Vendela: Hah, tuntupa jotenkin pahalta kun joku sanoi että joulu meni jo, kun itseä suorastaan ahdistaa paluu arkeen :''D prkl kai se on vaan taas sekin kestettävä... Ja joo, lahjojen ja ruokien miettiminen "puolitutuille" olisi kyllä ihan painajainen, joten i feel Ronja on this one. Pepille tietysti myös hänen ystävänsä ovat tärkeitä, mutta välillä pitää mennä toisen ehdoilla (kuulemma) Muistelen hämärästi, että mulla oli tähän vähän tuhmempi suunnitelma alun perin, joten Pepillä ehkä oli pienet taka-ajatukset myös... Mutta tämä jäi tällaisen söpöilyn tasolle, kuten mulla usein käy XD Kiitos ♥

carrow: Joo, tää shippi toimii yllättävän hyvin siihen nähden, että näiden kaikki yhteinen täytyy repiä omasta hatusta Inkku nää on mulle iskostanut ja ostan kyllä nämä kaksi yhdessä jo täysin! Kiitos kun luit ja kommentoit :3

Työn nimi: Onnenhippuja
Kirjoittaja: Niittipartio

Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Jouluaattohömppä, kevyt angst, arkihuumori

Fandom: Originaali
Paritus: Ilkka/Leevi

Vastuunvapaus: Hahmot ja teksti ovat omiani. En tee tällä rahaa.

Tiivistelmä: Leevi ei voinut olla tuhahtamatta ja silti vetämättä Ilkkaa lähemmäs.

Osat: Oneshot
Sarja: Pihkaa ja hydrauliikkaöljyä

A/N: Tämä oli yllättävän vaikea teksti rakentaa ja muotoilla, mutta silti tämä taitaa olla silmiä avaavin teksti pojista tähän mennessä. Teksti osallistuu vielä kerran Jouluinen tropes-haaste II:seen tropella ensimmäinen joulu yhdessä, jota salaa toivoinkin kohdalle osuvaksi ♥︎

---

Leevin avatessa silmänsä oli vielä hämärää. Hän hieraisi poskeaan tyynyä vasten ja venytteli jalkojaan peiton lämmössä. Pohkeessa pisti inhottavasti ja huulilta karkasi hiljainen ynähdys, johon vieressä nukkunut Ilkka reagoi kääntymällä häntä kohden. Toinen nukkui yhä ja Leevistä oli turvallista, että Ilkka reagoi vieläkin alitajuisesti, vaikka asiat olivat vihdoinkin paremmin.

Hymyillen hän ojensi kätensä Ilkkaa kohden ja juoksutti sormenpäitään tuttuja piirteitä pitkin niin kevyesti, ettei toinen heräisi vielä.

Leevi jäljitteli vahvan leuan, erottuvan poskipään, ilmeikkäät kulmat ja suoran nenän kaikessa rauhassa. Rentona ja rauhallisena Ilkka oli kaunis. Ei komea tai valloittava, kuten hereillä ollessaan, vain kaunis. Hän liu’utti sormensa pukinpartaiselle leualle ja silitti kevyesti. Vieläkin tuli hetkiä, kun hänen oli vaikea uskoa voivansa maata Ilkan vieressä ja rakastaa hupsua savolaista, joka oli kaikkien odotuksien vastaisesti valinnut hänet.

“Mitä mietit?” Ilkka kysyi silmät ummessa. Juuri heränneenä toisen ääni oli karhea.
“Sua”, Leevi vastasi ja painoi kämmenensä sänkiselle poskelle.
“Sitten ei mitään, jatka vuan”, Ilkka hymisi kevyesti murtaen ja hipaisi huulillaan ohimennen Leevin rannetta vaipuessaan vielä hetkeksi jonkinlaiseen horrokseen.

