Ficin nimi: Martha saa vieraan

Ikäraja: S

Genre/trope: slice of life, nuoruuden kipuilut

A/N: Olen edelleen hyvin syvällä Liikkuva Linna-kuopassa enkä halua täältä pois xD Tekstissä esiintyy hahmoja enimmäkseen kirjasta, joten pelkän leffan perusteella tästä ei saa paljoa irti. Toivottavasti kuitenkin viihdyt hyvin tekstin parissa!

Tyttö kietoi kätensä höyryävän mukin ympärille ja puhalsi teehen, joka oli vielä liian kuumaa juotavaksi.

Martha kaatoi itselleenkin kupillisen ja istahti sitten pöydän ääreen. “Sekoita siihen toki hunajaa, se auttaa, jos vilustut”, hän neuvoi ja ja ojensi tytölle hunajapurkin. Rouva Fairfax lähetti hänelle jatkuvasti purkillisia, olihan hänellä jo kolme lasta ja neljäs tulossa.

Tyttö tarttui purkkiin ja avasi sen epävarmasti kuin ei olisi tottunut käsittelemään moisia esineitä. Hän pudotti lusikallisen hunajaa teehensä ja sekoitti niin, että teehen syntyi pyörre. Martha laittoi hiukan omaansakin ja vilkaisi ulos ikkunasta. Sade valui edelleen maahan lakkaamattomana harmaana verhona ja rummutti kattoa. Onneksi Michael oli korjannut talon loitsuilla juuri viime kesänä.

Odotellessaan teen jäähtymistä Martha tarkasteli vierastaan. Tyttö oli hyvin nuori, ei varmasti kahtakymmentä täyttänyt, ja hyvin kaunis. Hänen vaaleat hiuksensa olivat hiljalleen alkaneet kuivua ja kihartuivat itsestään korkkiruuveille. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, hiukan pisamia ja hymykuoppa oikeassa poskessa. Ihailijoita tältä ei varmasti puuttunut. Marthalle tulivat mieleen ajat, kun hän oli ollut Cesarin puodissa opissa ja näyttänyt edelleen Lettieltä. Kumma kyllä, ihailijat eivät olleet kaikonneet senkään jälkeen kun hän oli alkanut näyttää itseltään. Michael oli lopulta vaatinut Howlia opettamaan hänelle muutaman kirouksen ja käyttänyt niitä liian innokkaisiin ihailijoihin aina kun he kävelivät yhdessä ulkona.

“Haluaisitko kertoa, mistä tulet?” Martha kysyi, vaikka olikin aika varma, että tiesi jo. Hänen taikuutensa ei ollut sen heikompaa kuin Sophien ja Lettienkään, vaikka hän käyttikin sitä enimmäkseen kotiaskareisiin. Kasvettuaan kahden noidan kanssa Martha oli saanut tarpeekseen taikuudesta jo pienenä. Hän ihmetteli edelleen sitä, että oli ottanut velhon aviomiehekseen, mutta ehkä se kulki suvussa.

Tyttö pudisti päätään. “Minä…olin vain ohikulkumatkalla, kun sade yllätti.”

Martha hymyili ja pidättäytyi sanomasta, että Chippingin laaksoon ei noin vain eksytty. Heidän talonsa ei ollut kaukana kaupungista, mutta yksikään suuri tie ei kulkenut siitä ohi. Jos Michaelia laiskotti, hän käytti seitsemän peninkulman saappaita mennessään töihin.

He olivat hetken hiljaa. Martha nousi ja kurkisti leipätaikinaansa. Se oli noussut, mutta ei niin paljon kuin hän olisi halunnut. Hän mutisi pienen taian ja toivoi taas, että hänellä olisi Sophien lahja, millä saada mikä tahansa tottelemaan tahtoaan. Mutta kenties hän olisi sitten päätynyt elävien leipäpoikien keskelle, ja hän halusi mieluummin saada ihmislapsia.

“Sinä olet noita.”

Martha vilkaisi vierastaan. Tyttö tiiraili häntä epäluuloisesti vanhan shaalin kätköistä. Tämän oma hieno viitta oli kuivumassa naulakossa.

“Niin olen”, Martha sanoi yksinkertaisesti. “Vaikka en käytäkään taikuutta kuin kotitöissä ja puutarhassa. Mieheni on velho. Hän tulee pian töistä kotiin.”

“Miehesi on velho”, tyttö toisti ja hänen äänessään oli ripaus halveksuntaa ja ehkä sääliä. “Mutta sinä vain…teet kotitöitä?”

Martha hymyili. Hän kantoi leipätaikinan pöydälle, istui alas ja tarttui taas teekuppiinsa. “Minulla on kolme lasta ja neljäs tulossa”, hän vastasi rauhallisesti. “Kyllä, minä hoidan kotia ja mieheni käy töissä. Me teimme tämän sopimuksen jo kauan sitten, kun olimme kumpikin vielä opissa.”

Tyttö tuijotti häntä kulmat kurtussa. Martha tukahdutti halunsa pudistella päätään. Tyttö muistutti häntä taas Caesarista, niistä tytöistä jotka vannoivat, etteivät koskaan menisi naimisiin. “Mutta sinä voisit myös tehdä työtä”, tyttö intti. “Voisit olla oikea noita, voisit…voisit tehdä ihan mitä tahansa!”

Martha siemaisi teetään. Se oli oikeastaan aika hyvää, lahja heidän eksoottisilta naapureiltaan. “Niin voisin”, hän sanoi reippaasti. “Voisin olla hovivelhon vaimo ja loihtia esineitä elämään. Voisin olla hovivelhon opissa. Voisin harjoitella vuosikymmeniä ja olla lopulta niin taitava, että velhot ja noidat ympäri maailman jonottaisivat päästäkseni minulle oppiin. Tai voisin tehdä sopimuksen tulidemonin kanssa ja saada sellaiset voimat, että ihmiset eivät uskaltaisi sanoa nimeäni ääneen.” Vauva potkaisi ja Martha laski kätensä naurahtaen vatsalleen. “Tai voisin mennä naimisiin”, hän sanoi lempeästi. “Ja saada oman kodin ja puutarhan ja aviomiehen.”

Tyttö katseli häntä hämmästyneenä. Martha ei voinut olla nauramatta tämän ilmeelle. “Vanhin sisareni on naimisissa hovivelhon kanssa ja asuu liikkuvassa linnassa”, hän sanoi ja nousi hakemaan jauhopurkin. “Hän tuntee paljon kuninkaallisia, enimmäkseen prinsessoja, ja häntä kutsutaan usein auttamaan maagisissa ongelmissa. Silloin hän jättää lapsensa miehensä ja tämän tulidemonin hoiviin. Toinen sisareni taas”, hän kantoi jauhopurkin pöydälle ja sirotteli hiukan sen kannelle, “on naimisissa toisen hovivelhon kanssa, ja hänen taikuutensa on niin väkevää, että kuningas on aikeissa tehdä hänestä ensimmäisen hovinoitansa. Silloin heidän on kyllä hankittava lastenvahti.”

Tyttö katseli häntä hämmästyneenä. Martha virnisti hänelle ja kaatoi leipätaikinan pöydälle.

Juuri silloin ovi kolahti ja pian Michael astui keittiöön ravistaen vesipisaroita tummista hiuksistaan. “Siellä on kamala keli”, hän sanoi ja harppoi antamaan Marthalle suukon. Vasta sitten hän huomasi heidän vieraansa. “Tuota, päivää, neiti…”

“Neiti käveli ohi ja tuli hetkeksi sadetta pitämään”, Martha sanoi päättäväisesti. Michael katsoi häntä hetken hämmästyneenä, mutta vilkaisi sitten tytön märkiä hiuksia ja nyreää ilmettä ja käänsi sitten katseensa naulakossa roikkuvaan viittaan.  Tummat silmät välähtivät, kun hän tajusi totuuden. Kukaan ei voinut viettää nuoruusvuosiaan turhamaisen velhon ja tämän tulidemonin kanssa oppimatta taitavaksi päättelijäksi. Mutta Michael ei sanonut mitään ja Martha rakasti häntä siitä hyvästä.

“Nukkuvatko pojat?” Michael kysyi sitten arkisesti, ja vilkaisi yläkertaan, jossa oli ihastuttavan hiljaista. Martha nyökkäsi. “Kävisitkö vilkaisemassa heitä?” hän pyysi ja alkoi vaivata leipätaikinaa. “Heidän pitäisi kohta herätä.”

Michael nyökkäsi, antoi Marthalle toisen suukon ja lähti kohti yläkertaa. Tyttö katseli tämän perään kulmat kurtussa kuin kiukkuisella siilillä.

Sade takoi edelleen kattoa, mutta muuten keittiössä oli hiljaista. Martha alkoi pyöritellä taikinasta leipiä. Tyttö piirteli sormenpäällään jauhoon.

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden. “Sinulla on mukava mies.”

“Ajattelen mielelläni niin”, Martha sanoi tyynesti. Hän pyöritti viimeisen sämpylän ja heitti puhtaan liinan leipien päälle.

“Mutta mitä hän sanoisi…jos sinä haluaisitkin mennä töihin? Olla noita?”

“Kyllä minä varmasti vielä menenkin”, Martha sanoi. “Kunhan tämä lapsi syntyy, alan taas auttaa Michaelia kirjanpidossa ja muuta. Hämmästyttävää kyllä, velhot ovat usein toivottomia matematiikassa.”

Tyttö pureskeli huultaan. “Miten vanha sinä olit kun menit naimisiin?”

“Kahdeksantoista”, Martha vastasi. “Olisin halunnut mennä jo aiemmin, mutta äitini ja siskoni kielsivät ehdottomasti, ja Michaelinkin täytyi saada oppinsa loppuun. Menimme naimisiin kahdeksantoistavuotissyntymäpäivänäni.”

“Minä olen jo yhdeksäntoista”, tyttö sanoi uhmakkaasti. “Enkä ole vieläkään naimisissa.”

“Sinä olet vielä nuori”, Martha sanoi hilpeästi. “Minä rakastuin Michaeliin kun olin viisitoista, mutta siskoillani kesti kauemmin. Katsele vain rauhassa ympärillesi.”

“En minä saa katsoa rauhassa ympärilleni”, tyttö kivahti. “Minut–”

Sitten hän sulki suunsa, kuin olisi pelännyt sanojen muuten purkautuvan ulos. Martha huokasi. Sophie olisi ollut niin paljon parempi tässä.

“On kenties kihlattu jollekulle, jonka kanssa et tahdo mennä naimisiin?”

Prinsessa tuijotti häntä ja laski sitten katseensa jauhoiseen pöydänkanteen. “Etelä-Norlannin prinssi Winstonille”, hän mutisi.

Martha suipisti suutaan. “Hmm. Paha juttu. Oletko tavannut kyseistä prinssiä?”

“No en!” prinsessa Valeria kivahti. “Isä vain ilmoitti asian ihan niin kuin se olisi sillä selvä!”

Martha pudisteli päätään. “Kaikella kunnioituksella kuninkaallista isääsi kohtaan, se oli pahasti tehty. Hänen olisi pitänyt kysyä sinun mielipidettäsi ensin. Mutta”, hän lisäsi, kun Valeria nyökkäsi uhmakkaasti, “karkaaminen ja ympäri Ingarya juokseminen ei sekään ole kovin hyvä tapa selvitä tilanteesta. Isäsi ei oikeastaan voi pakottaa sinua naimisiin, mutta hän voi laittaa hovivelhot–”

Juuri silloin ovi kiskaistiin auki ja häikäisevään, mutta varsin vettyneeseen violettiin pukuun asustautunut velho marssi sisään. “Michael” hän kailotti aivan kuin hänen oppipoikansa olisi edelleen keskenkasvuinen eikä kolmen lapsen isä ja täysikasvuinen velho. Sitten hän huomasi Marthan. “Martha, olen pahoillani kun tulen sisään näin mutta–”

“Hei, Howl”, Martha tervehti iloisesti lankoaan. Howl tuijotti häntä suu auki ja käänsi sitten katseensa prinsessaan, joka katsoi häntä kädet puuskassa. “Minä en tule takaisin”, hän ilmoitti tiukasti.

“Voi, kyllä tulette, teidän kuninkaallinen korkeutenne”, Howl kivahti ärtyneenä. “Isänne–”

“Ymmärtää varmasti viivästymisen”, Howlin perässä sisään tullut, huomattavasti järkevämmin pukeutunut nainen lopetti lauseen. “Martha, mahtaisiko tuosta leipäpellistä riittää meillekin?”



Ingaryn kuningas, joka oli juuri luonut uuden hovinoidan pestin, alkoi hiljalleen pohtia, pitäisikö hänen luoda toinenkin.

Hän oli saanut tyttärensä takaisin, aivan kuten oli toivonutkin. Mutta tyttären mukana olivat tulleet kaikki kolme Hatterin sisarusta, ja kaikilla heistä oli muutama painava sananen sanottavanaan.

