Oi jee, Ygritte! Tervetuloa tänne huutamaan Lestatin kokemista hirvittävistä vääryyksistä. <3 Mä olin kans ekaa kertaa sarjaa katsoessani, kakkoskauden alkupuolella aivan kärmeissäni, että Lestat oli mukana kuvioissa vain Louis'n kuvitelmana. Vaikka se toki hyvin herkullista hallulluilua olikin. :'D Odotin vaan koko ajan, milloin Lestat suvaitsee saapua paikalle oikeasti, ja olin jo aivan valmis heivaamaan Armandin omin käsin ja riuskalla niskaperseotteella jorpakkoon pois tieltä. Paitsi että Dubaissa Armand on kaikin mokomin saanut alusta asti hengata, koska bongasin jo varhain sen katselevan Danielia, hmmmmm, erikoisesti, mikä viehätti mua hyvin paljon.

Sitten sain kauden katsottua loppuun asti ja tajusin, että Armand on itse asiassa minunkin elämäni suuri rakkaus ja aivan paras hahmo ikinä koskaan milloinkaan. Ja nyt sit Lestatin nimeä kantavalla kaudella haluaisin, että ruutuaikaa liikenisi paljon enemmän myös muille kuin Lestatille itselleen. :'D  (Onneksi sitä kuitenkin liikenee myös muille. Mut enemmänkin voisi!!) Musta on ihanaa, kuinka paljon fiilikset näistä hahmoista voi vaihdella sen mukaan, missä vaiheessa sarjaa on menossa. Tai sitten sen mukaan, keneen nyt on päättänyt silmänsä iskeä ja kelle sydämensä uhrata. Joten ole hei aivan ylpeästi ja täysin Lestatin fanityttö! <3

// Rupesin miettimään Armandia ja unohdin tyystin pitää Louis-puolustuspuheenvuoroni! Perus. Mutta niin, Lestathan odottaa Louis’lta ehkä hieman liikoja, vaatii sitä oitis syleilemään tappajaluontoaan, jota vastaan Louis parka yrittää kamppailla ja miettiä, voisiko vampyyrina elää muutoinkin kuin tappamalla ihmisiä. Lestatilta ei löydy tälle pohdiskelulle kauheasti sympatiaa. Ja sit kun Louis epäilee, riittääkö hän Lestatille, Lestat sen kuin jatkaa sekoiluaan Antoinetten kanssa. Ja sit kun Louis yrittää viettää rauhaisaa perhe-elämää kera sekä Lestatin että Claudian, Lestat piinaa Claudiaa niin että Claudia lähtee lätkimään. Ja sitten kun Claudia tulee viimein takaisin, Lestat pahoinpitelee mustasukkaisuuttaan Louis’n henkihieveriin. En väitä, että myöskään Louis on puhdas pulmunen (voidaan seuraavaksi puhua hänen hirveistä puolistaan), mutta kyyyyyllä Lestat vähän ansaitsi tapetuksi tulemisensa. IMHO. Ja hei, kyllähän Louis teki ruokavaliokompromisseja jo New Orleansissa, sekä Claudian että Lestatin toiveesta! Armandin kanssa on ollut varmaan sikäli helpompaa, kun Armand ikivanhana vampyyrina tarvitsee verta harvemmin, niin Louis on voinut juoda Armandin paastopäivinä yksinään ja ihan mistä elukoista lystää. Tämä tällaisena upeana ja itseänikin hämmentävänä pro!Loumand-kommenttina tähän loppuun. :’)

Olen vihdoin päässyt katsomaan Veren vankeja (selvittyäni kaikista muista kesken olleista sarjoista) ja edennyt kakkoskauden puoleen väliin. En ole lukenut spoilereiden alla olevia kolmoskauden juttuja, mutta toivottavasti pystyn ottamaan niihinkin kohta osaa

