4/7

Michaël ei saanut unta koko yönä.
Hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin mitä Lily oli kertonut hänelle kirjastossa. Ja kuinka hän toivoi että voisi palata siihen hetkeen.
Pidän sinusta. Enemmänkin kuin vain ystävänä.
Michaël ei voinut käsittää miten hän oli vain istunut siinä sanomatta mitään. Mitään muuta kuin takellellut Lilyn nimeä tai kuinka hän ja Denise olivat vain ystäviä saamatta lausettaan kokonaan sanotuksi. Ei hänellä ollut tunteita Deniseä kohtaan, ainoa kenet hän hän halusi oli Lily. Michaël ei voisi kuitenkaan kertoa sitä Lilylle. Ei enää. Miten hän voisi nähtyään Lilyn Jamesin kanssa. Ei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia. Ja millainen ystävä hän olisi Jamesille jos hän yrittäisi mennä heidän väliinsä.

Lilykään ei saanut unta. Aina kun hän yritti nukahtaa hänen ajatuksensa palasivat Michaëliin. Hän tiesi ettei voinut olla katkera Michaëlille tai Deniselle. Eikä hän ollut. Hän toivoi heille ainoastaan hyvää. Huolimatta siitä että se sattui.
”Oletko vielä hereillä?” Marlene kysyi kääntyen Lilyä kohti omassa sängyssään. Lily nyökkäsi vaitonaisesti.
”En saanut unta.” Lily sanoi hiljaa.
”Lily et ole tehnyt mitään väärää. Olit rehellinen niinkuin pitikin. Ja nyt ainakin voit päästä hänestä yli.”
”Marlene en tiedä. Se kuulostaa typerältä. Mutta en saa häntä pois mielestäni.” Lily kääntyi vetäen peiton päänsä yli.
”Entä James?” Marlenen ilme oli kysyvä. Lily veti peitoin pois kasvoiltaan.
”Mitä Jamesista?”
Marlene pudisti päätään huokaisten. Lily tiesi ettei Marlene antaisi hänen sivuuttaa kysymystään. Tottapuhuen Lily oli itsekin ajatellut sitä. James oli lohduttanut häntä. Ei Jamesissa ollut mitään vikaa. Päinvastoin, James oli erilainen kuin Lily oli kuvitellut. Mutta Lily ei ollut vielä valmis. Se ei olisi ollut oikein. Ei näin.

”Hei Michaël!” James sanoi tunnin jälkeen kun Michaël sekä Remus olivat tulleet taikuuden historian luokasta.
”Sinun pitäisi ottaa Denise mukaan ja tulla ulos minun ja Evansin kanssa.” James virnisti.
”Jätän väliin. Kiitos.” Michaël jatkoi kohti muodonmuutosten luokkaa.
”Mikä hänellä on?” James jäi seisomaan käytävälle hölmistyneenä.
Michaël tiesi että hänen pitäisi olla rehellinen Jamesille. Mutta jos hän kertoisi Jamesille tunteistaan Lilyä kohtaan- James ei antaisi sitä koskaan anteeksi. Ei varsinkaan kun Michaël oli itse suostutellut Lilyn ulos Jamesin kanssa. Kuka edes teki niin? Oli kuitenkin liian myöhäistä katua. Hän oli tehnyt valintansa ja hänen olisi hyväksyttävä se.

”Entä joulutanssiaiset?” Nyt puhui Sirius, joka seurasi Michaëlia. Michaël kirosi. Hän oli unohtanut sen vaikka McGarmiwa oli eilen kertonut että joulutanssiaset järjestettäisiin tänä vuonna ja kaikkien oli osallistuttava tanssien harjoitteluun.
”Kenen kanssa menet?”
”En tiedä.” Michaël pudisti päätään. James liittyi keskusteluun.
”Pyydä Deniseä. Pyydän Evansia ja Sirius?”
”Saa nähdä suostuuko McKinnon kanssani.” Sirius kohautti olkiaan virnistäen ja James nauroi.
”Ehkä.” Michaël nyökkäsi. Oikeastaan häntä ei huvittanut mennä. Hän yritti keksiä tekosyytä minkä varjolla hän voisi sanoa ettei tulisi tansseihin.
”Kieltäytyminen ei ollut vaihtoehto Bernier.” Sirius lausui Michaëlin sukunimen liiallisella ranskalaiskorostuksella. Michaël naurahti.
”En edes unelmoisi siitä.” Hän katui sanojaan samantien.

McGarmiwa oli määrännyt koko Rohkelikon harjoittelemaan joulutanssiasten tansseja varten tavallisten oppituntien jälkeen järjestettävällä lisätunnilla. Kun Rohkelikon oppilaat olivat kokoontuneet harjoituksia varten jokainen etsi tupansa oppilaiden joukosta oman parinsa, jonka kanssa menisi tanssiaisiin. Michaël näki Jamesin pyyhältävän Lilyn luo samalla kun Marlene ja Sirius seisoivat heidän takanaan. Sirius virnisti kun James sanoi Lilylle jotain. Michaël kääntyi katsomaan Lilyyn. Lily hymyili. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan pois.
”Voin uhrautua tanssipariksesi. Ja tulemaan joulutanssiasiin kanssasi.” Denise mottasi Michaëlia leikillisesti olkapäähän. Michaël kääntyi katsomaan häntä.
”Se on vähintä mitä voit tehdä sen jälkeen kun päätät lyödä minua ilman mitään syytä.” Michaël virnisti mutta hänen katseensa oli kiinnittynyt takaisin Lilyyn.


