Kiitos jälleen palautteesta ja jatkoa on luonnollisesti luvassa jälleen pian 

3. luku

”Pyydän anteeksi, anteeksi, me menemme.”
”Eikä sanaakaan muille matkustajille.”
”Mutta varoittaminen -”
”En ota kuuleviin korviini moisia kotkotuksia!”
”Ymmärrän, että -”
”Nyt! Ulos! Ettekä hermostuta muita matkustajia tarinoillanne!”

Sitten keittiön ovi liukui paikoilleen ja Harrysta tuntui, kuin sen olisi pitänyt paukahtaa kiinni, mutta junan ovet eivät toimineet niin. Hän halusi välittömästi marssia takaisin huutamaan konduktöörille. Hänen jalkojaan kihelmöi kuin pikkuiset käärmeet kiemurtelisivat hänen ihollaan ja hänellä oli kamalan kuuma. Hän riisti puvun takin päältään ja läimäisi sen lujaa tyhjälle penkille vieressään.

”Mitä me nyt teemme?” Cedric kysyi heikosti tuijottaen keittiön ovea. ”Jos se pääsee vapaaksi Budapestissä…”
”Meidän pitää pitää juna liikkeessä tai ottaa se kiinni ennen kuin ehdimme Budapestiin”, Harry raapi otsaansa.
”Ottaa mikä kiinni?”

Harry ja Cedric pyörähtivät ympäri. Ember ja Victor katsoivat heitä silmät suurina. Ravintolavaunussa oli yhä tarjoilijoita järjestämässä lounasta, mutta he vilkuilivat Harrya ja Cedriciä epäluuloisesti kuunneltuaan keittiön tapahtumia.
”Tuota, ei kannata hermostua”, Cedric aloitti.
”Junassa on basiliski”, Harry tokaisi.

Ember näytti siltä kuin aikoisi pyörtyä ja Victor otti tätä olalta kiinni. ”B-basiliski?” Victor änkytti peloissaan.
”Kyllä”, Harry voihkaisi. ”Ne sairastuneet olivat kangistuneita uhreja. Olen nähnyt sen ennenkin. He eivät ole katsoneet basiliskia suoraan silmiin vaan jonkun kautta. Peilin tai lammikon heijastuksen.” Harry mietti, miten keittiössä oli runsaasti puhtaana kiiltäviä kattiloita. Ehkä siten kokki oli kohdannut basiliskin ensimmäisenä.

”Eikö meidän pitäisi äkkiä päästä junasta pois?” Victor kysyi, kun Ember oli yhä lamaantunut.
”Tärkeintä on estää sen pääsy Budapestiin”, Cedric selitti. ”Siellä se olisi vieläkin vaarallisempi. Täällä se ei ilmeisesti pysty liikkumaan täysin vapaasti, muuten olisimme kaikki jo vainaita.” Victor haukkoi henkeään.
”Juna ei saa pysähtyä Budapestissä, mutta konduktööri ei tietenkään usko, että on olemassa -” Harry aloitti, mutta Cedric rykäisi äänekkäästi.
”Mitä jos menisimme jonnekin muualle puhumaan?” hän sanoi vilkuillen uteliaita tarjoilijoita vaunussa.

He päätyivät lopulta aivan junan perukoille Harryn ja Cedricin hyttiin. Ember katseli ympärilleen rauhoittuen kauniista sisustuksesta. Victor istui hengittäen raskaasti pöydän ääreen. Harry heitti takkinsa sängylle ja Cedric kävi istumaan pedin reunalle.
”Minä yritin selittää”, Harry ähkäisi, ”että on olemassa käärme, jonka nimi on basiliski, joka pystyy tappamaan pelkästään katseella, mutta hän ei tietenkään uskonut.”
”Mitä, jos näytämme hänelle taikuutta?” Ember ehdotti ääni kimeänä.
”Hän ei uskonut sanojani, vaikka on selvää, että jotain täysin yliluonnollista on tapahtunut hänen alaiselleen ja kokille”, Harry sanoi ja kiroili matalasti.

”Hän on paniikissa. Ei hän tietenkään suostu uskomaan taikuuteen juuri nyt”, Cedric sanoi. ”Ja sinä kyllä tunkeuduit keittiöön ja varastovaunuun, Harry. On vaikea toimia ihmisen kanssa, kun he tuntuvat aggressiivisilta.”
”Minä olin oikeassa”, Harry tiuskaisi ja mulkaisi Cedriciä.
”Minä taidan kuulla tästä aika pitkään”, Cedric puuskahti.

