Tuoreimmat viestit11
Pergamentinpala / Vs: Merkitsemätön | originaaliteksti | K-11 | fantasiadraama | LUKUT 9/10
« Uusin viesti kirjoittanut Yacila 30.10.2026 14:32:15 »Luku 9 – Lohtu
Illalla Cantin istui Arramehia vastapäätä, kun nainen työskenteli käsityönsä parissa. Heidän lapsensa olivat nukkumassa ja oleskeluhuoneen hiljaisuudessa tuttu iltapuhde piti molempien kädet liikkeessä.
”Mitä sinulla on mielessäsi, ’dor? Tämä on jo kolmas kerta, kun siirrät lankaa väärään suuntaan. Se ei ole tapaistasi”, Arrameh kysyi vilkaisten tutkivasti miestään, ennen kuin palasi työnsä pariin.
”Pyydän anteeksi, ’ca. Tänään vain tapahtui jotain...”
”Kerro minulle.”
Cantin oli kyllä usein kertonut mieltään vaivaavista tapahtumista Arramehille, mutta miten hän voisi puhua pojasta vaimolleen. Naethan nimeä ei ollut montaa kertaa mainittu heidän kotinsa seinien sisäpuolella viimeisen kymmenen vuoden aikana.
”Muistatko aikoinaan, kun Eerikael oli meillä ensimmäistä kertaa?”
Arrameh nyökkäsi.
”Myös yksi tytöistä oli silloin raskaana ja oli sitä mieltä, että... että...”
”Että sinä olit lapsen isä. Sinä vapautit hänet orjuudesta ja lähetit muualle”, nainen totesi tasaisella äänellä. ”Muistan kyllä. Onko hän palannut?”
Arramehin näppärät sormet jatkoivat työtään lankojen parissa kuin he eivät olisi keskustelleet sen ihmeellisemmästä asiasta kuin seuraavan päivän ruokalistasta.
”Ei, ’ca”, Cantin sanoi korjaten asentoaan tuolissa. ”Sain tänään kuulla, että hän on kuollut. Hänen... hänen poikansa kertoi siitä minulle.”
Naisen sormet jatkoivat työtään, mutta hän nosti katseensa Cantiniin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla.
”Tuo lapsi, jota hän odotti lähtiessään? Mitä poika halusi?”
”Naetha – se oli pojan äidin nimi – oli lähettänyt hänet tänne ennen kuolemaansa. Poika ei tiedä mitään menneisyydestään.”
Arrameh kuunteli, kun Cantin kertoi ensimmäistä kertaa Naethan lähettämistä kirjeistä ja tämän perustamasta majatalosta. Siitä, miten nainen oli eläessään kieltänyt Cantinia tutustumasta poikaan ja miten Cantin oli luvannut tavata pojan, jos Naetha joskus sen sallisi. Ja Cantin kertoi sinä päivänä käydystä keskustelusta ja pojasta tekemistään huomioista.
Kun Cantin lopetti, Arrameh istui pitkään hiljaa jatkaen työtään. Vaikka Cantin tunnisti sen naisen tavaksi ajatella, se sai hänet tällä kertaa hyvin levottomaksi. Hän ei tiennyt lainkaan, miten hänen vaimonsa suhtautuisi näihin uutisiin.
Äkkiä Cantin tajusi, että Arrameh yritti vetää väkisin auki solmuun mennyttä lankaa, mikä ei ollut lainkaan naisen tapaista. Cantin laskeutui polvilleen lattialle ja otti solmun vaimonsa käsistä. Varovasti hivuttaen hän sai sen auki ja ojensi langat takaisin. Arrameh kuitenkin laski käsityönsä syliinsä ja nosti katseensa.
”Sinä et ole kertonut minulle näistä asioista aiemmin ja minun täytyy miettiä, mitä se tarkoittaa”, nainen aloitti hieman tukahtuneella äänellä. ”En tiennyt sinun vielä salailevan tällaisia asioita minulta. – Mutta minun täytyy kysyä, että ymmärrän oikein. Tänne saapui lapsi – luultavasti sinun oma poikasi – ja sinä lukitsit hänet yksin huoneeseen uudessa paikassa ilman mitään selityksiä ja ketään, joka huolehtisi hänestä, ’dor?”
Cantin tuijotti naista yllättyneenä tämän tekemästä tulkinnasta.
”Ei... Enhän minä... Minä majoitin hänet...” hän yritti vastustella heikosti. ”Sinä et ole vihainen, että majoitin hänet, ’ca?”