Sophie Pendragon oli sentään ollut jollain lailla diplomaattinen. Hän oli selittänyt lempeästi, mutta tavalla joka sai kuninkaan tuntemaan itsensä yhdeksi hänen lumotuista esineistään, että Valerian reaktio oli oikeastaan ainut mahdollinen. Sitten hän ehdotti, että prinsessa lähtisi matkalle Etelä-Norlantiin tulevaa aviomiestään tapaamaan, ja prinssi saisi tehdä vastaavan matkan morsiamensa luo. Jos tämä ei tekisi niin, Sophie huomautti, ainakin tämän todellinen luonne olisi heille kaikille selvillä.

Kuninkaan uusi hovinoita ei ollut lainkaan niin diplomaattinen. Hän ilmoitti, että koska Valerialla ei ollut äitiä, hän tarvitsi “naisellista ohjausta” jota hän aikoi tästä lähtien tälle tarjota. Kuningas ei ollut varma, pitikö ideasta. Se tuntui sisältävän paljon enemmän kirouksia kuin pukujen valitsemista ja kauneudenhoitovinkkejä.

Kolmanneksi paikalle tuli nuorin sisar, Martha Fisher, joka tuntui kuninkaasta vähiten uhkaavalta. Tämä oli kotiäiti, joka tuoksui leivältä ja tarjosi tilanteeseen tervettä järkeä. Kuningas ei lainkaan halveksinut tervettä järkeä. Hän päätti, että Valeria saisi paeta Fishereiden luo milloin vain halusi.

Lopulta Valeria matkusti Etelä-Norlantiin Lettien kanssa, ja tapasi siellä prinssin, joka oli vielä prinsessaakin hermostuneempi ja yritti tehdä vaikutuksen kehnoilla taikatempuillaan. Valeria oli jo antamassa periksi ja karkaamassa uudelleen, kun he joutuivat yhteisellä huviretkellä peikkojen yllättämäksi ja päätyivät yhteiseen seikkailuun.

Mutta se oli toinen tarina se, Martha ajatteli keittiössään. Hänellä oli munkkitaikina nousemassa ja talo täynnä sekä siskojen että omia lapsia.

Meldis: Kiitos kommentista! Luin Huispaus kautta aikojen -kirjan vasta viime vuonna ja siitä löytyi onneksi uusia hahmoja ja sivulauseita, joista ficata. Virkehaastehaasteessa oli aika vähän sanoja tällä kierroksella, joten nopeatempoisuus on hieman tahatontakin, mutta sopi onneksi juoneen.

Ygritte: Kiitos kommentista! Huispaus kautta aikojen -kirjasta löytyy vaikka mitä mielenkiintoista. Lyöjän läksyn tärkein läksy on juuri tuo "tuhoa etsijä", jonka laitoin otsikkoon. Vaikka se onkin ihan järkevä neuvo pelillisesti, minulle tuli kirjoittaja-Rymistyiristä vähän sekopäinen mielikuva. Veljen opit kuitenkin varmasti ainakin kovettivat Rufusta kohti aurori- ja taikaministeriuraa, jos huispauksesta menikin maku.

Odo: Kiitos kommentista! Tykkään itsekin huispauksesta hirveästi! Rufus Rymistyirin nuoruusvuosista ei tiedetä yhtään mitään, joten keksin ihan vaan itse, että hän olisi nuoruudessaan pelannut huispausta (ja ollut Rohkelikon tuvassa). Canonissa hän ontuu ja mietin, että se voisi olla seurausta huispausvammasta. Jos Virkehaasteessa olisi ollut enemmän sanoja, olisin kirjoittanut ryhmyn osumaan hänen polveensa. Onneksi hänen kannaltaan ei ollut!