Ilkka torkkui ja Leevi lepäsi vielä jonkin aikaa kiireettömässä aamussa, kunnes Leevin oli noustava päivän ruokapolitiikan takia ylös. Lattia tuntui viileältä jalkojen alla ja mieluummin hän olisi jäänyt vielä sänkyyn, mutta heidän pitäisi syödä aamupalaa ja myöhemmin päivällä muutakin. Ilkka katseli häntä laiskasti ja tarttui t-paidan helmaan venyttääkseen aamun alkamista tovilla. Ja hän antoi aamun venyä unenlämmön hälvetessä pikkuhiljaa.
"Mä voin tulla takas, jos saan hellan sytytettyä", Leevi lupasi ja irrotti toisen otteen paidanhelmasta. Kädestä hän ei kuitenkaan irrottanut vielä, eikä Ilkka olisi antanutkaan vielä.
"Älä huijaa, et pysty jättää hellaa vahtimatta", Ilkka naurahti noustessaan istumaan asti. Toinen puristi hänen sormiaan hieman ja pyyhkäisi rystysiä peukalollaan.
"Hyvä on, siirry sitten sohvalle. Siitä voi vahtia hellaa", hän kohautti olkiaan, vaikka tiesi, ettei hänen oikeasti tarvinnut suostutella Ilkkaa siirtymään alakertaan. Toisellakin olisi tekemistä ja todennäköisesti Ilkka olisi tänään heistä se, joka ei haluaisi kadottaa häntä silmistään kovinkaan pitkäksi aikaa. Ei vanhempi mies ollut mitään sanonut, mutta hän saattoi arvata toisen olevan huolissaan.

Leevi meni edeltä alakertaan ja Ilkka seurasi hetken päästä perässä tehdessään työtä käskettyä. Toisella oli mukanaan kotinsa lämpimimmät viltit ja pehmeimmät tyynyt, ettei niitä tarvitsisi hakea myöhemmin. Hän nojaili työtasoon ja katseli Ilkan touhuamista sohvan parissa kahvin tippuessa. Puuhella humisi lupaavasti ja Leevi uskoi sen syttyneen kerrasta.
"Avaanko telkkarin?" Ilkka kysyi heittäessään tyynyt selkänojaa vasten.
"Mitä sieltä tulee?" Leevi uteli latoessaan lautaselle joulutorttuja ja runsaalla kädellä koristeltuja pipareita aamiaiseksi.
"Lastenohjelmia. Lumiukon pitäs alkaa kohta."
"Laita vaan. Haen Aarteen vielä sisälle."
"Eikun sä istut tähän ja mä haen Aarteen sisälle", Ilkka ilmoitti ja singahti eteiseen ennen kuin Leevi ehti sanoa mitään. Hän katsoi hetken toisen perään, mutta teki vuorostaan työtä käskettyä. Kahvimukit ja aamupala asetettiin sohvapöydälle ennen kuin hän asettui mukavasti sohvannurkkaansa.

Pystykorva oli viileä kipittäessään suorinta reittiä Leevin luokse. Hän silitti koiraa, kokeili sen kylmää kirsua ja antoi varaamansa herkkutikun. Aarre jatkoi omalle paikalleen järsimään ensimmäistä aamupalaansa.
"Vittu siellä on ainakin kakskymppiä pakkasta", Ilkka manasi. Toisen tullessa kunnolla eteisen puolelle, Leevi ymmärsi syynkin.
"Kävitkö sä oikeesti ton näköisenä tarhalla?" Leevi pidätteli naurua ja hymyili käteensä.
"On mulla takki päällä."
"Mutta et sitten laittanut ulkohousuja tai ottanut suoraan haalaria?"
"En mä ajatellu jäädä sinne asumaan."
"Tuu tänne", Leevi huokaisi ja raotti viltin kulmaa, vaikka tiesi joutuvansa kohta kosketuksiin kylmyyden kanssa. Shortsit eivät olleet oikea vaate pakkaseen, vaikka päälle miten heittäisi toppatakin.
"Kai sä tiiät, että mä aion ottaa susta kaiken lämmön?"
"Joulu on kuulemma antamisen aikaa?" Leevi haastoi kulmaansa kohottamalla, eikä Ilkka tarvinnut muuta sukeltaessaan hänen viereensä.

