Tuoreimmat viestit11
Pergamentinpala / Merkitsemätön (originaaliteksti | K-11 | fantasiadraama | JULKAISTU LUVUT 2/10
« Uusin viesti kirjoittanut Yacila 02.10.2026 16:13:14 »Nimi: Merkitsemätön
Kirjoittaja: Yacila
Fandom: Originaaliteksti. Tapahtumat sijoittuvat Kahdeksan Sulan Saarelle, josta kirjoitan pidempää romaanisarjaa. Tämä novelli on spin-off sen pääjuonesta.
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Seksiin pakottaminen (aihetta käsitellään menneisyydessä tapahtuneena)
Yhteenveto: Cantin on tottunut pitämään itseään kunnollisena miehenä. Hän ei lyö, ei raivoa eikä pidä itseään julmana. Hänen ympärillään on kuitenkin ihmisiä, joiden elämästä hän ei tiedä juuri mitään, vaikka hän on elänyt samassa taloudessa heidän kanssaan vuosien ajan. Sitten yksi heistä pakottaa hänet katsomaan tarkemmin.
Merkitsemätön on kertomus vallasta, ihmisarvosta ja siitä, kuinka omat kokemukset voivat sokeuttaa ihmisen näkemästä toisten todellisuutta. Se on kertomus miehestä, joka vuosien kieltäytymisen jälkeen joutuu vihdoin kohtaamaan itsensä ja tekojensa seuraukset.
A/N: Tämä on ensimmäinen teksti, jonka julkaisen Kahdeksan Sulan Saaren maailmasta. Hirvittää siis. 😅 Olen sydämestäni kiitollinen jokaisesta lukijasta ja kommentista. ❤❤
Luvut:
1. Pysähtyminen
2. Havahtuminen
3. Uutinen
4. ”Mitä hän haluaa?”
5. Pois päiväjärjestyksestä
6. Sama toive
7. Kasvu
8. Menneisyys
9. Lohtu
10. Totuus
~~~ Merkitsemätön ~~~
Novelli Kahdeksan Sulan Saarelta.
Luku 1 – Pysähtyminen
Oraskruunu 1229
Kun Cantin sulki ruokasalin oven takanaan ja lähti kulkemaan kohti perheensä huoneistoa, käytävän hiljaisuus tuntui lähes painostavalta. Tavallisesti hän käytti tällaiset siirtymät hyödykseen järjestellessään ajatuksiaan päivän töistä, seuraavista tutkimuksista tai velhon loputtomista velvollisuuksista, mutta nyt hänen mielensä oli niin täynnä uusia ajatuksia, ettei hän saanut niistä kunnolla otetta. Hän oli tullut illalliselle ajatellen Jemeziä ja tämän kohtaloa, sitten keskustelu oli kääntynyt hänen veljeensä Yacilaan, ja jossain vaiheessa hän oli huomannut puhuvansa tämän vaimolle Eerikalle asioista, joista ei ollut kertonut kenellekään koko avioliittonsa aikana. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Hän ei ollut koskaan ollut ihminen, joka jakoi huoliaan toisille. Päinvastoin, hän oli vuosien ajan pitänyt kaiken sisällään.
Hän pysähtyi hetkeksi käytävän ikkunan ääreen ja katseli ulos pimeään. Kaupunki oli jo hiljennyt yöksi. Sataman suunnalla palavat lyhdyt muodostivat kellertävän valonauhan rantaviivaa pitkin ja meren yllä leijuva sumu pehmensi maiseman ääriviivoja. Tavallisesti näkymä olisi rauhoittanut häntä, mutta nyt hänen ajatuksensa palasivat väkisin keskusteluun, jonka hän oli juuri käynyt.
"Miehellä on tarpeensa."