”En tietenkään. Se lapsi ei ole syyllinen aikuisten tekemisiin. Mutta olen yllättynyt välinpitämättömyyttäsi häntä kohtaan, jos kerran olet luvannut auttaa häntä.”
”Minä... Tarkoitukseni ei ollut olla välinpitämätön. Hän vaikutti hyvin väsyneeltä matkan ja surun rasituksista, joten ajattelin, että hänen olisi hyvä päästä nukkumaan. Ja hänen ilmestymisensä oli niin yllättävä, etten tiennyt, mitä hänelle olisin edes kertonut.” Cantin nielaisi epävarmana. ”Mitä minun sinun mielestäsi pitäisi tehdä, ’ca?”
Arrameh jäi tuijottamaan häntä kuin olisi odottanut hänen ymmärtävän vastauksen itse.
”Hän on lapsi – Sarmecan ikäinen – joka on juuri menettänyt äitinsä, kotinsa ja kaiken tutun elämästään, ’dor. Hänen käsketään tulla täysin vieraaseen paikkaan vieraiden ihmisten luokse tietämättä edes miksi. Hän tarvitsee huolenpitoa ja ymmärrystä tapahtuneesta. Eikö se ole itsestään selvää?”
Terävästi lausutut sanat kuumottivat Cantinin korvia. Arrameh oli yksi harvoista ihmisistä, jotka saattoivat puhua hänelle sillä tavalla ilman, että hän olisi kääntynyt tätä vastaan. Hän tunsi itsensä typeräksi, mutta oli oppinut, että Arramehin seurassa se oli turvallista.
”Ymmärrän, mitä tarkoitat. Minun täytyy etsiä hänelle huoltaja, kunnes hän aikuistuu. Lupasin keskustella hänen kanssaan aamulla, niin voin silloin selittää hänelle tilanteen.”
”Sinä aiot kertoa olevasi hänen isänsä ja samaan hengenvetoon lähettäväsi hänet jonkun tuntemattoman ihmisen huomaan pois luotasi?”
”Mutta enhän minä voi... Tai siis, eihän hän voi tännekään...”
”Miksi ei?”
”Minä luulin, että sinä...”
”Älä laita tätä minun harteilleni, ’dor”, Arrameh sanoi tiukasti, mutta hengähti sitten. ”Tietenkään en ole innoissani, että avioton poikasi ilmestyy tänne kotia vailla, mutta kuten sanoin: lapsi ei ole syyllinen tähän tilanteeseen. Ei häntä pitäisi rangaista.”
”Tietenkään en halua rangaista häntä, ’ca. Mutta en vain tiedä, mitä...”
Cantin ähkäisi lannistuneena. Oliko sittenkään ollut oikea valinta luvata ottaa Ardis vastaan? Aiemmin se oli tuntunut hyväsydämiseltä ja epäitsekkäältä. Mutta silloin hän ei ollut todella uskonut joutuvansa lunastamaan lupaustaan. Ei ainakaan tällaisessa tilanteessa.
”Ei mitään tarvitse päättää nyt, ’dor. Anna hänelle aikaasi, tutustu häneen. Anna hänen tavata sisaruspuolensa. Käske joku vanhemmista tytöistä hänen avukseen, Marek tai Talven ehkä. Ja pyydä häntä selittämään pojalle elämästä täällä linnassa. Kyllä tilanne varmasti ajan kanssa selkiytyy.”
”Niin... Talven on rauhallisempi. Hän olisi ehkä parempi. Mutta sinuako ei haittaisi kaikki se?” Cantin kysyi varovasti.
Arrameh katsoi häntä pitkään, ennen kuin vastasi.
”Arvostan sitä, että haluat ottaa minut huomioon tässä tilanteessa. Vihdoin, voisin kyllä sanoa. Mutta et ole sellainen mies kuin olen uskonut sinun olevan, jos tällaisessa tilanteessa vain hylkäät poikasi, ’dor. Tiedän, että tästä seuraa puheita, eikä tilanne tule olemaan varmasti kenelläkään helppo, mutta hän on sinun vastuullasi nyt.”
”En voi vaatia sinulta tätä kaikkea, ’ca”, Cantin sanoi.
Hänen kurkkuaan kuristi.
”Ethän sinä vaadi mitään. Minä vaadin sinua kantamaan vastuusi, ’dor.”
”En ole ollut kovin hyvä isä edes yhteisille lapsillemme. Olen pysytellyt etäällä ja ollut kärsimätön.”