Oli ollut viisasta antaa kahvimukin olla vielä sohvapöydällä, sillä Ilkan jäätävän kylmät kädet hakeutuivat oitis Leevin paidan alle ja älähdys pääsi karkaamaan hänen huuliltaan. Hänen omat kätensä nousivat refleksinomaisesti Ilkan hartioille, vaikkei hänellä ollut aikomusta työntää toista pois.
"Mä varoitin sua", Ilkka huomautti maireana, eikä päästänyt irti.
"Hemmetti sun kanssas", Leevi äännähti tuskastuneena ja älähti uudestaan Ilkan kylmien varpaiden tunkeutuessa villasukkien ja housunlahkeiden väliin jäävästä raosta jalkojen paljaalle iholle.
"Ootko varma, ettei siellä ollu viittäkymppiä pakkasta?" hän mutisi ja värisi kylmää, joka puraisi häntäkin.
"Paljon mahdollista tuokin", Ilkka myönsi ja antoi käsiensä vaeltaa, "mutta kyllä me tästä lämmetään."

Leevi ei voinut olla tuhahtamatta ja silti vetämättä Ilkkaa lähemmäs. Toinen myhäili yhä maireana ja asettui lopulta puoliksi hänen päälleen Lumiukon tunnusmusiikin alkaessa soida.

*

He olivat valmistelleet mahdollisimman paljon etukäteen, jotta aattona ei tarvitsisi kuin tehdä viimeisiä silauksia. Iso osa ruoista olivat vain lämmittämistä vaille valmiita ja kuusikin oli koristeltu jo edellisenä iltana. Siltikin Leevi tunsi olonsa levottomaksi. Osa levottomuudesta oli hyvääkin, sillä tämä olisi heidän ensimmäinen yhteinen joulunsa. Toinen osa levottomuudesta kurkotti kuitenkin kohti ahdistusta ja sitä, ettei tämä riittäisi suurperhejouluun tottuneelle Ilkalle.

Ilkka oli käynyt tahtojen taistoa marraskuusta asti isänsä kanssa siitä, etteivät he tulisi käymään aattona vaan joko joulu- tai tapaninpäivänä. Että he olisivat aattona vain kahdestaan – tai kolmestaan, jos Aarre laskettiin mukaan. Siinä missä Leevi oli ollut jo valmis perääntymään välttääkseen perheriidan, Ilkka oli pitänyt päänsä ja vedonnut siihen, ettei Kaisakaan ollut kotikotona aattona. Häneltä oli kestänyt hävettävän kauan ymmärtää argumentti, mutta hänen viimein ymmärtäessä, isoimmat huolet kaikkosivat silloin. Nyt ne kuitenkin nostivat taas päätään hänen katsellessa takan kanssa askartelevaa Ilkkaa. Pakkanen oli päivän mittaan kiristynyt ja vaikka talossa oli lämmin, ennakoi Ilkka seuraavia päiviä lämpöä varaavan takan kanssa. Olisihan se helpompi sytyttää lämpimänä seuraavana päivänä.

Leevi kurkkasi puuhellan uuniin ja otti lämmitystä vailla olleet ruoat pois. Hän asetteli ne puuhellan päälle ja arvioi kättensä jälkeä. Hän oli pitkin syksyä kokeillut muutamaa eri reseptiä ja yhdistelemällä saanut lopulta heidän suihinsa maistuvat laatikot. Silti hän epäröi. Entä jos hän olisi epäonnistunut tällä kertaa? Entä jos mikään ei olisi syötävää ja herkulliset tuoksut olisivat vain huijausta?

Ei hänen ollut ennen tarvinnut tehdä jouluruokia. Eikä hänen olisi oikeasti vieläkään tarvinnut, mutta hän oli itse halunnut. Ilkalle olisi kuulemma riittänyt Saarioisten valmislaatikot, kun he olivat suunnitelleet aaton ruokapolitiikkaa. Katja ja Saulikin olisivat kuulemma olleet valmiit antamaan heille valmiit laatikot, jos Leevi ei olisi halunnut tehdä niitä itse.

“Hei.”

