Katsoin sen uuden Kärpästen herra -minisarjan Areenasta. En ole muistaakseni niitä vanhoja elokuvia nähnyt, mutta olipa vaikuttava ja hyvin toteutettu tuo sarja. Sopivalla tavalla jopa brutaali, vaikkei mitään mässäilyä silleen näytetty, mutta oli muutama sellainen oikein kylmäävä kohtaus.

Ai sellainenkin sarja on tullut, miks multa on mennyt ihan ohi Täytynee katsoa se jossain vaiheessa. Oon Kärpästen herra -kirjan lukenut joskus vuosia sitten, mutta mitään sovituksia siitä en ole katsonut, niin vois olla ihan kiva. En enää yksityiskohtiakaan tarinasta muista, niin ei tulisi tarvetta nipottaa niistä XD Juonen kyllä muistan niin sen suhteen tuskin mitään isoja yllätyksiä, mutta eipä sellainen mua ole ennenkään estänyt ohjelmista tai leffoista nauttimasta!

Kirjojen pohjalta tehdyistä sarjoista jatken, katselin tossa hiljattain Netflixin sovituksen Pieni talo preerialla -kirjasta. Mietin eka jonkun tovin, että onko se uhka vai mahdollisuus, koska oon jo lapsesta asti tykännyt kirjasarjasta ja se alkuperäinen 70-luvun tv-sarja on mulle tooodella rakas, mutta päätin antaa mahdollisuuden! Parhaani mukaan ajattelin sitä ihan omana juttunaan, joka ammentaa inspiraatiota kirjasta mutta ottaa vapauksia niin kuin tv-sarjakin. Ja siltä pohjalta se ainakin toimi ihan jees. Olihan siinä paljon omaa (vaikka luinkin jostain että se kuulemma olisi kirjalle uskollinen, niin joo ei 😅 Siinä se häviää 70-luvulla ekan kirjan pohjalta tehdylle "leffalle/erikoisjaksolle mikä lie"), ja se oli jotenkin tosi kiilloteltu, rankatkaan kohtaukset eivät tuntuneet niin rajuilta kuin vanhemmassa sarjassa. (Mary ja Laura oli kans ihan liian vanhoja verrattuna siihen, minkä ikäisiä he oikeasti olivat noihin aikoihin.) Näin jo siitä netissä kommentteja, että se oli semmosta "Pinterest-pioneerimeininkiä" ja oli kyllä aika osuva kuvaus 😅 Ihan kiva katsottava se kuitenkin oli, ja loppujen lopuksi tykkäsin mm. siitä, että intiaanit ja heidän kokemuksensa olivat oleellisssa osassa juonta toisin kuin kirjoissa tai 70-luvun sarjassa. (Eipä sitä tosin vuonna 2026 mitään muuta olisi voinut odottaakaan.)

Vanhaan 70-sarjaan liittyen mun on vielä pakko vähän intoilla, et mun sisko löysi ja osti hiljattain mulle kaikki tuotantokaudet dvd:illä ♥ Vähän oli jäänyt harmittamaan, kun en viime syksynä itse ostanut niitä kun löysin (mutta käytännön syistä se ei silloin oikein ollut edes mahdollista), niin onneksi nyt tulee korjaus tilanteeseen Pääsen katsomaan koko sarjan kunnolla alusta loppuun taas pitkästä aikaa! Viimeksi katsoin sen joskus kuutisen vuotta sitten Areenasta, muistan yhä miten töiden jälkeen aina heittäydyin sohvalle sitä katsomaan ja pelailin ohessa Animal Crossingia

Tekstin nimi: Kauhulasten vieraat

Ikäraja: K-11

Fandom: Originaali

Genre/trope: kauhu, slice of life, fantasia, lievä hygge


A/N: poikaystävä on viime aikoina innostunut kauhupeleistä ja tästä inspiroituneena päätin itsekin luoda uuden originaalisarjan. Raphista olen jo kirjoittanut yhden tekstin, joka löytyy täältä (k-11) mutta tätä raapalesarjaa pystyy seuraamaan lukematta aikaisempaa tekstiä. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
Osallistuu spurttiraapaleeseen.



1. 350 sanaa, harhauttaa

Raph näki auton ryöstellessään uusia Vaeltajia.

Varastaminen ei herättänyt hänessä mitään tunnontuskia. Vaeltajat olivat kaupunkiin eksyneitä raukkoja, jotka eivät joko olleet löytäneet Porttia ajoissa, tai kestäneet odottaa sen avautumista. Jossain vaiheessa heidän mielensä antoi periksi, he aloittivat päämäärättömän vaeltelun kaduilla ja sulautuivat osaksi kaupungin sumuista maisemaa, jota auringonvalo ei koskaan kirkastanut.

