11
Toinen ulottuvuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla/Tuntematon sotilas: Keltainen | K11 | Kaarina Koskela/Urho Hietanen | 8. osa 9.6.
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane 28.09.2026 01:10:44 »10 (Ficlet300 236 halloween, 310 sanaa)
Vilho palaa kotiin harmaana ja laihtuneena. Töihin hänestä ei vielä ole, eikä tule olemaan vielä hyvään aikaan. Kuulemma hänen ei pidä nostella mitään vesikauhaa painavampaa, ja etenkin pahemman osuman saaneella vasemmalla puolella on käsivarsi vielä aivan voimaton. Kaikki näkevät hänen olevan kireä ja turhautunut, mutta koskaan hän ei valita ääneen, vaikka pelkästään pukeutuminen tekee ensi alkuun niin kipeää, että hän istuu hengästyneenä penkillä monta minuuttia ennen kuin voi edes yrittää tehdä muuta.
Myös hänen kuulonsa on vaurioitunut viimeisessä hyökkäyksessä. Hän on sen takia ruvennut puhumaan korostetun hiljaa, koska muuten äänensä saattaa kohota niin hallitsemattomasti, että se nolottaa häntä huolimatta siitä, ettei kukaan muu välitä. Mummua varsinkin huvittaa se, että niin nuoresta pojasta kuin Vilhosta on kerralla tullut melkein yhtä kuuro kuin hänestä. Se kirvoittaa Vilhostakin pienen hymynkareen, jollaiset ovat viimeisten lomien aikana olleet kovin harvassa.
Hän saa ensimmäisten viikkojen aikana muutamia kirjeitä entisiltä joukkuelaisiltaan ja lukee jokaisen tarkkaan, otsa rypyssä ja olat koholla. Hän vastaa tunnollisesti jokaiseen kirjeeseen, mutta Kaarina ei uskalla kysyä niistä tarkemmin, kun Vilho näyttää niiden takia huolestuneemmalta ja tyytymättömämmältä kuin Kaarina muistaa koskaan nähneensä häntä.
Vasta pyhäinmiestenpäivän aattona tulee kirje, jonka lukeminen saa Vilhon rentoutumaan silminnähden.
”Mitäs ny”, Kaarina kysyy Vilhon taittaessa kirjeen kahtia näyttäen levollisemmalta kuin pitkään aikaan.
”Minä olin jättäny yhden pojista sairasautoon vähän ennen kun minuun sattu”, Vilho sanoo. ”Ja kun sielä kohta hyökättiin jonkin sairasauton kimppuun niin kukaan ei tienny oliko se se sama auto.”
”Mutta ei ollu”, Kaarina puoliksi täydentää, puoliksi kysyy.
”Ei ollu”, Vilho vahvistaa. ”Se ehti sieltä alta pois.”
”Siinäkin yks Jumalan onni”, Kaarina huokaa. ”Kuinka sen kävi?”
Vilho katsoo syrjään.
”Silmät sillä meni”, hän sanoo. ”Tää kirje on sen siskolta. Kun ei siltä se kirjottaminenkaan enää oikein käy.”
”Mutta muuten on kunnossa?”
Vilho nyökkää.
”Muuten on kunnossa”, hän vahvistaa. ”Ja ny sekin on päässy kotionsa.”
”Vihdon viimmen”, Kaarina sanoo, ja Vilhon silmänurkissa väreilee taas hymy.
”Vihdon viimmen niin.”
Vilho palaa kotiin harmaana ja laihtuneena. Töihin hänestä ei vielä ole, eikä tule olemaan vielä hyvään aikaan. Kuulemma hänen ei pidä nostella mitään vesikauhaa painavampaa, ja etenkin pahemman osuman saaneella vasemmalla puolella on käsivarsi vielä aivan voimaton. Kaikki näkevät hänen olevan kireä ja turhautunut, mutta koskaan hän ei valita ääneen, vaikka pelkästään pukeutuminen tekee ensi alkuun niin kipeää, että hän istuu hengästyneenä penkillä monta minuuttia ennen kuin voi edes yrittää tehdä muuta.
Myös hänen kuulonsa on vaurioitunut viimeisessä hyökkäyksessä. Hän on sen takia ruvennut puhumaan korostetun hiljaa, koska muuten äänensä saattaa kohota niin hallitsemattomasti, että se nolottaa häntä huolimatta siitä, ettei kukaan muu välitä. Mummua varsinkin huvittaa se, että niin nuoresta pojasta kuin Vilhosta on kerralla tullut melkein yhtä kuuro kuin hänestä. Se kirvoittaa Vilhostakin pienen hymynkareen, jollaiset ovat viimeisten lomien aikana olleet kovin harvassa.
Hän saa ensimmäisten viikkojen aikana muutamia kirjeitä entisiltä joukkuelaisiltaan ja lukee jokaisen tarkkaan, otsa rypyssä ja olat koholla. Hän vastaa tunnollisesti jokaiseen kirjeeseen, mutta Kaarina ei uskalla kysyä niistä tarkemmin, kun Vilho näyttää niiden takia huolestuneemmalta ja tyytymättömämmältä kuin Kaarina muistaa koskaan nähneensä häntä.
Vasta pyhäinmiestenpäivän aattona tulee kirje, jonka lukeminen saa Vilhon rentoutumaan silminnähden.
”Mitäs ny”, Kaarina kysyy Vilhon taittaessa kirjeen kahtia näyttäen levollisemmalta kuin pitkään aikaan.
”Minä olin jättäny yhden pojista sairasautoon vähän ennen kun minuun sattu”, Vilho sanoo. ”Ja kun sielä kohta hyökättiin jonkin sairasauton kimppuun niin kukaan ei tienny oliko se se sama auto.”
”Mutta ei ollu”, Kaarina puoliksi täydentää, puoliksi kysyy.
”Ei ollu”, Vilho vahvistaa. ”Se ehti sieltä alta pois.”
”Siinäkin yks Jumalan onni”, Kaarina huokaa. ”Kuinka sen kävi?”
Vilho katsoo syrjään.
”Silmät sillä meni”, hän sanoo. ”Tää kirje on sen siskolta. Kun ei siltä se kirjottaminenkaan enää oikein käy.”
”Mutta muuten on kunnossa?”
Vilho nyökkää.
”Muuten on kunnossa”, hän vahvistaa. ”Ja ny sekin on päässy kotionsa.”
”Vihdon viimmen”, Kaarina sanoo, ja Vilhon silmänurkissa väreilee taas hymy.
”Vihdon viimmen niin.”

Tuoreimmat viestit
), ja sen jälkeen on ollut kiva jakaa välillä aiheeseen liittyviä meemejä sun muuta. 
Löysin tämän kautta myös raapaleesi, johon kirjoitin erikseen kommentin, mutta tahdoin tännekin kommentoida ja nostaa muidenkin näkyville taiteilusi. Tuo Draco on niin hieno sekä lyijykynällä että väreissä. Itse ehkä tykkään enemmän väreistä, kun värität tosi kauniisti ja tuo punainen on niin hieno! Maverick x Rooster piirustukset taas oli tosi söpöjä!
Tästä on toki jo joitain vuosia, kun olet julkaissut (ja kommentteihin vastannut tämän vuoden puolella), mutta kivaa, että ficci on yhä täällä (samoin piirros)!