”Entä kuljettaja? Jos hän suostuisi kuuntelemaan?” Ember ehdotti.
”Pitäisi päästä taas keittiön ja varastovaunun sekä ruuman ohi”, Harry sanoi. ”He ovat nähneet teidät meidän kanssamme. En ole varma, kannattaako teidänkin hankkiutua ongelmiin.”
”Me olemme jo ongelmissa. Olemme junassa, jossa on basiliski vapaana”, Ember sanoi tyrskähtäen heikosti. Harry hymyili tälle toispuoleisesti ja alkoi sitten kiertää pikkuista kehää kapeassa hytissä.

”Me emme saa konduktöörin päätä käännettyä. Mutta hänellä on esimiehensä. Hän saa heiltä käskynsä ja neuvonsa. On varmaan saanut käskyn pysähtyä Budapestissakin. Meidän pitää saada heidät kiinni ja vakuuttaa heidät”, Harry järkeili.
”Miten se onnistuu sen paremmin?” Victor kysyi.
”Jos vain saisin jonkun taikaministeriöstä kiinni”, Harry huokaisi. ”Olisi jo aika, että he hankkisivat sinne edes yhden puhelimen.”

”Eikö ole mitään, millä saat kollegasi kiinni hätätilanteessa?” Victor ihmetteli ja Harry vilkaisi Cedriciä silmät kapeana.
”On, mutta lupasin jättää sen kotiin”, hän sanoi hampaidensa välistä.
”Taidan kuulla tästäkin vielä aika pitkään”, Cedric narisi.

”Minulla on puhelin. Onko ketään, kenelle voimme soittaa? Ketään, joka osaisi auttaa?” Ember kaivoi simpukkapuhelimensa laukustaan ja ojensi sitä Harrya kohti.
”On montakin, mutta kenelläkään heistä ei ole puhelinta”, Harry huokaisi. ”Luulen, että Kahlesalpa voi ottaa yhteyden jästipääministeriin ja sitä kautta saisimme viestin junan päälliköstölle. Tämä on hätätilanne, se sallittaisiin”, Harry pohti ja Cedric nyökkäsi myöntävästi.
”Kyllä. Basiliskin pääseminen vapaaksi suurkaupunkiin on hätätapaus. Uskon, että Kahlesalpa ottaisi jästeihin yhteyttä”, hän vahvisti.

”No, minne soitamme?” Ember kysyi taas ja napsautti puhelimen auki. Harry inahti matalasti, laski kätensä lanteilleen ja taivutti päätään taaksepäin.
”En tiedä”, hän huokaisi tuskissaan.
”Eikö Hermionella ole puhelin?” Cedric kysyi.
”On. En muista hänen puhelinnumeroaan”, Harry irvisti ja osoitti sormella Cedriciä. ”Etkä muista sinäkään, joten minä en rupea kuulemaan tästä enää jatkossa.” Cedric kohotti kätensä antautumisen merkiksi.
”En aikonut muistutella siitä sinua”, hän sanoi.

”Entä numerotiedustelu?” Victor ehdotti hieroen leukaansa sormellaan. Harry pudisti päätään.
”Hermione on varmasti estänyt numeronsa sellaisista, samoin kuin vanhempiensa numerot. Hän on sellaista tyyppiä”, hän pudisteli päätään aivot raksuttaen.
”Ettekö muista yhtäkään numeroa ulkoa? Ketään, joka voisi saada tämän Hermionen tai jonkun muun kiinni?” Ember yritti.
”Minä olen puhdasverinen”, Cedric sanoi. ”Kuulin puhelimesta ensi kertaa koulussa.” Hän kääntyi katsomaan Harryyn kysyvästi. Harry laski kätensä lanteiltaan ja päänsä tavalliseen asentoon. Suoraan sanottuna, hän muisti yhden numeron. Hän kirosi äänettä.

”Harry?” Cedric kysyi.
”Kyllä minä muistan yhden numeron”, Harry sanoi. ”Se oli pakollista, kun asuin siellä melkein kuusitoista vuotta.”

*

Eteisessä pirisi. Petunia Dursley laski sakset ja leikkokukan kädestään pöydälle sanomalehtien päälle. Hän pyyhki käsiään essuun nopeasti ja kipaisi eteiseen. Ehkä se olisi naapurin Ida, jolla olisi lisää juoruja kadun uusista asukkaista, niistä kahdesta vanhemmasta naisesta ilman lapsia. He olivat kuulemma jo ehtineet maalata keittiön paneeleihin sateenkaaren värit ja Petunia janosi tietää, aikoivatko he pilata kadun maisemaa värityksellään etupihallaankin. Juorut mielessään, hän nosti kuulokkeen korvalleen ja innoissaan vastasi: ”Petunia Dursley puhelimessa.”

”Hei, Petunia-täti.”