Leevi säpsähti takaansa kuuluvaa puhetta, joka katkaisi ikävään suuntaan lähteneet ajatukset, ja vilkaisi olkansa yli Ilkkaan, joka levitti kysyvästi käsiään. Hän nyökkäsi pienesti ja Ilkka kietoi kätensä hänen ympärilleen takaa päin.
“Tuoksuu hyvältä”, Ilkka totesi ja painoi leukansa luisevalle olkapäälle.
“Sulla on nokea nenänpäässä”, Leevi huomasi.
“Mm, kyllä sen ehtii. Mitä mietit?”
Leevi järsi alahuultaan ja tuijotti ruokia.
“Haittaako sua, ettet meekkään porukoilles tänään?” hän kysyi.
“En mä haluis olla missään muualla tänään”, Ilkka totesi niin vakaana, ettei Leevin tarvinnut kyseenalaistaa ja hän sai vaivoin nyökättyä vastaukseksi.
“Kyllä porukat oikeesti tiesi, että jossain kohtaa mullakin on joku, jonka kanssa mä haluan viettää omaa joulua. Iskä pisti Kaisallekin silloin aika pahasti, kun se ekaa kertaa sanoi olevansa aaton Aatoksen kanssa ja tulevansa käymään vasta joku toinen päivä”, Ilkka sanoi ja toisen äänestä kuuli hymyn. Leevi epäili, ettei ketään ollut naurattanut tilanteen ollessa päällä.
“On niillä varmaan tekemistä nytkin”, Leevi mutisi.
“Ihan tarpeeksi niiden kersojen ja muiden sukulaisten kanssa. On paljon kivempaa olla kotona rauhakseen sun kanssa”, Ilkka naurahti ja tönäisi Leevin poskea nenällään, jonka nokisuus oli jo unohtunut, eikä Leevi viitsinyt sanoa mitään.
“En ees muista, koska viimäks tässä kohtaa aattoa ei olis jo väsyttänyt”, toinen jatkoi puheluaan ja ohjasi Leevin pöydän ääreen. “Miten sulla on nokea poskessa?”
“Varmaan siksi, kun sitä sun nenästäs lähtee”, Leevi naurahti ja pyyhkäisi poskeaan kämmenselällään. Siihen jäi kuin jäikin mustaa.
“Oho”, Ilkalta vain pääsi ja toinen kasteli hieman talouspaperia heille molemmille.

*

Ilkka laittoi Netflixistä Napapiirin pikajunan pyörimään taustalle ja sanoi hakevansa jotain Aarteen tarharakennuksesta. Leevi käpertyi sohvannurkkaansa ja kurotti käsinojan takana olevalta pikkupöydältä paketin valmiiksi. Piilo oli ollut hieman uhkarohkea, mutta samalla omalla tavallaan myös idioottivarma.
Ilkka piti lukemista odottavia kirjoja pikkupöydän takareunalla, joten hän oli laittanut paketin alimmaiseksi edellisenä iltana ja pitänyt huolen, että edessä olisi jotain, ettei lahjapaperi näkyisi keittiöön. Hänen silmiinsä paketti oli osunut joka vilkaisulla, mutta hän epäili (toivoi), ettei sitä mitään tietämättömänä huomaisi.

Ulko-ovi kävi ja Leevi kurtisti kulmiaan huomatessaan Ilkan kantamukset. Lahjakasseja oli useampia ja toinen katsoi häntä anteeksipyytävästi.
“Mä oon saattanu mainita lahjainfernosta, joka meillä riehuu…” toinen selitti ja Leevi nyökkäsi hitaasti. Hän oli kuullut, mutta ei ollut osannut kuvitella mittasuhteita, joihin hulluus tuntui venyvän.
“Ja usko pois, tää on vain murto-osa siitä, mitä se porukoiden luona olis”, Ilkka jatkoi laskiessaan kantamukset kuusen alle, eikä Leevillä ollut epäilystäkään arvion todenperäisyydestä.

