Ficin nimi: Rottia ja kieliajatuksia
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: Etóile
Paritus: Gabin/Tobias
Vastuuvapaus: Etoile kuuluu tekijöilleen. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: Kielimuuri ja sen murtajat II

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


”Gabin, täällä on rotta.”

Gabin piilotti syvän huokauksensa kämmeneensä. Hän oli kuullut rotan lähtiessään aamulla ja toivonut, että Tobias ei ehtisi huomata mitään ennen omaa lähtöään, jolloin hän voisi hävittää jyrsijän vähin äänin kumppaninsa ollessa kiertueella. ”Oui, mon yankee. Minä huolehdin siitä. Myöhästyt kohta lennolta.”

”Mutta se syö kaikki tavarat. Ja kävelee niiden päällä!”

Hymy ja ärtymys tunkivat ulos Gabinista yhtä aikaa. ”Tobias, mon cheri, mene vain sinne koneeseen. Rakastan sinua, okei?”

Hän sulki puhelimen Tobiaksen yrittäessä vielä väittää vastaan. Yllättävää kyllä mies ei soittanut enää takaisin. Ehkä hän oli onnistunut hieman kouluttamaan toista. Tai sitten hän ei saisi koko kiertueen aikana kuin yksitavuisia vastauksia omiin viesteihinsä. No, Tobias ei ollut koskaan ollut maailman helpoin ihminen. Itsepähän hän oli tämän taakakseen ottanut. Gabin naurahti kuivasti. Hän oli vastikään nauttinut suuresti tanssiessaan jälleen yhtä Tobiaksen koreografiaa. Hän oli kuumimman nuoren koreografin muusa. Eivätkä ihmiset todellisuudessa tienneet puoltakaan siitä kuumuudesta, mitä jenkki tarjosi hänelle makuuhuoneessa. Kaikkien kommervenkkiensä ja varautuneisuutensa takana Tobias oli varsin intohimoinen ja tuhma. Mies ei ollut vieläkään oppinut ranskaa, mutta sängyssä tämä kyllä ymmärsi sitä erinomaisen hyvin. Gabinin kuiskiessa bientôt, bientôt tämä osasi kiristää tahtia ja malin sai tämän punastumaan ja hengittämään tiheämmin. Puhelimeen kilahti viesti.


Gabin pyrskähti ja näpytteli takaisin: Great, cowboy, my love.

Hän sai vastauksena mansikkaemojin, jonka Tobias lähetti varmaan epähuomiossa hämmentäessään poloista taksikuskia. Gabin kiskaisi kansallisbaletin tanssijoiden tiloihin johtavan oven auki. Hänellä oli jo nyt ikävä poikaystävänsä outoja vaatimuksia. Colajuoman oli oltava tietynmerkkistä, tyynyn juuri se oma (se oli nytkin mukana matkalaukussa) ja kuulokkeiden käden ulottuvilla, jotta saattoi milloin tahansa uppoutua omaan maailmaansa. Tobias olisi ollut myös paljon tyytyväisempi, jos kaikki puhuisivat samaa kieltä; tämän mielipiteen mukaan englantia.

Gabin oli kerran tuhahtanut ironisesti, että sanopa tuo ranskalaisille ja mies oli täysin tosissaan vastannut, että toki ranskalaiset saisivat englannin ohessa puhua keskenään ranskaakin. Sen jälkeen Gabin oli tarkkaan vahtinut, ettei Tobias missään seurassa erehtynyt puhumaan kielikysymyksistä. Onneksi suuri koreografi pääasiassa ihmetteli, miten tanssijoilla ei ollut suoraa yhteyttä hänen ajatuksiinsa, koska mieluiten tämä olisi varmasti viestinyt vain oudoilla äännähdyksillä. Gabin huokasi alkaessaan vaihtaa vaatteita. Miten sitä neuroottista hölmöä saattoikin kaivata niin paljon!

FractaAnima, hei olipa ihana kuulla että luit tämän uudestaan ja että ilahdutti vieläkin <3

