12 (Ficlet300 vapaavalintainen 296 käsky, 305 sanaa)


”Eikö siihen voi anoa siirtoa tai jotakin”, Kaarina kysyy. ”Ei kai ne sinua aivan minkä tahansa voi pakottaa?”

Vilho imaisee tupakkiaan ja katsoo välttelevästi hänen ohitseen tuupatessaan pihakeinun pieneen liikkeeseen.

”Kyllä minun on mentävä sinne minkä ne käskee”, hän sanoo, niin kuin hän aiemmin päivällä sanoi isälle tämän tivatessa samaa asiaa.

”Vaikka se olis toisella puolen maata?”

”Vaikka niin.”

Vilhon ilme on tutkimattomuudessaan hämmentävän levollinen siihen nähden, kuinka murtunut äiti ja huonotuulinen isä on hänen uutisensa jäljiltä.

”Tiekkö sinä vielä yhtään minkälaista sielä on”, Kaarina kysyy kohta.

”Vähän”, Vilho vastaa. ”Lähin kaupunki on Joensuu.”

Se ei sano Kaarinalle mitään, mutta hän nyökkää kuitenkin.

”Onko se suuri kaupunki?”

”Eipä kai”, Vilho sanoo. ”Mutta jotakin uutta kumminkin.”

Hän puhaltaa savua ulos ja vilkaisee Kaarinaa, ja jotenkin se saa Kaarinan ymmärtämään, mitä hän oikeastaan tarkoittaa. Että Vilho ei ole ainoastaan menossa sinne minne käsky käy, vaan hän on menossa juuri sinne minne haluaa. Ei sinne, missä on ollut jo, vaan jonnekin muualle. Uuteen paikkaan.

Kaarina tietää pelkän upseerikoulun olleen isälle ja äidille kova paikka. Työapua tietysti olisi tarvittu, kun Eeroa ja Voittoakaan ei enää ole auttamassa, ja heidän takiaan he tietysti olisivat halunneet edes Vilhon olevan kotona. Isä oli ehtinyt siitäkin jo puhua, että talon pian voisi siirtää hänelle. Nyt sellaisesta ei voi oikein päättää mitään.

”Olis kai niitä uusia paikkoja ollu lähempänäkin”, Kaarina sanoo varovasti.

”Niin kai”, Vilho tuumaa. ”Tuonne mun kumminkin osotettiin.”

Hetken he katsovat toisiaan silmiin puhumatta mitään.

”Olisikko sinä hakenu siirtoa lähemmäs jos oisit voinu”, Kaarina kysyy sitten. Hän on niin varma vastauksesta, ettei se oikeastaan edes kuulosta kysymykseltä.

”Ei kai semmosen miettiminen ketään auta”, Vilho sanoo. ”Ei sille kumminkaan mitään voi.”

”Niin.”

Kaarina luulee ymmärtävänsä kyllä. Hän ei ehkä osaa puhua siitä, ei sen enempää kuin Vilhokaan, mutta tunnelma tuntuu silti jotenkin keventyvän.

”Minä koitan kyllä kirjottaa”, Vilho lupaa.

”Parempi olisi”, Kaarina hymyilee.

10 (Ficlet300 236 halloween, 310 sanaa)


Vilho palaa kotiin harmaana ja laihtuneena. Töihin hänestä ei vielä ole, eikä tule olemaan vielä hyvään aikaan. Kuulemma hänen ei pidä nostella mitään vesikauhaa painavampaa, ja etenkin pahemman osuman saaneella vasemmalla puolella on käsivarsi vielä aivan voimaton. Kaikki näkevät hänen olevan kireä ja turhautunut, mutta koskaan hän ei valita ääneen, vaikka pelkästään pukeutuminen tekee ensi alkuun niin kipeää, että hän istuu hengästyneenä penkillä monta minuuttia ennen kuin voi edes yrittää tehdä muuta.

Myös hänen kuulonsa on vaurioitunut viimeisessä hyökkäyksessä. Hän on sen takia ruvennut puhumaan korostetun hiljaa, koska muuten äänensä saattaa kohota niin hallitsemattomasti, että se nolottaa häntä huolimatta siitä, ettei kukaan muu välitä. Mummua varsinkin huvittaa se, että niin nuoresta pojasta kuin Vilhosta on kerralla tullut melkein yhtä kuuro kuin hänestä. Se kirvoittaa Vilhostakin pienen hymynkareen, jollaiset ovat viimeisten lomien aikana olleet kovin harvassa.

Hän saa ensimmäisten viikkojen aikana muutamia kirjeitä entisiltä joukkuelaisiltaan ja lukee jokaisen tarkkaan, otsa rypyssä ja olat koholla. Hän vastaa tunnollisesti jokaiseen kirjeeseen, mutta Kaarina ei uskalla kysyä niistä tarkemmin, kun Vilho näyttää niiden takia huolestuneemmalta ja tyytymättömämmältä kuin Kaarina muistaa koskaan nähneensä häntä.