Tähän kakkoskauden puoleen väliin edettyäni on pakko sanoa sama asia, joka elokuvassa kismitti minua: Lestatin "kuolema". Olen aivan täysin Lestatin fanityttö, enkä ole mitenkään päässyt siihen ajatukseen mukaan, että Claudia jotenkin "pelasti" Louisin Lestatin kynsistä. Sarjan toisen kauden alku on minusta hyvin kuvaava tässä dynamiikassa: ei Claudia sen enempää kuin Lestatkaan kysele Louisin mielipiteitä tai toiveita, vaan Claudia porskuttaa omien halujensa ja aatostensa perässä. Louisin ei auta kuin kärsiä vuosikaudet (ja Louishan kärsii). Sitten löydetään muut vampyyrit, ja nyt Louis onkin valmis sietämään (ja osallistumaan) ihmisten tappamista ja metsästämistä, vaikka osoitti mieltään samasta asiasta Lestatille vuosikaudet? Okei, okei, tottakai Lestatin poistaminen kuviosta on olennainen osa tarinaa, mutta minun fanilasien peittämiin silmiini Lestat ei vain tee mitään niin hirveää, että edelleenkään ansaitsisi kohtalonsa. Mutta tämä tosiaan on vahvasti puolueellinen mielipide, sillä sekä elokuvan että sarjan parasta antia on minusta Lestat, ja tietysti se kiukuttaa, kun hänet syrjäytetään

Hormipulverin ryöstöstä hei!

En tiedä käytkö enää Finissa, mutta minä eksyin ficciisi Hormipulverin kautta. Tässä oli kiehtova odottavan surullinen tai alakuloinen tunnelma. Oli vaikea määrittää minkä ikäisia Regulus ja Sirius tässä olivat, mutta ehkä Sirius ei ollut vielä kovin kauan sitten muuttanut Jamesin vanhempien luo. Toisaalta he olisivat voineet olla myös aivan aikuisia. Hienosti kirjoitettu siinä mielessä.

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel

4, Kirjasto

Draco ei koskaan myöntäisi sitä.

Hän oli lähtenyt Luihuisten oleskeluhuoneesta sanoen menevänsä etsimään Horatius Kuhnusarviota mutta nähtyään Potterin, joka oli suunnannut kirjastoon sen sijaan että Draco olisi palannut Luihuisten oleskeluhuoneeseen hän oli kääntynyt. Ja seurannut Potteria kirjastoon olematta täysin varma miksi.

”Ei se mitään. Mutta haluan että puhumme siitä. Harry minä tiedän miksi teit niin ja ymmärrän päätöksesi. Kuitenkin nyt-”

Se oli Ginny Weasley. Draco ei voinut olla tuhahtamatta. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa keskustelun kuuntelemisen jatkamista vaan jäi muutaman hyllyn päähän.

”Niin?” Potter kysyi.

Draco naurahti ivallisesti.

”Nyt kaikki on toisin.” Ginny tarttui Harryn käteen, joka oli aiemmin levännyt pöydällä heidän edessään.

Imelä tunnustus tuntui Dracosta kun hän voisi pahoin. Hän otti askeleen taaksepäin. Hän ei aikoisi enää kuunnella enempää. Ginny kuitenkin nousi.

”Haluan että ajattelet sitä.” Hän sanoi ennenkuin käveli kohti kirjaston uloskäyntiä.

Draco kääntyi samaan suuntaan ja huomaamattaan, törmäsi Potteriin joka oli noussut paikoiltaan yhtälailla kävelläkseen pois kirjastosta.

”Katso eteesi!” Draco huusi välittämättä siitä että oikeastaan se oli ollut hän joka ei katsonut eteensä.

”Voisin sanoa samaa sinulle Malfoy.” Potter tuhahti ohittaen hänet niin että hänen olkapäänsä osui Dracoon, tehden turhautumisensa Dracon reaktioon tiettäväksi.

”Potter!” Draco harppoi Harryn edelle. Työntäen Harryä niin että tämä melkein menetti tasapainonsa ja joutui tukeutumaan lähimpään kirjahyllyyn. Nousten kuitenkin nopeasti Potter astui eteenpäin ollen nyt hyvin lähellä. Liian lähellä.

