Onko joku lukenut/kuunnellut kirjan Varpusten kilpi (kirjailija Devney Perry)? Olen kuunnellut sitä nyt n. 4 tuntia (jäljellä n. 10h, kun kuuntelen 1,25x nopeudella) ja Readmore sanoisi mun olevan 27% kohdalla. En tiedä, onko äänikirjaluvut samat kuin fyysisessä painoksessa, mutta jos se auttaa, olen luvussa 16 menossa. Lähinnä kysymykseni on, milloin kirja oikeastaan pääsee "alkuun"? Toki tässä oli yksi isompi juonenkäänne, mikä laittoi hommat rullaamaan, mutta muuten mielestäni pyörii itsensä toistamisen ympärillä. Kohtaukset ovat hyvin samantyylisiä, pikkuisen eri paikassa, hieman eri dialogilla, mutta välillä (ainakin luulen), että tarina toistaa jopa hyvin samanlailla jo lausetasollakin itseään. Tietyn toiston ymmärrän, mutta tämä on jo aika pitkälle mentyä, eikä voi kutsua enää tehokeinoksi saada lukija tajuamaan, mitä toistolla sitten haetaan. Ei tämä nyt varsinaisesti huonoin mahdollinen kirja ole, mutta ei tätä kyllä kauaa enää jaksa, jos tämä ei tästä "etene", mutta eteneekö se? Idea sinällään on kiinnostava ja olen kuullut, että tästä on tykätty, kun on tykätty myös Emarionin saagasta (Penn Colen kirjasarja, josta suomennettu Ikiliekin kipinä ja Ikiliekin hehku), josta puhun kohta enemmän, mutta kun siitä taas ristiriitaisista tunnelmistani huolimatta tykkäsin. Mietin, onko Varpusten  kilvenkin kanssa sama, että joojoo liekköhän oon kohderyhmää ja plaah ja sitten yhtä voi jumpea.

Emarionin saagan kahdesta ekasta osasta Ikiliekin kipinä ja Ikiliekin hehku tosiaan tykkäsin. Eka osa loppui sen verran jännittävästi, että HETI piti päästä kakkososan kimppuun, vaikka koko kirjan olin vähän jahkaillut, olenko sen kohderyhmää. Se oli silti sen verran viihdyttävä, etten jättänyt kesken, enkä onneksi jättänyt. Toki ekan osan epilogi ja bonusluku lässäytti vähän sen VOI JUMPEN siitä itse tarinan lopusta, että ehkä olisin pärjännyt paremmin ilman niitä. Tokassa osassa koin värikkään tunneskaalan kiukuspuuskista ihastuksiin ja päädyin taas tulokseen, että kyllä sekin on viihdyttävä (vaikka ei mikään timanttisin kirja olekaan ja osa jutuista tuntuu niin ilmiselviltä, että päähenkilön on oltava idiootti, kun "ei tajua" yhtä sun toista, mutta kiva päähenkilö se on silti... ). Nyt odottelen sitten kuumeisesti jännittävän tokan osan lopun jälkeen kolmatta osaa, joka taitaa tulla äänikirjana 8. joulukuuta, jos en muista väärin. Myös tokan osan kohdalla epilogi ja bonusluku oli vähän plaah, joskin tässä tokassa bonusluku oli vähän parempi kui ekassa, luulisin.

Onko nämä nyt sitä romantasiaa, joka on nyt räjäyttänyt pankin? Aiempi kokemukseni on ollut Danielle L. Jensenin Vereen tatuoitu, jossa korvia punotti ja välillä teki mieli huutaa, että kädet pois hameen alta ja taistelkaa, mutta eihän ne niin tietenkään tehneet. Tavallaan sekin oli toisaalta sen verran viihdyttävä, että toka osa menee varmaan myös (joskus)  kuunteluun. Toinen kokemukseni on yhä puolitiessä oleva Kahden veren tytär S. K. Rostedilta, joka taas löi läpi Suomen ensimmäisenä romantasiana ihan villeillä myynneillä. Se on ollut aika hyvä, mutta tosiaan vielä puolitiessä, vaikka ajattelinkin lukea sen vielä tänä vuonna loppuun. Tavallaan nämä on olleet kaikki (miinus ehkä Varpusten kilpi tähän asti) ihan viihdyttäviä ja jollain tapaa hyvinkin mukaansa tempaavia ja piristävää vaihtelua lanu-fantasialle, jota enimmäkseen tulee luettua.

