7. KEVÄT 1929 (KOSKELAN VILHON KONFIRMAATIO)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 286 konfirmaatio. 160 sanaa.)


Ennen konfirmaatiomessun alkua Ellen näkee sattumalta jonkin matkan päästä, kuinka Elina Koskela puhuu esikoispojalleen ennen kuin tämä siirtyy muiden ripille pääsevien mukana kirkkoon. Nopeasti vilkaistuna Vilho on niin isänsä näköinen, että Elleniä inhottaa jo periaatteesta.

Elinan selvä mielenliikutus kuitenkin pysäyttää hänet. Se saa hänet katsomaan poikaakin tarkemmin. Tämä on uudessa rippipuvussaan siistin näköinen, ja Koskeloilta peritystä ulkomuodosta huolimatta hänellä on äitinsä vaaleat hiukset ja siniset silmät. Laurin mukaan hän on ollut aivan keskinkertainen rippikoululainen, ei loistava muttei hyödytönkään, ja suhtautunut asiaan sen edellyttämällä vakavuudella, mikä on aina painanut Laurin vaakakupissa vähintään yhtä paljon kuin kirjallinen osaaminen.

Ellenin on myönnettävä, että se on enemmän kuin hän olisi Akseli Koskelan pojalta koskaan odottanut.

Akselille itselleen Ellen ei suo lainkaan huomiotaan pysyäkseen konfirmaatiotilaisuuden mukaisessa mielentilassa, mutta messun alettuakin hän huomaa katseensa hakeutuvan Elinaan vähän väliä.

Vilho vastaanottaa Herran ehtoollisen, ja Ellen katsoo, kuinka Elina peittää kasvonsa nenäliinaan ja kumartaa päätään kuin rukoilisi ääneti.

Ensi kertaa vuosiin hän tuntee jonkinlaista hyväntahtoisuutta tätä perhettä kohtaan.

5. MARRASKUU 1922 (KOSKELAN JUSSIN HAUTAJAISET)
(Ficlet300 sanalla 107 marraskuu. 390 sanaa.)


”Minä tiedän, ettei siitä ollut puhetta Akselin käydessä, mutta lupasin vanhalle emännälle kustantavani hautajaiskulut kokonaan”, Lauri sanoo riisuessaan kaulaliinaansa. Ensilumi ei vielä ole satanut, mutta marraskuun ilma on jo muutaman päivän ollut talvipakkasta enteilevän kirpeä. ”Tuntuu vain niin… Kyllä se kuitenkin oikealta tuntuu tässä tapauksessa. Eihän siihen paljoa mene.”

Ellenin kiristynyt ilme siliää hiukan, kun hän nyökkää huokaisten.

”Kyllä se käy. Ja onhan se oikein… ei monella tässä maassa ole samanlaista torpparia ollut. Kyllä minun tulee vanhaa Koskelaa ikävä.”

”Niin minunkin. Vanha emäntä oli kovin kiitollinen, kun kävin.”

”Varmasti, ihmisparka.”

”Muistutti jotenkin vanhoista ajoista… En minä tiedä. Tuntui niin lohduttomalta nähdä vanha Koskela kuolleena vuoteessaan.”

”Hänen mukanaan ei kuollut vain mies”, Ellen toteaa. ”Hänessä kuoli koko suomalaisen raivaajaperinteen viimeinen edustaja… Ajattelin hautajaisseppeleen tekstiä, kun olit poissa. Eihän Saarijärven Paavo ole siihen liikaa.”

Lauri hymähtää surullisesti ja nielaisee palan kurkustaan.

”Ei lainkaan. Vanha emäntä liikuttui kovin, kun juuri vertasin Jussia häneen.”

Hän nielaisee uudestaan ja räpyttelee polttelevia silmiään. Ellen tarttuu hänen käsivarteensa ja vie heidät salin puolelle, jossa istuttaa hänet sohvalle ja istuu itsekin.

”Oletko sinä kunnossa”, Ellen kysyy. ”Tunnut ottavan tämän niin raskaasti.”

Lauri avaa suunsa vastatakseen, mutta hän ei halua valehdella Ellenille. Hän ei ole kunnossa. Hän ei odottanut tätä tapahtuvaksi vielä moneen vuoteen, eikä hän kai olisi ollut valmis silloinkaan. Hän huokaa ja pudistaa päätään tuskin havaittavasti. Ellen äännähtää myötätuntoisen huolestuneesti kurtistaen kulmiaan.

”Minä ajattelin, kun puhuit Ilmarin häiden siirtämisestä… Tiedän, kuinka paljon vanha Koskela sinulle merkitsi, mutta kyllähän sinä ymmärrät, ettei sellainen olisi koskaan käynyt.”

”Anna anteeksi, rakas. Olin shokissa.”

”Mutta onhan omalla tavallaan kaunista sitoa hautajaisten suru vihkimisen onneen.”

”Onhan se… oikeassahan sinä olet. Niinhän se on.”