Hän irvisti muistellessaan omia sanojaan. Vain vähän aiemmin ne olivat tuntuneet täysin järkeviltä. Ne olivat olleet yksinkertainen tosiasia, jota ei ollut koskaan tarvinnut kyseenalaistaa. Nyt hän ei ollut enää lainkaan varma siitä, mitä oikeastaan oli tarkoittanut tai miksi oli pitänyt asiaa niin itsestään selvänä. Erityisesti yksi hetki keskustelusta palasi hänen mieleensä yhä uudelleen. Eerika oli kysynyt häneltä, nauttiko Arrameh heidän seksistään.
Kysymys oli ollut niin vieras, että hän oli tuskin ymmärtänyt sitä. Nyt hän ei saanut sitä pois mielestään. Nauttiko Arrameh? Nauttiko hän edes itse?
Cantin huomasi pysähtyvänsä ajatuksen äärelle tavalla, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hän oli vuosien ajan pitänyt heidän aviollista elämäänsä täysin normaalina. Hän oli ajatellut olevansa jopa tavallista parempi aviomies, koska ei ollut koskaan pakottanut Arramehia vuoteeseensa tämän vastustellessa. Hän oli pitänyt sitä osoituksena rakkaudesta ja kunnioituksesta. Mutta oliko hän koskaan kysynyt vaimoltaan, miltä tämä kaikki tuntui? Oliko hän koskaan yrittänyt ymmärtää, mitä Arrameh itse koki? Ei. Hän oli pitänyt koko kysymystä tarpeettomana, koska kukaan ei ollut koskaan opettanut hänelle, että sillä voisi olla merkitystä. Ajatus tuntui nyt yllättävän raskaalta.
Kun hän viimein saapui perheen huoneiston ovelle, vartija avasi sen hänelle tuttuun tapaan. Cantin nyökkäsi hajamielisesti, eikä huomannut vartijan yllättynyttä katsetta suodessaan tälle huomiota. Tulisijassa kyti enää muutama hiillos ja huoneiston yllä lepäsi yön rauha. Lasten huoneesta kantautui tasaista hengitystä, mikä sai hänet pysähtymään hetkeksi kuuntelemaan. Äänessä oli jotakin lohdullista. Se muistutti häntä siitä, että kaikista virheistään huolimatta hänellä oli koti, perhe ja ihmisiä, jotka jakoivat elämänsä hänen kanssaan.
Hän kulki hiljaa makuuhuoneen ovelle ja raotti sitä varovasti. Arrameh oli käynyt jo vuoteeseen. Nainen makasi kyljellään peiton alla toinen käsi vatsansa päällä. Naisen kehon raskauden pehmentämä muoto näkyi makuuhuoneen takan hiilloksen heikkoa valoa vasten. Cantin jäi seisomaan ovensuuhun ajatuksissaan. Hänen ensimmäinen impulssinsa oli ollut astua huoneeseen ja kertoa Arramehille kaikki. Yrittää ilmaista sitä tunnetta, joka oli jäänyt hänen sisälleen Eerikan kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän olisi halunnut sanoa jotakin yksinkertaista; että hän rakasti Arramehia ja kaipasi tätä. Kertoa, että jokin oli muuttunut hänen tavassaan nähdä heidän suhteensa.
Sanat tuntuivat kuitenkin vielä keskeneräisiltä. Hän ei ollut itsekään varma, mitä kaikkea oli juuri ymmärtänyt. Niinpä hän sulki oven hiljaa ja vetäytyi omaan huoneeseensa.
Uni ei tullut, vaikka hän kävi vuoteeseen saman tien. Hän makasi pitkään selällään pimeydessä ja antoi ajatustensa vaeltaa. Eerikan sanat kaikuivat hänen mielessään yhä uudelleen.
”Miten voisitte ratkaista ongelman, jos siitä ei voi puhua?”
Ajatus tuntui lähes naurettavan yksinkertaiselta. Silti hän oli onnistunut välttelemään juuri sitä kuuden vuoden ajan. Hän oli pitänyt itseään järkevänä miehenä, joka ratkaisi ongelmia työkseen. Hän oli rakentanut tutkimuksia, johtanut erilaisia hankkeita ja selvittänyt monimutkaisia kysymyksiä, joihin muut eivät löytäneet vastauksia. Silti hän ei ollut koskaan yrittänyt ratkaista oman avioliittonsa suurinta ongelmaa kaikkein ilmeisimmällä tavalla.