Toki kaipaisin jotain stand alonea tai edes lyhyempiin osiin jaettua aikuisten fantasiaa, joka ei nyt ehkä olisi sitä romantasiaa, jossa huomaan jo tällä kokemuksella tiettyä kaavamaisuutta. Oon tykännyt esim. Noitureista (Adrzej Sapkowskin) ja Robin Hobbin Näkijän tarusta ja Hobbilla riittäs kyllä luettavaa/kuunneltavaa PITKÄKSI aikaa, mutta vähän hengästyttää ajatuskin niistä järkäleistä.

Nyt odotan kovasti Elina Pitkäkankaan Merentakaista. Tykkäsin myös Sangista ja Naraka odottaa vielä lukemista! Tavoite olisi lukea Suzanne Collinsin uusin Nälkäpeli Elonkorjuun sarastus ennen leffaa, sitten jos saisi nuo keskeneräiset kirjansa loppuun tältä vuodelta, nii mainittu Kahden veren tytär, Mari Renkon Helmisormus kirjekuoressa ja Vehka Kurjenmiekan Leinikki Tuuloksen vihastumisoppi. Kaikki on kyllä kivoja, vaikka ovatkin olleet jo jonkun aikaa kesken, mutta ehkä yöpöytä tyhjenisi vuoden loppuun mennessä ja ensivuonna ehkä yrittäisi aina kirja kerrallaan lukea.

Mun pitää varmaan etsiä noita sun Ron/Draco ficcejä, koska en muista olenko kuinka monta lukenut. Jotkut ficit olen lukenut, mutta varmaankaan osaa en, kun oli vähäisempää lukeminen jossakin välissä Potterien puolella ja keskittyi enemmän RPF:n puoleen.

Mutta se siitä ja tähän osaan. Jei, Draco oli menossa niihin kisoihin niin kuin arvelinkin, mutta porttiavain heitti hänet sopivasti Romaniaan. Harmi toisaalta, jos Dracolta menee huispauskisat sivu suun, mutta mua kyllä kiinnostaa silti enemmän interaktio Charlien kanssa. Mä muuten nyt aloin odottaa, että Charlie tutustuttaa Dracon johonkin lohikäärmeeseen. En tiedä miksen sitä heti ekaksi ajatellut. Se tulee aina ekaksi mieleen Pottereista ja Romaniasta. Muutoinhan Romaniasta tulee mieleen Transilvania ja vampyyrit. Charlie jotenkin vaikuttaa tyypiltä, joka on tehnyt kaikenlaista eikä hätkähdä vähästä. Joku pihaan pölähtävä Draco ei ole mitään lohikäärmeisiin verrattuna. 

A/N: Nyt ollaankin jännien aikojen äärellä, kun valmiita lukuja on enää 22. lukuun asti (ja 21. ja 22. luvut on sen verran lyhyitä, etten tiedä, oliko niiden joskus tarkoitus olla pidempiäkin XD). Se tarkoittaisi että valmista olisi vielä kahden julkaisun verran (19. ja 20. sekä 21. ja 22.), ja se taas tarkoittaa, että minun pitäisi palailla tämän kirjoittamisen pariin. Toivottakaa onnea!

---

17.