”Sano suoraan Michaël.” Denise pysähtyi kun he kävelivät yhdessä käytävällä takaisin Rohkelikkotorniin. Michaël näytti yllättyneeltä.
”Niin mitä?”
”Pidätkö sinä Lilystä?” Denise ei irrottanut katsettaan Michaëlista.
”Miksi sinä niin kuvittelet?” Michaël sanoi nopeasti. Denise huokaisi.
”Minulla on silmät Michaël. Ketä tahansa kenellä on, näkee sen.” Denise vastasi.
”Ei sillä ole mitään väliä. Hän on Jamesin kanssa.” Viimeinen lause karkasi Michaëlin huulilta ennenkuin hän ehti edes ajatella sitä.
”Ehkä on parempi että emme mene tansseihin yhdessä.” Denise kohautti olkiaan. Michaël nyökkäsi. Se sai Denisen hartiat latistumaan.
”Hyvä että olemme samaa mieltä.” Hän sanoi ennenkuin kääntyi kannoillaan ja käveli käytävää pitkin takaisin portaikkoon. Michaël tiesi tehneensä virheen. Hänen olisi pitänyt olla rehellinen Deniselle. Hänen käytöksensä ei ollut paitsi erittäin epäherrasmiesmaista vaan myös erittäin piittaamatonta. Vaikka nyt hänellä oli syy olla menemättä joulutanssiaisiin.

”Ei käy. Etsit vain itsellesi uuden parin.” Sirius tokaisi kun illalla makuusalissa Michaël kertoi kuinka Denise ei enää halunnut mennä hänen kanssaan joulutanssiaisiin.
”Ei pahalla Michaël mutta et tiedä naisista mitään.” Sirius lisäsi. James nauroi.
”Miksi hän siis kieltäytyi?” Remus kysyi. Michaël oli kertonut heille kaiken siitä eteenpäin kun Denise oli sanonut ettei heidän kannattaisikaan mennä yhdessä tansseihin. Hän aavisti että Remus osasi lukea hänestä tilanteeseen liittyneen muutakin. James ja Sirius eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita siitä.
”Yksi tyttö muodonmuutosten tunnilla sanoi sinua söpöksi. Pyydä häntä tanssiasiin.” Sirius ehdotti. Michaël pudisti päätään.
”Yhdet pakit yhdessä illassa riittävät minulle. Kiitos vain.” Michaël naurahti.

Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt. Michaël toivoi olevansa suoraselkäisempi. Nyt hän kuitenkin seisoi makuusalissa Jamesin, Siriuksen, Remusin ja Peterin kanssa vain viittätoista minuuttia ennen joulutanssiasten alkua pukemassa juhlakaapujaan.
”Jäät paljosta paitsi Remus.” Sirius sanoi. Remus ei ollut halunnut mennä joulutanssiaisiin. Hän ei uskonut löytävänsä paria tai vaikka olisi löytänytkin, Remuksen mukaan hänen ilta sujuisi huomattavasti paremmin ilman tanssitaidotonta ihmissutta. Hän oli tosin lisännyt ihmissusiosuuden ollessaan kolmin Jamesin ja Siriuksen kanssa.
”Katsokaa mitä vein Vorolta viime jälki-istunnossa.” James veti sänkynsä alta tuliviskipullon.
”Miksi Vorolla oli tuliviskipullo?” Peter kysyi ihmeissään.
”No pitäähän kai senkin vanhan ilkeän kääkän elämässä olla jotain sisältöäkin.” Sirius nauroi ottaen pullon ja juoden siitä. Pullo siirtyi takaisin Jamesille. Remus pudisti päätään.
”James. Sirius.” Remus sanoi painokkaasti.
”Vain yksi. Rohkaisuksi.” James nauroi.

Yhden tuliviskipullon myöhemmin sekä James että Sirius makasivat molemmat Jamesin sängyllä kuorsaten. Siriuksen suusta valui vana kuolaa kuin bulldogilla ja kumpikaan heistä tuskin näkisi joulutansseja.
”Minä sanoin heille! Minä sanoin ja kuuntelivatko he?” Remus tuohtuneena käveli ympäri makuusalia. Michaël nyökkäsi.
”Olit oikeassa.” Peter oli samaa mieltä.
”Eiköhän meidän pidä jättää heidät nukkumaan ja kertoa heidän seuralaisilleen että heidän kavaljeerinsa löysivät itsensä estyneinä tulemaan tanssiaisiin.” Michaël hymyili. Remus, Michaël ja Peter kävelivät kaikki portaat alas oleskeluhuoneeseen jossa Marlene, Lily ja Peterin tanssipari odottivat.

”Et voi olla tosissasi? Minä tapan Sirius Mustan.” Marlene raivosi.
”Jos haluat voin tulla kanssasi. Minulla ei muutenkaan ollut paria.” Remus tarjoutui. Marlene nyökkäsi.
”Kiitos Remus.”
”Minä vaihdan vaatteet ja menen nukkumaan.” Lily suuntasi takaisin tyttöjen makuusalin portaisiin. James ei tullut. Eikä häntä huvittanut enää mennä joulutanssiaisiin. Ei häntä ollut huvittanut mennä alunperinkään. Hän oli ajatellut kertovansa tanssien jälkeen Jamesille ettei halunnut johtaa Jamesia harhaan koska piti toisesta. Ja nyt se toinen josta hän piti, seisoi hänen edessään juhlakaavussa valmiina menemään tansseihin jonkun toisen kanssa.
”Tule kanssamme. Olen varma että joku muukin on ilman paria.” Marlene tarttui Lilyn käteen. Lily huokaisi mutta ei halunnut pilata Marlenen iltaa kun Siriuskaan ei ollut tullut.