Draco ei hetkeäkään epäröinyt. Ei hetkeäkään ennenkuin hän nojasi eteenpäin suudellen Harryä. Yllätyksestään huolimatta Harry ei lopettanut suudelmaa. Päinvastoin kun Draco työnsi Harryn vasten kirjahyllyä, Harry antoi hänen tehdä niin lopettamatta Dracon suutelemista. Hetken ajan kumpikaan heistä ei muistanut kuinka he olivat Harry Potter ja Draco Malfoy, he olivat Tylypahkan kirjastossa ja että kuka tahansa saattaisi kävellä sinne minä hetkenä hyvänsä. Ei ennen kuin Draco vihdoin irrottautui suudelmasta sanoen vain yhden sanan minkä jälkeen hän katosi ulos kirjaston ovesta:

”Tarvehuone.”

Ficin nimi: Sydämet ja neliskanttiset
Kirjoittajat: Linne & Maissinaksu
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Paritus: Vox/Valentino + Ethan
Genre: Höntti slice of life ja random arkihuumori

Summary: Johan oli Vox kummalliseksi käynyt keskellä yötä!

A/N: Tämä on taas sarjassamme randomisti reissussa syntyneitä tekstejä, mutta kivaa oli sekä matkata että raapustella! ❤️



***



“VAAAAAL...!”

Valentino oli kyllä tottunut siihen, että hänen nimeään huudettiin. Yleensä se kuitenkin tapahtui hiukan romanttisemmissa tunnelmissa kuin silloin kun hän pötkötteli sängyssä unimaski silmillään ja papiljotit tuntosarvissaan. Hän vääntäytyi istumaan hölmistyneenä ja tähyili ympärilleen pilkkopimeässä huoneessa ennen kuin tajusi poistaa maskin kasvoiltaan.

Vox kyyhötti vuoteessa hänen vieressään henkeään haukkoen ja eteensä tuijottaen kuin jokin olisi kummitellut. Tämän ruutu särisi ja hälytti virhekoodia kiihtyneiden tunteiden merkkinä.

“Voxxy?” Valentino kutsui kokeilevasti. Johan oli Vox kummalliseksi käynyt keskellä yötä!

Ja miksi ihmeessä? He olivat nukahtaneet toisiinsa kietoutuneina, seksikin oli ollut hyvää – joskaan ei parasta mitä Valentino oli päivän aikana saanut – joten sekään ei selittänyt moista hötkyilyä.

“Mikä hätänä, beibi?”

Vox käännähti Valentinon puoleen edelleen henkeä haukkoen. “Val... laita lasisi heti paikalla päähän!”

“...häh?” Valentino siristi punaisia silmiään ja siritti häkeltyneenä.

“Laita nyt vain, ole kiltti!”

“Mistä pirusta sinä oikein –”

“Val, toimintaa!”

“Kaikkea minä joudunkin sinun kanssasi kestämään, senkin estupido, keskellä yötä mölisevä paskapää!” Valentino ärisi, mutta tarttui punaisiin sydänlaseihinsa ja iski ne päähänsä. Samassa Voxin hengitys rauhoittui.

“Huhhuh... Niin, tuota... minä näin unta”, Vox mutisi huohottaen ja ryömi Valentinon syliin. “Ja sinä... sinulla oli...”

“Mitä minulla oli?” Valentino kysyi huolestuneesti ja syleili tämän televisiopäätä. “Kerro, cariño.”

“Sinulla oli sellaiset hirveät nörttilasit!” Vox parahti ja hautasi päänsä Valentinon olkaa vasten. “Neliskanttiset ja laittoman rumat... ihan kuin Ethanilla, voi luojien luojat!”

Valentino irvisti ja huokaisi myötätuntoisesti. “Voooi, Voxxy, mi amore, ei hätää... En minä koskaan käyttäisi mitään niin hirvittävää!”

“Tiedän sen!” Vox ulisi pikseleiden virratessa hänen silmänurkistaan. “Minä vain säikähdin...!”

“Mmmh, voi rakkaani! Kaikki on nyt hyvin, tyylitajun mestari Val on tässä...”

Vox niiskahti ja kosketti Valentinon sydänlaseja hapuilevin sormin. “Nämä ovat täydelliset... Älä vain milloinkaan hankkiudu niistä eroon!”

