Sisilja, minustakin on tyhmää, kun hyviä sarjoja ei jatketa, mutta The Boroughs kyllä oli sellaisenaan hyvä yhden kauden sarja, eikä minusta vaatinut jatkoa. Jatkokin on aina riski, että jatketaan liian pitkään.

Arvelen että tää on kysymys, jota mun ei pitäisi kysyä, mutta eikö Veren vangit täyttänyt nämä molemmat toiveesi?

Täytti! Ja siitä syystä eniten harmitti, että muut asiat mättäsi minulle. Ensimmäisestä kaudesta tykkäsin, joten jatkoin tokaan, jossa innostus lopahti, mutta toivoin kolmannen kauden olevan enemmän omaan makuun, eikä sitten ollutkaan. :3

En jätä katsomatta sarjoja, jos niissä enemmistö on valkoisia cis hetero miehiä, kunhan olen tyytyväinen, jos näin ei ole. Näin on ollut minulla jo varmaan teini-iästä saakka, mutta tuntunut kyllä joka vuosi aina vain voimakkaammin. Sarja on hyvä, jos sarja on hyvä, mutta tykkään suunnattomasti, jos naishahmot on osattu kirjoittaa hyvin. Minulla on sama juttu kuin Sisiljalla, että samaistun useimmiten mieshahmoihin, koska heidän kirjoittamiseen jaksetaan oikeasti panostaa, kun naiset taas ovat usein edelleen rekvisiittaa. Mutta jos naishahmot on osattu kirjoittaa mielenkiintoisesti, se on minusta iso plussa ja on ihanaa, kun huomaa löytävänsä itsensä naishahmosta. A Good Girl's Guide to Murder oli itselleni tällainen tuore esimerkki! Näin itseni sarjan päähahmossa, joka oli teinityttö, niin monessa kohtaa. <3

Mä ainakin tunnustan, että oon vasta nyt Veren vankien (ja niiden ympärillä käytävän keskustelun) myötä ruvennut kiinnittämään huomiota siihen, kuinka vähän ja kapeasti edustettuina muut kuin valkoiset hahmot tv-sarjoissa edelleen on. Kun lähes jokaisen TV-sarjan päähenkilö ja lähes kaikki muutkin keskeiset hahmot ovat valkoisia miehiä, sitä alkaa pitää itsestään selvänä normina, johon ei ole tarvekaan kiinnittää erikseen huomiota. En mä ainakaan ole osannut ajatella, että vaikkapa eteläaasialaiset ihmiset ansaitsisivat nähdä enemmän kaltaisiaan (länsimaisessa) teeveessä. Mutta kun sain kuulla, että suosikilleni Assad Zamanille merkitsi valtavasti, että hänen hahmonsa nimetään ääneen sarjassa ranskalais-bengalilaiseksi, heräsin siihen että aivan, enpä ole ikinä joutunut etsimään itseäni ja kaltaisiani teeveestä suurennuslasin kanssa ja lopulta toteamaan, ettei minun näköisiäni ja oloisiani oikein löydy.

Toki asiaa on auttanut, että oon aina vaivatta samaistunut mieshahmoihin enkä ole erityisesti osannut surra vaikkapa naishahmojen puutetta... Naisten näkymättömyyteen ja kapeaan kuvaustapaan liittyen silmäni avautuivat aikamoisesti, kun luin Anu Silfverbergin huipputeoksen Sinut on nähty. Suosittelen sitä kaikille jotka haluavat katsoa elokuvia ja sarjoja jatkossa toisenlaisella katseella ja sitten kunnolla raivostua (kulttuuri)elämän epäreiluudesta!

Hahmon näyttelijän ulkonäkö toki paljastaa jonkin verran hahmon etnisyydestä, mutta sitten se, että milloin muka varmasti tietää hahmon olevan cis-hetero, niin..... näin fikkaajan näkökulmasta aika harva hahmo on varmasti ja kivenkovaan hetero. Mut oon myös sitä mieltä, että on ihanaaaaa, kun televisiossa on yhä enemmän hahmoja jotka ovat kiistattomasti queer - ja joiden ainoa ominaisuus (ja samalla usein tragedia) ei kuitenkaan ole se että he ovat queer.