”Minä tiedän, että olet aina tehnyt parhaasi. Minä en syytä sinua mistään. Tänä iltana on liian myöhä tehdä enää mitään suuria muutoksia, mutta ehkä sinun on syytä käydä tarkistamassa, että poika saa nukuttua. Tämä kaikki on varmasti hyvin pelottavaa hänelle.”
Cantin hengähti. Luoja tiesi, nainen tarvitsi pitkiä hermoja eläessään hänen puolisonaan. Hän tunsi pakahduttavaa rakkautta tätä kohtaan, vaikka ei koskaan ollut ollut hyvä sen ilmaisemisessa.
”Jos sinulle sopii, niin menen saman tien, ’ca”, hän sanoi.
Arrameh nyökkäsi. Cantin nousi seisomaan ja laski pitelemänsä langat käsistään. Hetken emmittyään hän painoi suudelman naisen otsalle.
”Palaan pian, niin voimme mennä yhdessä vuoteeseen.”
*
Suunnatessaan kohti vierailijoiden siipeä, Cantin kiitti mielessään vaimoaan. Hän ei olisi ikinä tajunnut miettiä tilannetta lapsen kannalta ilman naisen huomiota. Koko tilanne oli kovin auki, mutta häntä helpotti suuresti ajatus, ettei päätöstä tulevasta tarvitsisikaan osata tehdä välittömästi.
Cantin nyökkäsi Ardiksen ovella seisovalle vartijalle ja hiljaa koputettuaan, hän astui sisään. Pojalle osoitettu tila koostui etuhuoneesta sekä toisen oven takana sijaitsevasta makuuhuoneesta. Aluksi Cantin uskoi huoneiston olevan äänetön ja pojan jo nukkuvan, mutta sitten hän kuuli toisesta huoneesta oven läpi vaimeana kantautuvan itkun. Ääni kivisti hänen sydäntään, mutta hän pakottautui kävelemään huoneen poikki ja avaamaan oven.
Ardis istui vuoteella selkä ovelle päin ja halasi sängynpeitettä sylissään. Pojan koko vartalo vavahteli rajun itkun seurauksena, eikä hän huomannut, ettei ollut enää yksin.
Näky sai Cantinin jähmettymään paikoilleen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi ja poistua paikalta ilman, että häntä nähtäisiin. Cantin tiesi, ettei voisi tehdä sellaista ja puri hampaitaan yhteen vihan noustessa hänen sisällään. Pojalla ei ollut mitään oikeutta ilmestyä hänen muutenkin monimutkaiseen elämäänsä ja vaatia häneltä tällaista. Sitten Cantin alkoi äkkiä nieleskellä. Hän muisti itse itkeneensä useita kertoja samalla tavalla lapsena ja jääneensä aina ilman lohdutusta. Isä oli suuttunut ja kurittanut turhasta tunteilusta ja äiti käyttäytynyt välinpitämättömästi.
Cantin sulki silmänsä ja veti hitaasti henkeä. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei lohduttanut edes omia lapsiaan (ellei muutamaa kömpelöä taputusta päälaelle laskettu). Hän oli aina ohjannut nämä äitinsä luo ja vetäytynyt pois.
Tekemättä vieläkään selkeää päätöstä, hän istuutui sängylle pojan selän taakse. Ardis tunsi vuoteen takanaan painuvan ja hätkähti kääntyen.
”Ei hätää”, Cantin sanoi matalalla äänellä. ”Sinä olet... Tai huomaan, että... sinulla on paha mieli.”
Hän kirosi mielessään omaa kömpelyyttään tilanteen edessä. Ardis kuitenkin vain kääntyi poispäin ja jatkoi itkemistä peitettään halaten.
Loputtoman hetken ajan Cantin arpoi mielessään, pitäisikö hänen koskea poikaa vai ei. Miten tällaisessa tilanteessa meneteltiin? Miksi tällainen asia ei tullut hänelle luonnostaan?
Tuskastuneena itseensä hän lopulta laski toisen kätensä pojan hartialle. Ainakaan Ardis ei vetäytynyt pois.
”Onko jotain, mitä minä voisin tehdä?” Cantin kysyi tietämättä, mitä muuta voisi tehdä.
Ardis tuijotti syliinsä kuin kerätäkseen rohkeutta puhua.
”Voitko vain pidellä minua?” hän kysyi viimein pienellä äänellä.
”Tottakai. Miten haluat minun –”, Cantin aloitti.