He eivät enää tarvinneet tavaroitaan, mutta Raph tarvitsi. Yleensä Vaeltajilla oli aina jotain hyödyllistä mukanaan: lääkkeitä, ruokaa, joskus aseita. Raphin lempilöytö oli kamera eräältä onnettomalta valokuvaajalta.

Vaeltajia oli helppo harhauttaa. Yleensä riitti, kun ripusti oksaan tai katulyhtyyn jotain kiiltävää. He havahtuivat hetkeksi transsistaan ja suuntasivat katseensa kiiltoa kohti, eivätkä edes huomanneet, jos joku tyhjensi heiltä taskut.

Kun Raph tutki uuden uhrinsa laukkua, hän huomasi auton.

Breenvillen autoista useimmat olivat puhki ruostuneita ja rikkinäisiä, mutta tämä oli uusi. Se oli suuri, kiiltävän musta ja sen renkaat olivat vielä aivan ehjät. Lisäksi Raphista näytti siltä, kuin auto olisi parkkeerattu supermarketin pihaan, sen sijaan että se olisi kaatunut tai iskeytynyt ulos tieltä.

Auton edessä seisoi kaksi tummiin pukeutunutta ihmistä, ehkä mies ja nainen, mutta niin kaukaa ei voinut olla varma. He puhuivat keskenään mutta eivät vaikuttaneet vihaisilta. Ehkä he eivät tappaisi toisiaan. Monet niistä, jotka tulivat kaupunkiin yhdessä, tappoivat toisensa.
Raph päästi Vaeltajan menemään, käveli muutaman metrin Alapuistoon ja kiipesi siellä puuhun. Suurin osa Breenvillen puista oli kitukasvuisia, mutta tämä tuntui pärjäävän ihan hyvin. Puun runkoon oli kaiverrettu kymmeniä nimikirjaimia.

Latvasta näki hyvin supermarkettiin. Pari oli luultavasti ajanut alamäkeä kaupungin päätietä pitkin ja pysähtynyt kaupan eteen. Jostain syystä moni ajautui sinne. Ehkä he ajattelivat löytävänsä apua.
Kun Raph katseli paria, hän huomasi Jättiläisen lähestyvän heitä. Jättiläinen lähti harvoin tunneleistaan, mutta tuoreen ihmislihan tuoksu yleensä houkutteli sen paikalle. Raph pystyi melkein kuulemaan sen napsuttelevan saksiaan yhteen.

Hän ei itsekään tiennyt, miksi teki mitä teki. Ehkä siksi, että tulijoilla oli niin hieno auto. Hän ei yleensä yrittänyt pelastaa kaupunkiin tulevaa väkeä.

Joka tapauksessa Raph tarttui pistooliinsa, tähtäsi ja ampui.

Jättiläinen kirkaisi niin kovaa, että sen kuuli puistoon asti. Raph ei jäänyt odottelemaan sen eikä ihmisten reaktiota. Hän hyppäsi alas ja suuntasi askeleensa kotiin, jättäen tulokkaat oman onnensa nojaan. Olihan hän antanut heille vähän toivoa.


2. 350 sanaa, terävä

Kuten Raph oli arvellutkin, Jean ei pitänyt siitä, että hän oli auttanut tulijoita.

“He alkavat kohta etsiä jotakuta, jolla on asei”, tyttö sanoi synkästi samalla kun paloitteli vihanneksia soppaan. “Luulevat saavansa apua.”

Raph kohautti harteitaan. “Eivät ne meitä löydä. Kaupunki on iso. Ja voidaanhan me ohjata ne Portille kun se taas aukeaa.”

“Jos he selviävät sinne asti”, Jean sanoi ja pudotti valkoiset porkkananviipaleet kiehuvaan veteen. “Sitä paitsi, jos he eivät selviä, sinä saisit sen auton.”

“Jeeppi on ihan hyvä.”

Jean katsoi häntä terävästi ja ojensi hänelle puukauhan. “Teepä keitto sitten loppuun, herra Hellämieli.”

Raph irvisti hänelle mutta tarttui kauhaan. Hän katseli ruosteisessa kattilassa pyöriviä porkkananviipaleita ja vaaleanvihreitä persiljanlehtiä. Lieden vieressä odotti purkki naudanlihaa, mutta hän avaisi sen vasta, kun porkkanat olivat kiehuneet. Lihan tuoksu houkutteli kaikenlaisia olioita paikalle, eikä lihaa kannattanut muutenkaan säilyttää avattuna. Kaikki pilaantui Breenvillessä nopeasti.