Petunia oli pudottaa kuulokkeen kädestään. Hänen leukansa alkoi vapista ja hän vastusti halua nipistää itseään. Hänen ihonsa oli jo tarpeeksi kärsinyt aurinkoihottumasta kesän aikana, eikä hän kaivannut enempää näppylöitä iholleen. Hän veti kuuloketta kauemmas, katsoi sitä, katsoi ympärilleen tyhjässä eteisessä ja toi luurin uudelleen korvalleen.

”Miksi sinä soitat tähän numeroon?” hän sanoi yrittäen kuulostaa hieman nyrpiintyneeltä, vaikka oli liian järkyttynyt siihen.
”Usko pois, en soittaisi, ellei olisi hätätilanne. Minun pitää saada Dudley kiinni”, Harry sanoi puhelun toisessa päässä. Petunian silmät suurenivat ja hän ravisti päätään pöyristyneenä.
”Miksi sinun pitää saada Dudley kiinni? Eikö sinulla ole hänen puhelinnumeroaan?” Petunia sanoi.
”Ei ole ja vaikka olisikin, tiedän, että hän ei voi kanniskella puhelintaan keskellä työpäivää. Tiedät varmaan, miten saada hänet kiinni, eikö? Voitko pyytää häntä soittamaan tähän numeroon, jonka luettelen sinulle?” Harry kysyi.
”Miksi tekisin niin?” Petunia murahti ärtyneesti. Harryhan ei häiritsisi hänen Dudskiaan kesken tärkeän työpäivän.

”Pyydän kauniisti? Hän voi olla soittamatta minulle, jos ei halua soittaa. Mutta välitäthän viestin?” Harry pyysi. Petunia mutristi huuliaan viivaksi ja moneen muuhunkin asentoon, kunnes pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ”Hyvä on. Jos hän ei päätä soittaa sinulle, toivottavasti otat onkeesi, etkä häiritse meitä enää.”
”Kyllä, otan, kiitos”, Harry sanoi, luetteli numeron, jonka Petunia vielä luetteli takasin varmistellen, että ei puhunut palturia ja sitten puhelu katkesi. Petunia laski kuulokkeen alas ja pienen hetken hän mulkoili saamaansa puhelinnumeroa. Sitten hän nosti luurin ja pyöräytti valitsinta.

*

Toimiston puhelin soi. Harvey Hill oli vähäpuheinen mies, eikä oikeastaan pitänyt puhelimessa puhumisesta. Hän ei pitänyt puhelimesta ollenkaan ja oli ollut harmistunut, kun hänet oli ylennetty ja tämän ylennyksen yksi upea, uusi puoli oli ihmisten kanssa puhuminen puhelimessa. Harvey piti murahtelusta työmiesten kanssa kentällä ja pubissa, eikä se ollut sopivaa käytöstä puhelussa, ainakaan hänen esimiehensä mukaan. Mutta palkka oli hyvä. Sillä sai puolitoista kertaa enemmän olutta yhden illan aikana pubissa kuin aikaisemmalla palkallaan. Joten Harvey oli suostunut ylennykseen ja vastasi puhelimeen edes nostamatta katsettaan ylös vuorolistoistaan ja sanoi tylsistyneesti: ”Hill puhelimessa.”

”Hyvää päivää, Petunia Dursley täällä. Minun täytyy pikimmiten puhua poikani Dudleyn kanssa. Kyseessä on hätätilanne. Hänhän on työmaallanne tänään töissä?”

Harvey nosti katseensa vuorolistasta kulmat rutussa ja vilkaisi konttitoimiston ikkunasta ulos, vaikka ei tietenkään nähnyt sen perusteella, ketä tänään oli kentällä töissä. Hän tiesi sen varmasti.
”On”, hän vastasi lyhyesti ja mietti pienen hetken, jota katui välittömästi, kun Petunia Dursley alkoi uudelleen puhua.

”Kyseessä on hätätilanne perheessä, enkä tavoittelisi häntä tällä tavoin, ellen kokisi, että se olisi ehdottoman välttämätöntä. Tiedän, että Dudley ei kanna matkapuhelintaan työaikana, hän on niin kunnollinen, enkä siis saa häntä muutoin kiinni. Pyydän, voisinko puhua hänelle, asialla on kiire.”

”Hetki”, Harvey murahti, laski luurin pöydälle ja lampsi ovelle. Työläiset olivat juuri tulleet lounaalta, joten Dursley oli vasta aloittelemassa hommaansa. Hän oli lähistöllä sekoittamassa laastia työtoverinsa kanssa. Harvey veti keuhkot täyteen ja vuosia valtavien työmaiden yli huutamiseen tottuneella äänellään kajautti: ”Dursley! Puhelu sinulle!”