Kaikki neljä heistä tulivat Suureen saliin, joka oli kuin erillinen maailmansa kaikkine koristeineen.
”Täällä näyttää upealta.” Marlene ihasteli.
”Haluatko jotain juotavaa? Tuon sinullekin.” Remus sanoi ja Marlene nyökkäsi.
”Tuolla on minun parini.” Michael käveli punaiseen mekkoon pukeutuneen tytön luokse. Pitkähiuksinen tyttö oli Aubrey Patil. Hän oli heidän vuosikurssillaan ja se tyttö jonka Sirius oli muodonmuutosten tunnilla kuullut puhuvan Michaëlista.
”Näytät kauniilta.” Michaël kehui.
”Kiitos. Ja kiitos kun kysyit minua.” Aubrey hymyili tarttuen Michaëlin käteen.

Ilta läheni loppuaan pian. He olivat tanssineet ja juoneet virvokkeita sekä juttelleet. Lily oli tanssinut kerran Peterin ja yhden toisen Rohkelikon pojan kanssa. Osa oppilaista oli jo tekemässä lähtöä. Michaëlin katse eksyi jälleen Lilyyn, joka vilkuili Marlenea. Marlene puhui Remuksen kanssa edelleen ja Michaël miettimättä sitä lainkaan käveli Lilyn luo.
”Tanssi kanssani?” Hän katsoi suoraan Lilyn vihreisiin silmiin. Lily ei saanut yllätyksensekaiselta järkytykseltään vastatuksi mitään.
”Luota minuun.” Michaël sanoi hiljaa ojentaen kätensä Lilylle. Lily tarttui siihen. Kovin moni muu ei enää ollut tanssimassa ja heidän lisäkseen vain muutama muu pari tanssi. Mutta heille kummallekaan ei ollut muuta kuin vain he kaksi.
”Sanoinhan Remus. Et uskonut mutta olin oikeassa.”
Ja Remuskaan ei voinut enää kieltää sitä mikä oli selvää.

Ihailijakaarista moikka o/

Napsuttelin heti sinut napatessani sinulta muutamia ficcejä (ja muutamia varmaan löytyy tuolta mun ikuisuuskommenttilistaltaltakin ), jotka haluan nyt tähän saumaan kommentoida, mutta flenssu, reissu ja flenssu -komboni söi kyllä kaikki kommenttimehut. No nyt täällä, minkäs muunkaan kuin Pokémonin parissa. ♥

Toisin kuin Rakettiryhmä-ficissä, Lizardon ei tuntunut niin vieraalta japanilaisella nimellään (pidin kyllä Rakettiryhmä-ficistäkin, vai olikohan niitä kaksikin?), joten siihen ei tarvinnut totutella juurikaan. Oon katsonut TikTokista sellasia videoita, missä itseasiassa mies sannoo japanilaisen pokemonin nimen ja nainen sitten enkkukäännöksen. Ne on ihan hauskoja videoita ja ehkä nyt tunnistaisin paremmin myös japaninimillä pokémoneja. Arvostan kyllä sun kykyä käyttää alkuperäisiä nimiä, vaikka itse onkin jämähtänyt enkkukäännöksiin, mutta välillä tällasia pölyttyneitä aivoja pitääkin haastaa.

Olen yhä Indigo Leaguen ainoastaan katsonut, mutta tiedän, että tykkäät Sun & Moonista ja tästä ficistä tuli vähän olo, että haluaisin itsekin katsoa ehkä noita uudempiakin Pokémon-kausia. Jotenkin se, että tykkäät pokémoneista ja fandomista näkyy sellaisena tekstin sujuvuutena ja ehkä hyväntuulisuutenakin, vaikka Kakia pelottaakin niin, että jalat tutisee. Tässä oli lämmin tunnelma ja kivasti käsiteltiin pelkoa ja pelon voittamista pienen lapsen ja vaarin rohkeisun kautta. Hahmot oli tosiaan mulle vieraita, mutta tykkäsin kyllä kummastakin ja vaari vaikuttaa huipputyypiltä katsoessaan onko pojassa sisua, mutta silti lempeänä vaarina.

Lizardonin lennosta mulle tuli vähän mieleen oma intohimoni makustella huispausta. Rakastan kirjoittaa ja lukea lentämisestä ja sen tuomasta vapaudesta, joten tämähän oli mulle oikein osuva ficci. ♥

Kiitos siis tästä ficistä. Nähdään taas kommenttikentissä, kunhan pääsen vauhtiin.

Title: Ötökkä mikä ötökkä
Author: Larjus
Chapters: Lyhykäinen oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Pairing: Valentino/Vox
Genre: Jotain kevyttä parisuhdedraamaa lol
Rating: K-11
Disclaimer: Sarja hahmoineen on Vivziepopin luomus, minä vain lainailen. Minulle ei ole maksettu tämän kirjoittamisesta.
Summary: ”Rakastaisitko minua, jos olisin mato?”