Vasta pyhäinmiestenpäivän aattona tulee kirje, jonka lukeminen saa Vilhon rentoutumaan silminnähden.

”Mitäs ny”, Kaarina kysyy Vilhon taittaessa kirjeen kahtia näyttäen levollisemmalta kuin pitkään aikaan.

”Minä olin jättäny yhden pojista sairasautoon vähän ennen kun minuun sattu”, Vilho sanoo. ”Ja kun sielä kohta hyökättiin jonkin sairasauton kimppuun niin kukaan ei tienny oliko se se sama auto.”

”Mutta ei ollu”, Kaarina puoliksi täydentää, puoliksi kysyy.

”Ei ollu”, Vilho vahvistaa. ”Se ehti sieltä alta pois.”

”Siinäkin yks Jumalan onni”, Kaarina huokaa. ”Kuinka sen kävi?”

Vilho katsoo syrjään.

”Silmät sillä meni”, hän sanoo. ”Tää kirje on sen siskolta. Kun ei siltä se kirjottaminenkaan enää oikein käy.”

”Mutta muuten on kunnossa?”

Vilho nyökkää.

”Muuten on kunnossa”, hän vahvistaa. ”Ja ny sekin on päässy kotionsa.”

”Vihdon viimmen”, Kaarina sanoo, ja Vilhon silmänurkissa väreilee taas hymy.

”Vihdon viimmen niin.”

Onpas tosi mielenkiintoinen aihe ja kiva lukea teidän kokemuksia ficcailusta puhumisesta ja siihen suhtautumisesta!

Itsehän olen tosi myöhännäisherännäinen mitä ficcailuun tulee, kun aloin lukea ficcejä ensimmäistä kertaa elämässäni vuonna 2020 koronatylsyyksissäni lähennellessäni jo kolmeakymppiä. En teininä muista kertaakaan törmänneeni ficcailuun ilmiönä, eikä mun kaveripiirissä ollut erityisemmin ficcareita (tai ainakaan kukaan ei tunnustanut olleensa, heh). Joskus satunnaisesti kyllä kuulin fanfictionin olemassaolosta, mutta silloin vielä ajattelin jostain syystä, etten ikinä voisi lukea mitään muuta kuin canonia.

Kun sitten lopulta löysin fanfictionin, putosin semmoiseen kaninkoloon, ettei se jäänyt kavereilta tai sisaruksilta millään huomaamatta, enkä nähnyt hirveää tarvetta sitä piilotellakaan. Mulla kuitenkin vaihtelee paljon, kuinka laajalti puhun mun fanfiction-harrastuneisuudesta muille, ja huomaan, että aiheesta tulee juteltua eniten kirjoittamista harrastavien kavereiden kanssa. Pari kaveria on ollut myös ihan muuten vaan kiinnostunut ja kysellyt aiheesta, vaikkeivat he itse ficcaile tai harrasta kirjoittamista näin yleiselläkään tasolla. Yhden lukiokaverin kanssa taas hoksattiin vasta kolmekymppisinä, että molemmat luetaan fanfictionia (joskin meillä on melkoisen erilainen maku ), ja sen jälkeen on ollut kiva jakaa välillä aiheeseen liittyviä meemejä sun muuta.

Ehkä jos olisi tutustunut ihmisiin jotenkin fanfictionin ja fanfictionin kautta alun perin, osaisi olla avoimempikin ficcijuttujen suhteen.

Olen itsekin miettinyt tätä. Välillä harmittaa paljon, etten itse löytänyt ficcaamista jo vuuuuosia aiemmin ja tutustunut ihmisiin Finin aktiivivuosina, koska ficcaamisesta on tässä kuuden viime vuoden aikana tullut itselle tosi tärkeä ja rakas harrastus, mutta omassa kaveripiirissä ei oikein ole ketään, kenen kanssa ihkuttaa lukemiaan ficcejä tai jakaa ajatuksia omista projekteistaan. Yleisellä tasolla tulee tietenkin juteltua lähimpien kavereiden kanssa, mutten kauhean syvällisesti viitsi aiheesta lähteä avautumaan, kun en tiedä, kuinka paljon ficcaamista harrastamattomia kiinnostaa mun höpöttely aiheesta.