Draco poistui paikalta,
jätti taakseen Lööperin
Weasleyn (etenkin Weasleyn)

Puna korventaa kasvoja,
suuttumus kirvelee
polttaa,
huutaa

Mutta Draco on vaiti,
kun juoksee ulos
kurssihuoneesta
(kuin mikäkin kakara)

Hän ei kuitenkaan unohda
sitä Weasleyn ilmettä

vaikeasti tulkittavaa

Miksi Lööperi löpisee
kaikkea turhaa

Eihän Draco ole
sitä, mitä
Lööperi Lovekiva
väittää

(Ainakaan heille)


18.

Harry katsoo minuun
ymmärtävästi

(mutta ei Harry ymmärrä)

Tarkoittaa, ettei minulle ole hätää
ja kyllä asiat järjestyy
Hermionen kanssa

Minua vaivaa,
että Harryllekin olen vain
toinen meistä,
ja se, joka on Ginnyn veli

Missä kohtaa sekin
ystävyys oikeastaan kariutui
silloinko, kun –

rotta nakersi talon rakenteita
vai jo ennen
sitä?
 

Tervetuloa mukaan, rosegold!

Luku 3 – Uutinen

Seuraavana päivänä Cantin huomasi jälleen tuijottavansa lausetta sivulla ilman, että olisi osannut sanoa, mitä siinä luki. Hänen eteensä levitetyt asiakirjat käsittelivät satamien verotuloja ja kauppareittien muutoksia. Aihetta, joka tavallisesti olisi pitänyt hänen huomionsa vaivatta pitkiäkin aikoja, mutta nyt sanat tuntuivat liukuvan hänen silmiensä ohi jättämättä jälkeensä mitään. Hän kastoi kynän musteeseen, kirjoitti muutaman rivin raporttiin ja pysähtyi jälleen tuijottamaan paperia.

Hän oli edellisenä päivänä keskustellut Arramehin kanssa, kuten Eerika oli ehdottanut, ja se oli mennyt paremmin kuin hän oli saattanut kuvitellakaan. Miten hän oli saattanut vuosien ajan ohittaa niin yksinkertaisen ja itsestään selvän asian? Hänestä tuntui, että heidän olisi vihdoin mahdollista luoda avioliitostaan jotain syvempää.

Se sai hänet ajattelemaan veljeään, joka ei koskaan saanut mahdollisuutta pitkään avioliittoon. Cantin oli illalla osallistunut Eerikan kanssa Yacilan elämänjuhlaan, kuunnellut ihmisten muistoja ja yrittänyt hyväksyä ajatuksen siitä, ettei enää koskaan näkisi tätä. He olivat aina olleet eripuraisia veljeksinä ja vasta viimeksi nähdessään alkaneet luoda jotain haparoivaa ajatusta sovusta.

Koputus oveen katkaisi hänen ajatuksensa.

"Sisään."

Ovi avautui ja vartija astui sisälle.

"'dor."

"Mitä, 'ca?"

"Ovella on tyttö, joka pyytää päästä puheillenne."

Cantin kurtisti kulmiaan.

"Minä en ole pyytänyt ketään."

Sotilas vilkaisi käytävälle, jossa joku selvästi odotti. Hetken kuluttua hän puhui jälleen.

"Tyttö sanoo, että pyydetyt tytöt odottavat alakerrassa palvelijoiden aulassa kuten käskettiin."

Cantin tuijotti miestä hetken täysin ymmärtämättä. Lopulta hän muisti edellisenä aamuna käymänsä keskustelun orjanaisen kanssa. Hänen oman käskynsä. Silloin se oli tuntunut osuvalta ja välttämättömältä. Nyt hänen mielessään oli niin monta muuta asiaa, että orjien tilanne ei ollut niistä päällimmäinen. Hetken hän harkitsi peruvansa käskynsä.

Hän sulki silmänsä ja päästi lopulta pitkän huokauksen.

"Tietenkin."

Hän nousi pöytänsä äärestä, suoristi takkiaan ja astui käytävään. Sama tyttö odotti oven ulkopuolella kädet siististi ristittyinä edessään.

"Näytä tietä, ’ald."