A/N: Tämä fic on syntymäpäivälahja rakkaalle ystävelleni Maissinaksulle ♥ Paljon onnea naksunen~

Osallistuu Kerää10-haasteen kakkoskiekalle hahmolla Vox.



Ötökkä mikä ötökkä


”Kuule Vox... Rakastaisitko minua, jos olisin mato?”

Vox kääntyi kummastuneena katsomaan vieressään sängyllä makoilevaa Valentinoa, joka oli puolisen tuntia aikaisemmin ilmestynyt hänen huoneeseensa ja ilmoittanut aikovansa viettää sen yön hänen kanssaan. Siinä ei itsessään ollut mitään kummallista tai poikkeavaa, varsin useinhan he jakoivat vuoteen (monessakin mielessä), mutta silloin Valentinon kuului joko valittaa alaisistaan tai puhua hänelle rivoja eikä ryhtyä muka-filosofiseksi jossittelijaksi.

”Val, mitä hittoa?” Vox murahtikin ja hieraisi niskaansa. ”Mitä sinä oikein höpiset?”

”Rakastaisitko?” Valentino tenttasi piittaamatta lainkaan toisen kysymyksestä. ”Jos olisin mato?”

”Sinähän olet jo perhonen mikä lie”, Vox tokaisi ja suuntasi huomionsa takaisin holonäyttöihinsä, joiden pariin oli ollut uppoutuneena jo useamman tunnin. ”Miten mato käytännössä eroaisi nykytilanteesta mitenkään? Ötökkä mikä ötökkä.”

”Se on kuule ihan eri asia!”

Vox pyöritteli silmiään ja yritti keskittyä vielä hetkeksi töihinsä. Hänen vierestään alkoi kuitenkin kuulua hiljaista mutta selvän ärtynyttä espanjankielistä mutinaa ja kiihkeää siritystä, jotka tekivät siitä huomattavan vaikeaa. Lopulta hän huokaisi tympääntyneesti ja käänsi katseensa takaisin Valentinoon.

”No, mikä nyt on?” hän kysyi. ”Mistä tämä koko matojuttu on lähtöisin, ja mitä minä nyt muka tein väärin?”

Valentino veti molemmat käsiparinsa puuskaan ja katsoi Voxia uhmakkaan kiukkuisesti.

”Val, muru, älä viitsi”, Vox sanoi ja sipaisi kevyesti tämän paljasta rintakehää. ”Puhu minulle, kerro mistä oikein on kyse.”

Valentino näytti tosissaan puntaroivan hetken, vastatako Voxin pyyntöön vaiko sittenkin motata tämän ruutu säpäleiksi.

”No hyvä on”, hän sanoi lopulta. ”Kuulin siitä Velvetteltä, että hänen elinaikanaan ihmiset testasivat kumppaniensa rakkautta kysymällä ’rakastaisitko minua, jos olisin mato?’. Ja minäkin halusin kokeilla sitä, kuulla mitä sinä vastaisit, mutta selvästikin ihan turhaan, koska mitähän minä edes odotin!”

Valentinon nariseva siritys kiihtyi ja hän puristi hampaansa tiukasti yhteen. Punaiset silmät leiskuivat.

”No miten minä olisin voinut edes tietää, mitä vastata!” Vox ärähti. Muutama kipinä pakeni ilmoille hänen antenniensa kärjistä. ”Ei tuollaisia juttuja ollut minun elinaikanani, eikä Velvette ole kertonut niistä minulle mitään! Ei se ole minun vikani!”

”Kylläpäs on. Pitäisihän sinun tietää, mitä vastata, ilman että kukaan sitä suoraan kertoo!”

Valentino heitti peiton pois päältään, nousi seisomaan ja kietoi siipensä alastoman vartalonsa ympärille.

”Äh, antaa olla!” hän puuskahti sitten ja lähti äkäisesti marssimaan kohti makuuhuoneen ovea. ”Ethän sinä ole muutenkaan ikinä sanonut rakastavasi minua, joten miten tilanne eroaisi nykyisestä silloinkaan, jos olisin mato!”

Vox tuijotti Valentinon loittonevaa selkää hetken hämillään. Oli kuin hänen päässään olisi tapahtunut oikosulku, mutta hän tokeni siitä nopeasti, juuri kun Valentino laski kätensä ovenkahvalle.

”Ai siitäkö tässä on kyse?” hän huusi kumppaninsa perään. Oliko muka tosiaan niin, että hän ei ollut koskaan sanonut ääneen rakastavansa Valentinoa? Aivan varmasti oli, ainakin silloin kerran 90-luvulla… Typerä Valentino, kun oli jo kokonaan unohtanut sen! Vai… vai muistiko hän itse väärin?

”Hei Val, odota!”

Valentino pysähtyi ja kääntyi katsomaan, miten Vox kompuroi hätäisesti ylös sängystä ja oli sotkeutua peittoon.

”Val, totta kai minä rakastan sinua!” tämä sanoi ojentaen kättään hänen suuntaansa. ”Nyt ja silloinkin, vaikka olisit mato, tai vaikka torakka, tai – tai – tai rapu! Minulle on ihan hiton yksi ja sama, miltä näytät. En rakastunut sinuun ulkonäkösi takia.”