Meikä haistoi ihmislihan Hannibalin ja kipitti pikaisesti paikalle, ja vitsi miten herkullinen pikku teksti tämä olikaan! Mä tykkään tosi paljon Italian miljööstä tässä fandomissa ja ilahduin, kun tässä oli sitä tarjolla. Ja mikä parasta, pröystäilevä sosiaalinen tilanne jossa on pikkuiset draaman ainesosat tarjottimella, ah, toinen mun ehdoton lempparijuttu tässä fandomissa! Mikäs sen parempaa kuin Will jankkaamassa jotain päänsisäistä haistavittua kaikille ja tuomitsemassa niitä kaikessa hiljaisuudessa samaan aikaan kuin Hannibal on sosiaalinen perhonen ja hurmaa kaikki :3 Tästä tuli jotenkin ihanan nostalginen ja lämpöinen tunne, tässä oli lyhyeksi tekstiksi tosi paljon kaikkia kivoja pikku yksityiskohtia ja klassisia fandomin "the juttuja" jotka vaan sai hymyilemään. Mä virnuilin kovastikin sille että Will arveli saavansa mahdollisesti jonkin palkinnon kärsivällisestä kärsimyksestään korkeakulttuurin parissa ja täytyy myöntää että mun likainen mieli vei ensimmäisenä ihan muihin asioihin kuin rasvaiseen pikaruokaan, heh.

tekstissä vieraillaan nakkikioskilla/dinerissä/pikaruokaravintolassa

Gasp, vitsi mikä painajainen Hannibalille! Unohtuikohan genrelistauksesta horror?

Kiitos tästä, toivottavasti kirjoitat vielä lisää tästä fandomista koska tätä herkkua tarvitaan Finiin ehdottomasti lisää!

Ihanaa, huispausficci! Ja vieläpä huispausta alusta loppuun!! ♥ Rakastan huispauskohtauksia, vaikka olen kuullut, ettei jotkut lämpene niille (tai taistelukohtauksille, ruuan yltiöpäiselle kuvailulle tai Tolkien-henkiselle maisemanmaalailulle, joista myös pidänXD). Oli siis huippua pongata tämä Tuhoa etsijä!-ficcisi En muista yhtään, mitä kaikkea Huispaus kautta aikojen kirjassa on, mutta kiva että käytit sitä inspiraationa. En myöskään tiennyt, ellet sitten juuri keksinyt sitä muutenkin, että Rufus oli etsijä/huispaaja ylipäätään. Hauska juttu kuitenkin. Tykkään, että oot valinnut tähän hyvni harvinaisen hahmon (Brutus) ja myöskin vähän kerrotun (Rufus) hahmon nuoruutta. Kiitos tästä!!

Virkehaasteenkin olit saanut loistavasti nappiin tällä. Hienoa työtä! Ei tuntunut yksikään sana päälleliimatulta, joten silloin se on oikein oivallinen. (Oon ollu tosi ilonen lukiessani Virkehaasteen-tekstejä, ne on niin erilaisia, mut kaikki tosi hyvin tehtyjä ja kivoja.)

Kiva, että linkkasit tämän :3 ♥ Tulin sitten iltapalalla lukeneeksi ja ilahduin siitä, miten leppoisa tämä oli, vaikka Valvatilla olikin ongelma. Onneksi ongelma taisi ratketa ja tykkäsin tuosta, että Yennefer lopussa on silleen, voisitko vaan tulla jo-asenteella. Olen itse asiassa aina katsellut Noituri-ficcejä, mutta koska en ole sisällä sarjassa, enkä pelissäkään (vaikka se onkin mun ikuisuusprojekti), en useinkaan tule niitä lukeneeksi. Vaikka kirjat oon kyllä kuunnellut joitain vuosia sitten! Modern AU on mulle todella vieras maaperä, joten tulipahan tämän lukiessa korkattua tavallaan jotain uuttakin. Geralt/Valvatti/Yennefer kuulosti tosi hyvältä jo kun linkkasit ja vaikka Valvatti onkin huippu ja hyvin kirjoitettu, pidin siitä, miten Yennefer oli tuossa lopussa ja tanssissa vetämässä kuin pässiä narussa jne. Geralt jäi minusta vähän sivuun, paitsi Valvatin ajatuksissa se oli kyllä täysin mukana, mutta sellainenhan Geralt vähän on ettei tee itsestään numeroa.

Ikivihreät huvitti, enpä olisi osannut Modern AU:sta huolimatta ajatella, että siellä soisi Autiotalo Leiritunnelmaakin olit kuvaillut hyvin. Jäin kuitenkin miettimään, minkä ikäisiksi olit ajatellut hahmot, kun ne leireili? Mulle se ehkä jäi vähän epäselväksi, mutta eipä se haitannut lukemista! Kolme tähdenlentoa vaikutti ihanalta, taianomaiselta hetkeltä. Eiköhän Valvatin loppuyökin oli jollain tavalla taianomainen?