“Kuinka voisin koskaan harkita moista?” Valentino hymähti ja näpäytti lasejaan kuningattaren elkein.

Hiljalleen Vox rauhoittui, ja tämän näyttö alkoi pitää tuttua surinaa, kun televisiodemoni vaipui taas uneen. Valentino seurasi hetken kuluttua perässä, joskin hän vietti hetken pohtien huolestuneena, näkisikö unissaan Voxin vanha kunnon putkitelevisio nykyisen ruutunsa tilalla.

Varmistettuaan, että kumpikin demoni nukkui jälleen, lattialle sänkyleikkien jälkeen potkittu Ethan suoristi rumiksi haukuttuja silmälasejaan, pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja ryömi hiirenhiljaa ulos makuuhuoneesta. Ehkä hänen pitäisi hankkia piilolinssit?


***


Vox siristi silmiään ja pohti, mikä hänen assistenttiaan vaivasi sinä päivänä. Olihan Ethan tietysti aina ollut nöyristelevä itkupilli, mutta harvoin tämä sentään oli alkanut vetistellä heti aamusta. Ehkä hänen olisi syytä selvittää asia hienovaraisesti ennen kuin aloittaisi työt.

“ETHAN.”

Ankeriasdemoni hyppäsi kaksi metriä ilmaan ja pudotti kaikki paperinsa. “S-sir?”

“Mikäs helkkari sinun silmiäsi tänään vaivaa?” Vox penäsi ja tiiraili tarkemmin. Ei se oikeastaan näyttänyt siltä, että Ethan olisi vetistellyt tunteenpurkauksen vuoksi. Pikemminkin tätä näytti vaivaavan jokin hirveä allergia, joka oli tehnyt sinisestäkin silmästä tulipunaisen.

Ethan kumartui keräämään pudottamiaan papereita ja mutisi jotain, mistä ei Alastorkaan olisi ottanut selvää. Vox naputti työpöytäänsä kärsimättömästi. “Kakista ulos tai syötän sinut kilon paloina Shok.waville!”

“Ne ovat piilolinssit”, Ethan kuiskasi hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

“MITÄ? EI KUULU!”

“Minulla on piilolinssit, sir!”

Vox ponkaisi seisomaan, kiersi työpöytänsä ja kiskaisi assistenttinsa kauluksesta jaloilleen. Sitten hän sääti ruutunsa kirkkaammaksi ja tuijotti suoraan Ethanin vetistäviin silmiin todetakseen asian itsekin. “No niinpä onkin. Miksi?”

“Te... sanoitte, että lasini ovat rumat...!” Ethan parkaisi ja alkoi ihan oikeasti kyynelehtiä. Vox oli jo avannut suunsa kysyäkseen mitä tämä oikein höpisi, kunnes muisti muutaman yön takaisen tapauksen, jolloin oli nähnyt painajaista Valin kanssa nukkuessaan. Eikös Val ollutkin sinä iltana halunnut tuoda lemmikin heidän ilokseen?

Hän oli totta tosiaan tainnut tölväistä jotain Ethanin laseista, ja oli tietenkin oletettavaa, että tämä oli jotain kuullut.

“Niin ne ovatkin, siitä on mahdotonta olla eri mieltä!” Vox tokaisi ja päästi irti Ethanin kauluksesta. “Mutta tuo vetistely nyt on vielä rumempaa, enkä tarvitse sellaista toimistooni. Sitä paitsi lasisi tuovat sinulle nörttimäistä charmia, jollaiselle minulla taas on käyttöä! Käy ottamassa nuo naurettavuudet silmistäsi heti paikalla!”

“Kyllä, sir!” Ethan mokelsi ja kompuroi jaloilleen.

“Mainiota. Sen jälkeen erittelet tiimin eilisen tehokkuusraportin... sylissäni.”

 “...kyllä, sir.”

“Ne sietämättömän kamalat lasit päässä ja hymy huulilla, nörttiseni”, Vox sanoi maireasti ja läpsäisi toimistosta liukenevaa Ethania takamukselle.

“Kyllä, sir...!”