Olenko mä ainoa, joka ei kiinnitä mitään huomiota siihen, että onko päähenkilöt valkoisia cis-heteroita vai jotain muita? Musta sillä että kiinnittää niin paljon huomiota muuhun kuin sisältöön, menettää paljon hyvää, jos se on vaan periaate, ettei katso, koska ei ole kuin valkoisia cis-heteroita. Mistä sen edes tietää? Mä voin sanoa, etten tiedä määritelmällisesti edes sitä, että mikä nyt lasketaan valkoiseksi ja milloin joku on cis-hetero. Okei, en ala vääntää tästä, koska mua ei kiinnosta enkä aio syrjiä mihinkään suuntaan, koska ei vaan kiinnosta.

Valitettavasti selasin Kadonneiden kuningattaresta pätkän, joka ällöttää mua ehkä jopa niin paljon, että pitää purkaa se jollain luovalla tavalla.

Hei älä viitsi, mä olin jo niin optimistisella ja urhealla mielellä, kun sain viikonloppuna luettua Kadotettujen kuningatarta yli sata sivua (aika loppui kesken Devil's minion -luvun ja siihen onkin tosi hyvä keskeyttää, kun siitä on niin helppoa ja herkullista jatkaa!) ja jaksoin tosi hyvin ne muiden vampyyrien jutut, vaikka Pandoran luvussa olinkin sitä mieltä, että mulla on parempaakin tekemistä kuin lukea jostain muusta kaihomielisestä Mariuksen untuvikosta kuin Armandista. Mut kerro nyt ihmeessä, missä kohtaa on tiedossa ällöjä juttuja?? Tai mä melkein arvaan, koska luin yhden viihdyttävän kirja-arvion Goodreadsistä, ja siinä oli ylistetty pitkästi ja vuolaasti tietenkin Devil's minion -lukua (suosikkitoteamukseni siinä arvostelussa: "redeeming your villain by having them do bdsm with the narrative framing device is basically a classic literary move" :'D <3<3<3) ja kehuttu vähän muutakin, ja sit kirjan loppupuolella oleva Mariuksen luku oli ohitettu yhdellä sanalla: GROSS. :'DDDDDDD

Toi Anne Ricen haastattelupätkä myös selittää, miksi sen kaikki hahmot on ihan sekoja eikä sieltä löytyy yhtään normaalia tyyppiä. Ne toteuttaa sitä, mikä on sille normaalia 

Pakko ihailla Anne Ricea siinä, että hän kirjoitti aivan totaalisen pidäkkeettömästi ja lähinnä omista mieltymyksistään piitaten. You go queen!

//

hahmottaa myös sen, että tuohon TV-sarjaan on otettu juttuja näistä myöhemmistäkin kirjoista.

Ai niin ja tähänkin piti sanoa se että musta on tosi tosi kiva, että TV-sarjaan poimitaan juttuja myöhemmistäkin kirjoista, koska ei ole mitenkään realistista, että kaikki kirjat adaptoitaisiin omiksi kausikseen (enkä kyllä jaksaisi niitä kaikkia katsoakaan, herran jestas, meno on välillä niin käsittämätöntä noissa kirjoissa), ja on hirmuisen veikeää bongailla tuttuja pikku yksityiskohtia kirjoista. Mua kiherrytti, kun Armand sanoo Danielille Kadotettujen kuningattaressa, että "minä elän vain nykyhetkeä viileän intensiivisesti. Millaistako oli Pariisissa? Kysy mieluummin, satoiko lauantaiyönä 5. päivänä kesäkuuta 1793. Sen minä ehkä pystyisin sanomaan sinulle." Armand ehkä pystyy, mutta ainakaan TV-sarja!Louis ei todellakaan enää pysty myöhemmin sanomaan, satoiko joskus vai ei. RAUKKA. <3

Kosmik ihanaa, että pidät! Tämä porukka on kyllä vallannut oman kirjoittamisen tehokkaasti niin kiva kuulla, että ovat pidettyjä <3

Otsikko on vähän kieli poskessa keksitty, mutta parempaakaan nimeä en ole tälle poppoolle keksinyt xD Ihanaa että pidät Raphista, pelkäsin vähän että hän on vähän liiankin kiiltokuvamainen hahmo.