Puhumalla. Ajatus tuntui yhtä aikaa nololta ja pelottavalta. Mitä hän edes sanoisi? Hän kuvitteli mielessään keskustelun Arramehin kanssa ja huomasi heti torjuvansa ensimmäiset vaihtoehdot. Hän ei halunnut kuulostaa säälittävältä eikä syyttävältä. Hän ei halunnut vaatia selityksiä eikä puolustella itseään. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän huomasi aidosti haluavansa ymmärtää vaimonsa puolta asiasta.
Entä jos Eerika oli oikeassa myös siinä toisessa asiassa, että läheisyys avioliitossa todella oli jotain muutakin kuin velvollisuuksia? Ajatus tuntui niin vieraalta, että hän joutui pyörittelemään sitä mielessään pitkään. Hän muisteli kaikkea, mitä Eerika oli kertonut suhteestaan Yacilaan. Tapaa, jolla tämä oli puhunut läheisyydestä, luottamuksesta ja yhteisestä oppimisesta. Cantin ei ollut koskaan kuullut kenenkään kuvailevan avioliittoa sillä tavalla. Tosin hän ei ollut juuri koskaan antautunut sellaisiin keskusteluihinkaan kenenkään kanssa. Oli ollut helpompi väistää koko aihe ja vain uskoa tietävänsä.
Ehkä Arrameh ei ollutkaan kieltäytynyt hänestä ihmisenä ja oli ollut yhtä yksinäinen kuin hänkin. Oliko nainen koko tämän ajan kaivannut jotakin, mitä Cantin ei ollut koskaan ymmärtänyt antaa?
Ajatus sai hänen rintansa puristamaan. Hän mietti vaimoaan ja tämän hellittämätöntä tukea. Arrameh oli aina jäänyt odottamaan häntä iltaisin, vaikka työpäivät olisivat venyneet, ja puolustanut häntä muiden arvostellessa. Nainen oli uskonut häneen silloinkin, kun hän itse oli jo luovuttanut.
"Monesti minusta tuntuu, että hän on paljon enemmän kuin ansaitsisin."
Hän oli sanonut niin Eerikalle aiemmin illalla, eikä ollut tarkoittanut sitä kohteliaisuutena. Se oli ollut hänen rehellinen näkemyksensä asiasta. Mutta nyt ajatukseen sekoittui jotakin uutta. Toivoa. Ehkä kaikki ei ollutkaan lopullisesti rikki eikä heidän välissään oleva kuilu ollut ylitsepääsemätön. Hän voisi vielä oppia, kasvaa sellaiseksi aviomieheksi, jonka Arrameh todella ansaitsi.
Hän huomasi alkavansa miettiä tulevaisuutta aivan uudella tavalla. Hän kuvitteli puhumattomuuden muurin murtuvan ja menneiden väärinkäsitysten oikenevan. Ehkä jonakin päivänä Arrameh ei enää kieltäytyisi yhteisestä vuoteesta raskauden alettua, vaan huolisi hänet viereensä omasta tahdostaan. Arjen, velvollisuuksien ja lastenkasvatuksen rinnalle voisi syntyä jotakin muuta; palo todella tutustua puolisoonsa.
Ajatus tuntui yhtä aikaa oudolta ja houkuttelevalta ja Cantin huomasi hymyilevänsä pimeässä. Tulevaisuus ei enää tuntunut pelkältä velvollisuuksien ketjulta. Hänellä oli vihdoin uskoa siihen, että voisi rakentaa jotakin parempaa kuin mihin hänen ahtaat käsityksensä olivat hänet kuljettaneet.