Sen pidemmälle hän ei ehtinyt, ennen kuin Ardis oli kääntynyt ympäri, istuutunut sivuttain hänen syliinsä ja nojautunut hänen rintaansa vasten. Cantin veti yllättyneenä henkeä ja taisteli impulssia vastaan sysätä poika kauemmas. Usean sydämenlyönnin ajan lapsi vain jatkoi itkuaan ennen kuin Cantin sai varovasti nostettua toisen kätensä tämän selälle ja alkoi hitain liikkein silittää sitä. Hän ei tiennyt, oliko koskaan ollut epämukavammassa tilanteessa. Tai ainakin siltä se tuntui. Kun Ardis haki lohtua ja itki, koko maailma vaikutti kutistuvan siihen pieneen huoneeseen. Cantin menetti täysin ajantajunsa, eikä ollut varma, oliko aikaa kulunut muutama silmänräpäys vai alkaisiko aamu jo kohta sarastaa.
Lopulta lapsi alkoi rauhoittua ja veti toisinaan enää vain väräjäviä henkäyksiä. Cantinin toinen käsi jatkoi tasaista liikettään tämän selällä, mutta toisella hän kaivoi silkkisen nenäliinan taskustaan. Hän ojensi sitä ja poika nousi hieman pystympään asentoon. Ardis katsahti Cantinia ja mies odotti näkevänsä pojan silmissä häpeää tunteenpurkauksestaan. Yllätyksekseen hän näki kuitenkin vain väsymystä ja jonkinlaista päättäväisyyttä.
Ardis pudottautui Cantinin sylistä lattialle ja nousi seisomaan kuivatessaan kasvojaan saamallaan liinalla.
”Kiitos, että lohdutit minua, ’dor”, hän sanoi katsoen suoraan silmiin.
Häpeä ja syyllisyys loistivat edelleen poissaolollaan. Cantin tiesi, että olisi itse ollut häpeissään, jos olisi edes lapsena murtunut sillä tavoin, eikä ollut oikein varma, miten tilanteessa olisi pitänyt toimia.
”Kiitos, että annoit minun lohduttaa, ’ca”, hän vain totesi.
Ardis istuutui sängylle Cantinin viereen ja hypisteli kosteaa nenäliinaa käsissään.
”Äiti aina sanoi, että kaikkiin aikuisiin ei voi luottaa, mutta että turvallinen aikuinen pystyy kannattelemaan lapsen tunteet.”
”Sinun äitisikö pystyi?”
Ardis nyökkäsi äänettömästi. Ehkä siinä oli syy siihen, ettei poika pyydellyt anteeksi itkuaan.
”Oliko sinulla muita sellaisia turvallisia aikuisia?”
”Olin paljon naapurissa Emranche-muorin luona, kun äiti työskenteli. Pienempänä varsinkin. Ja Remarche auttoi äitiä aina paljon. Siksi hän myös toi minut tänne Ymus Duriin.”
”Tapasinkin hänet. Hän oli kovin huolissaan sinusta. Olet onnekas, että sinulla on ollut noin monta aikuista ympärilläsi, joihin olet voinut luottaa. Nyt on kuitenkin aika jo käydä nukkumaan, ’ca. Olet uupunut matkasta ja kaikesta uudesta.”
Ardis istui paikoillaan mietteissään ja Cantin pohti jo, oliko poika edes kuullut hänen sanojansa. Sitten tämä kuitenkin käänsi tutkivan katseensa mieheen vieressään.
”Voiko sinuun luottaa, ’dor? Oletko sinä turvallinen?”
Pojan viaton kysymys yllätti Cantinin täysin.
”Toivon niin. Mutta ehkä sinun on hyvä ottaa aikaa ja tehdä oma päätöksesi, eikä vain luottaa sanaani”, hän vastasi kuivasti.
”Miksi sitten olet vanginnut minut? Miksi en saa lähteä huoneesta?”
”Et ole vanki, enkä halua vangita sinua, ’ca. Pyydän anteeksi, etten osannut ottaa tilannettasi paremmin huomioon. Tarkoitukseni oli vain pitää sinut turvassa, kunnes pääset tutustumaan paremmin linnaan ja kaupunkiin. Näemme aamulla uudelleen ja ehkä minä tai joku muu voi esitellä sinulle linnaa paremmin. Saatko nyt nukuttua? Vai haluatko, että pyydän tytön valvomaan untasi?”
”Tytön?”
”En tarkoittanut tyttölasta vaan naisorjaa. Joku voi tulla tänne, niin sinun ei tarvitse olla yksin.”
”Voitko sinä jäädä hetkeksi, ’dor?” Ardis kysyi hiljaisella äänellä.
