Mäkin just viikonloppuna luin taas Kadotettujen kuningatarta ja oon aivan jumissa kun sain tietty jo luettua Danielin luvun ja nyt yritän kiinnostua jostain Khaymanista, joka ei vaikuta kauhean vetävältä tyypiltä (sen ainoa korjaava ominaisuus selailun perusteella on että se tykkää Armandista ). Mä en haluaisi hyytyä taas, mutta surullinen tosiasia on, että fikit on paljon parempia kuin nää kirjat, ja taidan hyppiä fikkien puoleen jälleen.

Mitä sä luit ns. liikaa, että sulta meni into, Eveliina? Voin heitellä sulle fikkisuosituksia jos kaipaat jotain kirjojen sijasta tai niiden rinnalle! Tai saahan sitä taukoakin pitää, jos siltä tuntuu! Oon kuullut että on hyvä olla muutakin ajateltavaa kuin fandomjutut, en vaan ymmärrä sellaista elämää yhtään.

Tämä teksti tuli mulle vaihdokkaissa ja voi että tämä oli hirmu suloinen. Mikään ei taida oikein olla suloisempaa kuin se, että hahmot ovat huolissaan toistensa haavoista ja vammoista. Olen ikuinen narkki hurt/comfortille, vaikka tämä nyt ei suuremmin edes ollut sitä, mutta silti tarpeeksi kun Obi-Wan oli huolissaan Anakin vammoista. Yksinkertaisilla asioilla saadaan niin paljon aikaan ja tämä on myös osoitus siitä, että kliseet on kliseitä siksi että ne toimii. Kuten tämä että Obi-Wan jää pitelemään Anakinin kättä vähän pitempään kuin olisi tarve ja hämmentyy siitä itsekin

Obi-Wan laski yhtäkkisen hämillään irti Anakinin kädestä, jota hän tosiaankin oli unohtunut pitelemään omassaan. Häneen hyökynyt helpotus haavan vaarattomuudesta oli kai jotenkin sekoittanut hänen päänsä.

Voihan sitä noinkin selittää että mistä tuossa oli kyse. Ihania ja suloisia nuo Obi-Wanin pohdinnat Anakinin ihon pehmeydestä ja lämmöstä. Totta varmaan, että nuo olosuhteet olivat otolliset kiinnittämään huomiota tuollaisiin asioihin.

Naureskelin Obi-Wanin kommentille haavanpoistotarpeista kaapissa, johon Anakin ei vilkaisisi edes pää kainalossa. Siinä yhdellä lauseella kerrotaan paljon persoonasta, mutta varsinaiset minut jostain syystä tässä sulattaa Obi-Wanin hämmennys, joka jatkuu vielä aluksessakin, kun häneltä unohtuu ihan perusasiatkin. Vaarallista. Ja niin hirmuisen suloista.

Obi-Wan vaistosi Anakinin hymyilevän avaruuteen, hymyilevän sitä ilkikurista hymyään – jossa kuitenkin oli vakavampikin varjo.

”Ehkä minunkin olisi syytä vähän vahtia sinua ja tekosiasi”, Anakin sanoi ja naurahti.

”Niin… Kenties sinun olisi.”

Pehmeä käsi puristi lujasti.

Kyllä. Tämä oli ihana, lämminhenkinen ja minun mielessäni myös romanttinen, joka tapauksessa, jos ei halua tehdä tietynlaisia tulkintoja, tästä tulee mukava läheisyyden tunnelma.

Olipa tämä jotenkin oivaltava fikki. En ole sukupuoletonta tai muunsukupuolista Määttää itse ennen ajatellut, mutta nyt kun ajattelen, niin tämähän on ihan Määttä. Oliko teoria niin, että Määttä on pienuutensa vuoksi kokenut itsensä usein ulkopuoliseksi, mutta jos kyse ei ikinä ollutkaan pituudesta? Vaan jo lapsena tehdystä yksinkertaisesta oivalluksesta:

Koska sittenkään, kun hän on täyttänyt kaksikymmentäneljä ja marssii joukkueensa mukana konekiväärin jalusta olallaan, yhtenä miehistä, ei hän oikeastaan ole yksi heistä ensinkään.

Sillä ei Määttä ole mikään mies.

Hän on kärppä.

En osaa muuta sanoa kuin vau! Todella mielenkiintoinen fikki, joka vaatii ehkä uudemman lukukerran ja vähän lisäpohdintaa siinä samalla

Sain tämän raapalesarjan Vaihdokkaista ja onneksi sain:3 Ensinnäkin minulla itselläni oli ollut tänään hieman huono päivä, joten piristyin heti tätä klikatessani ja tajutessani, että edessä on ihanaa, tuttua Harry/Cedriciä angstin ja fluffyn sekoituksella. Tuli ihan sellainen kaikella on tarkoituksensa olo. Lisäksi tässä käsiteltiin vaikeita asioita ja niiden kohtaamista, joten tuntui jotenkin tosi lohdulliselta lukea tätä.

Tykkäsin valtavasti siitä, ettei kokemus turnauksesta ole mikään olankohautuksella ohitettava asia. Oikeasti kun asiaa miettii, niin turnaushan on aivan järkyttävä paikka nuorelle ihmiselle sekä oman, että muiden hengenvaaran vuoksi. Moni hyvinkin haitallinen ja traumatisoiva asia ohitetaan Pottereissa ihan tuosta noin vain, joten tykkäsin tästä lähestymistavasta, jossa turnauksesta selviäminen ei todellakaan ole helppoa. Cedricin ajatuksiin ja tuntemuksiin on helppo samaistua, kun tietää mitä kaikkea hän(kin) joutui kokemaan. Tykkäsin myös siitä, ettei asiasta kertominen ole Cedricille millään tavalla helppoa, vaan vaatii aikaa.