"Kyllä, 'dor."

He kulkivat linnan käytäviä pitkin alaspäin kohti palvelusväen tiloja. Mitä edemmäs he kulkivat, sitä vaatimattomammiksi ympäröivät käytävät muuttuivat. Koristellut seinävaatteet vaihtuivat kalkittuun kiveen ja paksut matot kuluneisiin lattialankkuihin. Ilma tuntui hieman viileämmältä ja siinä leijui ruoan, tulisijojen ja hikisten ihmisten muodostama tuttu tuoksu.

Palvelijoiden aula sijaitsi suuren keittiön läheisyydessä. Se oli pitkä suorakaiteen muotoinen huone, jossa oli muutamia penkkejä seinustoilla sekä pitkä pöytä, jonka ääressä orjat tavallisesti söivät ateriansa ja suorittivat pöytätilaa tarvitsevia töitä. Nyt huoneessa vallitsi epätavallinen hiljaisuus.

Cantinin astuessa sisään kaikki katseet kääntyivät välittömästi häneen ja seuraavassa hetkessä päät painuivat alas. Huoneessa oli yksitoista tyttöä ja heidän kesken vallitsi jäykkyys, joka sai aikaan painostavan tunnelman. Muutamat seisoivat seinän vieressä kädet tiukasti yhteen puristettuina, toiset olivat nousseet penkeiltä seisomaan niin suorina ja liikkumattomina, että näyttivät melkein pidättävän hengitystään. Kukaan ei puhunut mitään. Katseet pysyttelivät visusti lattiassa, eikä yksikään tytöistä näyttänyt tietävän, mitä Cantinin läsnäolosta pitäisi ajatella. Jännitys näkyi pienissä eleissä, tavassa, jolla sormet puristuivat mekkokankaan ympärille tai kuinka hartiat olivat nousseet huomaamatta korviin. Aivan kuin jokainen heistä olisi valmistautunut kuulemaan vähintään nuhteita.

He olivat eri ikäisiä. Nuorimmat näyttivät vasta jättävän lapsuutta taakseen, kun taas vanhimmat olivat suunnilleen Cantinin ikäisiä, 27-vuotiaita. Moni näytti kuitenkin todellista vanhemmalta. Työ oli jättänyt jälkensä käsiin, kasvoissa näkyi pieniä arpia ja juonteita ja muutaman hiuksiin oli ilmestynyt jo harmaita säikeitä. Cantinin katse kulki ryhmässä pysähtyen näihin yksityiskohtiin tavalla, jota hän ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi.

Mitä kauemmin Cantin heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hänen edessään seisoville tytöille hän oli vain ankara omistaja. Huoneessa vallitsi raskas, jännittynyt hiljaisuus ja jokaisen ryhdissä ja liikkumattomuudessa näkyi sellainen odottava varovaisuus, joka kieli heidän uskovan joutuneensa vaikeuksiin tietämättä vielä tarkalleen miksi. Vasta silloin Cantin tuli ajatelleeksi, ettei yksikään heistä tiennyt syytä, miksi heidät oli kutsuttu. He tiesivät ainoastaan sen, että velho ja heidän omistajansa oli käskenyt heidät paikalle, eikä sellainen käsky yleensä merkinnyt mitään hyvää.

Seisottuaan naisten edessä ääneti jo hyvän aikaa kädet selän takana ristittyinä, Cantin huomasi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä aikoi sanoa. Ajatus oli tuntunut paljon selkeämmältä edellisenä aamuna hänen työhuoneessaan, jolloin hän oli ollut yksin, kiihtynyt ja täynnä jonkinlaista vastaherännyttä moraalista kauhua, joka oli saanut kaiken näyttämään yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta.