Heidän ei ollut tarvinnut sopia erikseen lahjapolitiikasta mitään, joten Leevi tiesi suurimman osan kantamuksista olevan peräisin Ilkan vanhemmilta ja isovanhemmilta. Etenkin Ilkan mummi tuntui pitävän hänestä, vaikka hän epäilikin, ettei nainen ollut ymmärtänyt hänen ja Ilkan suhteen laatua kunnolla. Hänen maailmassaan iäkkäät sukulaiset eivät voineet olla niin suvaitsevaisia.

“Mä voin jakaa nää”, Ilkka viittoili käsillään kassien suuntaan, “mutta tää on multa.” Ilkka tuli sohvan luokse ja ojensi kiinniteipatun lahjakassin, josta irrotti vasta suukon saatuaan.
“Oota”, Leevi pyysi ja kurotti tarttumaan Ilkan käteen pysäyttääkseen toisen matkan kuusen luokse. “Tää on multa.” Hänkään ei irrottanut paketista ennen kuin sai suukon.
“Kiitos”, Ilkka hymyili hänen huuliaan vasten ja viipyili hetken aloittamassaan hitaassa suudelmassa.

Ilkan eleistä näki, että toinen oli jakanut paketteja ennenkin. Askare kävi näppärästi ja Leeviä epäilytti ainoastaan hänen osuutensa koko, joka ei jäänyt kovinkaan paljoa toiseksi Ilkan keolle. Aarrekin sai oman osuutensa ja pystykorva istui sohvapöydän vieressä tarkkaavaisena.
“Avataanko vuorotellen?” Leevi ehdotti taittaessaan Aarteen paketista kulmaa, jotta pystykorva pääsisi omassa urakassaan alkuun.
“Sopii”, Ilkka sanoi ja otti suukolla lunastetun paketin ensimmäisenä käsittelyynsä pilke silmäkulmassaan.

Paketti avattiin paperin rikkomista välttäen, mutta ei siltikään yltiövarovaisesti. Ilkka käänsi paketin kädessään niin, että näkisi ensimmäisenä kirjan selkämyksen. Kirjan selästä jäänharmaa katse kohosi hänen suuntaansa ja tutkivan katseen alla oli vaikea olla punastumatta.

“Mä muistan, kun puhuit tosta”, Leevi änkytti ja näpersi viltin reunaa. Hänen oli vaikea ymmärtää romantasya tai muitakaan kirjoja, joita arvosteltiin jostain syystä chilien määrällä. Ilkka tuntui kuitenkin viihtyvän kirjojen parissa loistavasti ja luki hänellekin joskus pätkiä, joita piti joko hauskoina tai naurettavan surkeina. Kreikkalaisen mytologian uudelleenkerronnasta toinen oli kuitenkin ollut aidon kiinnostunut, vaikka lahjan mieluisuus selviäisi vasta jälkikäteen.
“Uskalsit tilata”, Ilkka tyrskähti hyväntahtoisesti syventyessään hetkeksi takakansitekstin ääreen.
“Otti koville”, Leevi myönsi ja heitti toista jalkoihin sohvatyynyllä.

Ilkka asetti kirjan sohvapöydänkulmalle, ettei se katoaisi muiden lahjojen joukkoon ja kääntyi odottavana Leeviä kohden. Hän tunnusteli lahjakassin painoa käsissään, eikä osannut päätellä mitään sen perusteella. Hieman arastellen hän napsautti teipit irti ja kurkkasi kassiin.
Katse nousi Ilkkaan, joka virnisti. "Toivottavasti väri on oikee."
"On se", Leevi vahvisti kipatessaan syliinsä uuden erärepun. Vanha oli tullut tiensä päähän syksyllä ja Ilkka oli ilmoittanut ostavansa uuden joululahjaksi ja väritoiveita otettaisiin vastaan. Leeville näkyvyys oli metsässä tärkeää, joten repussa oli erottuvia neonvärejä ja paljon heijastimia.
"Tyypit Facessa suosittelivat tota kevyille vaelluksillekin", Ilkka selitti ja kaivoi repun ominaisuudet listaavan lapun esille taskustaan. "Ja tuosta ei pitäisi vuorenkaan mennä rikki, niin sulle ei tuu toista bag of holdingia, joka kadottaa kaiken."
"Sulla on taka-ajatuksia, eikö ookki?" Leevi naurahti ja kurkkasi repun sisälle vastauksia odottaessaan. Sieltä löytyi vielä levy hänen lempisuklaataan, huomio-oranssinen pipo ja Aarteen valokuvasta teetetty avaimenperä.
"Mä vähän mietin, että lähdettäis syksyllä Lappiin, jos on hyvät kelit", Ilkka totesi.
"Lähdetään vaan." Ajatukseen oli helppo myöntyä jo nyt.