Lemmikki-zombi idea tuli kauhupeleistä mitä on tässä kesällä tullut paljon pelattua. Ehkä zombi vielä palaa ihmiseksi, kuka tietää...

Ihanaa kun muistit Hawkinsin! Tämä on tosiaan kertomus siitä, miten Hawkins ja Raph tapasivat ja millaisia tyyppejä kumpikin on. Tavallaan hyvin samanlaisia, toki Raph on vielä (edelleen?) lapsi.

Kiitos ihanasta kommentista! <3 tässä vika rapsu!

7. 350 sanaa, kausi.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Hawkins ja Wills tulivat kaupunkiin.

Mies oli Hawkins ja nainen Wills: oli heillä etunimetkin, mutta he kutsuivat toisiaan sukunimillä, joten Raphkin teki niin. He kutsuivat häntä ja Jeania etunimellä, kun tyttö suostui tapaamaan heidät.

Hawkins ja Wills olivat sotilaita. Se kiehtoi Raphia. Hän muisti hämärästi ihailleensa sotilaita, joskus kauan sitten kun kaupungissa vielä paistoi aurinko ja sen kaduilla oli oikeita ihmisiä.

Päivisin Raph näytti sotilaille kaupunkia, ja iltaisin hän kuunteli heidän tarinoitaan. Joskus Jean tuli mukaan ja kerran tai pari Will uskaltautui tulemaan, mutta Romeo ja Beth pysyivät kaukana. Raph tiesi kyllä, miksi. Romeo ei lähtenyt mihinkään ilman maskiaan.

Kun kaksi viikkoa lähestyi loppuaan, Raph kertoi mistä sotilaat löytäisivät Portin.

“Viimeksi se oli Yläpuistossa, ja nyt kaupungintalon edessä”, hän sanoi ja tarkkaili Hawkinsia. “Mutta te ette pääse samaan aikaan läpi.”

Hawkins tuijotti häntä pistävästi. Raph toivoi, ettei tämä ollut sekoamassa. Tähän asti tämä oli pärjännyt niin hyvin. “Vain yksi?”

Raph nyökkäsi. “Portti aukeaa aina kahden viikon välein, ei koskaan samaan paikkaan kuin viimeksi, ja on auki vuorokauden. Mutta siitä pääsee läpi vain yksi kerrallaan. Toisen teistä täytyy odottaa.”

Wills ja Hawkins vaihtoivat katseita. Sitten Hawkins huokaisi. “Oletko sinä varma?”

Ralph nyökkäsi.

Hawkins huokaisi uudelleen. “No, saat sitten nauttia minun seurastani vielä pari viikkoa, kersa. Wills menee ensin.”

“Hawkins–”

“Tästä ei neuvotella, Wills.”

Wills antoi periksi, osittain siksi että oli edelleen loukkaantunut. Jean oli sitonut haavan, mutta ei hänkään ihmeisiin pystynyt. “Olkaa varovaisia” Wills pyysi, ja Raphin rinnassa läikähti lämmin tunne kun hän tajusi, että Wills puhui heille molemmille.

Kun Wills ajoi Portista läpi ja katosi, Raph huokaisi. Hawkins vilkaisi häntä kulmat kurtussa. “Mikä hätänä?”

“Minä tykkäsin tuosta autosta”, Raph mutisi ja raaputti kengänkärjellään asfalttia. Hawkins päästi äänen, joka oli jotain tuhahduksen ja naurahduksen välillä.

“Entä jos opetan sinua ampumaan haulikolla?”

Raph nosti katseensa ja nyökkäsi innokkaasti. Hawkins naurahti uudelleen, mutta katsoi sitten Raphia mietteliäästi.

“Raph, kauanko sinä olet asunut täällä?”

Raph mietti hetken ja kohautti olkiaan. “En tiedä. Aina.”

“Miten vanha sinä olet?”

“Kaksitoista.”

Hawkins näytti edelleen mietteliäältä. Raph ei tiennyt miksi, eikä välittänytkään tietää. Hawkins oli luvannut opettaa häntä ampumaan. Se riitti hänelle.