Iltaa Vaihdokkaista!

Oi että, olen aina ihan heikkona kaikenlaisiin ekoihin kertoihin ihmissuhteessa, olipa kyse sitten mistä tahansa. Tunteiden tunnustaminen on usein tosi kutkuttavaa luettavaa, ja niin tässäkin tapauksessa! On sympaattista, miten se tapahtuu vähän niin kuin vahingossa, huolettoman jutustelun ja huolimattoman ilmauksen seurauksena. Minulle tulee tästä tarinasta sellainen fiilis, että kumpikaan ei olisi ehkä muuten vielä tunnustanut tunteitaan toista kohtaan, mutta kumpikin kuitenkin on tavallaan valmis siihen nyt kun se tapahtui - ja se on ihanaa. ♡

Onneksi linkkasit tuon kuutamojutun! Olen varmaan joskus siitä kuullut, mutta sittemmin autuaasti unohtanut, ja olikin hauskaa käydä lukaisemassa tuo artikkeli. On jotenkin kovin sympaattista, että romanttisille tunteille on tuollainen vakiintunut kiertoilmaus. Riskialtistakin se tosin voi olla, kuten tässä Kojirou ei edes tule ajatelleeksi sanomansa vaihtoehtoista merkitystä! Voin melkein itsekin tuntea kuumotuksen omilla kasvoillani sitä mukaa, kun Kojirou tajuaa asian. Herkullisintahan tässä on tietysti se, että molemmilla on kuin onkin romanttisia tunteita! Tai erityisiä tunteita, miksi niitä sitten haluaakaan kutsua. Tämä on minusta todella kypsästi ja kauniisti ajateltu:

Kuutamo oli kaunis, ja Kaoru oli hänelle todella rakas ja tärkeä, paljon enemmän kuin kuka tahansa ystävä. Kyllä sitä varmasti pystyi kutsumaan myös romanttiseksi rakkaudeksi, vaikka he vielä nuoria olivatkin, tai sitten se oli jotain muuta niin erityistä, ettei sille ollut edes omaa nimeä.

Tässä ajatuskulussa tavallaan näkyy myös nuoruus, mutta samalla avarakatseisuus ja avoimuus, jota tietynlainen kokemattomuus voi edesauttaakin. Minusta on hienoa, ettei Kojirou vaikuta kokevan minkäänlaista pakkoa määritellä rakkauden lajia tarkemmin tai lyödä sille mitään leimaa. Hän tietää, että Kaoru on hänelle aivan erityinen, ja se riittää.

Kaorun punastelu, takeltelu ja vaikeilu on niin hellyttävää. Kenties hän on miettinyt omia tunteitaan jo pidempään tietämättä oikein, miten toimia, siinä missä Kojiroulla taas on ehkä ollut jollakin tapaa rennompi go with the flow -suhtautuminen. Ihanaa joka tapauksessa, että Kaorukin on samalla sivulla ja saa sanoitettua tunteensa omalta osaltaan. Ei sen tarvitsekaan olla suora vastaus kysymykseen, kunhan toinen vain tietää, ja nyt molemmat vaikuttavat tietävän. ♡

Rupesin miettimään, miten ihanaa on, että tämä kaikki tapahtuu kesälomalla, kun on aikaa ja vaikka mitä mahdollisuuksia. Toivottavasti he saavat vielä nähdä tähdenlentojakin! Ja vaikka eivät saisikaan, ainakin he voivat viettää kallisarvoista yhteistä aikaa yrittäessään niitä bongailla. Minulle tuli muuten heti tuosta alusta mieleen sellainen ajatus, että ehkä Kaoru ei ollut pettynyt pelkästään tähdenlentojen puutteen takia, vaan pettymystä korosti se, että vieressä olisi ollut erityinen ihminen, jonka kanssa tähdenlentojen katselu olisi varmaan ollut entistäkin taianomaisempaa. Vaikka onhan se pettymys varmasti muutenkin kova, jos on kiinnostunut avaruudesta ja toivonut näkevänsä jotain, kun kerran piti olla siihen otollinen tilaisuus!