*

Saunan jälkeen oli mukava palata sohvalle ja vetää jalkaan uudet villasukat, jotka olivat yhdestä paketista paljastuneet. Leevi katseli vuorostaan keittiössä hääräävää Ilkkaa ja haukotteli.

“Joko sua väsyttää?” Ilkka kysyi nojaillessaan keittiötasoon glögikattilaa vahtiessaan.
“Vähän.”
“Kyllä sä voit jo nukkua.”
“En mä vielä.”
“Aarrekin on sitä mieltä, että sä nukut kohta”, Ilkka naurahti ja nyökkäsi omia uniaan näkevän koiran suuntaan. Sen tassut nykivät pedin reunaa vasten ja yksittäiset vingahdukset kertoivat unen olevan hyvä. Taisi juosta lintujen perässä.
“Aarre olis tullut syliin, jos ois tota mieltä”, hän huomautti ja korjasi hieman asentoaan, ettei oikeasti nukahtaisi ihan heti. Sohvalla he tämän yön nukkuisivat, mutta hän halusi olla vielä hetken aikaa ja nauttia ensi kertaa rauhasta.
“Mm, niin varmaan”, Ilkka totesi ja kääntyi glögikattilan puoleen. “Otatko?”
“Puolimukia. Ei sattumia.”

Lämpö itsessään riitti jo nukuttamaan, mutta Ilkan hiuksia silittävät sormet takasivat sen, että Leevin silmät olivat lopulta enemmän kiinni kuin auki. Elokuva oli vaihtunut johonkin Youtuben tunnelmavideoon ja Ilkka luki uutta kirjaansa.

Mitä muuta onneen tarvittaisiin?

~~~~~~~~~

A/N2: Kiitos, jos luit =)

39.

Petunia istui sairaalan linja-autopysäkillä. Bussi kirkonkylään lähtisi vasta vartin kuluttua, mutta Petunia ei jaksanut tavata Winston C. Wilbertiä ja oli siksi lähtenyt etuajassa.

Yksi parkkipaikan autoista lähti yllättäen liikkeelle. Petunia punastui tunnistaessaan kiiltävän konepellin.

”Petunia!”

Vernon Dursley pysähtyi bussikatoksen eteen ja rullasi autonsa etuikkunan auki.

”Postitoimistossa sanottiin, että saattaisit olla täällä. Ihme räkänokka, se rouva Delaney! Valtava nenäliinapaketti edessä ja naama silti kuin kaavittu kiisselikulho.”

Vernonin viikset väpättivät inhosta.

Sillä hetkellä Petunia tajusi rakastavansa Vernon Dursleya.

Vernon kurottautui avaamaan auton etuoven.

”Jonkun täytyy pitää huolta sinusta, Petunia”, Vernon sanoi.

No yyyyyy 😭 Summarysta osasin jo päätellä, että tässä on varmaankin aiheena siniseksi lakatut kynnet Angelin kolmannessa käsiparissa, mutta en mä aatellut, että tämä olisi näin surku 🥺 Etkä näköjään ollut sinäkään XD Mutta joskus tarinat lähtee eri suuntaan ja eri tunnelmiin kuin mitä alun perin oli ajatellutkaan. Hurt/comfort on toisaalta sekin aivan ihana genre, ja se sopii HuskerDustiin niin hyvin ♥ (Ja otsikko on muuten tosi nätti ♥ Tykkään.)

Val sitten vähän suuttui, kun vänkäys meni tarpeeksi pitkälle.

Joo "vähän" 😅 Kyllä Valentino ja sen suuttumiset tiedetään. Angel ei tarkkaan kuvaile koko tilannetta, minkä kyllä ymmärtää. Onhan se aina traumaattinen kokemus, kun joku pieksee. Syykin oli loppujen lopuksi niin mitätönkin.

“Hah, olisi pitänyt päästä sinun sussuksi silloin kauan sitten, niin olisin saanut katsella kaikenlaisia koreita murikoita lähietäisyydeltä!” Angel naureskeli. “Olisitko lainannut minulle muutaman helyn?”
“Olisin todennäköisemmin antanut lahjaksi”, Husk tokaisi. “Ties vaikka koko kokoelmani.”

Voi miten söpöltä kuulostaa kun Angel kutsuu itseään Huskin sussuksi Ja äwwww, sööttiä miten Husk on heti puhelemassa, miten olisi antanut korujaan ja kiviään Angelille omaksi 🥺

Itseänikin riipaisee ajatella, miten erilaista kummankin elämä voisi olla, jos olisivat tavanneet toisensa ennen kuin luovuttivat sielunsa Valentinolle ja Alastorille. Taitaa Huskin viinat poltella vähän minunkin kurkussani! (enkä oo juonut tänään mitään muuta kuin vettä :__D) Toivottavasti Angel pääse yli mielessään kehää kiertävistä ajatuksista, vaikka sit samalla tietää, ettei se ole helppoa, ja jos Valentino tämän siniset kynnet joskus näkisi, voisi reaktio olla melkoinen. (Ellei Valentinolla sitten sattuisi olemaan visioissaan joku sininen kausi meneillään, jolloin kaiken pitäisi olla sinistä. Mulle tuli myös mieleen sellainen ajatus, että Valentino varmaan yhdistää sinisen mielessään Voxiin, ja Voxin kynnetkin ovat vaaleansiniset, eikä tämä ehkä siksi halua sitä väriä elokuviinsa 😄 tai Angelin käsiin.)

Loppu oli samaan aikaan niin kaunis ja suloinen mutta myös sydäntä rusentava 🥺 En mä ehkä kestä. Onneksi Angelilla kuitenkin on Husk (ja muutkin hotellilaiset), jolta saa rakkautta, tukea ja ymmärrystä ♥ Vähän helpotusta vaikeaan tilanteeseensa.

Nimi: Alkumatkassa
Ikäraja: S
Genre: perusdraama, teinisekoilu, myös huumoria mukana
Vastuuvapaus: OC-hahmot ovat minun, muut Rowlingin.
Hahmot ja paritukset: Bellatrix, Carrown sisarukset, pari OC-hahmoa (mainintana Amikus/OFC ja Alecto/OMC)
Yhteenveto: Bellatrixin ja kavereiden junamatka joululomalle neljäntenä kouluvuonna.