***
A/N: Julkaisen seuraavan luvun heti tähän perään ja jatkossa tavoite on julkaista kaksi seuraavaa lukua aina viikon välein. Kommentteja? 😨
Kirjoittaja: Yacila
Fandom: Originaaliteksti. Tapahtumat sijoittuvat Kahdeksan Sulan Saarelle, josta kirjoitan pidempää romaanisarjaa. Tämä novelli on spin-off sen pääjuonesta.
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Seksiin pakottaminen (aihetta käsitellään menneisyydessä tapahtuneena)
Yhteenveto: Cantin on tottunut pitämään itseään kunnollisena miehenä. Hän ei lyö, ei raivoa eikä pidä itseään julmana. Hänen ympärillään on kuitenkin ihmisiä, joiden elämästä hän ei tiedä juuri mitään, vaikka hän on elänyt samassa taloudessa heidän kanssaan vuosien ajan. Sitten yksi heistä pakottaa hänet katsomaan tarkemmin.
Merkitsemätön on kertomus vallasta, ihmisarvosta ja siitä, kuinka omat kokemukset voivat sokeuttaa ihmisen näkemästä toisten todellisuutta. Se on kertomus miehestä, joka vuosien kieltäytymisen jälkeen joutuu vihdoin kohtaamaan itsensä ja tekojensa seuraukset.
A/N: Tämä on ensimmäinen teksti, jonka julkaisen Kahdeksan Sulan Saaren maailmasta. Hirvittää siis. 😅 Olen sydämestäni kiitollinen jokaisesta lukijasta ja kommentista. ❤❤
Luvut:
1. Pysähtyminen
2. Havahtuminen
3. Uutinen
4. ”Mitä hän haluaa?”
5. Pois päiväjärjestyksestä
6. Sama toive
7. Kasvu
8. Menneisyys
9. Lohtu
10. Totuus
~~~ Merkitsemätön ~~~
Novelli Kahdeksan Sulan Saarelta.
Luku 1 – Pysähtyminen
Oraskruunu 1229
Kun Cantin sulki ruokasalin oven takanaan ja lähti kulkemaan kohti perheensä huoneistoa, käytävän hiljaisuus tuntui lähes painostavalta. Tavallisesti hän käytti tällaiset siirtymät hyödykseen järjestellessään ajatuksiaan päivän töistä, seuraavista tutkimuksista tai velhon loputtomista velvollisuuksista, mutta nyt hänen mielensä oli niin täynnä uusia ajatuksia, ettei hän saanut niistä kunnolla otetta. Hän oli tullut illalliselle ajatellen Jemeziä ja tämän kohtaloa, sitten keskustelu oli kääntynyt hänen veljeensä Yacilaan, ja jossain vaiheessa hän oli huomannut puhuvansa tämän vaimolle Eerikalle asioista, joista ei ollut kertonut kenellekään koko avioliittonsa aikana. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Hän ei ollut koskaan ollut ihminen, joka jakoi huoliaan toisille. Päinvastoin, hän oli vuosien ajan pitänyt kaiken sisällään.
Hän pysähtyi hetkeksi käytävän ikkunan ääreen ja katseli ulos pimeään. Kaupunki oli jo hiljennyt yöksi. Sataman suunnalla palavat lyhdyt muodostivat kellertävän valonauhan rantaviivaa pitkin ja meren yllä leijuva sumu pehmensi maiseman ääriviivoja. Tavallisesti näkymä olisi rauhoittanut häntä, mutta nyt hänen ajatuksensa palasivat väkisin keskusteluun, jonka hän oli juuri käynyt.
"Miehellä on tarpeensa."
Hän irvisti muistellessaan omia sanojaan. Vain vähän aiemmin ne olivat tuntuneet täysin järkeviltä. Ne olivat olleet yksinkertainen tosiasia, jota ei ollut koskaan tarvinnut kyseenalaistaa. Nyt hän ei ollut enää lainkaan varma siitä, mitä oikeastaan oli tarkoittanut tai miksi oli pitänyt asiaa niin itsestään selvänä. Erityisesti yksi hetki keskustelusta palasi hänen mieleensä yhä uudelleen. Eerika oli kysynyt häneltä, nauttiko Arrameh heidän seksistään.