Ensinnäkin pahoittelut Sisilja etten aiemmin päässyt vastaamaan tohon kirjalainauksen sisältävään postaukseen, on ollut tässä kiirettä ja sairastelua (jälkimmäisen vuoksi pakko olla nytkin vähän lyhytsanainen). Mutta siis kiitos että jaksoit postata noinkin pitkän yhteenvedon, olen nyt tän pohjalta paremmin kärryillä vaikka aika hyvin sitä tosiaan on tullut aikajana ja tapahtumat poimittua ihan vaan ficeistä

Jotenkin en ole yhtään yllättynyt siitä, että kirja-Louis suhtautuu muiden lailla vähintäänkin neutraalin uteliaasti kirja-Mariukseen. Marius on selkeästi Ricen silmissä sellainen aikansa kuva, mutta siitä huolimatta arvostettu mentorihahmo. En kuitenkaan näe että Mariuksesta saisi kirjojen hahmoluonnehdintaa noudattamalla loihdittua sarjaan sellaista hahmoa, joka uppoaisi meidän nykymaailmassa tai modernien katsojien arvomaailmaan mikäli tarkoitus on nimenomaan pitää Mariusta ihailtavana tyyppinä eikä silleen mielenkiintoisena hahmona joka kuitenkin on yksi kävelevä red flag. (Haluan alleviivata että on ihan okei tykätä kaikenlaisista hahmoista, myös niistä hirveistä ja kyseenalaisia juttuja tekevistä. Musta on esim. kiinnostavaa millaisin perustein Marius oikeuttaa itselleen tekemänsä ratkaisut, samalla tavalla kuin muutkin hahmot sarjassa oikeuttavat omia kyseenalaisia tekojaan.)

Piti vielä sanoa mun Louis tapaa Mariuksen -visiosta, että vaikka omassa mielessäni on tosi vahvana miten se tulee menemään, niin eihän se vielä tarkoita yhtään mitään, pohjimmiltaan se on ihan puhdas headcanon. Oon kyllä hyvin pettynyt jos sarjassa ei saada jotain vampyyrien kokoontumisdraamaa Night Islandilla. Olen ymmärtänyt että kirjassa siellä vallitsee juurikin hyvin sellainen harmoninen tunnelma, mutta en jotenkin näe että sarja voisi iskeä näitä kaikkia hahmoja samaan lokaatioon ilman että tunteet räiskähtelevät ja persoonat törmäilevät, Akasha-uhkaa tai ei.

Sitten vielä noista Jacobin muuttuneista Armand-fiiliksistä. En tiedä kauanko täällä nyt vielä noudatetaan kolmoskauden spoileribannia, mutta laitan varmuudeksi spoilerisuojan taakse:

Mielessäni visioin sarjan Louisin ja Mariuksen samaan huoneeseen jossakin keskellä akashalypsin kaaosta, ja mua naurattaa jo valmiiksi se ilme jonka loihdin Louisin kasvoille tän kohtaamisen äärellä

Mä sattumalta luin ihan äsken tällaisen kohtauksen Kadotettujen kuningattaresta, ja täytyy todeta, että se jätti kylmäksi! Nää kirjojen vampyyrisuhteet alkavat jo hermostuttaa mua aika tavalla, kun millään teoilla ei ole lopulta mitään merkitystä, ja kaikkien kanssa voi kaveerata, tapahtuipa mitä tahansa. Herttaista sinänsä, mutta ei loppujen lopuksi kovin uskottavaa.

Tässä just lukemassani kohtauksessa siis Louis ja Marius jäävät huoneeseen kahdestaan kesken Akashan (ja ylipäätään vampyyrien) syntytarinan kertaamisen, ja Louis kysyy kauhean hillitysti, että Marius varmaan tietää, onko Lestat yhä elossa. Siinä he sitten rupattelevat hetken ja Louis huokuu kunnioitusta Mariusta kohtaan (näkökulma kohtauksessa on Mariuksen), kun taas Marius sinänsä ihastelee Louis'n inhimillisyyttä (eli kykyä ja halua tuntea tuskaa ja kärsimystä), mutta toteaa myös, että siinäpä on vampyyri, joka on etevä eikä silti hiukkaakaan etevä. Joo-o, kiitti Marius, hyppääpä jo tuleen!! Ja jotta tämä ei vielä olisi tarpeeksi, totta kai sieltä ilmestyy vielä Armandkin takavasemmalta ja ryhtyy oitis Mariusta halailemaan (tässä vaiheessa Armand ja Daniel ovat kuitenkin jo yhdessä ja Danielkin on paikalla, ei tosin enää samassa huoneessa mutta kuitenkin...). Sanon vaan että voi yök. :'D 

Niin että oon kyllä pelkästään ilolla ottamassa vastaan TV-sarjassa sellaisen Mariuksen, jota kaikki eivät sokeasti ihailisi. Pliis. Ei ole mielestäni liikaa pyydetty.

Tuosta Jacobin hahmonäkemyksistä tuli muuten mieleen, että sehän tykkäsi aiemmin korostaa, kuinka se ei tykkää myöskään Armandista, mutta nyt kolmoskauden promojutuissa Jacob on suhtautunut Armandiin paljon sympaattisemmin. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi!