Mitähän oon tuossa angstannut? Ai niin sitä tekstiä mihin en palaa. En tavoittele ikinä Nobelia vaan tunteiden ydintä ja se karkaa, koska on niin kuppainen sanavarasto ettei sitä oikeaa sanaa löydy. Siksi on toisaalta kivempaa kirjoittaa ihan väärillä sanoilla ja laittaa niitä peräkkäin niin että tulee hilpeyttä lauseita jotka ei oikeastaan tarkoita mitään tai ne voi tulkita monin tavoin.

Mut tää oli offtopicia. Se mitä halusin oikeasti sanoa on se että sain luettua Kadonneiden kuningattaren loppuun ja haluan että seuraavalla TV-sarjan kaudella

Kuulostaa kivalta, olen mukana! ^^ Listaan tähän bingojani.

Fredu ja Meldis: Kiitos teille seuraamisesta ja kommentoinnista. Minulla on erilaisia ajatuksia Mikaelin ja Jurin tulevaisuudesta, ja kirjoittelin heistä varmasti joskus vielä lisää. Kivaa syksyä teille!

Lainaus käyttäjältä: Sokerisiipi - 31.08.2026 14:10:40

Siellä on aina ollut tietty, luvan saanut aloittaja.

Meille ei ole ollut selvää Raapalejuoksun aloitusviestin perusteella, että uuden juoksun aloittamiseen on tarvittu joku erityinen lupa. Ohjeissa lukee, että "Jos epäonnistutaan, ei hätää - sitten vaan uusi yritys, ja katsotaan, miten pitkään saadaan ketju pisimmillään elämään." Tästä ollaan kummiskin laitettu Kaarnelle viestiä, joten katsotaan, mitä hän vastaa jahka kerkiää.

Noni, hyvä juttu, että ootte Kaarnelta kysyneet. Se el tosiaan lue topassa, mutta näin siellä on toimittu aina. En tiedä itsekään, miksi se toimii näin. Otin vain puheeksi, koska oisitte varmaan ihmetelleet miksei kukaan nappaa juoksuruutua itselleen 😄

Kävi sillä tavalla, että Sisilja tutustutti minut (jälleen kerran! ) uuteen fandomiin. Sitten kävi sillä tavalla, että ensimmäisen jakson katsottuani kirjoitin melkein siltä istumalta tämän tarinan, vaikken ole kirjoittanut mitään fiktiivistä ikuisuuksiin. Olen viimeksi julkaissut Finiin tekstin vuonna 2024, ellei lasketa jotain yksittäistä Kuuden lauseen lahjoihin osallistumista, joten tämä on oikeasti ihan älytön juttu. Tuntuu kuin olisin saanut palan kauan kadoksissa ollutta minuutta takaisin. Omistankin tämän tekstin Sisille (olkoon tämä viime hetken juhannustaika myös!), joka on paitsi inspiroinut mua fandomasioissa myös ollut aina muutenkin superihana. ♡

Tarina osallistuu Virkehaasteeseen, joka sekin on useamman kerran tarjonnut mulle yllättävää inspiraatiota. Ideana on siis kirjoittaa teksti sanalistan pohjalta niin, että jokaisessa virkkeessä on yksi pakollinen sana. Tällä kierroksella sanoja on 15, mutta tässä tekstissä virkkeitä on 16, koska hyödynsin lisäksi vapaavalintaisen jokerivirkkeen. Sanalista löytyy lopusta.

Tämä on tosiaan kirjoitettu vain ja ainoastaan ekan jakson herättämien fiilisten pohjalta, joten tulkintani hahmoista ovat varmasti haparoivia ja hatariakin. Ajattelin tämän sijoittuvan aikaan ennen jakson seksikohtausta. Lämmin kiitos, jos luet, ja kaikenlaiset kommentit ovat mitä lämpimimmin tervetulleita! ♡


Lestatilla on kyky kutistaa koko maailmankaikkeus niin, että vain me kaksi jäämme jäljelle. Minun on vaarallisen helppo jättää huomiotta kaikki se, mitä tavallisesti tarkkailen: ihmisten askelten rytmit ja katseiden kestot, sanomattomat sanat, muutokset ilmanpaineessa.

Lestatin kanssa olen helvetissä ja taivaassa, synnissä ja anteeksiannossa – kurimuksessa, jossa haluaisin kivuliaan kovasti, että hänen kyntensä kovertaisivat puolikuita pakaroihini, mutta jossa en anna itseni antautua.

Ulkona oikea kuu kohoaa ja vesilätäköt kasvavat ja minua kaivataan. Sisällä Lestatin silmät seivästävät minut sijoilleni, samaan aikaan terävinä ja pehmeinä. Hänen katseensa siirtäisi vaikka vuoria, ja minä olen höyhen.

Kosketus on lähes huomaamattoman hellä, kun Lestat kurkottaa täyttämään lasini ja hänen peukalonsa hipaisee kämmenselkääni. Tuuli helisyttää ikkunalaseja ja auttaa minua hukuttamaan huuliltani karkaavan huokauksen, mutta väristystäni en pysty peittämään. Upotan katseeni viskiin, mutta Lestatin kuulas iho heijastuu sen pinnasta.

Tämä kutistunut kaikkeus on kavala, aavistan sen. Lestat lumoaa minut kerta toisensa jälkeen tavalla, joka ei voi olla viaton. Ympärillämme voisivat säkenöidä vaikka vuosisadan juhlat, mutta vain hän täyttäisi minun aistini. Kun hän vangitsee minut, en muista asemaani tai ahdinkoani, en huomioi ajan kulua enkä tiedä, kukkiiko ulkona kevät vai sataako siellä syksy.

Jokin näin vetoava on kuin luotu viiltämään, haavoittamaan hetkenä jona sitä ei enää osaa odottaa. Irstaimmat ilot merkitsevät syvimpiä suruja, ja minun jos kenen pitäisi tietää se.

Haluaisin kääntää selkäni ja kiinnittää katseeni kunniaan, mutta vielä enemmän haluan tarttua Lestatin käteen ja antaa hänen vetää minut alimpaan helvettiin, sinne missä maailmankaikkeus menettää merkityksensä ja vain me kaksi jäämme.