3, En olisi koskaan uskonut tuota sinusta

”Hauska vitsi Hermione.” George nauroi. Fred ei saanut suutaan auki järkytyksensekaiselta yllätykseltään.
”Fredin kanssa?” Ron toisti epäuskoisesti. Harry katsoi vuorotellen Ronia ja vuorotellen Hermionea. Hermione ei katsonut Harryyn vaan suoraan lattiaan toivoen ettei olisi sanonut mitään.
”Harryn vuoro.” Ginny oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Harry kääntyi Ginnyyn kuin saadakseen vastauksen äänettömään kysymykseen siitä mitä oli tekeillä.
”Totuus vai tehtävä?”
Ketään heistä ei kuitenkaan enää huvittanut pelata. Ron katosi Harryn kanssa Ronin huoneeseen, Ginny yritti pyytää Hermionea kävelylle kanssaan mutta Fred ehti heidän luokseen pihamaalle ennenkuin he olivat kävelleet kauemmas.
”Haluan puhua kanssasi.” Fred sanoi Hermionelle. Hermione tunsi koko kehonsa jännittyvän. Hän oli aivan varma että Fred kertoisi että näki hänet vain veljensä ystävänä ja todistaisi Ginnyn väitteen vääräksi. Ei Hermione odottanut muuta.
”Hyvä on.” Hän nyökkäsi.
”Sanokin jotain typerää niin tapan sinut.” Ginny sihahti Fredille ennen oven vetämistä kiinni perässään.

Fred ei tiennyt miten päin olla. Hän siirsi painoaan jalalta toiselle yrittäen välttää hermostuneisuutensa välittymistä Hermionelle.
”Kaikista Rohkelikoista olisit siis minun kanssani?” Fred virnisti yrittäen kuulostaa itsevarmalta. Lause kuulosti kuitenkin enemmän ylimieliseltä tokaisulta ja Hermione ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään.
”Minun oli vastattava joku. Satuit tulemaan ensimmäisenä mieleen.” Hermione huokaisi toivoen että kuulosti välinpitämättömältä.
”Onko niin? Miten sinulle tuli ensimmäisenä mieleen minä eikä kenties Ronnieponnie, joka muutenkin seuraa sinua kuin rakkaudenkipeä koiranpentu tai kenties Percy joka on liian täydellinen ollakseen totta.” Fred sanoi naurahtaen. Hän ei voinut olla antamatta mustasukkaisuuden kuulua äänestään mainitessaan Ronin ja Percyn. Jo aiemmin kesällä Fred oli pannut merkille kuinka Ron katsoi Hermionea ja kuinka Ron hakeutui aina sinne missä Hermione oli. He olivat ystäviä kaikki kolme Ron, Hermione ja Harry. Mutta Fred tiesi ettei Ron vaikka Ron ei sitä myöntäisi, halunnut olla vain ystävä Hermionelle. Ja mitä tuli Percyyn, Hermione oli aina puolustanut Percyä kun joku oli edes ohimennen maininnut Percyn raivostuttavasta tavasta seurata sekä painostaa muita seuraamaan sääntöjä alituiseen.

”Mitä tekemistä Ronilla tai Percyllä on sen kanssa että sanoin sinun nimesi osana typerää peliä jolla ei ole mitään merkitystä?” Hermione tuohtui. Hän ei pitänyt syyttävästä sävystä Fredin äänessä. Ei hän ollut koskaan ajatellut Ronia muuta kuin ystävänään. Ajatus oli käynyt Hermionen mielessä vain kerran mutta hän oli tullut siihen tulokseen että heidän oli parempi pysyä ystävinä. Percyä hän ei koskaan ollut osannut edes ajatella sillä tavoin. Percy vain joutui jatkuvasti erityisesti Fredin ja Georgen pilkan kohteeksi mistä Hermione oli heille huomauttanut.
”Minä vain kysyin.” Fred kohautti olkiaan.
”Unohda se.” Hermione sanoi hanakasti ja Fred nyökkäsi.
Hermione palattua sisälle ja Ginnyn suljettua huoneensa oven, Ginny ampaisi istumaan sängylleen.
”No?” Hän kysyi malttamattomana.
”Ei ole mitään kerrottavaa. Käskin Fredin unohtamaan mitä vastasin pelissä.”
”Et ole tosissasi Hermione. Olisit vain sanonut että pidät hänestä.” Ginny pudisti päätään.
”Mitä merkitystä sillä olisi koska ei hän kuitenkaan näe minua niin? Muutenkin ainoa asia mitä hän sanoi oli kuinka hän oletti että olisin vastannut Ronin tai Percyn.” Hermione sanoi.
”Eli siis myönnät että pidät hänestä?” Ginny haastoi.
”En minä niin sanonut. En missään kohtaa.” Hermione intti.
”Toistele vain tuota itsellesi niin alat ehkä joskus uskoa siihen.” Ginny hymyili ilkikurisesti.