Hiljaisuus alkoi venyä epämukavaksi. Joku tytöistä nielaisi kuuluvasti, toinen vaihtoi painoa jalalta toiselle. Muutama tytöistä alkoi vilkuilla varovaisesti edessään seisovaa miestä. Cantin huomasi puristavansa käsiään tavallista tiukemmin selkänsä takana ja pakotti sormensa rentoutumaan. Hän oli tottunut työskentelemään ongelmien parissa, joihin löytyi ratkaisu. Asiat saattoi purkaa osiin, analysoida ja järjestää uudelleen järkeväksi kokonaisuudeksi. Epävarmuus siitä, mitä pitäisi tehdä, oli paljon vaikeampaa kestää. Lopulta hän selvitti kurkkuaan ja pakottautui avaamaan suunsa.

"Kukaan teistä ei ole ongelmissa."

Sanat jäivät leijumaan ilmaan, mutta niiden vaikutus oli olematon. Kukaan ei näyttänyt uskovan niitä. Muutama nopea vilkaisu vaihtui tyttöjen välillä ja yksi heistä kohotti katsettaan hetkeksi aivan kuin yrittäen arvioida, oliko kyseessä jonkinlainen koe. Cantin tunsi ärtymyksen piston. Hän oli juuri sanonut jotain täysin yksiselitteistä, eikä kukaan näyttänyt ottavan sitä todesta.

Silloin sivummalta astui eteenpäin yksi tytöistä, sama joka oli käynyt hakemassa hänet työhuoneesta. Tyttö lähestyi hitaasti ja pysähtyi hyvän matkan päähän, aivan kuin olisi pelännyt tulevansa liian lähelle.

"'dor?"

Cantin käänsi katseensa häneen.

"Mitä?"

Tyttö epäröi hetken ennen kuin vastasi.

"Voinko auttaa jotenkin? Haluaisitko istua, ’dor? Tai jotain juotavaa?"

Cantin kurtisti kulmiaan. Tytön arkinen kysymys katkaisi hänen sekavien ajatusten virtansa. Vasta silloin hän kunnolla tiedosti seisovansa keskellä huonetta kuin tarkastamassa sotilasrivistöä.

"Tuo tuoli, 'ald."

Tyttö nyökkäsi välittömästi.

"Kyllä, Cantindor."

Hän kiiruhti tulisijan vieressä olevan yksinäisen tuolin luo ja kantoi sen Cantinin taakse. Jostain syystä tapahtuma rauhoitti Cantinia hieman. Tyttö oli saanut tehtävän ja toteuttanut sen. Maailmassa oli sillä hetkellä ainakin yksi asia, joka käyttäytyi ennakoitavasti ja jonka lopputulos oli ollut juuri se, mitä hän oli odottanut.

Cantin istuutui tuolille, veti syvään henkeä ja tunsi itsensä niin levottomaksi, että nousi takaisin seisomaan. Hän kiersi tuolin taakse ja laski kätensä sen koristelemattomalle selkänojalle.

"Olen kutsunut teidät tänne, koska olen ymmärtänyt olleeni väärässä", hän lopulta aloitti.

Useampi pää nousi hieman. Cantin jatkoi samalla tasaisella, lähes luentomaisella äänellä, jota hän käytti esitellessään tutkimuksia tai tehdessään hallinnollisia päätöksiä silloin, kun hän halusi pitää tunteensa mahdollisimman kaukana keskustelusta.

"Olen koko elämäni ajatellut, että jos tyttö ei sano vastaan, hän hyväksyy tilanteen. Olen ajatellut, että velvollisuuksien täyttäminen tarkoittaa samaa kuin suostumus. Olen myös ajatellut, että koska en ole pakottanut ketään väkivallalla, en ole tehnyt mitään väärää. Nyt en enää usko niin."

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Tytöt näyttivät enemmän tyrmistyneiltä kuin helpottuneilta, eikä se yllättänyt Cantinia lainkaan. Hän oli itsekin yhä hämmentynyt. Hän oli viettänyt suuren osan elämästään pitäen tiettyjä asioita itsestään selvinä ja nyt nuo samat asiat olivat alkaneet murentua hänen ympäriltään tavalla, joka sai hänet tuntemaan olonsa epävakaaksi.