Iso mies kääntyi ympäri ja kuuliaisesti laski laastisäkin maahan ja lähti marssimaan Harveyn luokse. Harvey katsoi Dursleyta kulmiensa alta, kun hän asteli muutamat portaat konttitoimiston ovelle ja sanoi alaiselleen: ”Hätätilanne kuulemma.” Dursley nyökkäsi ilmeettömänä.

”Haloo? Dudley täällä”, Dursley vastasi puhelimeen, eikä istunut alas työtuoliin. Mutta hän oli sen edessä, eikä Harvey voinut siis tehdä muuta kuin katsella häntä tai ulos ikkunasta ja odottaa, että puhelu olisi ohi. Harvey katseli Dursleyn kasvoja, joille kipusi perin kummastunut ilme ja hänen suunsa valui auki hitaasti.

”Mitä?” Dursley sanoi. Jotain sanottiin puhelun toisessa päässä ilmeisesti vastauksena kysymykseen ja Dursleyn kulmat lopettivat rypistelyn ja sen sijaan kohosivat otsalla korkealle. Hän hätkähti, tähyili ympärilleen ja löysi kuulakärkikynän, jolla kirjoitti jotain kämmeneensä.
”Selvä, kiitos”, hän sanoi ja sulki puhelimen. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan kämmentään ja kohotti sitten katseensa Harveyyn.

”Minun pitää soittaa yksi puhelu”, Dursley sanoi.
”Toinenkin?” Harvey sanoi.
”Niin, omalla puhelimellani tietenkin. Hätätilanne”, Dursley sanoi. Harvey mutristi huuliaan ja nyökkäsi mykkänä. Dursley lähti toimistolta kiireellä taukokonttiin, jossa oli myös työmiesten lokerikot. Harvey katseli vähän aikaa ovea ja sitten puhelinta, kunnes palasi istumaan vuorolistojen ääreen. Hän tarkisti, että Dursleyn vuoro kestäisi vielä kolmeen saakka, mutta he selviäisivät iltapäivän ilman yhtä työntekijää varmaankin. Hän voisi vaikka mennä itse kentälle. Pois puhelimen ääreltä.

”Pomo!” kuului jokusen minuutin kuluttua ulkoa ja sitten portaat kopisivat, kun joku juoksi ovelle, joka paukahti auki. ”Sori, Dursley lähti.” Se oli Pollen, joka oli sekoittanut laastia äsken Dursleyn kanssa. ”Hän sanoi, että perheessä on hätätilanne”, Pollen sanoi ja juuri silloin ulkoa kuuli viuhuvat renkaat, kun auto kaasutti lujaa työntekijöiden parkkipaikalta. Harvey nyökkäsi pari kertaa miettien.

”Vai niin”, hän sanoi.
”Me kyllä pärjäämme loppupäivän”, Pollen sanoi epäröiden.
”Höpsis”, Harvey sanoi ja nousi pystyyn. Pollen hieman perääntyi.
”Mutta jos se oli hätä -” hän aloitti ja Harvey keskeytti hänet.
”Totta kai se oli. Minä sijaistan häntä loppupäivän”, hän sanoi ja läimäytti kätensä innoissaan yhteen.

*

Palveltuaan jälleen yhtä hämmentynyttä vanhusta, joka luuli tulleensa Pyhään Mungoon, Della, kehotti seuraavaa asiakasta astumaan lähemmäs. Tämä mies näytti hyvin hermostuneelta. Kyllähän ne yleensä hieman olivat hermostuneita. Della ei itse pitäisi sauvansa ojentamisesta pois näkyviltään ja että siitä otettaisiin tietoja säilytettäväksi ministeriön pölyisiin arkistoihin. Hän tiesi hyvin, millaiset nuo arkistot olivat ja odotti vain päivää, kun maan suurin tietomurto tapahtuisi ja ministeriötä syytettäisiin siitä. Ja sitten he keksisivät aulan turvallisuusnoidan syntipukikseen. Mutta mitä voisi odottaa, jos Dellan saamat tiedot taikasauvoista ja niiden omistajista säilytettiin lipaston laatikossa siinä aulassa. Kaiken kansan nähtävillä. Noin kerran kuukaudessa, kun niitä ei enää mahtunut laatikostoon, ne vietiin aulan perällä olevaan luutakomeroon. Tai ainakin Della epäili sen olevan luutakomero. Siellä oli kamalasti hämähäkkejä, hyllyjä ja yksi tangoa hoilaava luuta.

”Hyvää päivää, pieni hetki”, Della sanoi niin ystävälliseen sävyyn kuin osasi. Merlin soikoon, hänen työkaverinsa Emmett ei jaksanut olla niin ystävällinen, kun vierailijat hermoilivat turvatarkastusta. Onni, että hän oli tänään vuorossa, koska hänen edessään oleva mies meni kauttaaltaan valkoiseksi, kun Della alkoi tökkiä häntä pimeänpaljastimellaan. Mies lakkasi ihan hengittämästä.
”Kaikki hyvin. Saisinko sauvanne seuraavaksi?” Della sanoi ja ojensi kättään. Mies vilkaisi siihen ja availi suutaan.