Illalla Cantin istui Arramehia vastapäätä, kun nainen työskenteli käsityönsä parissa. Heidän lapsensa olivat nukkumassa ja oleskeluhuoneen hiljaisuudessa tuttu iltapuhde piti molempien kädet liikkeessä.
”Mitä sinulla on mielessäsi, ’dor? Tämä on jo kolmas kerta, kun siirrät lankaa väärään suuntaan. Se ei ole tapaistasi”, Arrameh kysyi vilkaisten tutkivasti miestään, ennen kuin palasi työnsä pariin.
”Pyydän anteeksi, ’ca. Tänään vain tapahtui jotain...”
”Kerro minulle.”
Cantin oli kyllä usein kertonut mieltään vaivaavista tapahtumista Arramehille, mutta miten hän voisi puhua pojasta vaimolleen. Naethan nimeä ei ollut montaa kertaa mainittu heidän kotinsa seinien sisäpuolella viimeisen kymmenen vuoden aikana.
”Muistatko aikoinaan, kun Eerikael oli meillä ensimmäistä kertaa?”
Arrameh nyökkäsi.
”Myös yksi tytöistä oli silloin raskaana ja oli sitä mieltä, että... että...”
”Että sinä olit lapsen isä. Sinä vapautit hänet orjuudesta ja lähetit muualle”, nainen totesi tasaisella äänellä. ”Muistan kyllä. Onko hän palannut?”
Arramehin näppärät sormet jatkoivat työtään lankojen parissa kuin he eivät olisi keskustelleet sen ihmeellisemmästä asiasta kuin seuraavan päivän ruokalistasta.
”Ei, ’ca”, Cantin sanoi korjaten asentoaan tuolissa. ”Sain tänään kuulla, että hän on kuollut. Hänen... hänen poikansa kertoi siitä minulle.”
Naisen sormet jatkoivat työtään, mutta hän nosti katseensa Cantiniin nyt ensimmäistä kertaa kunnolla.
”Tuo lapsi, jota hän odotti lähtiessään? Mitä poika halusi?”
”Naetha – se oli pojan äidin nimi – oli lähettänyt hänet tänne ennen kuolemaansa. Poika ei tiedä mitään menneisyydestään.”
Arrameh kuunteli, kun Cantin kertoi ensimmäistä kertaa Naethan lähettämistä kirjeistä ja tämän perustamasta majatalosta. Siitä, miten nainen oli eläessään kieltänyt Cantinia tutustumasta poikaan ja miten Cantin oli luvannut tavata pojan, jos Naetha joskus sen sallisi. Ja Cantin kertoi sinä päivänä käydystä keskustelusta ja pojasta tekemistään huomioista.
Kun Cantin lopetti, Arrameh istui pitkään hiljaa jatkaen työtään. Vaikka Cantin tunnisti sen naisen tavaksi ajatella, se sai hänet tällä kertaa hyvin levottomaksi. Hän ei tiennyt lainkaan, miten hänen vaimonsa suhtautuisi näihin uutisiin.
Äkkiä Cantin tajusi, että Arrameh yritti vetää väkisin auki solmuun mennyttä lankaa, mikä ei ollut lainkaan naisen tapaista. Cantin laskeutui polvilleen lattialle ja otti solmun vaimonsa käsistä. Varovasti hivuttaen hän sai sen auki ja ojensi langat takaisin. Arrameh kuitenkin laski käsityönsä syliinsä ja nosti katseensa.
”Sinä et ole kertonut minulle näistä asioista aiemmin ja minun täytyy miettiä, mitä se tarkoittaa”, nainen aloitti hieman tukahtuneella äänellä. ”En tiennyt sinun vielä salailevan tällaisia asioita minulta. – Mutta minun täytyy kysyä, että ymmärrän oikein. Tänne saapui lapsi – luultavasti sinun oma poikasi – ja sinä lukitsit hänet yksin huoneeseen uudessa paikassa ilman mitään selityksiä ja ketään, joka huolehtisi hänestä, ’dor?”
Cantin tuijotti naista yllättyneenä tämän tekemästä tulkinnasta.
”Ei... Enhän minä... Minä majoitin hänet...” hän yritti vastustella heikosti. ”Sinä et ole vihainen, että majoitin hänet, ’ca?”
”En tietenkään. Se lapsi ei ole syyllinen aikuisten tekemisiin. Mutta olen yllättynyt välinpitämättömyyttäsi häntä kohtaan, jos kerran olet luvannut auttaa häntä.”
