle mukava yllätys myöhemmin, kun Dudley ottaa näitä esille. "Kuulinko oikein, että tyttöjen vessassa kummitteleva kummitus oli ihastunut sinuun?" jne Jos nyt ei heti lähdetä kiristämään kaikista rankimmilla jutuilla kuitenkaan :'3

Kiitos tästä ♥ Hauskaa, miten sait idean rumasta joulupaidasta

Tarinan nimi: Kotiin
Kirjoittaja: Henney
Tyylilaji: Fantasia
Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Tässäpä lyhyt tarinan pätkä, jolla ei taida olla minkäänlaista suurempaa merkitystä kuin vain olla olemassa.






Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää... Lause, jota seireeni ei koskaan ollut osannut kuvitellakaan joutuvansa ajattelemaan. Totuus taisi kuitenkin olla se, ettei seireeni tulisi ajattelemaan sitä nytkään. Ajatteleminen ei kuulunut tummatukkaisen naisen vahvuuksiin, vaikka olisi voinut kuvitella, että sadat vuodet olisivat onnistuneet kehittämään kyseistä taitoa meren kasvatinkin kohdalla. Toivossa oli erittäin hyvä elää ja silti moni kuoli vailla sitä. Totuus oli aina julmempi ja siitä syystä seireenin olisi pitänyt ymmärtää, ettei asioita saanut jättää roikkumaan sekä hommat oli tehtävä loppuun asti. 

Mutta satoja vuosia... Jokin kohtuus olisi ehkä pitänyt olla keskeneräisten asioidenkin kanssa. Kuka muisti edes niin pitkälle omaa historiaansa? Ehkä joku muu saattoi niin tehdä, mutta seireenin muisti osasi olla liian usein hyvin valikoiva, mistä syystä muistot pölyyntyivät naisen mielessä melkoisella tahdilla. Eivätkä ne nousseet pintaan kristallin kirkkaina, vaan muistuttivat enemmänkin mutaista lampea, johon kukaan ei halunnut pulahtaa. Monta elämää seireeni oli ehtinyt elämään. Aivan liian monta tarinaa hän oli kirjoittanut itselleen, joten miksi hän vaivautuisi muistamaan kaikkia niistä? Varsinkin tilanteessa, jossa tummaveriköllä oli aina mahdollisuus korvata menneet jollain paljon paremmalla, joten menneitä oli turha jäädä muistelemaan. Silti... Muista aina se minkä jätät jälkeesi, koska se palaa lopulta takaisin luoksesi.

Aallot löivät rantaan pehmeästi, minkä myötä laineiden liplatus oli niin hentoista, että olisi ollut parempi puhua siitä, kuinka aallot ainoastaan kevyesti koskettivat rantahiekkaa. Ne tuskin jättivät jälkeensä mitään muuta merkkiä olemassaolostaan kuin tummemmaksi muuttuvan hiekan. Silti niiden sointu antoi huulille luvan kääntyä hitaasti kohti hymyä. Ilmassa tuoksui suola – meri. Sormenpäät kuin itsestään hipaisivat auringossa lämmennyttä hiekkaa, jonka seireeni tiesi katsomattakin olevan kultaisen ruskeaa. Punertavampaa väriä pintaansa saaneet kasvot pysyivät rentona. Sydän hakkasi rinnassa tasaiseen tahtiin. 

Hän oli kotona. Tai siis lähellä kotia. Nainen pystyi jo lähes tuntemaan sen, kuinka viileä meri vesi hyväili vartaloa ja hän tuntisi olevansa voittamaton. Tyyni meri ulapalla välkkyisi miljoonien timanttien lailla auringonvalossa ja jossain kauaa lokki kirkuisi, kun se oli huomannut vedenpinnan läheisyydessä uiskentelevan kalaparven. Leikkisät delfiinit ilmestyisivät, minkä myötä hän viettäisi jälleen yhden ihastuttavan päivän meren syleilyssä. Kutiseva iho katoaisi, eikä vartalossa tuntuisi minkäänlaista kolotusta, koska rehellisyyden nimissä hän oli pysynyt poissa merestä luvattoman kauan. Kohta se olisi toisin. Hän ei nousisi enää koskaan takaisin maanpinnalle, vaan jäisi ikuisiksi ajoiksi meren suojiin. Huulet kääntyivät entistä varmempaan hymyyn, joka ei tuntunut enää häpeilevän olemassaoloaan alkuunsakaan.