”Olen jästi”, hän sanoi käheästi. Dellan kulmat kohosivat ja hän jäätyi. Olikohan turvallisuusoppaassa joku katkelma, mitä piti tehdä, jos jästi pääsisi joskus ministeriön aulaan saakka? Oliko taikamaailma paljastunut jästeille? Oliko tämä pilaa?
”Öö”, Della sanoi.
”Nimeni on Dudley Dursley. Minulla on vain viesti Harry Potterilta Hermione Granger-Weasleylle taikaolentojen sääntö- ja valvontaosaston päällikölle”, mies sanoi tavaten viimeiset sanat kankeasti.
”Mitä?” Della sanoi.
”Pyydän, asialla on kiire. Harry Potter lähetti minut”, mies intti ja Della oli edelleen täysin jäässä. Tämä oli varmasti vitsi.

”Minä en -” hän aloitti hitaasti, mutta mies keskeytti hänet ennen kuin hän ehti jatkaa lausettaan, jonka loppua ei edes tiennyt.
”En tahdo mitään pahaa, olen vain viestinviejä ja nimeni on Dudley Dursley. Minulla on viesti ministeriön aurorilta Harry Potterilta taikaolentojen sääntö- ja valvontaosaston päällikölle Hermione Granger-Weasleylle. Kyseessä on hätätapaus. Pyydän, teidän tarvitsee vain välittää viesti. Minä odotan tuolla ulkona”, mies anoi. Della räpytti silmiään. Mies ei näyttänyt vaaralliselta. Tämä näytti hieman hassulta nyt, kun hän katsoi tätä tarkemmin. Miehellä oli päällään räikyvänoranssi takki, hänen kasvonsa olivat hiessä kuin hän olisi juossut ja hänen kengänkärjissään oli metalliset päällykset. Hän oli iso mies ja Della näki tämän takinkin läpi, että tämän hauiksilla saisi rikki paksuja puunrunkoja. Mutta hän ei näyttänyt ihmiseltä, joka alkaisi tuosta vain halkomaan puunrunkoja. Hän näytti siltä, että oli hädässä.

”Mikä se viesti on?” Della sanoi ja nappasi violetin muistilapun pöydän lipastosta, siitä, joka ei ollut täynnä identiteettivarkaille mieleistä arkaa materiaalia, ja sulkakynän.
”Putket”, Dudley Dursley sanoi.

*

Oveen iskeytyi kaksi kertaa luja ranne ja odottamatta vastausta sisäpuolelta, se paiskattiin auki. Viola vinkaisi.
”Hermione! Montako kertaa olen sanonut -” Kahlesalpa aloitti.
”Jästijunassa matkalla Lontoosta Istanbuliin on basiliski”, Hermione Granger-Weasley keskeytti hänet.

Violan silmät suurenivat. Hänen kätensä menivät tunnottomaksi ja hän tipautti käsistään Kahlesalvan allekirjoitettavaksi tuomansa paperit. Granger-Weasley huohotti, hän puristi pientä simpukkapuhelinta kädessään ja hänen hiuksissaan oli vesipisaroita kuin olisi juuri tullut ulkoa.
”Mitä?” Kahlesalpa kysyi. Violan ihoa alkoi pistellä suorastaan kivuliaasti. Hänestä tuntui, ettei tämä ollut hänen korvilleen sopivaa kuultavaa. Mutta hän ei uskaltanut liikkua Kahlesalvan selän takaa minnekään.

”Sain viestin Harrylta. Hän on jästijunassa, joka matkaa kohti Istanbulia. Junassa on basiliski ja se on kangistanut jo kaksi uhria. Jästit aikovat pysäyttää junan Budapestissä ja tyhjentää junan, koska eivät tiedä, minkä kanssa ovat tekemisissä. Niin ei saa käydä. Juna täytyy pitää liikkeessä. Jos basiliski pääsee vapaaksi Budapestin kaltaiseen miljoonakaupunkiin, tuhot olisivat katastrofaaliset”, Hermione Granger-Weasley selitti pikavauhtia ja Viola hengästyi pelkästä kuuntelemisesta. Basiliski, basiliski junassa, jästijunassa, matkalla valtavaan eurooppalaiseen kaupunkiin. Kaksi uhria.