Minusta on myös hyvin luontevaa, että Cedric kertookin yhtäkkiä Harrylle. Monesti on vaikeampaa kertoa läheisille ja tutuille, jos asia on itsellekin yllättävä ja uusi. Sen käsittely vaatii aikaa, ja Harry sattuu olemaan siitä, kun Cedricille tulee olo, että jos kerrankin...ja sitten hän vain kertoo Harrylle. On ihanaa, että Harry ei ala vaatimaan suuria lisäselvityksiä, vaan kuuntelee ja on läsnä. Se todennäköisesti on juuri se, mitä Cedric on kaivannut, vaikka ei ole aiemmin osannut asiaa sanoiksi pukea. Läheisemmälle ihmiselle kertominen voisi herkästi altistaa jatkokysymyksille ja selityksille. Harrylle Cedric saa tunnustettua asiansa, mutta riski siitä, että Harry alkaisi tiukkaamaan miksei Cedric ole kertonut aiemmin, on poissa.

Myöhemmissä raapaleissa huomaa, miten iso merkitys Harryn kanssa käydyllä keskustelulla on Cedricin elämään. Kannustavan kokemuksen saatuaan Cedric uskaltaa kertoa myös muille ihmisille ympärillään. Ja Harrysta Cedric saa ihmisen, jonka kanssa he jakavat saman kokemuksen, ja jolle ei tarvitse selittää kaikkea, ja tämä silti ymmärtää. Raapaleet 5 ja 6 ovat tästä ihana esimerkki. Tykkäsin myös siitä, miten tarinaa tai Cedricin toipumista ei hoputettu, vaan sille annettiin loppuun asti aikaa.

Harry heilautti oveen vaimennusloitsun ja pauke jäi ulos. Kuului enää kaappikellon kumea tikutus. Cedric painoi silmänsä kiinni ja hengitti syvään pari kertaa.
”Parempi?” Harry kysyi. Cedric nyökkäsi ja avasi silmänsä.
”Anteeksi. Se on – siitä on niin kauan….en tajua…” hän soperteli ja tunsi silmiensä kostuvan uudelleen. Harry sulki hänet syliinsä.

Tästä pidin ihan valtavan paljon<3 Minusta on ihanaa, että tässäkin Harry ymmärtää Cedricin tunnetilaa, ja haluaa auttaa ja suojella tätä. Veit tätä tarinaa tosi hienosti eteenpäin näin raapalemitassa. Tämä oli tosi kaunis ja lohdullinen tarina, ja kuten alussa sanoin, tuli sattumalta minullekin juuri oikeaan hetkeen. Kiitos kauniista tarinasta:3

Mä oon lukenut jonkun toisen tarinan näistä kahdesta, mutta en muista enää minkänimisen. Tiedän vain, että olen lukenut, koska tunnistan nämä nimet ja kouluympäristön. Mä samaistuin tämän kertojan huoleen ja pelkoon lapsista vanhalla linnalla. Voisin kuvitella sinne noin miljoona vaaran paikkaan ja olisin varmaan aika hermoraunio, jos mun pitäisi valvoa yhdeksää lasta sellaisessa paikassa. Olisin myös varmasti yhtä suolainen sille mun mukana olevalle toiselle aikuiselle, joka suostuisi menemään lähemmäs vaaranpaikkoja, kun minä tylsänä yrittäisin minimoida vaarat, mutta lapsi minussa haluaisi myös itse mennä tutkimaan raunioita huolimatta vaaroista, joten en tiedä kumpi näistä ihan oikeasti olisin.

Onneksi tässä mitään vahinkoja ei sattunut. Musta Oliver oli ihanan rento henkilö, josta tuli mieleen että sen kanssa viihtyisi matkassa ja vaikka missä varmaan aika hyvin. Ja varmasti tuollaisesta tyypistä lapset tykkäisi. Mä ainakin tykkäisin, koska kuten jo sanoin, haluaisin aikuisenakin vielä mennä tutkimaan jotain linnan raunioita. Lapsena sellaiset kiehtoi vielä enemmän.

Huolestutti, kun siellä nuotiolla Lukalla oli huono olo ja pelkäsin jo siinä, että se saa jonkun myrkytyksen, mutta ei onneksi kuitenkaan saanut. Se olisi ikävää ulkomaan reissussa joutua sairaalaan. Onneksi siinä oli kyse vain ilmeisesti siitä, että oli vähän liikaa jännitystä elämään siellä raunioilla. Mä tykkäsin, että Oliver paistoi nuotiopaikalla lettuja ja niitä herkuteltiin. Hyvä ruoka entistä parempi mieli ja kun muutenkin reissulla elämyksiä niin herkut aina piristää.

Tykkäsin siitä, että tottakai lapset kiinnittää huomiota opettajan kiroiluun, koska niin ne vaan tekee. Yksikin lipsahdus huomataan ja sitä käytetään opettajaa vastaan ikuisesti. Lapset löytää tuollaisia ammuksia.

Tämän lukemisesta tuli hyvälle tuulelle ja siinä vaiheessa, kun Luka tajusi, että mikä sitä Oliverissa ihan oikeasti hiertää ja tosiasiassa kyseessä on ihastuminen. Ei sitä välttämättä heti hoksaa.