Ficin nimi: Lumisodankäynnistä
Kirjoittaja: Nax
Ikäraja: S
Mukana: Oliver/Percy
Genre: Slice of life

Summary: “Kun kyseessä on tappaminen tai tapetuksi tuleminen, valinta on usein helppo. Sitä opettelee niin hyväksi tappajaksi kuin mahdollista.”

A/N: Sain jouluhaasteessa tropeksi ensin luistelun, joka ei lähtenyt käyntiin millään, eikä toinen arvottu trope lumisotakaan tuntunut sen helpommalta. xD Perciver onneksi pelasti tuumintaa, vaikka voi olla, että tämä teksti vähän kiertää haasteen ideaa. Onpahan ainakin käsitelty osimoilleen fiksusti! 😁 Osallistuu haasteisiin Jouluiset tropet II sekä Otsikoinnin iloja II (tuplayhdyssanaotsikko).



***



“Byätsiih!” Oliver pärskäisi, kun he Percyn kanssa kuljeksivat Tylypahkan lumisilta mailta takaisin linnaan.

“Terveydeksi”, Percy toivotti kohteliaasti.

“Kiitos vain”, Oliver köhähti mahtavan niiskauksen perään. “Vaikken kyllä ollut aikeissa puhua sinulle mitään ainakaan pariin tuntiin.”

Percy katsahti sivusilmällä viime aikoina aiempaa läheisemmäksi tullutta tupatoveriaan, joka piiskasi pipoaan reiteensä pudistellakseen enimpiä lumia turhautuneena puhisten.

“Kuulostipa harvinaisen lapselliselta”, hän totesi silläkin uhalla, että Oliver todella mykkäkouluilisi hänelle koko illan. “Ikään kuin et olisi aikaisemmin hävinnyt lumisotaa.”

“Ei se ollut mitään lumisotaa. Se oli yksi pirskatin teurastus!” Oliver tarkensi happamana. “Sille taisikin olla hyvä syy, mikset ole aikaisemmin juuri liittynyt mukaan.”

“Olen toki. Olemme vain sattuneet kisaamaan samalla puolella, joten liekö ihme, että jotain on jäänyt huomaamatta”, Percy sanoi.

“Ilmeisesti. Olisi pitänyt arvata, että olet yksi perhanan hikipinko joka osa-alueella!”

“Otan tuon kohteliaisuutena”, Percy tokaisi ja pyyhkäisi olkavarsiltaan viimeiset lumihiput heidän saapuessaan linnan sisäpihalle.

“Älä ota”, Oliver murahti. “Ja ne pahuksen veljesi... Mikä teidän perhettä oikein vaivaa?”

“Saanen huomauttaa, että sinä itse olit kovin pontevana ehdottamassa ‘Weasleyt vastaan muut’ -haastetta ja vaadit erikseen minuakin mukaan.”

“Joo, mutta –”

“Vaikka tiesit, että minulla oli kirjoitustehtävä kesken.”

“Joo, mutta –”

“Ja ilmeestäsi oikein näki, miten kuvittelit minun olevan enemmänkin väärään paikkaan päätynyt noviisi kuin joku, jolla todella olisi osaamista lumisodankäynnistä”, Percy vinoili ja seisautti heidän molempien askelluksen. “Sinulla on lunta tuossa.”

“Aha. Oliko vielä muuta?” Oliverilla oli otsaa mulkoilla häntä kulmiensa alta, mutta tämä salli hänen silti tomuttaa lumituhrut hartialtaan.

“Kyllä. Ole hyvä ja tee jotain tuolle häviämisen riipivälle tuskalle ja turhalle dramatiikalle”, Percy pikemminkin pyysi kuin käski. Toki hän tunsi Oliverin egon, temperamentin ja kilpailuhimon harvinaisen hyvin ja oli osannut odottaa moista jurnuilua, mutta rajansa kaikella. Hän, Fred, George ja Ron olivat ehkä pyyhkineet lattiaa Oliverin joukkueella liiankin helposti, mutta minkäs teki.

“En ennen kuin kerrot salaisuutesi”, Oliver haastoi ja nojautui lähemmäs.

“Hmm, henkiinjäämisen palo?” Percy tarjosi vastaukseksi. “Kun kyseessä on tappaminen tai tapetuksi tuleminen, valinta on usein helppo. Sitä opettelee niin hyväksi tappajaksi kuin mahdollista.”

Oliverista näki, että tämä taisteli virnettä vastaan. “Kukas nyt on dramaattinen?”

“Joku, jolle ainakin vielä näytät puhuvan”, Percy virkkoi näperrellessään Oliverin rohkelikkoraidallisen kaulahuivin hapsuja.

“Koettelet onneasi, Weasley.”

“Ilo on minun puolellani, Wood.”

“Hooi! Jatkuu vielä!” kuului jostain kauempaa tuttuakin tutumpi ääni ja samassa muhkea lumipallo lätsähti Oliverin selkään.

“Te senkin –” Oliver oli aikeissa rynnätä kaksosten perään, mutta Percyn käsi syöksähti hänen olkavarrelleen.

“Nopeus, voima ja tarkkuus”, Percy luetteli täsmällisesti. “Ei se vaadi sen enempää.”

“Ei voi olla noin simppeliä. Harjoitusta vain muka?” Oliver puuskahti päätään kallistaen.

“Tismalleen!” Percy virkkoi ja väisti sopivasti toista lumipalloa, joka heidän suuntaansa lennähti.

“Asia selvä.” Oliver naksautti rystysiään ja puhkui samanlaista intoa kuin ennen huispausottelua. “Näytetään noille sontiaisille... Pussaan sinua, jos voitetaan!”

“Ahaa... Entä jos ei voiteta?” Percy hymähti.

“Sitten et taidakaan olla niin taitava lumisodankävijä kuin jo menin kehumaan”, Oliver härnäsi.

“Sietäisit kuule olla hyvilläsi, että taistelemme samalla puolella”, Percy virkkoi kopeasti.

“Totta vie olenkin!” Oliver naurahti, kun he pistivät hölkäksi kohti sisäpihalla odottelevia Frediä ja Georgea. Toista kertaa hän ei taatusti alkaisi lumisotaa Percy Weasleytä vastaan.

Ficin nimi: Downton Abbey 1967
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Downton Abbey
Genre: kevyt drama
Ikäraja: S
Päähenkilö: George Crawley
Tiivistelmä: Äitini oli edistyksellinen, edesmennyt tätini suorastaan vallankumouksellinen ja isoäitini amerikkalainen.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Katsoin uuden Downton Abbey -elokuvan ja se oli ihan kiva, mutta en koskaan tykännyt, mihin suuntaan elokuvissa vietiin Thomasin hahmoa. Minusta hänen matkansa pää hovimestarina Downton Abbeyssa oli täydellinen lopetus. Joten tämä teksti ei ota huomioon elokuvia. Tykkäsin ajatuksesta, minkä Mary mainitsee viimeisen kauden loppupuolella, että Thomas tulee olemaan Georgelle se palvelija, joka Carson oli Marylle. Ja George kasvaa valtavasti muuttuvassa ajassa, jonka muutokset koskevat erityisesti Thomasia. Tutkailin tätä varten jonkin verran brittien sateenkaarioikeuksien historiaa, mutta en referoi niitä hirmuisen syvällisesti. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^


Downton Abbey 1967

Olin todella suuttunut, kun luin, että Turing oli tuomittu. Lapseni tuijottivat minua kuin olisin kasvattanut toisen pään, Emmelie taputteli rauhoittavasti kämmentäni ja jouduin lopulta nousemaan aamiaispöydästä, etten alkaisi heitellä teeastioita. Äitini opetti minut paremmaksi herrasmieheksi, joten marssin ulos tuulettamaan päätäni. Ymmärrykseeni ei vain mahtunut rangaistuksen sivistymättömyys ja jupisin siitä seuraavat pari viikkoa kaikille, mutta lähinnä Barrow’lle, koska perheeni kyllästyi kuuntelemaan minua.

Kaksi vuotta myöhemmin uutisoitiin hänen itsemurhastaan. Tuhlausta, järjetöntä, sydämetöntä ihmiselämän tuhlausta. Niin puhisin Barrow’lle, joka nyökkäili hillittyyn tapaansa.

Äitini oli edistyksellinen, edesmennyt tätini suorastaan vallankumouksellinen ja isoäitini amerikkalainen. En kokenut olevani mitään sen ihmeellisempää, kun tutustuin lordi Arreniin hänen veljensä kuoleman jälkeen. Sitten lehdet alkoivat tietenkin kirjoitella, kuinka asiamme ajaminen veisi maan hornan porteille ja kuinka säädytöntä oli asian käsittely ylähuoneessa. Toimittajat kaivoivat esiin kaiken lisäksi vuosikymmeniä vanhoja juttua äidistäni ja isoisoäidistäni ja heidän värikkäästä menneisyydestään ja kuinka oli selvää, millaisesta suvusta periydyin. Että tämä oli vain uusi lenkki Crawleyn historiassa, joka tahrasi aatelisten maineen. Ikään kuin minä enää sellaisesta välittäisin. Sen tokaisin Emmelielle hänen pohtiessaan, miten lapsiemme tulevaisuuden kävisi näiden juorujen takia ja hörppäsin saman tien Barrow’n tuoman viskin tyhjäksi.