Viola vilkaisi Kahlesalpaan, jonka suu oli jäänyt auki, mutta hän selvästi mietti jo, mitä tehdä.
”Harrylla on käytössään puhelin nyt, mutta ei taikaväen kommunikointikeinoja. Hänellä oli vaikeuksia saada jopa minuun yhteys”, Granger-Weasley sanoi ja läimäytti ohuen pergamenttipalan pöydälle. ”Tällä saatte häneen yhteyden, mutta voin toimia välikätenä, koska tiedän, että ministeriössä, eikä teillä, ole puhelinta käytössä.” Lapussa oli puhelinnumero.

Kahlesalpa näytti hetken nololta, mutta sitten ravisti päätään. Violan aivoissa napsahti ja hän ymmärsi, miksi Granger-Weasley oli tullut suoraan taikaministerin luokse. Juuri kun Kahlesalpa kääntyi Violaan päin, hän kaivoi tiedon muististaan.
”Pääministeri on matkalla Kiovaan tapaamiseen”, Viola sanoi ja vilkaisi taikaministerin toimiston kelloa, joka näytti varttia vaille yhtä. ”Hänen koneensa laskeutuu kahdeksan minuutin päästä. Lentokentällä ei ole sopivaa hormia, mutta yhdentoista minuutin matkan päässä kentästä on hotelli, jonka sviitissä on toimiva takka.” Viola huohotti ja Kahlesalpa nyökkäsi tyytyväisenä. Kun Viola käänsi katseensa Granger-Weasleyyn, tämä katseli häntä aivan haltioissaan. Viola punastui heleästi.

”Uusi erityisavustajani, Viola Porteus”, Kahlesalpa selitti nopeasti. ”Selvä, se tekee parisenkymmentä minuuttia. Ja sitten kestää varmasti vielä, että tieto päätyy junaan saakka”, Kahlesalpa sanoi Granger-Weasleylle.
”Kerron Harrylle”, hän nyökkäsi ja katsoi Violaan ja nyökkäsi tälle myös. Sitten Granger-Weasley pyörähti kannoillaan, painui ulos ja läväytti oven perässään kiinni.
”Selvä, hanki minulle kaikki tiedot siitä junasta ja matkustajista”, Kahlesalpa sanoi Violalle, joka oli alkanut poimia tiputtamiaan papereita lattialta.

”Kyllä, heti”, Viola nyökkäsi terävästi ja päätti sitten kokeilla. ”Ja josko nyt harkitsisitte oikeasti ehdotustani hankkia puhelinyhteys ministeriöön hätätilanteita varten?”
Kahlesalpa hymyili hänelle toinen suupieli koholla. ”Varmasti”, hän sanoi.

*

Koko hytti sai kuin sähköiskun, kun puhelin jälleen soi. Harry syöksyi sen luokse ja vastasi kiihkeästi.
”Hermione?” hän kysyi hengitys lähes salpaantuen. Ember, Victor ja Cedric katsoivat häntä kuin olisivat basiliskin kangistettuja uhreja.
”Sain Kahlesalvan kiinni. Hän tapaa pääministerin noin viidentoista minuutin kuluttua. Siitä kestää vielä hetki, että tieto saavuttaa junan”, Hermione sanoi välittämättä jäädä tervehtimään. Harry huokaisi helpotuksesta.

”Kiitos, Hermione, kiitos”, Harry sanoi ja näytti peukkua muille hytissä oleville.
”Dudley käskee sanoa, että sinun pitää hankkia oma puhelin ja tallettaa siihen hänen numeronsa”, Hermione lisäsi vielä ja Harry kuuli puhetta taustalta sekä sadepisaroita. He seisoivat ulkona.
”Teen sen varmasti”, Harry sanoi. ”Kiitä häntäkin vielä. Taikamaailma olisi pulassa ilman häntä. Samoin kuin nämä jästit.”
”Kyllä, olet oikea sankari, Dudley”, Hermione sanoi ja pienen tauon jälkeen jatkoi: ”Hän sanoo, että soita muulloinkin kun maailma on vaarassa.”
”Varmasti”, Harry sanoi.

”Nyt vain odottelemme”, hän sanoi suljettuaan puhelimen. Muut huokaisivat yhteen ääneen helpotuksesta, Victor pudottautui sohvalle raajat levällään ja Cedric romahti lysyyn sängylle. Harryn jalkoja alkoi pistellä, kun hän lakkasi jännittämästä niitä ja hän hoippui Cedricin viereen sängylle ja heittäytyi lopulta raskaasti peitteille selälleen viskaten kädet päänsä yläpuolelle. Cedric kumartui häntä lähemmäs.

”Onnistuit. Nyt kaikki selviää kyllä”, Cedric sanoi lohdullisesti ja hipaisi Harryn kylkeä. Harry olisi kaivannut tältä ihanaa halausta, jossa Cedric oli todella loistava, mutta Emberin ja Victorin seurassa se tuntui liian intiimiltä.
”Me onnistuimme”, Harry sanoi viitaten Emberin puhelimeen.
”No, me sitten”, Cedric sanoi.
”Ja meidän pitää löytää basiliski vielä”, Harry sanoi.
”Löydämme kyllä”, Cedric sanoi.