”On kaunis ele huolehtia hautajaiskustannuksista. Onhan se häiden rinnalla hyvin pieni meno.”

Lauri nyökkää.

”Ja hautahan heillä jo onkin valmiina”, hän toteaa. ”Vanha emäntä puhuikin siitä… kuinka vanha Koskela osti ne silloin sodan alettua itselleen ja hänelle. Hyvältä paikalta, vanhalta puolelta. Muistan itsekin… nehän eivät ole mitään halpoja paikkoja, mutta se oli vanhalle Koskelalle tärkeää. Saada odottaa ylösnousemusta rinnakkain hänen kanssaan.”

Hänen äänensä vavahtelee loppua kohden. Ellen tarjoaa hänelle nenäliinaansa, jolla hän painelee kostuneita silmiään.

”Olethan varma, ettet olet sairastumassa”, Ellen kysyy.

Lauri nyökkää.

”Se tästä vielä puuttuisi. Mutta kyllä minä selviän. Minä vain… typerää myöntää, mutta minä todella luulin… minä toivoin hänen elävän ikuisesti.”

”Me kaikki toivoimme.”

Viimeinen suuri yhdistävä tekijä, Lauri ajattelee painellessaan taas Ellenin nenäliinalla silmiään.

3. KEVÄTTALVI 1915 (KOSKELAN EERON RISTIÄISET)
(Ficlet300 omavalintaisella sanalla 284 kummi. 210 sanaa.)


”Minä en lainkaan pidä siitä, että Koskela valitsee lastensa kummeiksi tuollaisia miehiä”, Ellen sihahtaa. ”Miten tuollaiset voivat edes suorittaa kummin velvollisuuksia?”

”No, no”, Lauri koettaa lepytellä, vaikka tietää itsekin, mistä Ellen puhuu. Halme olisi kyseenalainen valinta Eero Johannes Koskelan kummisedäksi muutenkin, mutta kaiken lisäksi hänet on vastikään vapautettu vankilasta, johon hänet loppuvuonna tuomittiin esivallan arvostelusta. Vankeuden laihduttamana ja kalventamana, mutta yhtä arvokkaana ja kohteliaana kuin ennenkin hän saapui ristiäisiin kävelykeppinsä kanssa. Hän myös otti kummin velvollisuutensa ilmeisen vakavasti, eikä tilaisuuden aikana viitannut sanallakaan mihinkään uskonnollisesti tai poliittisesti epäilyttävään, vaan päinvastoin esiintyi niin täydellisen kunnioittavasti, että Laurin on pakko uskoa hänen olleen vilpitön.

Mutta kyllä hän Elleniäkin ymmärtää. Hän kiivastuu niin herkästi ja epäilee vielä herkemmin. Hänen mielestään Laurin usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on vaarallisen lähellä naiiviutta. Hänen epäilynsä juontuu vain halusta suojella puolisoaan ja maailman viattomia, niin kuin nyt Koskelan lapsia. Laurin sydän läikähtää rakkaudesta Elleniä kohtaan, niin kuin lukemattomia kertoja aiemmin.

”Uskoohan Halme sentään Jumalan armoon ja johdatukseen”, hän sanoo silti rauhoittaakseen Ellenin mieltä.

”Uskooko?” Ellen kysyy kulmakarvat koholla. Hänen käsivartensa ovat puuskassa ja suupielensä kiristyneet. ”Uskooko Janne Kivivuori? He ovat hyviä puhujia ja taitavia manipuloijia. Kyllähän sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.”

”Eivät kai he lapsille mitään tee.”

”Heidän takiaan toivon todella, että olet oikeassa”, Ellen sanoo.

Nimi: Virantoimituksia
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Ficletsarja. Draamaa, angstia ja hahmotutkielmaa.
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt: Lauri ja Ellen Salpakari
Yhteenveto: Salpakarien mietteitä Koskelan väestä erinäisten kirkollisten toimitusten yhteydessä.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 089 työ), Ficlet300 (sanat ja sanamäärät osien alussa), FinFanFun1000 (sanalla 616 allatiivi).
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Allatiivi on sijamuoto, joka ilmaisee liikettä jonkin päälle, pinnalle tai lähelle, ja jota suomen kielessä merkitään -lle-päätteellä (minulle, sinulle, katolle, järjelle).

Mulla on ollut tälle idealle luonnostiedosto valehtelematta ainakin viis vuotta. Huomaako että FanFic100 ja Ficlet300 deadlinet alkaa olla TOSI lähellä.

Tää on henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle ficilleni Mielenoikku (S).

---

VIRANTOIMITUKSIA

---

1. JUHANNUS 1910 (KOSKELAN AKSELIN JA KIVIVUOREN ELINAN HÄÄT)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 283 juhannus. 375 sanaa.)


”Kuinka miellyttävä tilaisuus kaikesta huolimatta”, Ellen huokaa hymy huulillaan, kun valjakko on päässyt liikkeelle ja työväentalo jää hyvää vauhtia kauas taakse. ”Niin kaunis päiväkin.”