Kiitoksia tästä suloisesta tarinasta, pidin kovin! -Walle

Odo: Pakko myöntää, et olin vähän pettynyt ja surullinen, kun et tähän ollut mitään kommenttia jättänyt :< mutta kiva että nyt sitten viimein kommis vähän patisteli niin tekemään! 😅 Parempi myöhään kuin ei milloinkaan tai jotain.

Voi että, kyllä sun täytyy saada luettua sarja loppuun! Mäkin olen tänä vuonna pitkästä aikaa taas palaillut sen pariin, niin mangana kuin animenakin, ja oon samaa mieltä siitä, että on se kyllä hieno fandom ♥ Tää fici osin lainailee aika suoraankin canonia, sillä alkuasetelma ja Rinin vierailut ovat suoraan siitä (ja niin on myös Sesshoumarun vuorosanat sekä se, että Rinin hymy aiheutti jotain hänen sisimmässään). Joskaan tuota viimeistä vierailua ei sarjassa tapahtunut, se on tämän ficin omaa settiä

Toki, myönnän, etten muista mitä yokait syö. Ihmettelin, mitähän Sesshomaru yleensä popsii, kun sen olen unohtanut canonista kokonaan. Hauskaa, että kala kuitenkin "maistui" hymyn toivossa. ♥ Ällöttäisi tosin itseäkin popsia niljakasta, raakaa kalaa.

Sitä ei ole koskaan suoraan kerrottu, mitä Sesshoumaru tai ylipäätään youkait söisi. Shippoulle ainakin maistuu samat pöperöt kuin ihmisystävilleen, ja jotenkin luulis että kettu- ja koirayoukaiden ruokavaliot ei kauheasti eroaisi... Jonkin verran on vihjattu siihen, että Sesshoumaru söisi ihmisiä (ja vissiin esim. Kouga ja muut susiyoukait tosiaan syövät ihmisiä), mutta tiedä sitä. Periaatteessa varmaan mikä vain liha kävisi, mut eihän nyt hienohelma Sesshy mitää sisiliskoja ja raakaa kalaa halua (Paitsi sitten kun haluaa nähdä Rinin hymyn uudestaan ) Ja siis itse veikkaan, että Sesshoumaru voisi kyllä syödä samaa ruokaa kuin ihmisetkin, mutta koska hän on ylpeä daiyoukai, hän haluaa tehdä selvän eron itsensä ja ihmisten välillä, ja ehkä vain sanoo, ettei syö samaa ruokaa.
Oon samaa mieltä tosta raa'asta kalasta, eipä maittaisi itsellenikään, yök. Mutta niin vain Sesshoumaru tekee uhrauksia hymyn saadakseen

Siellä oli kyllä muitakin kiinnostavia Inuyasha-ficcejä, joten ehkä tapaamme vielä niiden merkeissä!

Oooo, no siis, en yhtään panis pahakseni, jos päädyt niitäkin lukemaan ja kommentoimaankin... ♥ Pitäisi itsekin kirjoittaa tästä sarjasta lisää, varsinkin, kun mulla sattuis paria ideaa olemaan! (Ja juurikin Rinistä ja Sesshoumarusta.) Saas nähdä, missä vaiheessa maltan alkaa niitä työstämään.

Kiitoksia kommentistasi ♥

Olipas tässä tekstissä ihanan rauhallinen, rento ja kiireetön tunnelma, just sitä mitä kaipasinkin juuri nyt (palasin hetki sitten kotiin Desuconista, ja sen hulinan jälkeen haluaa vähän hiljentyä ja rauhoittua). Tässä oltiin kyllä niin suomalaisen kesän idyllin ytimessä kuin vain voi olla, ja ai että kun tykkäsin ♥ Pystyin niin hyvin kuvittelemaan kaiken, miltä kaikki paikat näyttää jne.