“Missä Will on?” Raph kysyi kun Jean alkoi kattaa pöytään kuhmuisia lautasia. Beth istui jo omalla paikallaan ja rallatteli omiaan. “Tuo on hänen hommansa.”

“Meni taas leikkimään sen zombin kanssa”, Jean sanoi paheksuvasti ja otti astiakaapista kourallisen ruostuneita lusikoita. “Minusta meidän pitäisi heittää se menemään.”

“Ei me enää voida. Will on jo kiintynyt siihen. Hän nimesi sen Daniksi.”

“Siksi, että sen nimi on Dan. Will löysi sen nimikyltin. Sen nimi on Daniel Winters. Se taisi olla palomies.”
“Ai. No, ehkä meidän pitäisi laittaa sille kuonokoppa tai jotain.”

Jean pudisti päätään. “Tiedät kyllä, mitä mieltä Romeo on kuonokopista.”

Raph irvisti. “Niin se.”

He olivat hetken hiljaa. Raph hämmensi soppaa ja katseli, kun Jean jatkoi pöydän kattamista. Jeanin tummat hiukset oli vedetty palmikolle niskaan. Letti oli hänen ainut turhamaisuutensa. Hän piti kyntensä lyhyinä, ei koskaan pukenut päälleen mitään, mikä olisi hankaloittanut liikkumista ja varmisti aina, että sekä Vaeltajalta viety pistooli että vanha veitsi olivat valmiina vyöllä. Mutta tukkansa hän piti pitkänä, vaikka olikin leikannut Raphin hiukset, kun ne olivat alkaneet taas kasvaa.

Ehkä Willin zombillakin oli vielä toivoa.

“Eikö se soppa ala olla jo valmista?” Jean kysyi, havahduttaen Raphin ajatuksistaan. “Mene sinä kutsumaan muut syömään, he haluavat kuitenkin nähdä sinut. Minä avaan tuon purkin ja tapan sen skorpionin joka pitää majaa uunissa.”

“Skorpioni?"

“Mene.”

Mä yritän nyt pidätellä itseäni ja olla vastauksessani tyyni ja rauhallinen enkä yhtään hysteerinen, joten tyydyn vaan komppaamaan flawia erittäin painokkaasti. Käsitykset ja mielipiteet hahmoista ehtii muuttua erittäin moneen otteeseen Veren vankeja katsellessa, mikä on musta ihanaa. <3 Älä ihmeessä jätä katselua ekaan kauteen!

Kosmik tosi hauskaa, että tykkäsit! Itse en ole koskaan ollut kauhupelien ystävä, mutta nyt kun poikaystävä on niistä innostunut, olen sivusilmällä seurannut mukana ja tästä syntyi idea aavekaupungista ja siitä, millaista elämä siellä olisi. Kiva kuulla että maailmanrakennus toimi, sillä se on itselle tosi tärkeää.

Hawkins on tosiaan hyvin perinteinen toimintasankari Ja Raph ja hänen porukkansa eivät todellakaan ole sitä miltä päälle päin näyttävät, mutta ihan symppiksiä silti. Suunnittelen näistä tyypeistä lisääkin tekstejä, joten kiva kuulla, jos tällainen intromainen teksti miellytti. Kiitos kommentista! <3

Pitkästä aikaa oli ihanaa nähdä Severus/Remus -ficci. Se paritus pitää sitkeästi suosionsa mun listalla ja tämä oli ihanan tunnelmallinen ja samaan jännitteinen. Tuliviski on mainio aine ja varmasti Remuksesta on hyvin omituista, että monet voivat katsella kuuta tuntematta mitään, vaikka mustakin se on omituista, koska kuu kyllä lumoaa minutkin. Ei sentään toistaiseksi ole muuttanut ihmissudeksi muuta kuin ehkä henkisesti.

Sisäistin itseasiassa vasta toisella lukemisella sen, että Remus oli riisuutunut jo tuossa alussa. Ja tuosta viipyilemisestä niin katseista kuin kosketuksistakin huokui jännite. Tykkäsin Remuksen kaipauksesta ja pelkäsin, että se jäisi toteutumatta ja musta oli ihanaa, ettei se jäänytkään. Remuksen riemu ja ilo siitä, ettei Severus karannutkaan, teki minut onnelliseksi. Ne on niin suloisia yhdessä, että on kiva, että ne myös jää seksinkin jälkeen yhteen.