”Niin”, Lauri sanoo. Häntäkin hymyilyttää. Häävalssin melodia on jäänyt soimaan hänen päähänsä. ”Minä toivon heille kaikkea hyvää. Kenties naimisiinmeno saa Akselinkin nyt pehmentymään.”

”Sitä minä en usko”, Ellen tuhahtaa.

Asiasta on väitelty siitä asti, kun tieto Akselin ja Elinan kihlauksesta saapui, ja yhä enemmän sitten, kun avioliitto kuulutettiin kirkossa. Onhan Akseli kiivas ja katkerakin luonne, joka vaikuttaa työväenyhdistyksen aktiivijäsenenä muuttuneen vain pahemmaksi ja pahemmaksi, mutta Elina vaikuttaa harvinaisen hyvätapaiselta ja hyvin kasvatetulta tytöltä. Hänen äitinsä tiedetään hyvin hartaaksi naiseksi, joka on pitänyt ainoan tyttärensä sielun puhtaana, vaikka tämän molemmat veljet ja isä ovat vähintään yhtä epäilyttäviä tyyppejä kuin Akselikin.

”Näithän sinä, kuinka hän katsoo Elinaa”, Lauri huomauttaa hyväntahtoisesti. ”Minä uskon, että hän on hyväksi Akselille. Elinalla voi hyvin olla rauhoittava vaikutus häneen.”

”Mutta entä Akselin vaikutus häneen?” Ellen kysyy. ”Minä pelkään, että Elina parka menee tässä liitossa auttamatta pilalle.”

”No, kultaseni. Älähän nyt sentään.”

”Enhän minä sitä toivo”, Ellen kivahtaa. ”En tietenkään. Mutta pelkään sitä yhtä kaikki.”

Lauri ei sano siihen mitään, kallistaa vain ymmärtävästi päätään. Aavistuksen verran kiristynyt tunnelma kuitenkin lientyy muutamissa sekunneissa, ja Ellen kohentaa otettaan Laurin käsivarresta ja hymähtää.

”Mutta se minua ilahdutti, ettei väki sentään tuntunut ostavan herra Halmeen puhetta.”

”Kauniistihan hän puhui. Varsinkin se hänen puheensa Elinalle…”

”Tietysti hän puhui kauniisti. Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan.”

”Tiedän kyllä”, Lauri huokaa. Halmeen omaksumat teosofiset ajatukset ovat kiinnittäneet hänen huomionsa jo aiemmin, etenkin hänen puheessaan Janne Kivivuoren häissä pari vuotta sitten. Asia huolestuttaa häntä hajamielisellä tavalla Halmeen itsensä takia, mutta ennen kaikkea muiden kyläläisten takia, koska Halmeella on paljon vaikutusvaltaa. Jos häntä kuunnellaan hänen puhuessaan sosialismista, on olemassa vaara, että häntä kuunnellaan myös silloin, kun hän puhuu teosofiasta.

Mutta onneksi Ellen tuntuu olevan oikeassa. Kun Halmeen puheet siirtyvät sellaisille raiteille, joilla kuljetaan vaarallisen lähellä jumalanpilkkaa, näkyy hänen kuulijoidensa kasvoilla usein salavihkaisia hymyjä, ja kauempana yleisössä voi kuulua vaimeaa mutinaa ja hihitystäkin. Halmeen hengelliset ajatukset ovat ehkä kyseenalaisia, mutta Pentinkulman työväen sielut eivät vaikuta olevan vaarassa niiden takia.

”Kuka tietää, ehkäpä he ennen pitkää hylkäävät sosialisminsa, jos kerran heidän johtajastaankin on tullut tuollainen”, Lauri tuumaa, ja Ellen nauraa heleästi vaunujen kääntyessä pappilan pihaan, jota juhannusruusut koristavat.

”Sitä sopiikin toivoa.”

Mäkin olen enemmän sääntö-Suomen puolella, kun yleensä ne säännöt on tulleet ihan syystä mutta samaan aikaan fiilaan tuota Leevin turhautumista - etenkin sähkölinja-asiat luulisi tosiaan olevan sellaisia, ettei tulisi mieleen huitoa sähköä johtavalla nosturilla johtojen suuntaan ^^" ainakaan toivottavasti..! Sain inspiraation juuri tähän skenaarioon elävästä elämästä eräältä työukolta, joka ei todellakaan odottanut sähköturvallisuuteen liittyvää koulutuspäiväänsä eikä kuulemma ollut kummoinenkaan reissu ja ajan olisi voinut käyttää paremmin 😂 mutta juurikin tuo sun mainitsema hopeareunus tässä tekstissä poikien kannalta ♥︎

Kiitos kommentista Meldis ♥︎ jatkoa on jossakin vaiheessa luvassa ja siellä aukenee Leevin aivoituksetkin paremmin!