”Minä... Tarkoitukseni ei ollut olla välinpitämätön. Hän vaikutti hyvin väsyneeltä matkan ja surun rasituksista, joten ajattelin, että hänen olisi hyvä päästä nukkumaan. Ja hänen ilmestymisensä oli niin yllättävä, etten tiennyt, mitä hänelle olisin edes kertonut.” Cantin nielaisi epävarmana. ”Mitä minun sinun mielestäsi pitäisi tehdä, ’ca?”
Arrameh jäi tuijottamaan häntä kuin olisi odottanut hänen ymmärtävän vastauksen itse.
”Hän on lapsi – Sarmecan ikäinen – joka on juuri menettänyt äitinsä, kotinsa ja kaiken tutun elämästään, ’dor. Hänen käsketään tulla täysin vieraaseen paikkaan vieraiden ihmisten luokse tietämättä edes miksi. Hän tarvitsee huolenpitoa ja ymmärrystä tapahtuneesta. Eikö se ole itsestään selvää?”
Terävästi lausutut sanat kuumottivat Cantinin korvia. Arrameh oli yksi harvoista ihmisistä, jotka saattoivat puhua hänelle sillä tavalla ilman, että hän olisi kääntynyt tätä vastaan. Hän tunsi itsensä typeräksi, mutta oli oppinut, että Arramehin seurassa se oli turvallista.
”Ymmärrän, mitä tarkoitat. Minun täytyy etsiä hänelle huoltaja, kunnes hän aikuistuu. Lupasin keskustella hänen kanssaan aamulla, niin voin silloin selittää hänelle tilanteen.”
”Sinä aiot kertoa olevasi hänen isänsä ja samaan hengenvetoon lähettäväsi hänet jonkun tuntemattoman ihmisen huomaan pois luotasi?”
”Mutta enhän minä voi... Tai siis, eihän hän voi tännekään...”
”Miksi ei?”
”Minä luulin, että sinä...”
”Älä laita tätä minun harteilleni, ’dor”, Arrameh sanoi tiukasti, mutta hengähti sitten. ”Tietenkään en ole innoissani, että avioton poikasi ilmestyy tänne kotia vailla, mutta kuten sanoin: lapsi ei ole syyllinen tähän tilanteeseen. Ei häntä pitäisi rangaista.”
”Tietenkään en halua rangaista häntä, ’ca. Mutta en vain tiedä, mitä...”
Cantin ähkäisi lannistuneena. Oliko sittenkään ollut oikea valinta luvata ottaa Ardis vastaan? Aiemmin se oli tuntunut hyväsydämiseltä ja epäitsekkäältä. Mutta silloin hän ei ollut todella uskonut joutuvansa lunastamaan lupaustaan. Ei ainakaan tällaisessa tilanteessa.
”Ei mitään tarvitse päättää nyt, ’dor. Anna hänelle aikaasi, tutustu häneen. Anna hänen tavata sisaruspuolensa. Käske joku vanhemmista tytöistä hänen avukseen, Marek tai Talven ehkä. Ja pyydä häntä selittämään pojalle elämästä täällä linnassa. Kyllä tilanne varmasti ajan kanssa selkiytyy.”
”Niin... Talven on rauhallisempi. Hän olisi ehkä parempi. Mutta sinuako ei haittaisi kaikki se?” Cantin kysyi varovasti.
Arrameh katsoi häntä pitkään, ennen kuin vastasi.
”Arvostan sitä, että haluat ottaa minut huomioon tässä tilanteessa. Vihdoin, voisin kyllä sanoa. Mutta et ole sellainen mies kuin olen uskonut sinun olevan, jos tällaisessa tilanteessa vain hylkäät poikasi, ’dor. Tiedän, että tästä seuraa puheita, eikä tilanne tule olemaan varmasti kenelläkään helppo, mutta hän on sinun vastuullasi nyt.”
”En voi vaatia sinulta tätä kaikkea, ’ca”, Cantin sanoi.
Hänen kurkkuaan kuristi.
”Ethän sinä vaadi mitään. Minä vaadin sinua kantamaan vastuusi, ’dor.”
”En ole ollut kovin hyvä isä edes yhteisille lapsillemme. Olen pysytellyt etäällä ja ollut kärsimätön.”
”Minä tiedän, että olet aina tehnyt parhaasi. Minä en syytä sinua mistään. Tänä iltana on liian myöhä tehdä enää mitään suuria muutoksia, mutta ehkä sinun on syytä käydä tarkistamassa, että poika saa nukuttua. Tämä kaikki on varmasti hyvin pelottavaa hänelle.”