"En aio selittää itseäni enkä puolustella tekemiäni asioita tämän enempää", hän jatkoi. "Haluan vain sanoa yhden asian mahdollisimman selvästi." Hänen katseensa kulki hitaasti ryhmän yli. "Jos minä joskus pyydän ketään teistä palvelemaan minua... sillä tavalla, te voitte kieltäytyä. Pelkkä ei riittää. Minä tarkoitan sitä. Teitä ei rangaista siitä."

Tällä kertaa muutama katse nousi kunnolla. Cantin oli itsekseen ehkä odottanut helpotusta tai kiitollisuutta, mutta katseen kertoivat vain epäuskosta. Eräs nuorimmista tytöistä rypisti kulmiaan aivan kuin yrittäen ratkaista mahdotonta arvoitusta, jonka säännöt olivat muuttuneet kesken kaiken. Lopulta huoneen takaosasta kuului varovainen ääni.

"Entä muut miehet, 'dor?"

Cantin käänsi katseensa äänen suuntaan. Hän aikoi vastata nopeasti jotakin vakuuttavaa, mutta tajusi, ettei ollut edes miettinyt asiaa. Tietenkään tämä ei koskenut vain häntä.

"Minä..." hän aloitti ja vaikeni.

Huoneessa odotettiin. Lopulta hän huokaisi.

"Minä en tiedä vielä."

Muutama tyttö näytti yllättyvän siitä, että hän sanoi sen ääneen.

"Selvitän asiaa. Teillä pitäisi aina olla oikeus olla luovuttamatta kehoanne sellaiseen."

Se oli enemmän kuin hän olisi tavallisesti luvannut.

"Siihen asti kuitenkin kehotan teitä tekemään kuten ennenkin oman turvallisuutenne vuoksi."

Hän huomasi muutaman ilmeen sulkeutuvan jälleen ja se sai hänen vatsansa kiristymään.

Hiljaisuus palasi huoneeseen. Cantin oli juuri aikeissa päättää keskustelun, kun hänen katseensa pysähtyi äkkiä erääseen kiharapäiseen tyttöön. Muisto oppipoikavuosilta eräästä toisesta tytöstä nousi mieleen odottamatta. Tummat kiharat hiukset. Pyöreät kasvot. Tyttö oli ollut hyvin nuori, ehkä kuudentoista tai seitsemäntoista. Siitä oli vuosia. Cantin kurtisti kulmiaan.

"Onko tässä kaikki, joita tämä asia koskettaa?"

Hän kuvasi muistamansa tytön ulkonäköä, kysyi tämän olinpaikkaa. Huoneen ilmapiiri kiristyi havaittavasti. Useampi tyttö jäykistyi. Katseita vaihdettiin, mutta kukaan ei vastannut. Cantin tunsi levottomuuden kasvavan.

"Mikä hänen nimensä oli? Vaihtoiko hän taloutta?"

Hiljaisuus jatkui vielä hetken ennen kuin sama aiempi tyttö puhui.

"Hän oli Varga, 'dor. Ei hän vaihtanut taloutta."

"Mitä sitten tapahtui?" Cantin kysyi, vaikka huomasi puhuttelumuodon puuttumisen.

Kylmä tunne alkoi nousta hänen vatsassaan. Tyttö nielaisi.

"Hän tuli raskaaksi, 'dor."

Cantin jäi odottamaan loppua.

"Hänen perheensä ei ottanut häntä takaisin", tyttö sanoi hiljaa.

Huoneessa olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

"Hän tappoi itsensä, 'dor."

Hetken hänen mielensä kieltäytyi ymmärtämästä kuulemaansa. Sitten tytön sanat tunkeutuivat hänen ymmärrykseensä. Hän näki mielessään kasvot, jotka oli jo melkein unohtanut, muisti tytön kevyen askelluksen käytävillä, tämän äänen ja olemassaolon. Ulospäin hän vain nyökkäsi kerran tyynesti, juuri niin kuin hänen asemassaan olevan miehen kuului tehdä. Sisällään hän tunsi jotakin aivan muuta.