Kysymys oli ollut niin vieras, että hän oli tuskin ymmärtänyt sitä. Nyt hän ei saanut sitä pois mielestään. Nauttiko Arrameh? Nauttiko hän edes itse?
Cantin huomasi pysähtyvänsä ajatuksen äärelle tavalla, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hän oli vuosien ajan pitänyt heidän aviollista elämäänsä täysin normaalina. Hän oli ajatellut olevansa jopa tavallista parempi aviomies, koska ei ollut koskaan pakottanut Arramehia vuoteeseensa tämän vastustellessa. Hän oli pitänyt sitä osoituksena rakkaudesta ja kunnioituksesta. Mutta oliko hän koskaan kysynyt vaimoltaan, miltä tämä kaikki tuntui? Oliko hän koskaan yrittänyt ymmärtää, mitä Arrameh itse koki? Ei. Hän oli pitänyt koko kysymystä tarpeettomana, koska kukaan ei ollut koskaan opettanut hänelle, että sillä voisi olla merkitystä. Ajatus tuntui nyt yllättävän raskaalta.
Kun hän viimein saapui perheen huoneiston ovelle, vartija avasi sen hänelle tuttuun tapaan. Cantin nyökkäsi hajamielisesti, eikä huomannut vartijan yllättynyttä katsetta suodessaan tälle huomiota. Tulisijassa kyti enää muutama hiillos ja huoneiston yllä lepäsi yön rauha. Lasten huoneesta kantautui tasaista hengitystä, mikä sai hänet pysähtymään hetkeksi kuuntelemaan. Äänessä oli jotakin lohdullista. Se muistutti häntä siitä, että kaikista virheistään huolimatta hänellä oli koti, perhe ja ihmisiä, jotka jakoivat elämänsä hänen kanssaan.
Hän kulki hiljaa makuuhuoneen ovelle ja raotti sitä varovasti. Arrameh oli käynyt jo vuoteeseen. Nainen makasi kyljellään peiton alla toinen käsi vatsansa päällä. Naisen kehon raskauden pehmentämä muoto näkyi makuuhuoneen takan hiilloksen heikkoa valoa vasten. Cantin jäi seisomaan ovensuuhun ajatuksissaan. Hänen ensimmäinen impulssinsa oli ollut astua huoneeseen ja kertoa Arramehille kaikki. Yrittää ilmaista sitä tunnetta, joka oli jäänyt hänen sisälleen Eerikan kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän olisi halunnut sanoa jotakin yksinkertaista; että hän rakasti Arramehia ja kaipasi tätä. Kertoa, että jokin oli muuttunut hänen tavassaan nähdä heidän suhteensa.
Sanat tuntuivat kuitenkin vielä keskeneräisiltä. Hän ei ollut itsekään varma, mitä kaikkea oli juuri ymmärtänyt. Niinpä hän sulki oven hiljaa ja vetäytyi omaan huoneeseensa.
Uni ei tullut, vaikka hän kävi vuoteeseen saman tien. Hän makasi pitkään selällään pimeydessä ja antoi ajatustensa vaeltaa. Eerikan sanat kaikuivat hänen mielessään yhä uudelleen.
”Miten voisitte ratkaista ongelman, jos siitä ei voi puhua?”
Ajatus tuntui lähes naurettavan yksinkertaiselta. Silti hän oli onnistunut välttelemään juuri sitä kuuden vuoden ajan. Hän oli pitänyt itseään järkevänä miehenä, joka ratkaisi ongelmia työkseen. Hän oli rakentanut tutkimuksia, johtanut erilaisia hankkeita ja selvittänyt monimutkaisia kysymyksiä, joihin muut eivät löytäneet vastauksia. Silti hän ei ollut koskaan yrittänyt ratkaista oman avioliittonsa suurinta ongelmaa kaikkein ilmeisimmällä tavalla.