Valentino seisoi hiljaa paikallaan ja mittaili Voxia katseellaan. Hänen ilmeensä oli tyynen vakava, mutta äkkiä suupielet venyivät leveään hymyyn. ”No kai nyt edes vähän senkin takia”, hän sanoi ja antoi pitkän kielensä luikerrella esiin hampaiden välistä.

”No, ehkä vähän”, Vox vastasi pienesti naurahtaen. Hän ei ollut vielä ihan varma siitä, mihin suuntaan tilanne oli seuraavaksi menossa.

Valentino päästi irti ovenkahvasta, leväytti siipensä kuin viitaksi selkäänsä ja yhä hymyillen sipsutti takaisin vuoteeseen. Se oli Voxille merkki istahtaa itsekin alas.

”Olet sinä kyllä melkoinen kusipää”, Valentino hymähti, eikä Vox muistanut, milloin tämän äänensävy oli viimeksi ollut niin hellä ja rakastava. Nyt hänellä oli vahva aavistus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”Minullakin on hetkeni.”

Valentino nauroi, ja hänen äänensä suorastaan tihkui seksiä. Hän tarttui kaikilla neljällä kädellään Voxiin ja määrätietoisesti kellisti tämän vuoteeseen selkä patjaa vasten. Hänen kielensä kärjestä tipahteli muutama pisara kuolaa Voxin näytölle.

”Ja nyt sinulla on mitä parhain hetki näyttää, miten paljon rakastatkaan minua, Voxxy”, hän sanoi nautiskellen eikä yrittänytkään peitellä sitä, miten kiihottunut oli. Pelkkä vilkaisukin hänen jalkoväliinsä sai Voxin virnistämään, ja saatuaan toisen kätensä vapaaksi tämä nykäisi kiusoittelevasti hänen nänneistään roikkuvasta ketjusta.

”Yritän parhaani, rakas yökköseni.”

Työn nimi: Haluun mä tämän onnistuvan
Kirjoittaja: Niittipartio

Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Hömppä, slash, uudenvuoden viettoa, perhebondausta

Fandom: Originaali
Paritus: Ilkka/Leevi

Vastuunvapaus: Hahmot ja teksti ovat omiani. En tee tällä rahaa.

Tiivistelmä: "Se on kivaa, kun voi tykätä kenestä haluaa."

Osat: Oneshot
Sarja: Pihkaa ja hydrauliikkaöljyä

A/N: Jatketaan Jouluinen tropes -haaste II:sen parissa ja tällä kertaa pojat viettävät uutta vuotta Ilkan perheen kanssa =) Tämä sijoittuu vuosi Pelasta sydämeni särkymiseltä jälkeen. Työn nimen tarjoaa Lauri Tähkän Jos sä tahdot vain niin -kappale.

---

Leevi järsi alahuultaan lukiessaan Ilkan näyttämää viestiä uudestaan ja uudestaan aivan kuin sen sisältö voisi kesken kaiken muuttua päinvastaiseksi alkuperäisestä.
"Onko sun äitis tosissaan?" hän kysyi ja nosti katseensa näytöltä häntä tillittäviin jäänharmaisiin silmiin. Niissä läikehti lämmin avoimuus ja sohvan vieressä olevan takan liekit.
"On se. Sä et kerta tullut aattona, niin ne käski mun taivutella ja lahjoa sut mukaan uudeksi vuodeksi", Ilkka selitti ja vilkaisi puhelinta, joka äännähti uuden viestin merkiksi. "Iskä kysyy syötkö sä perunasalaattia."
Leevi äännähti tuskaisesti ja nojautui taaksepäin Ilkan sylissä. Toinen koukisti jalkojaan ja hän nojasi selkäänsä toisen polvia vasten ja katseli olohuoneen kattoa hetken aikaa.

"Mitä ne sanoi aattona, kun en tullut?" Leevi kysyi epäröiden ja näpräsi Ilkan flanellipaidan nappeja. Kutsussa oli kyllä painotettu sitä, ettei hänen ollut pakko tulla, mutta hän tiesi kieltäytymisen tuottavan aina jonkinasteisen pettymyksen.
"Olivat viittä vaille valmiit pakkaamaan kuusen, ruoat ja muut vieraat autoon ja ajamaan tänne tajuttuaan sun olevan Aarteen kanssa", Ilkka totesi ja silitteli hiljakseen vapaalla kädellään Leevin reiteen pieniä ympyröitä. "Ja sitten mä sainkin kuulla kunniani siitä, kun jätin sut yksin muutamaksi tunniksi."
"Mähän halusin olla yksin", Leevi sanoi ja laski katseensa takaisin Ilkkaan. Toinen ei ollut kertonut tätä aiemmin.
"Niin halusit ja mä tiiän sen, mutta porukoille se oli aikamoinen järkytys."
"Miksi?"
"Ehkä siksi, että jouluna kuuluu olla rakkaiden kanssa."
"Mutta enhän mä oo niiden läheinen."
"Et ehkä vielä, mutta mun rakas sä oot."
Lämpö lehahti Leevin poskille Ilkan kutsuessa häntä rakkaakseen. Niin tapahtui vieläkin joka kerta toisen sanoittaessa tunteitaan ääneen. Mutta Ilkalta se tuli yhtä luonnostaan kuin hengittäminenkin ja nytkin toinen vain hymyili tietäväisesti. Puhelin laskettiin rintakehälle ja Ilkka sulki nappia näpräävät kädet omaansa. Toisen käsi oli iso ja työn karheuttama, mutta siltikin lämmin ja hellä.

Leevi laski katseensa heidän käsiinsä ja huomasi Ilkan käden ihon olevan rystysistä rikki. Omaa ihoaan vasten hän tunsi pakohaavojen takia irvistävät sormenpäät. Tänä vuonna kokeiluun ostetut talvityöhanskat eivät näemmä sopineet toisen käsille senkään vertaa kuin aiemmat.
Hän veti kätensä hitaasti pois ja kurotti Ilkan yli sohvan käsinojan takana olevalta pikkupöydältä pihkaan valmistetun käsivoiteen.
"Voidaanko ottaa Aarre mukaan?" Leevi kysyi näprätessään voidepurkin auki.
"Totta kai", Ilkka lupasi. "Iskä ei häslää ihan niin paljoa uutena vuotena, eikä talo ole täynnä." Ilkka ojensi jo tottuneesti ensin toisen kätensä Leeville rasvattavaksi ja hierottavaksi, ja sitten perään toisen.

"Kuinka myöhään me oltais?" hän kysyi ja ei voinut olla hymyilemättä, kun nautiskeluun unohtunut Ilkka joutui hetken miettimään mistä he puhuivatkaan. Havahtuessaan takaisin asian äärelle toinen kohensi hieman asentoaan hänen allaan ja lomitti heidän sormensa yhteen.
"Tultais viimeistään vuorokauden vaihtumisen jälkeen takaisin kotiin. Mutta voidaan lähteä aikaisemminkin, jos sulle tulee sellainen olo, että kaikki on liikaa liian nopeesti. Kyllä ne ymmärtää."
"Eivätkä suutu, jos lähdetään aiemmin?"
"Eivät suutu. Ne tietää mitä sun vanhemmat teki sulle kesällä."
Leevi nyökkäsi ja laski katseensa Ilkan puhelimessa vilkkuvaan ilmoitusvaloon. Kesän tapahtumat olivat vieläkin kipeitä avohaavoja ja aiheuttivat syyllisyydentunteita siitä, miten helppo hänen oli kuitenkin nyt olla ja hengittää pyhinä, jotka hän oli tähän asti joutunut viettämään perheensä luona.
"Okei. Mennään vain", hän myöntyi hätistellessään kesään liittyvät ajatukset tiehensä.
"Mennään hetki kerrallaan", Ilkka lupasi.
“Voit vastata Saulille, että kyllä mä syön perunasalaattia.”

*

Ilkan vanhemmat asuivat isossa talossa, joka oli aikoinaan ollut maatilan päätalo. Piha oli valaistu pihatulilla ja joulun aikana vierailleet lapset olivat rakennelleet pihan täyteen lumiukkoja ja -lyhtyjä. Lyhdytkin oli tietenkin sytytetty ja koko piha kylpi pehmeässä valossa.
Lumi narisi kenkien alla ja Leevi tunsi pakokauhun kouraisevan sitä syvemmältä, mitä lähemmäs ulko-ovea he kulkivat. Ilkka ojensi hänelle kätensä ja puristi hänen sormiaan rohkaisevasti ennen sisälle menemistä.

Sauli oli heitä eteisessä vastassa ja viisikymppisen miehen ilme kirkastui tämän tajutessa tulijoita olevan kolme.
“Onpa kiva, että säkin tulit”, Sauli hymyili. Leevi nyökkäsi ja hymyili hieman takaisin. Hän päästi Aarteen vapaaksi ja antoi Ilkan ottaa takkinsa.

Leevi katseli tilavassa eteisessä ympärilleen ja katse kiinnittyi valokuviin, joilla seinät oli vuorattu. Perhekuvia oli paljon ja niiden kokoonpanot vaihtelivat. Hän tiesi Ilkan isän työskentelevän lastensuojelussa ja perhe tarjosi sijoitusta tarvitseville lapsille kodin kattonsa alta. Ilkka ei kuitenkaan koskaan erotellut ketään vaan suhtautui kaikkiin enemmän tai vähemmän sisaruksellisesti. Hän ei oikeastaan ollut vieläkään varma, kuinka monta biologista sisarusta Ilkalla oli. Yksi isosisko ainakin, sillä Ilkka oli hyppinyt lähes seinille tultuaan keväällä enoksi.

Ennen kuin Leevi ehti tuntea olonsa eksyneeksi, Katja ilmestyi ja kaappasi hänet soljuvaan jutusteluun, jossa hänen ei tarvinnut yrittää liikaa. Katjakin ajoi tukkirekkaa, joten silta oli olemassa ja nainen ohjaili jutustelua yhtä vaivattomasti kuin Ilkkakin olisi ohjannut.
Hyväntuulisen jutustelun myötä kaikki kulkeutuivat keittiöön ja katetun pöydän ääreen. Se notkui ruokaa ja olisi voinut luulla, että syöjiä olisi ollut vähintään talollisen verran. Hän ei edes halunnut tietää miltä pöytä näytti jouluna, jos Sauli oli silloin vielä enemmän täpinöissään.
Niin sanottujen aikuisten lisäksi keittiöön tupsahti vielä Anna, joka tervehti Leeviä yhtä kankean ujosti kuin hänkin tervehti tyttöä. Hän oli kuullut tytöstä paljon, mutta ei ollut vielä nähnyt tätä kasvotusten. Mutta vaivautuneisuudesta huolimatta Leevi ymmärsi kyseessä olevan vain alkukankeutta. Annankin vanhemmat olivat olleet vaikeita, vaikka toinen olikin ollut Ilkan perheessä sijoitettuna jo kauan.

Ilkka oli varoittanut Saulin olevan erinomainen kokki ja ettei kannattanut syödä liikaa, sillä pöytään löytyisi varsinaisten tarjottavien lisäksi jälkiruokiakin. Ilkka oli painottanut monikkoa ja Leevistä tuntui, ettei heistä kukaan jaksaisi mennä ulos katsomaan ilotulitteita syömisen jälkeen.
Eniten häntä kuitenkin ihmetytti mutkaton vaivattomuus, jolla Honkasen perhe jutusteli niitä näitä, nauroivat ja vitsailivat. Piikkejä lensi, mutta ne olivat hyväntahtoisia ja humoristisia perheen kerratessa vuoteen mahtuneita kommelluksia. Leevi ja Anna kuuntelivat, eivätkä juuri osallistuneet keskusteluun, jos heiltä ei kysytty mitään.

Syömisen jälkeen perhe hajaantui hetkeksi omiin puuhiinsa, mutta sekin tapahtui niin sujuvasti, ettei sitä voinut luulla pakenemiseksi toisten seurasta. Ilkka varmisti, että Leevillä oli kaikki hyvin ennen kuin lähti isänsä kanssa kaivelemaan raketteja valmiiksi ja Katja jäi siistimään keittiötä. Hän ja Anna puolestaan menivät olohuoneeseen. Sielläkin seinät olivat siltä osin täynnä valokuvia kuin lattiasta kattoon yltävät kirjahyllyt antoivat myöten.
Sohvan sijasta Leevi otti narulelun ja meni lattialle leikittääkseen Aarretta. Hän oletti Annan menevän omiin oloihinsa tai uppoutuvan puhelimeensa, mutta tyttö tulikin hänen viereensä lattialle. Hän vilkaisi tyttöä, mutta ojensi narulelun tälle.
"Ilkka tykkää susta", Anna totesi, mutta ei katsonut häneen leikittäessään pystykorvaa. Leevi tiesi Ilkan olevan avoin perheelleen, mutta silti Annan huomio yllätti hänet.
"Se kattoo sua kuin oisit sen aurinko", tyttö hymähti kuin arvaten mitä hän oli miettinyt. Annakin oli tainnut päästä teineille tarkoitetun romanttisen kirjallisuuden pariin.
"Joo, kyllä se musta tykkää", Leevi myönsi. Hetken asiaa mietittyään hän tuli siihen tulokseen, että Ilkka oli todennäköisesti antanut Annalle lukusuosituksia, jotka sopivat toisen ikään. 14-vuotiaan ei tarvinnut lukea ihan kaikkea vielä.
"Ja sä tykkäät Ilkasta", Anna jatkoi toteavaan sävyyn, eikä vieläkään katsonut häneen. Aarre jahtasi köysilelua ja ärisi.
"Niin tykkään", hän myönsi ja oikoi maton hapsuja.
"Se on kivaa, kun voi tykätä kenestä haluaa."
"Niin on."

*

Aarre jätettiin sisälle, vaikka pystykorva ei välittänytkään paukkeesta. Ilkka ei kuitenkaan aikonut ottaa mitään riskejä ja Leevi oli toisen kanssa samaa mieltä. Ihmiset sen sijaan toppautuivat lämpimiin vaatteisiin ja menivät pihalle hieman kello kuuden jälkeen.

Lähistöllä paukkui ja taivas välkehti erilaisissa väreissä. Ammunnan välissä taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Pakkanen puri poskia ja Leevi veti pipoa paremmin päähänsä. Sauli ja Ilkka hoitivat rakettien ammunnan, joka oli järjestetty lähinnä Annan takia. Katja ja Anna ihastelivat niitä ja polttivat tähtisädetikkuja. Leevi katseli tätä kaikkea ja tunsi palan kurkussaan. Tällaista se olisi ehkä voinut heidänkin perheessään olla, jos äiti ja isä olisivat olleet toisenlaisia.

"Hei", Ilkka sanoi ja kietoi kätensä Leevin hartioiden ympärille rakettien tultua ammutuksi taivaalle. "Mikä fiilis?"
"Voidaan me olla vielä", Leevi vastasi ja kietoi oman kätensä Ilkan vyötärön ympärille. Vanha pelko nähdyksi tulemisesta häivähti pinnalla, mutta katosi sitten nopeasti, sillä täällä he saisivatkin tulla nähdyiksi.
“Anna sanoi, että sä tykkäät musta”, Leevi totesi, eikä tiennyt mistä sanat tulivat.
“Se nyt ei osaa pitää suutaan kiinni”, Ilkka nauroi hyväntuulisesti ja suukotti hänen ohimoaan.
“Anna sanoi kanssa, että mä tykkään susta.”
“Mitä sä vastasit?”
“Myönsin tietenkin.”
“Ei kerrota sille, että oikeesti mä tykkään susta vähän enemmänkin”, Ilkka virnisti. Heidän ohitseen menevä Sauli selvästi kuuli, mutta ei sanonut mitään. Hymyili vain. Eikä Leeviä ahdistanut, että Ilkan isä oli kuullut lapsensa toteamuksen.

Kun kaikille alkoi tulla hieman kylmä, he menivät sisälle kaakaolle. Anna alkoi väsyä pitkään päivään, mutta aikoi valvoa keskiyöhön vaikka väkisin. Hereillä tyttö piti itsensä leikittämällä Aarretta ja pelaamalla Ilkan kanssa erilaisia pelejä, jotka eivät vaatineet kuitenkaan liikaa ajatusta. Leevi seurasi kaksikkoa huvittuneena ja jutteli välillä Katjan kanssa.

Keskiyön lähestyessä he menivät takaisin ulos ja Katja nappasi Annan mukaansa mukamas paremmalle paikalle katsomaan raketteja. Sauli meni näiden mukaan ja he jäivät kahden talon etupihalle.

"No, kannattiko tulla?" Ilkka kysyi laittaessaan Aarteen jo valmiiksi autoon. Pystykorva oli niin ikään väsynyt ja kärttyinen pitkäksi venähtäneestä päivästä, sillä he eivät valvoessaan velvoittaneet Aarretta valvomaan heidän kanssaan. Eikä koira valvonutkaan, se kipitti omalle paikalleen nukkumaan heistä mitään piittaamatta. Nyt se asettuikin tuhahtaen matkustuspaikalleen ja käpertyi keräksi.
"Joo, kannatti", Leevi myönsi ja ojensi käsiään Ilkalle, joka tarttui niihin hymyillen.
"Kiva kuulla", toinen hymyili ja pyöräytti Leevin kainaloonsa.

"Hyvää uutta vuotta", Ilkka toivotti ja suukotti hänen ohimoaan vuorokauden hetken päästä vaihtuessa.
"Hyvää uutta vuotta", Leevi toivotti takaisin ja painautui lähemmäs toista. Pitempi hymyili hänen ohimoaan vasten.
"Niin kauan kuin me ollaan onnellisia yhdessä", Ilkka lupasi hiljaa ja vain hänen korvilleen.

~~~~~~~~~

A/N2: Kiitos, jos luit =)

valokki, olipas kivaa että löysit tiesi tänne luukkuinspiraatiota metsästäessäsi! Ja ylipäätään tosi kivaa nähdä sua Finissä taas! Mä oon aikoinani kuluttanut Sinkkuillallista kuin leipää, se on yksinkertaisuudessaan kauhean koukuttava höpöohjelma. Ja rakastan erityisesti sitä kertojaääninaista, ihanaa jos hänen äänensä oli kuultavissa tässä fikissäkin. Mahtavaa myös että tykkäsit hahmokattauksesta, vaikka tosiaan Viktorin ja Ronin visiitit jäivät aika lyhyenlaisiksi. Pariutusohjelmien pudotushenki on aika armotonta! Harryn tässä fikissä tekemillä valinnoilla on hyvin vähän tekemistä järjen kanssa, valitettavasti. Tekstinsisäisen selitys (erittäin akateemisesti ja nörtisti muotoiltuna Watson-selitys) toki on se, että Harry ei halunnut valita kahta samanlaista jälkiruokaa sisältävää menuvaihtoehtoa ja häntä jäi kovasti mietityttämään, millainen ihminen on hullun omituisen nelosmenun takana. Tekstinulkoinen selitys (eli Arthur Conan Doyle -selitys) on se, että mulla tuli kauhea kiire saada tämä fikki valmiiksi dedikseen mennessä ja jouduin vaihtamaan Ronin Severukseen ja karsimaan yhdet kokonaiset treffit pois. Olen myös hiljaa mielessäni sitä mieltä, että Harry olisi valinnut riemusta kiljuen Ronin Dracon sijaan tilanteessa, jossa Harryn paras ystävä ja elämän tärkein ihminen ilmoittaa yllättäen pitävänsä myös miehistä. Tai voisihan olla, ettei Harrylla ja Ronilla kaikesta huolimatta klikkaisi romanttis-seksuaalisessa mielessä, aivan mahdollista toki, mutta pelkäsin kuitenkin, että suistuisin etukäteen valitsemaltani H/D-reitiltä ojaan, jos antaisin Harryn mennä treffeille myös Ronin kanssa.

Ihanaa että treffit jäljelle jääneiden kanssa naurattivat sua, mulla oli myös tosi hauskaa tätä kirjoittaessani. Ja ehdottomasti kannattaa aina antaa rakkaudelle mahdollisuus, jopa tai etenkin kouluvuosien aikaisen vihamiehen kohdalla! Kiitos kiitos kommentistasi!


Vendela, hei moi! Selittelinkin jo valokille tuossa ylempänä tätä Harryn sekopäistä päätöksentekoprosessia, mutta täytyy vielä tarttua tuohon sun toteamukseen, että treffit Ronin kanssa olisivat voineet olla tylsät. Tosi mielenkiintoinen näkökulma! Olisivatko treffit tylsät siksi, etteivät he löytäisi yhteistä säveltä vai siksi, että kaikki menisi niin kovin täydellisesti ja heillä olisi rentoa ja hauskaa alusta loppuun? Ei voi tietää, mutta valistuneita arvauksia voi toki esittää! Aww, tulin tosi iloiseksi, että nostit esiin Dracon epävarmuuden! Ja tosiaankin hän on juuri se oikea Harrylle, eihän kellään muulla kaksikolla leimahda kipinä samalla tavalla! Kiitos tosi paljon kommentistasi!