”Mä aina unohdan, miten kivaa täällä on”, Karri sanoi soutaessaan. ”Tai, enhän mä tätä kovin kauan jaksa, kun olen niin tottunut isompiin mestoihin, mutta välillä.”

Tätä mä kyllä fiilaan vahvasti! Aina välillä on kiva viettää tovi maalaisidyllissä ja luonnon helmassa, mutta kun itsekin olen ihan syntyjäni Helsingistä, lopulta aina alkaa kaivata kaupunkia ja kotia. Mut sama se on varmaan toisin päin, tai melkein minkä tahansa muun matkustelun suhteen. Kyllä koti on aina koti ♥

”Ei. Oon oikeastaan jo kurkkuani täynnä tätä vitun landea. Viehätys karisti viimeisetkin rippeet jo pari päivää sitten. Stadiinhan mä kuulun ja sä myös.”

Ja sit ku on kiintiö täyttynyt ja tietty raja ylitetty niin fiilikset ovat just tätä XD Et voi vittu jo riittää, päästäkää jo takaisin kotikulmille.

Matiaksen ja Karrin välistä vuorovaikutusta oli hauska lukea, siinä oli sopivassa tasapainossa lempeää lämpöä ja särmää Mä niin tykkään siitä, kun hahmot kaikella rakkaudella vähän naljailevat toisilleen ja härnäävät. Leikkisää menoa eikä myöskään jää yhtään epäselväksi, että hahmot tykkäävät tosi paljon toisistaan! Karrin pappakin vaikutti tosi mukavalta ja sympaattiselta tyypiltä, just semmoselta huippuisoisältä :3 Mieltäni lämmitti myös, miten Matiaskin luontevasti kutsuu häntä papaksi ja on päässyt vähän sellaiseen kunnialapsenlapsen rooliin! Sen myötä on Matiaksellakin varmasti ollut vain entistäkin mukavampaa.

Munkin alkoi tätä lukiessa tehdä mieli lettuja ja tuoreita marjoja niiden kanssa. Ai että... No, sellaisia mulla ei nyt tähän hätään ole saatavilla (eivätkä varmaankaan olisi niin hyviä kuin Karrin papan tekemät 😅), mutta aina voi haaveilla!

Kiitos tästä ihanasta kesäisestä tarinasta!

Olipa tässä tuore ja ainakin itselleni ihan uudenlainen näkökulma Alicen hahmoon ja hänen mielensä sisäiseen ristiriitaan. En ole lukenut Alicen hahmosta ylipäätäänkään kovin paljon, ja jotenkin tosi helposti hänet ajattelen Lilyn kanssa läheisiin väleihin, mutta enpä ole tullut koskaan ajatelleeksi tällaista mahdollisuutta. Mutta siis aivan hyvinhän näin olisi voinut olla, ja tästä näkökulmasta aika helppokin ymmärtää, että (ainakin canonin perusteella) Alice päätyi perustamaan perheen Frankin kanssa, vaikka suhde Lilyn kanssa tarjosikin ehkä eri lailla intohimoa. Tämä herätti tosi paljon ajatuksia ja mielenkiintoa sitä kohtaan, millaisia hahmojen suhteet olisivat voineet olla tällaisessa todellisuudessa. Olisipa kiva lukea näistä hahmoista useamminkin ficcejä.

Samaistuttava ja kaunis teksti erosta ja/tai menetyksestä. Erityisesti pidin tämän toiveikkaasta näkökulmasta loppua kohden. Tärkeintä jonkun rakastamisessa on nimenomaan se, mitä suhde on itselle antanut (niin hyvässä kuin pahassakin) eikä ne asiat katoa, vaikka se ihmissuhde loppuu.

Kiitos hienosta tekstistä!