Puhumalla. Ajatus tuntui yhtä aikaa nololta ja pelottavalta. Mitä hän edes sanoisi? Hän kuvitteli mielessään keskustelun Arramehin kanssa ja huomasi heti torjuvansa ensimmäiset vaihtoehdot. Hän ei halunnut kuulostaa säälittävältä eikä syyttävältä. Hän ei halunnut vaatia selityksiä eikä puolustella itseään. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän huomasi aidosti haluavansa ymmärtää vaimonsa puolta asiasta.
Entä jos Eerika oli oikeassa myös siinä toisessa asiassa, että läheisyys avioliitossa todella oli jotain muutakin kuin velvollisuuksia? Ajatus tuntui niin vieraalta, että hän joutui pyörittelemään sitä mielessään pitkään. Hän muisteli kaikkea, mitä Eerika oli kertonut suhteestaan Yacilaan. Tapaa, jolla tämä oli puhunut läheisyydestä, luottamuksesta ja yhteisestä oppimisesta. Cantin ei ollut koskaan kuullut kenenkään kuvailevan avioliittoa sillä tavalla. Tosin hän ei ollut juuri koskaan antautunut sellaisiin keskusteluihinkaan kenenkään kanssa. Oli ollut helpompi väistää koko aihe ja vain uskoa tietävänsä.
Ehkä Arrameh ei ollutkaan kieltäytynyt hänestä ihmisenä ja oli ollut yhtä yksinäinen kuin hänkin. Oliko nainen koko tämän ajan kaivannut jotakin, mitä Cantin ei ollut koskaan ymmärtänyt antaa?
Ajatus sai hänen rintansa puristamaan. Hän mietti vaimoaan ja tämän hellittämätöntä tukea. Arrameh oli aina jäänyt odottamaan häntä iltaisin, vaikka työpäivät olisivat venyneet, ja puolustanut häntä muiden arvostellessa. Nainen oli uskonut häneen silloinkin, kun hän itse oli jo luovuttanut.
"Monesti minusta tuntuu, että hän on paljon enemmän kuin ansaitsisin."
Hän oli sanonut niin Eerikalle aiemmin illalla, eikä ollut tarkoittanut sitä kohteliaisuutena. Se oli ollut hänen rehellinen näkemyksensä asiasta. Mutta nyt ajatukseen sekoittui jotakin uutta. Toivoa. Ehkä kaikki ei ollutkaan lopullisesti rikki eikä heidän välissään oleva kuilu ollut ylitsepääsemätön. Hän voisi vielä oppia, kasvaa sellaiseksi aviomieheksi, jonka Arrameh todella ansaitsi.
Hän huomasi alkavansa miettiä tulevaisuutta aivan uudella tavalla. Hän kuvitteli puhumattomuuden muurin murtuvan ja menneiden väärinkäsitysten oikenevan. Ehkä jonakin päivänä Arrameh ei enää kieltäytyisi yhteisestä vuoteesta raskauden alettua, vaan huolisi hänet viereensä omasta tahdostaan. Arjen, velvollisuuksien ja lastenkasvatuksen rinnalle voisi syntyä jotakin muuta; palo todella tutustua puolisoonsa.
Ajatus tuntui yhtä aikaa oudolta ja houkuttelevalta ja Cantin huomasi hymyilevänsä pimeässä. Tulevaisuus ei enää tuntunut pelkältä velvollisuuksien ketjulta. Hänellä oli vihdoin uskoa siihen, että voisi rakentaa jotakin parempaa kuin mihin hänen ahtaat käsityksensä olivat hänet kuljettaneet.
***
A/N: Julkaisen seuraavan luvun heti tähän perään ja jatkossa tavoite on julkaista kaksi seuraavaa lukua aina viikon välein. Kommentteja? 😨
Ei ihme, että käsiala muuttuu harakanvarpaiksi, kun pitää innoissaan kirjoittaa huispauksesta. Ymmärrän hyvin myös tuon Charlien kahtiajakoisuuden sen suhteen, mitä joukkuetta kannattaa, kun Romania on tosiaan ollut koti jo pidemmän aikaa.