Illallisen jälkeen Harry jäi odottamaan Ginnyä rappusiin. Kun Ginny poistui illallispöydästä Harry pyysi:
”Odota Ginny. Haluan kysyä sinulta jotain.”
Ginny nyökkäsi.
”Mitä oikein on tekeillä? Hermione on outo. Ron on outo. Fred on outo-” Harry luetteli hämmentyneenä.
”Etkö sinä vieläkään ole tajunnut?” Ginny lähes huudahti. Harry pudisti päätään. Ginny nauroi.
”Harry miksi sinä luulet että sekä Hermione ja Fred ovat outoja? Tai että miksi se saa myös Ronin käyttäytymään oudosti?”
Harry ei vastannut. Hän oli ounastellut että sekä Ronin kuin Hermionenkin käytöksessä oli jotain erilaista. Harry ei kuitenkaan osannut tarkalleen sanoa mitä se oli.
”Kysy Hermionelta.” Ginny totesi ja käveli yläkertaan.
Harry seurasi Ginnyä yläkertaan ja näki Hermionen joka oli myös kävellyt portaat ylös yläkertaan.
”Hermione.” Harry sanoi ja Hermione kääntyi Harryyn päin.
”Niin?”
”Mitä on tekeillä. Sekä sinä, Ron että Fred käyttäydytte kaikki oudosti. Miksi?” Harry kysyi.
”Miten niin? En minä tiedä miksi Fred ja Ron ovat outoja. Sinun pitää kysyä siitä heiltä.” Hermione ohitti asian olankohautuksella ja jatkoi suoraan Ginnyn huoneeseen. Harry ei enää tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella.

”Miten hän reagoi?” George kysyi Frediltä, joka ei ollut vieläkään suostunut puhumaan viime illan tapahtumista.
”Lakkaa jo kyselemästä.” Fred mutisi mikä sai Georgen purskahtamaan nauruun.
”Onko Fred Weasley menettämässä vetovoimaansa?” George kiusasi.
”Hermione on eri asia. Hän on Hermione. Ei vain joku vaan hän on Ronin ystävä ja täällä joka kesä. Ehkä on vain parempi antaa olla ennenkuin möhlin asiat vielä pahemmin.” Fred mumisi enemmän itselleen kuin Georgelle.
”Jos ajattelet niin kai sen on sitten oltava niin.” George nyökkäsi.
”Niin on parempi.” Fred sanoi painokkaasti.
”En olisi koskaan uskonut tuota sinusta. Jo vain se kuinka olet noin sekaisin jonkun tytön takia ja että vielä Hermione Granger.” George nauroi.
Ei Fred uskonut sitä itsekään. Hänestä tuntui ettei hän voinut enää edes ajatella järkevästi. Ei kun hän ei voinut ajatella muuta kuin Hermionea. Fred ei tiennyt koska niin oli käynyt. Ehkä sen jälkeen kun Hermione ei ollutkaan enää vain Hermione joka vietti kesänsä heillä ja oli yksi Ronin parhaista ystävistä. Hän oli kaunis, älykäs ja aivan liian hyvä Fredille. Eihän hän tehnyt muuta kuin aiheutti ongelmia ja rikkoi sääntöjä. Hermione menestyi koulussa ja hän oli pelastanut koko velhomaailman  Tiedät kai keneltä useempaan kertaan. Ei hän oikeasti voisi pitää jostakin joka oli niinkuin Fred.

Author: Natural
Title: The Ocean of a thousand miserable souls
Fandom: Fullmetal Alchemist
Rating: S
Genre: Drama, romance ?
Paring: Zolf J. Kimblee / Greed
Disclaimer: Kaikki kunnia Hiromu Arakawalle, minä vain lainaan enkä saa tästä minkäänlaista korvausta.
A/N: Jahas, minä se taas ryömin kolostani ja päädyin tämmösen tekemään. Uusi aluevalloitus: ulkomaankielillä kirjotin (kiitos ja anteeks jo tässä vaiheessa sankollisesta typoja ja kielioppivirheitä). Greed/Kimblee on miun aivan ehoton OTP tässä fandomissa (jos ei lie kaiken kaikkiaan), mutta enpä muista yhtään ficciä heistä kirjoittaneeni. Jonkun minäkertojankin vielä laitoin tähän. Oon vähän häkeltynytkin jopa tästä, mutta menkööt nyt. Huhhui ja kauhistus sentään, no mutta häpeäpuussa tavataan sitten o/

---

As I step into that old, ugly bar, I can’t deny the force tugging me deeper into the corridor. The air vibrates around me; my hair feels like it might lift, and a shiver crawls across my skin. It’s the kind of vibration you can almost smell. For a moment, I thought it was the oncoming war – explosions, gunshots, the smell of fresh blood – that was making me so excited. But as soon as I walked past that sign, I knew the vibration, the excitement wasn’t coming from that. “Devil’s Nest” the sign said. I grinned and almost kept walking, but the pull was too strong, too interesting, too familiar. So, I walked in.