Cantin hengähti. Luoja tiesi, nainen tarvitsi pitkiä hermoja eläessään hänen puolisonaan. Hän tunsi pakahduttavaa rakkautta tätä kohtaan, vaikka ei koskaan ollut ollut hyvä sen ilmaisemisessa.
”Jos sinulle sopii, niin menen saman tien, ’ca”, hän sanoi.
Arrameh nyökkäsi. Cantin nousi seisomaan ja laski pitelemänsä langat käsistään. Hetken emmittyään hän painoi suudelman naisen otsalle.
”Palaan pian, niin voimme mennä yhdessä vuoteeseen.”
*
Suunnatessaan kohti vierailijoiden siipeä, Cantin kiitti mielessään vaimoaan. Hän ei olisi ikinä tajunnut miettiä tilannetta lapsen kannalta ilman naisen huomiota. Koko tilanne oli kovin auki, mutta häntä helpotti suuresti ajatus, ettei päätöstä tulevasta tarvitsisikaan osata tehdä välittömästi.
Cantin nyökkäsi Ardiksen ovella seisovalle vartijalle ja hiljaa koputettuaan, hän astui sisään. Pojalle osoitettu tila koostui etuhuoneesta sekä toisen oven takana sijaitsevasta makuuhuoneesta. Aluksi Cantin uskoi huoneiston olevan äänetön ja pojan jo nukkuvan, mutta sitten hän kuuli toisesta huoneesta oven läpi vaimeana kantautuvan itkun. Ääni kivisti hänen sydäntään, mutta hän pakottautui kävelemään huoneen poikki ja avaamaan oven.
Ardis istui vuoteella selkä ovelle päin ja halasi sängynpeitettä sylissään. Pojan koko vartalo vavahteli rajun itkun seurauksena, eikä hän huomannut, ettei ollut enää yksin.
Näky sai Cantinin jähmettymään paikoilleen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi ja poistua paikalta ilman, että häntä nähtäisiin. Cantin tiesi, ettei voisi tehdä sellaista ja puri hampaitaan yhteen vihan noustessa hänen sisällään. Pojalla ei ollut mitään oikeutta ilmestyä hänen muutenkin monimutkaiseen elämäänsä ja vaatia häneltä tällaista. Sitten Cantin alkoi äkkiä nieleskellä. Hän muisti itse itkeneensä useita kertoja samalla tavalla lapsena ja jääneensä aina ilman lohdutusta. Isä oli suuttunut ja kurittanut turhasta tunteilusta ja äiti käyttäytynyt välinpitämättömästi.
Cantin sulki silmänsä ja veti hitaasti henkeä. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän ei lohduttanut edes omia lapsiaan (ellei muutamaa kömpelöä taputusta päälaelle laskettu). Hän oli aina ohjannut nämä äitinsä luo ja vetäytynyt pois.
Tekemättä vieläkään selkeää päätöstä, hän istuutui sängylle pojan selän taakse. Ardis tunsi vuoteen takanaan painuvan ja hätkähti kääntyen.
”Ei hätää”, Cantin sanoi matalalla äänellä. ”Sinä olet... Tai huomaan, että... sinulla on paha mieli.”
Hän kirosi mielessään omaa kömpelyyttään tilanteen edessä. Ardis kuitenkin vain kääntyi poispäin ja jatkoi itkemistä peitettään halaten.
Loputtoman hetken ajan Cantin arpoi mielessään, pitäisikö hänen koskea poikaa vai ei. Miten tällaisessa tilanteessa meneteltiin? Miksi tällainen asia ei tullut hänelle luonnostaan?
Tuskastuneena itseensä hän lopulta laski toisen kätensä pojan hartialle. Ainakaan Ardis ei vetäytynyt pois.
”Onko jotain, mitä minä voisin tehdä?” Cantin kysyi tietämättä, mitä muuta voisi tehdä.
Ardis tuijotti syliinsä kuin kerätäkseen rohkeutta puhua.
”Voitko vain pidellä minua?” hän kysyi viimein pienellä äänellä.
”Tottakai. Miten haluat minun –”, Cantin aloitti.