Minulla ollut vanhoja tapoja mitään vastaan, siksi olin mennyt Emmelien kanssa naimisiin. Hän oli vanhaa englantilaista sukua ja liitto oli järkevä, sen lisäksi, että siinä oli rakkautta. Kuten isoisäni ennen minua, päästin uuden sodan jälkeen sairaat toipumaan isoihin saleihimme. Pidin hyvät työntekijät, jotka olivat antaneet lukuisia vuosiaan elämästään talollemme. Valtaosa palvelijoistamme oli niitä, jotka olen tuntenut syntymästäni saakka. Barrow oli minulla henkireikä, enkä tiedä, miten pärjäisin ilman häntä.

Mutta olin myös äitini poika. Jo hyvin pienestä pitäen hän muistutti joka käänteessä, että en saa jäädä jälkeen. Minun pitää liikkua maailman mukana, koska muuten kuolen ennen kuin olen tomua mullan alla. Sijoitin lentoyhtiöihin. Haalin uusinta tekniikkaa mailleni siitä huolimatta, että maatilat pienentyivät. Hankin television. Tiesin, että muutos on loppujen lopuksi hyväksi, vaikka välillä nikottelin vanhimman tyttäreni aina vain lyhyemmille ja lyhyemmille hameenhelmoille. Joka kerta, kun erehdyin sanomaan hänen vaatevalinnoistaan jotain negatiivista, hän kävi hakemassa nenäni eteen kuvan Sybil-tädistäni housut jalassa vuodelta 1913.

Tiesin, että asiat muuttuisivat. Kun Wolfendenin raportti julkaistiin, olin varma, että muutos oli käsillä. Puhuessani tovereideni kanssa hallitukselle raportista, minusta tuntui, että jotain oli tapahtumassa. Meitä ei ollut montaa, mutta tahtomme oli vahva. Canterburyn arkkipiispa oli puolellamme! Kuka järkevä ihminen asettuisi poikkiteloin Canterburyn arkkipiispan kanssa?

Ilmeisesti ylähuone ja alahuone. Raportti ei johtanut mihinkään. Kun tulin takaisin Downton Abbeyyn sen jälkeen, en jaksanut olla vihainen. Olin surullinen. Kerroin Barrow’lle, miten selkärangattomia johtajamme saattoivatkaan olla. Hän kysyi, kuinka moni oli ollut asian puolella. Vastasin, että kuusitoista minun ohellani. Hän sanoi, että se on jo aika monta nikamaa.

Ylähuone eikä alahuone muuttunut, mutta kansalaiset muuttuivat. Kuten tyttäreni, joka juoksi discoteekeissä – sana, joka minun oli pakko lopulta opeteltava lausumaan –, he mukautuivat aikaan, joka oli avoimempi, sallivampi, ystävällisempi. Joten viimein, koska kansa niin pakotti, hallitus taipui. Arren oli lopulta se, joka laati lakiehdotuksen. Se hyväksyttiin ensin ylähuoneessa ja vuosi myöhemmin alahuoneessakin. Koin jonkinlaista ylpeyttä, että ylähuone oli alahuonetta edellä ja vielä suuremmalla kannatuksella. Mutta unohdin sen nopeasti. Olin vain onnellinen. Emmelie oli onnellinen puolestani. Lapseni kysyivät, miksi siinä kesti niin kauan. Barrow hymyili rypyt silmiensä ympärillä kiristyen.

Eihän se ollut loppu, ei tietenkään. Dekriminalisointi oli vasta ensimmäinen askel. Mutta minusta tuntui, että saatoin hengittää, kuin koko maassa saattoi hengittää. Muutama viikko lakimuutoksen tultua voimaan Barrow pyysi, että saisi muuttaa yhteen mökeistämme erään kylässä asuvan ystävänsä kanssa. Mökkejä oli tyhjillään, joten sallin sen. Emmelie oli alkuun kauhistunut ja minun oli vaikea ymmärtää miksi, mutta rauhoittelin häntä siitä huolimatta. Elämämme ei muuttunut piirun vertaa, vaikka Barrow ei asuisi kartanossa. Kunhan Emmelie huomasi sen tulevien viikkojen aikana, hän unohti asian.

Kuulin paljon myöhemmin, että Barrow’n ystävä oli aikoinaan ollut lakeijana Downton Abbeyssa pienen hetken ensimmäisen sodan jälkeen. Olin ollut muutaman vuoden ikäinen, kun hän oli lopettanut, eikä minulla ollut hänestä muistikuvia. En myöskään saanut selville, mikä hänet oli ajanut kartanosta ja lopulta kylästä, jonne hän tosin oli palannut niihin aikoihin, kun Barrow oli loukkaantunut. Silloin hieman ennen kuin tämä oli aloittanut hovimestarina kartanossa. Siitä asti Barrow’n ystävä oli työskennellyt pienessä puodissa kylässä ja asunut sen yläpuolella.

Luulen, että kun Barrow on liian vanha hovimestariksi, en hanki uutta. En pärjäisi ilman Barrow’ta, eikä hän ole korvattavissa. Tämä on uusi luku ja siinä luvussa minulla ei ole olemassa hovimestaria, jos hänen nimensä ei ole Barrow.

Linne, Jamesin vanhemmat jäävät tosiaan todella vähälle huomiolle canonissa, ja olisi kiva tietää enemmän koko Potterien suvusta, vaikkeivat he kerenneetkään olemaan osa Harryn elämää. En oikein itsekään tiedä, missä tuonpuoleisuuden sokkeloissa Jamesin vanhemmat tarkalleen olivat, kun James ja Lily sinne pelmahtivat, enkä tiedä, tietävätköhän he kunnolla itsekään. Kiitos paljon kommentista!

Tippi, tuonpuoleisen pohtiminen on kyllä kiehtovaa ihan jo HP-näkökulmasta. Ja etenkin näin tuoreeltaan tuonpuoleisuuteen tulleelle kuin Jamesille tuonpuoleisuudessa oleminen on varmasti outoa, kun ennen ihan tavallisilta tuntuvat asiat eivät enää olekaan olemassa, eikä esimerkiksi hengittäminen onnistu tai ole edes tarpeellista. Tosi kiva kuulla, että tästä välittyi tietynlainen koruttomuus ja tuonpuoleisuuden hiljaisuus, juuri sellaista tunnelmaa tässä vähän pyrinkin välittämään! Kiitos hirmu paljon kommentista!

rosegold, joo näin normiarkea eläessä sitä harvoin tulee pohdittua, miltä tuntuu, jos aikaa ei yhtäkkiä olekaan. Siinä on Jamesilla ja Lilylla hetki opittavaa! Kiitos paljon kommentista, kiva kuulla, että tämä oli mieleen!

Altais, olen ihan samaa mieltä, Kelmit ja Kelmien aikakausi on tosi mielenkiintoista HP-maailmassa! Osittain varmaan senkin takia, että niistä tiedetään jotain sieltä täältä, mutta ei kuitenkaan mitään suurempaa kokonaiskuvaa, mikä sitten antaa hyvin tilaa leikitellä ja muokkailla hahmojen tarinoita haluamiinsa suuntiin. Tuonpuoleisuutta on tosi jännä pohtia ihan jo näin HP-kontekstista, vaikka aivot tahtovatkin mennä aina solmuun, kun miettii vaikka sitä, millaista ajattomuus on. Näen itsekin Jamesin vanhemmat hyvin rakastavina ja lämpiminä hahmoina, joten siinä mielessä Jamesille oli varmasti helpotus, että hän pääsi näkemään heidät uudelleen, kun taas Jamesin vanhemmat eivät varmastikaan olisi halunneet nähdä poikaansa vielä. Mutta kuten sanoit, ei kuolleena varmastikaan voi jäädä pitkäksi aikaa paikoilleen, vaan on pakko jatkaa matkaa ja päästää irti elävien maailmasta. Kiitos hirmu paljon kommentista!

Rowena, joo Fleamont ja Euphemia ovat kiehtovia hahmoja kirjoittaa, vaikka se tapahtuikin tässä kohtaa vain tuonpuoleisessa! On varmasti jäätävä tunne joutua odottelemaan, tuleeko Harry vanhempiensa perässä varsinkin, kun James ja Lily antoivat kaikkensa sen eteen, että Harry selviäisi. Ja vaikka heitä varmasti vähän helpottikin tieto siitä, että Harry ei seurannut heitä, ei ole helppoa päästää irti ja jatkaa epätietoisuudessa sen suhteen, mitä Harrylle käy ja kuka hänestä nyt pitää huolta. Kiitos tosi paljon kommentista!