I open the door and see dim light spilling from old lamps that have been burning for far too long. The bar counter probably holds more liquor in its wood than the bottles on the crooked shelf. My gaze keeps sweeping around, and then my eyes dart to a handsome man sitting on the couch. He wears a smug grin, wide as it is sharp, his arm resting on the backrest, and a couple of women sitting next to him, almost glued to his side. His whole posture screams that he owns the place. And he probably does. The vibration intensifies with every second I stare at him.

“Oi”, he yells. “Are you in, or are you out?”

His voice is commanding, yet there's something in it I can’t quite put into words. I order a drink at the bar and make my way toward him. Normally, I know exactly what to say, but there's something about the way he carries himself that leaves my words stuck in the back of my throat.

“A soldier, I see”, he says like he’s mocking me. “Tell me, what makes a person like you crawl into place like this?”

Still, no words. I raise my drink towards him, a silent gesture. I flash him a smile – the kind that could conquer entire lands. He looks at me over his sunglasses and shrugs.

"Lost your tongue, eh? Or are you waiting for commands?” he laughs. The woman next to him laughs a little too loudly.
Now that he mentioned it, he seems like the kind of person I could take commands from. The vibration coming from him intensifies, and I finally manage to open my mouth.

“There is something in you”, I say with calm, steady voice while measuring him. “Something very familiar. Like a memory, but something more intense.”

For moment we just look each other. It’s like he hasn’t decided if he wants me out or not.

“Get lost.”

I arch my brow and he glances towards those two women.

“I said”, he says with a low growl. “Get lost.”

Both women share a confused look, but they get up and stride away. He lazily waves for me to sit in the armchair. And I do. Now that I’m closer, I can almost smell him, not quite, but almost. My neck starts to tickle as he looks at me, his eyes full of hunger.

“You sure are interesting”, he says with a grin, having that tone in his voice that I can’t put my finger on. “Let’s see if you are worth to collect.”

“To collect?” I ask barely hiding my amusement. “You collect people?”

“I collect whatever I want. I am Greed, and I want everything in this world. Money, women, men – it’s all mine”, Greed explains while leaning back. And somehow that makes sense to me and I finally can name the tone in his voice – the desire. The way he looks at me, like he already owned me the moment I step my foot inside. Greed is kind of man who owns people before they even know it. The kind of a man who sees what they want, and gets it.

So we talk and drink for several hours. Before I even knew it, I was sitting right next to him, as if he had already claimed me. But I don’t mind, because the closer I get to him, the stronger the vibration becomes, stronger the smell grows. I start to tell him about my career as a soldier, and then it hits me. The smell coming from Greed is the same one I’ve inhaled so many times before. The very same that filled my lungs, my entire body, on the battlefield. The agony. The depression. The terror. I can’t resist, so I place my hand over his chest and lean in closer. I inhale him, his entire presence. A wave of euphoria hits me, my body trembles, and I can’t suppress the soft groan that escapes my lips. Even with my eyes closed, I can hear him smile with pleasure.

“Easy there,” I hear him murmuring. I lift my gaze to him, and only now do I realize that his eyes are purple.

“I – I can almost hear it. I can almost taste it. It’s like there’s an ocean of torment inside you,” I say, my voice shaking as I gesture toward his chest. “It’s like there are hundreds and hundreds of…”

“Souls.”

“… Crying in misery inside of you,” I manage to say softly, feeling my eyes well up with tears.

“Well, are you scared?” he scoffs.

I lean toward him, my lips a breath away from his, hungrier than I've ever been.

“No,” I whisper. “I want to drink from that ocean. Devour it. Devour you.”

“You sure are interesting,” Greed says, his eyes sharp with an amused smile, as though he’d just won the jackpot.

Well, at least I had.

And I couldn’t wrap my head around it – around him, his presence. But I didn’t need to, because all I needed is that ocean of a thousand miserable souls inside of him. That filled me in ways nothing or no one ever could. I would drown myself into that ocean, if I just could. But I couldn’t, so I drown myself in him. Into a man, who carries the cries of the battlefield inside of him. I know that I’ll come back for him, come back to satisfy my thirst, my hunger. And to be honest, I think this is the closest thing to love I’ll ever know.

Hoi, tää oli tosi söpö. Minä oon ihan sata lasissa taas FMA pöhinöissä, niin tää oli kyllä niin soma-annos mun vierotusoireisiin! Ja jotenkin nyt just kun tää meidän talvi on ihan niin tosi talvinen kun se tällä hetkellä on, niin tykkäsin tosi kovasti miten tässä oli mukana kaikki pakkasenpuremat ja lumimyräkät ja -kinokset ! Kiitos ja kumarrus!