A/N: Kirjoitin viime lauantaina yhteensä kolme tekstipätkää, joista kaksi muuta oli tosi synkkiä. Siksi halusin kirjoittaa myös jotain vähän kevyempää, joten tulos on tässä. Aluksi ajattelin tehdä tästä jonkinlaisen joulutekstin ja pistää Joulukadulle, mutta ei tästä tullutkaan kovin jouluista vaikka joululomalle ollaankin menossa. Ja nimestä vielä, huomatkaa kaksoismerkitys: hahmot ovat sekä junamatkan että oman elämänsä matkan alussa. Joo, tiedän, olen taiteellinen nero. Ai niin, ja kun tarkemmin mietin niin eihän ne oikeastaan tarkalleen puolivälissä kouluaikaansa ole koska syyslukukausi on niin paljon lyhyempi kuin kevätlukukausi. No, mitäs pienistä. FF100 aiheella Bellatrix, sanalla 002. Puoliväli. Lisää tekstejä Bellatrixista ja tarinan muista hahmoista löytyy listauksestani.


Alkumatkassa

”Outoa ajatella, että meillä on enää puolet kouluajasta jäljellä”, Diana sanoi katsellessaan junan ikkunasta mutkan taakse katoavaa Tylyahon asemaa.
”Ihan riittävän kauan siellä on jo lorvittu”, Jessica totesi hänen viereltään. ”Jos minulta kysytään, aika saisi mennä vielä vähän nopeammin.”
”Eikä”, Diana väitti. ”Miettikää nyt. Meillä ei enää koskaan koulun jälkeen tule olemaan sellaista vapautta kuin meillä vielä on. Valmistumisen jälkeen meidän pitää murehtia töitä ja lapsia ja...”
”Kuka tässä mitään lapsia haluaa?” mutisi Bellatrix, joka oli huonolla tuulella. Häntä ei olisi huvittanut mennä taas viettämään yhtä tuskallista sukujoulua.
”Onko se muka vapautta, että McGarmiwa hengittää niskaan käännyit sitten mille käytävälle tahansa? Tai se että Binns määrää kymmenen jalan pituisen esseen peikkosodista? Minusta se on kaukana vapaudesta”, Jessica huomautti.
”Tai se että sinä telot itsesi jokaisen huispauspelin päätteeksi ”, Bellatrix totesi ivallisesti.

Alecto pelmahti sisään vaunuosastoon puuskuttaen ja naama punaisena.
”Missä Amikus on?” Jessica kysyi tavoitellen kepeää äänensävyä.
”Oksentaa vessassa sisälmyksiään ulos. Hän söi ennen aamiaista kokonaisen suklaarasian ja kärsii nyt seurauksista. Eikö olekin romanttista?” Alecto virnuili ja Jessica irvisti.

Kaikille oli tullut yllätyksenä, kun Jessica ja Amikus olivat alkaneet seurustella sinä syksynä. Kukaan tytöistä ei oikein vieläkään ymmärtänyt, mitä he näkivät toisissaan. Oliko se vain nuoruuden hölmöilyä vai jotain todellista?

”Miksi sinä olet hänen kanssaan?” Alecto kysyi noin sadannen kerran.
”No miksi sinä tykkäät siitä rohkelikon ääliöstä?” Jessica napautti takaisin ja Alecto punastui. Bellatrix kaivoi kirjaa laukustaan. Tämä sama keskustelu oli käyty jo niin moneen kertaan, ettei häntä enää huvittanut osallistua.

”Oletko jo unohtanut sen yhden taikajuoman silloin ensimmäisenä vuonna?” Diana jatkoi aiheesta.
”No en, kuten olen teille jo kymmenen miljoonaa kertaa sanonut. Miksi sitä paitsi puhutte siitä edelleen? Sehän oli vahinko ja siitä on jo monta vuotta aikaa”, Alecto kivahti. Ilmeisesti hän oli yhtä väsynyt riitelemään aiheesta kuin Bellatrix.
”Ai vahinko?” Bellatrix tuhahti ja laski hetkeksi kirjan kasvojensa edestä. ”Niinkö hän on sinulle sanonut? Miksi minä muistan, että hän silloin oikein ylpeili tekosillaan. En muista koskaan nähneeni mitään, mikä olisi ollut vähemmän vahinko.”
Bellatrix tiesi, ettei viimeinen lause ollut totta – hän oli jo nähnyt paljon pahaa nuoresta iästään huolimatta. Sille oli syynsä, miksi hän kuului niihin harvoihin Tylypahkan oppilaisiin, jotka näkivät koululle vieviä vaunuja vetävät thestralit.

”Tämä on viimeinen kerta kun keskustelen tästä kanssanne”, Jessica suutahti. ”Hankkisit sinäkin itsellesi jonkun pojan, Diana, niin sinun ei tarvitsisi olla niin kateellinen muille. Minä menen etsimään Amikuksen.”
Sitten hän marssi ulos vaunuosastosta ja pamautti oven kiinni.
”Sinun pitäisi löytää hänet aika helposti”, Alecto huusi perään juuri ennen kuin ovi sulkeutui. ”Seuraat vain yrjöämisen ääniä.”

Bellatrix ei enää voinut teeskennellä ettei hän olisi kuunnellut, ja vaunuosastossa raikui nauru. Heillä olisi onneksi edessä vielä monta samanlaista junamatkaa.