Sen pidemmälle hän ei ehtinyt, ennen kuin Ardis oli kääntynyt ympäri, istuutunut sivuttain hänen syliinsä ja nojautunut hänen rintaansa vasten. Cantin veti yllättyneenä henkeä ja taisteli impulssia vastaan sysätä poika kauemmas. Usean sydämenlyönnin ajan lapsi vain jatkoi itkuaan ennen kuin Cantin sai varovasti nostettua toisen kätensä tämän selälle ja alkoi hitain liikkein silittää sitä. Hän ei tiennyt, oliko koskaan ollut epämukavammassa tilanteessa. Tai ainakin siltä se tuntui. Kun Ardis haki lohtua ja itki, koko maailma vaikutti kutistuvan siihen pieneen huoneeseen. Cantin menetti täysin ajantajunsa, eikä ollut varma, oliko aikaa kulunut muutama silmänräpäys vai alkaisiko aamu jo kohta sarastaa.
Lopulta lapsi alkoi rauhoittua ja veti toisinaan enää vain väräjäviä henkäyksiä. Cantinin toinen käsi jatkoi tasaista liikettään tämän selällä, mutta toisella hän kaivoi silkkisen nenäliinan taskustaan. Hän ojensi sitä ja poika nousi hieman pystympään asentoon. Ardis katsahti Cantinia ja mies odotti näkevänsä pojan silmissä häpeää tunteenpurkauksestaan. Yllätyksekseen hän näki kuitenkin vain väsymystä ja jonkinlaista päättäväisyyttä.
Ardis pudottautui Cantinin sylistä lattialle ja nousi seisomaan kuivatessaan kasvojaan saamallaan liinalla.
”Kiitos, että lohdutit minua, ’dor”, hän sanoi katsoen suoraan silmiin.
Häpeä ja syyllisyys loistivat edelleen poissaolollaan. Cantin tiesi, että olisi itse ollut häpeissään, jos olisi edes lapsena murtunut sillä tavoin, eikä ollut oikein varma, miten tilanteessa olisi pitänyt toimia.
”Kiitos, että annoit minun lohduttaa, ’ca”, hän vain totesi.
Ardis istuutui sängylle Cantinin viereen ja hypisteli kosteaa nenäliinaa käsissään.
”Äiti aina sanoi, että kaikkiin aikuisiin ei voi luottaa, mutta että turvallinen aikuinen pystyy kannattelemaan lapsen tunteet.”
”Sinun äitisikö pystyi?”
Ardis nyökkäsi äänettömästi. Ehkä siinä oli syy siihen, ettei poika pyydellyt anteeksi itkuaan.
”Oliko sinulla muita sellaisia turvallisia aikuisia?”
”Olin paljon naapurissa Emranche-muorin luona, kun äiti työskenteli. Pienempänä varsinkin. Ja Remarche auttoi äitiä aina paljon. Siksi hän myös toi minut tänne Ymus Duriin.”
”Tapasinkin hänet. Hän oli kovin huolissaan sinusta. Olet onnekas, että sinulla on ollut noin monta aikuista ympärilläsi, joihin olet voinut luottaa. Nyt on kuitenkin aika jo käydä nukkumaan, ’ca. Olet uupunut matkasta ja kaikesta uudesta.”
Ardis istui paikoillaan mietteissään ja Cantin pohti jo, oliko poika edes kuullut hänen sanojansa. Sitten tämä kuitenkin käänsi tutkivan katseensa mieheen vieressään.
”Voiko sinuun luottaa, ’dor? Oletko sinä turvallinen?”
Pojan viaton kysymys yllätti Cantinin täysin.
”Toivon niin. Mutta ehkä sinun on hyvä ottaa aikaa ja tehdä oma päätöksesi, eikä vain luottaa sanaani”, hän vastasi kuivasti.
”Miksi sitten olet vanginnut minut? Miksi en saa lähteä huoneesta?”
”Et ole vanki, enkä halua vangita sinua, ’ca. Pyydän anteeksi, etten osannut ottaa tilannettasi paremmin huomioon. Tarkoitukseni oli vain pitää sinut turvassa, kunnes pääset tutustumaan paremmin linnaan ja kaupunkiin. Näemme aamulla uudelleen ja ehkä minä tai joku muu voi esitellä sinulle linnaa paremmin. Saatko nyt nukuttua? Vai haluatko, että pyydän tytön valvomaan untasi?”
”Tytön?”
”En tarkoittanut tyttölasta vaan naisorjaa. Joku voi tulla tänne, niin sinun ei tarvitse olla yksin.”
”Voitko sinä jäädä hetkeksi, ’dor?” Ardis kysyi hiljaisella äänellä.
Ottakee lurkkaajat ja muut tämä avoimena kutsuna tulla juttelemaan, haluan keskustella vampyyreista, ihan mistä kulmasta vain! 
perin suomalaista sanoisinko.