Kului pitkä aika ennen kuin hän sai seuraavat sanat ulos.

"Onko teissä joku, joka uskoo odottavansa minun lastani?"

Tällä kertaa hiljaisuus oli vielä raskaampi kuin aiemmin. Cantin ehti jo ajatella, ettei kukaan vastaisi, kunnes muiden takana liikahti joku. Vaaleahiuksinen tyttö astui hitaasti näkyviin. Hän näytti ehkä kahdenkymmenenviiden ikäiseltä. Kasvot olivat kalpeat, kädet vapisivat hienoisesti ja ruskean mekon alta erottui juuri ja juuri alkava raskausvatsa.

Tyttö pysähtyi ja jäi katsomaan lattiaa. Cantinin olisi pitänyt sanoa jotain, mutta hän ei tuntunut löytävän sanoja. Lopulta hän pakotti itsensä avaamaan suunsa.

"Et ole ongelmissa, 'ald."

Sanat tuntuivat täysin riittämättömiltä. Tyttö ei nostanut katsettaan.

"En ole vihainen sinulle."

Yhtä surkea yritys. Yhäkään tyttö ei reagoinut.

"Minä en tiedä vielä, mitä tehdä tämän asian kanssa", hän sanoi lopulta. "Mutta mietin sitä."

Tyttö nyökkäsi tuskin havaittavasti.

"Ja toivon, ettet tee mitään peruuttamatonta."

Hänen ei tarvinnut tarkentaa, mitä tarkoitti. Kun hän lopulta kääntyi lähteäkseen, hänen liikkeensä olivat edelleen hallittuja. Vasta oven lähellä hänen jalkansa osui penkinjalkaan tavallista kovemmin niin, että puu kalahti äänekkäästi lattiaa vasten. Ääni oli pieni ja merkityksetön, mutta huoneessa olevat tytöt sävähtivät sitä välittömästi ja Cantin tiesi heidän nähneen enemmän kuin hän olisi halunnut.

Sama vanhempi tyttö seurasi häntä takaisin ylempiin kerroksiin. Kumpikaan ei puhunut mitään heidän kulkiessaan portaat ylös ja pitkien käytävien läpi kohti Cantinin työhuonetta. Oven kohdalla hän pysähtyi hetkeksi, mutta ei katsonut tyttöä.

"Kiitos, 'ald."

Sitten hän avasi oven ja astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen perässään ja hän nojasi selkänsä sitä vasten. Cantin yritti vetää syvään henkeä, mutta keuhkot eivät tuntuneet tottelevan. Toinen hengenveto katkesi puoliväliin. Kolmas onnistui hieman paremmin.

Ajatukset törmäilivät toisiinsa ilman järjestystä. Viime päivinä oli tapahtunut niin paljon. Vuosien ajan itsestään selviltä tuntuneet asiat eivät näyttäneet itsestään selviltä enää lainkaan. Hän oli mennyt alas palvelijoiden aulaan korjatakseen yhden virheen, mutta nyt hänestä tuntui, että oli onnistunut vain löytämään kymmenen uutta, joista ei ollut tiennyt mitään. Hän yritti olla vihainen Eerikalle, joka vain ilmestymällä mullisti aina hänen maailmaansa, mutta ei saanut siitä otetta. Tämä oli hänen linnansa. Ongelmat olivat olleet läsnä jo kauan ennen Eerikan saapumista.

Hengittäminen tuntui edelleen huteralta ja hän huomasi kätensä tärisevän. Ärtyneenä itseensä, hän komensi itsensä kuriin. Hän seisoi paikallaan, keskittyi hengitykseensä, kuten oli oppi-isältään Albilta oppinut ja odotti, että vapina lakkasi.