”Miten ihmeessä se on vain kangistanut ihmisiä?” Harry nousi istumaan takaisin osoittaen sanansa kaikille hytissä.
”Niinhän se teki silloin Tylypahkassakin”, Cedric sanoi.
”Se olikin älytön sattumusten summa”, Harry sanoi.
”Ehkä nytkin on käynyt älytön sattumusten summa”, Victor sanoi. ”Ketkä ne kangistuneet olivatkaan?”
”Kokki ja konnarin alainen”, Cedric kertoi. ”Emme tiedä, milloin heidät on kangistettu. Konduktööri ei ollut kauhean yhteistyöhaluinen aiemmin.”

”Mutta jos molemmat uhrit ovat työntekijöitä, voisi olettaa, että basiliski on junan ensimmäisissä vaunuissa piilossa”, Ember ehdotti ja Harry nytkäytti päätään.
”Todennäköisesti. Keittiössä on paljon kattiloita, joista kokki on ainakin voinut nähdä heijastuksen basiliskin silmistä”, hän kertoi päätelmästään.
”Sanoitko, että Tylypahkassakin kävi niin? Mitä tarkoitat?” Victor kysyi Cedriciltä ja Ember henkäisi.
”Oliko se totta, että siellä oli basiliski? Luulin, että se oli pelkkä perätön huhu!” hän sanoi silmät kirkastuen ja rykäisi sitten. ”Anteeksi.”

”Ei se mitään, kaikki selvisivät lopulta hengissä”, Harry huiskautti kättään ilmassa ja katsoi Emberiä ja Victoria kysyvästi. ”Ettekö te käyneet Tylypahkaa?” hän kysyi.
”Olen kotoisin Ranskasta ja kävin Beuxbatonsia”, Victor kertoi.
”Ja isäni lähetti minut Beuxbatonsiin, koska hänen vanhempansa ovat kotoisin Ranskasta ja hän halusi minun oppivan siten kielen kunnolla ja käyvän samaa koulua kuin isovanhempani”, Ember sen sijaan kertoi.
”Ai”, Harry sanoi. ”No, ei, se ei ole perätön huhu. Kun olin toisella, Tylypahkassa liikkui basiliski ja se kangisti neljä uhria, viisi, jos lasketaan haamu.” Emberin silmät suurenivat. ”Sain sen päiviltä lopulta ja kangistuneet parannettiin.”
”Vau”, Ember sanoi. Hän pidätteli sanatulvaa, sen verran paljon hän ilveili suullaan, mutta ennen kuin hän ehti muodostaa yhtäkään kysymystä, kaiuttimista kuului helähdys. Harry ponnahti seisomaan sängyltä.

”Arvoisat matkustajat. Ilmoitan muutoksesta aiempaa tietoon. Juna ei tule pysähtymään Budapestissä lainkaan, vaan matkustamme suoraan Istanbuliin. Emme pysähdy asemalle Budapestissä myöskään, joten valitettavasti hotellimajoitus siellä on peruttu. Pyydän anteeksi häiriötä.”

Harry ei odotellut. Hän juoksi ulos hytistä ja lähti harppomaan vauhdikkaasti kohti varastovaunua. Askelista hän päätteli, että Cedric, Ember ja Victor seurasivat häntä. Baarivaunussa oli jälleen hälinä päällä, kun matkustajat ihmettelivät uusia uutisia. Ravintolavaunu oli täysin valmis lounasta varten. Harry käveli sen läpi, avasi ovet keittiöön, eikä häntä estelty, kun hän meni suoraan varastovaunuun. Sen perällä pienessä toimistohytissä istui puhelimen äärellä vapiseva ja hikoileva, tuttu konduktööri. Kun Harry seisahtui avoimen oven eteen, konduktööri jähmettyi ja alkoi vetää syviä henkäyksiä. Harry tunsi kolmen hahmon seisahtuvan selkänsä taakse.

”No niin, aloitetaanpa alusta”, Harry sanoi.

2, Pukuhuone

Draco Malfoy hymyili tavallista omahyväistä hymyään. Ron tuhahti.

”Voit sulkea suusi Malfoy. Kukaan ei kysynyt mielipidettäsi mihinkään.”

”Puhuin Potterille en sinulle Weasley.” Draco loi halveksuvan katseen Ronin suuntaan. Ennenkuin Ron ehti vastata Harry kiirehti sanomaan:

”Lähdetään.”

Ron näytti vastahakoiselta mutta nyökkäsi. Draco risti käsivartensa huvittuneena.

”Nähdään seuraavassa huispausottelussa kun Rohkelikko häviää Luihuiselle!” Draco huusi Harryn ja Ronin perään joiden selät loittonivat hänestä.

Myöhemmin Draco palasi Luihuisen oleskeluhuoneeseen, jossa häntä odottivat Blaise, Pansy ja etunenässä Astoria. Astoria ja Draco olivat tunteneet toisensa aina. Heidän perheensä olivat samanlaisia. Ylpeitä, vanhoista puhdasverisistä velhosuvuista. Astorian sisar Daphne kävi Dracon tavoin viimeistä vuottaan Tylypahkassa kun taas Astoria viidettä vuottaan. Nyt Draco oli kuitenkin ymmärtänyt ettei hän ollut tuntenut Astoriaa lainkaan. Astoria ei ollut samaa mieltä puhdasverisyyden tärkeydestä saatika puhdasveristen velhojen-, ja noitien paremmuudesta kuin kummankin heidän perheensä. Ja hän oli opettanut sen Dracolle. Draco oli tehnyt parhaansa oppiakseen.

”Mihin sinä oikein jäit?” Astoria oli ihmeissään.

He olivat ystäviä. Ja välillä he olivat muutakin. Mutta ei Draco aikonut Astorian kanssa naimisiin mennä.

”Ei sen ole väliä.” Draco istui ja Astoria istui hänen viereensä.

Eikä Astoria ollut ainoa. Ja Astoria tiesi sen.

Draco ei kaivannut mitään suurempaa. Hänellä oli aikaa. Eihän hän ei ollut vielä edes käynyt viimeistä vuottaan Tylypahkassa.

”Tuletko katsomaan Luihuinen vastaan Korpinkynsi-”

”Tulen.” Astoria hymyili. Draco nyökkäsi.

Hänen ajatuksensa olivat jo seuraavassa viikonlopussa kun Luihuinen pelaisi Korpinkynttä vastaan. Se oli hänen ensimmäinen huispausottelunsa Luihuisen kapteenina. Onneksi se ei ollut Rohkelikkoa vastaan. Draco ei voinut keksiä mitään kamalampaa kuinka jos Luihuisen huispausjoukkue Draco kapteeninaan häviäisi ensimmäisen ottelunsa Rohkelikolle.

Kun viimein Luihuinen pelasi Korpinkynttä vastaan, Draco näki jo kentälle tullessaan Harryn istumassa Ronin ja Hermionen sekä muiden Rohkelikkojen kanssa. Mielessään Draco palasi siihen mitä oli aiemmin pukuhuoneessa sanonut:

”Kuunnelkaa. Tämä on Luihuisen vuoden ensimmäinen huispausottelu. Mitä se siis tarkoittaa? Häviäminen ei ole vaihtoehto. Tänään voitamme Korpinkynnen, Puuskupuhin voitamme helposti ja emme lopeta ennenkuin olemme voittaneet Rohkelikon!”

Draco oli tarkoittanut joka sanaa. Hän ei lepäisi eikä lepäisi Luihuisen huispausjoukkuekaan ennenkuin he olisivat voittaneet Rohkelikon.

”Korpinkynnen ja Luihisen vuoden ensimmäisen huispausottelun voittaa Luihuinen Draco Malfoyn napattua siepin!” Kaikui koko Tylypahkan yli.

Luihuiset nousivat seisomaan huutaen ja monet heistä tulivat onnittelemaan ja taputtamaan Dracoa olalle. Draco oli vaivoin päässyt takaisin pukuhuoneisiin muiden jälkeen.

”Nähdään illallisella Malfoy!”

Draco oli jäänyt yksin. Se ei haitannut vaan vihdoin hän pystyi ajattelemaan selkeästi. Hän kertasi mielessään ottelua eikä huomannut kuinka pukuhuoneen ovi avautui.

”Missä he kaikki ovat?” Ääni ovelta ihmetteli ja nyt Draco kuuli askelia. Hän katsoi ovelle takaisin pukuhuoneeseen vaivautumatta tarttumaan pyyhkeeseen ja huomasi yhtäkkiä katsovansa suoraan Harry Potterin paniikinsekaista pelkoa täynnä oleviin vihreisiin silmiin.

Kumpikaan heistä ei sanonut mitään kunnes Draco nauroi huvittuneena:

”Mitä sinä täällä teet Potter?”

Ygritte, kiitos paljon palautteesta ja jatkoa on luvassa 

Kiitos ihanasta ja pohdiskelevasta kommentistasi, Ygritte! Tulipa hyvä mieli sen lukemisesta, ja oli ilo kuulla, että se resonoi sinulle noin kauniisti ja syvällisesti.