Kosmik, ymmärrän täysin hitaan lämpenemisen Lestatille, hän oli hyvin vahvasti mun shitlistillä kakkoskauden loppuun asti ja sittemmin uudelleenkatselukerroilla oon kyllä ollut ihan fani. Kolmoskausi taas avasi niin upeasti kaiken mitä oli aiemminkin vihjailtu. Samaan aikaan aivan hervoton ja tosi traaginen hahmo. Kukapa voisi olla rakastamatta The Cuntessaa

Mut joo toi kohtaus ah! Se on todella upea. Ja niin karkkia shipperin silmille. Koska kyllähän siis Louis ja Lestat vaan kuuluu yhteen 🫶🏻

Repivintä on ehkä se, että molemmat oikeasti haluaa olla yhdessä, mutta heillä on liikaa historiaa ja pahaa verta välissä

Noku täääää niinpä! Nää on kaksi hahmoa jotka tarttisi ihan tosi paljon yksilö- ja pariterapiaa, mutta kasvukaaren näkeminen oli musta tosi lämmittävää. Varsinkin pari vikaa jaksoa kolmoskaudella antoi toivoa että näiden kahden välillä voisi olla jotain, gasp, terveellistäkin. Hands touch 🫶🏻🫶🏻

Lukittu arkku toimii myös hienona symbolina tekstissä näiden kahden väliselle rakkaudelle.

Mahtia että tää lähestymistapa tähän tropeen toimi! Mä vähän mietin että materialisoituuko mun ajatus kunnolla tekstiksi, että onko tää vaan ihan tosi vaikeasti tavoitettavaa logiikkaa missä ei ole mitään logiikkaa, mutta olin tosi iloinen tästä nostosta ❤️ Ja kiva kans kuulla että tuo näkökulmasta toiseen vuorottelu toimi!

Mua ei ollenkaan haittaisi, jos kirjoittaisit lisää Louis/Lestatia.  Pitäisi kai perehtyä myös Armand/Daniel-paritukseen, mutta toistaiseksi haluan fiilistellä Louis/Lestatia (ihan vaan sen hemmetin hienon laulukohtauksen takia X))

Ehkä vielä joskus uudelleenkin inspaa! Mua ei ole niinkään inspannut kirjoittaa tästä parista vaikka heitä shippaankin kun tuntuu että canon tarjoilee kaiken herkun suoraan kultaisella tarjottimella eikä jää mitään itse täytettävää, mutta onhan tämä siis ihana paritus. Mitä taas Armandanieliin tutustumiseen tulee, niin ehdottomasti pitäisi! Suosittelen mitä lämpimimmin siitä hullaantumista seuraavaksi

Kiitos iltaa ilahduttaneesta kommentista! ❤️

Hihii, sain vasta tällä viikolla katsottua Veren vangit tv-sarjan loppuun, niin tähän oli helppo tarttua. Rehellisesti sanottuna lämpenin Lestatille vasta 3. kauden lopulla. Se kohtaus, jossa Lestat laulaa Louisille oli mielestäni sarjan emotionaalisesti upein kohtaus. Mun oli katsottava se kahteen kertaan kesken jakson, kun se oli niin vangitseva. En nyt sanoisi vieläkään olevani mikään Lestat-fani, mutta ymmärrän häntä hahmona himpun paremmin nyt, kun olen sarjan kokonaisuudessaan katsonut. :') Tuli myös hinku perehtyä, mitä tarjontaa finistä löytyy tälle paritukselle ja tämä osui sopivasti eteen uusista viesteistä, joten päätin tähän tarttua! ❤️

There was only one bed -trooppi on kutkutteleva ja mielestäni tässä se oli toteutettu virkistävän erilaisesta näkökulmasta. Odotin troopin nähdessäni jotain vähän muuta, mutta tällainen angstinen lähestymistapa oli musertavan ihana. Tässä oli jännästi kirjoitettu molempien näkökulmaa vuorotellen ja se sopi aiheeseen, vaikka joskus useampi näkökulma tekstissä voi kompastua sekavuuteen. Tässä se oli luontevaa, vähän niin kuin tunteiden pallottelua hahmosta toiseen. Repivintä on ehkä se, että molemmat oikeasti haluaa olla yhdessä, mutta heillä on liikaa historiaa ja pahaa verta välissä, jotta Louis pystyisi päästämään Lestatin viereensä arkkuun. Lukittu arkku toimii myös hienona symbolina tekstissä näiden kahden väliselle rakkaudelle.

Eikä Louis halunnut antautua Lestatille, tiesi että tuumankin verran kannen raottaminen riittäisi siihen että Lestat kampeaisi hänen rintansa auki ja kiipeäisi takaisin hänen sydämeensä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään.

Tämä oli kohta, jota pysähdyin makustelemaan, kun tämä tiivisti tekstin ydinajatuksen todella kauniisti. ❤️

Mua ei ollenkaan haittaisi, jos kirjoittaisit lisää Louis/Lestatia. Pitäisi kai perehtyä myös Armand/Daniel-paritukseen, mutta toistaiseksi haluan fiilistellä Louis/Lestatia (ihan vaan sen hemmetin hienon laulukohtauksen takia X)).

Kiitokset tästä tekstistä! ^^

Nimi: On vain yksi
Ikäraja: S
Fandom: Veren vangit (TV)
Paritus: Lestat de Lioncourt/Louis de Pointe du Lac
Genre: angst, ficlet
A/N: Oon kirjoittanut ihan kaiken energiani edestä uutta Armandanielia kuten kunnon pikku shipperin kuuluu, mutta sitten sain Tropes-haasteesta there was only one bed -tropen ja tuskailin sitä aikani kunnes mulla iski akuutti ficlet-inspis ja sitten kävikin niin että tuli sitä angstista Loustatia mitä oon vähän epätosissani sanonut vielä joskus kirjoittavani. Koska tässä fandomissa nukutaan arkuissa niin trope on tietysti there was only one coffin ja muutenkin otin ehkä vapauksia tulkinnassa mutta… kukaan ei kieltänyt ja olisi ehkä kannattanut. Tässä on myös vaikutteita riipaisevan ihanasta kolmoskauden kappaleesta The Loneliness, johon viitataan epäsuorasti ja joka ehdottomasti kannattaa kuunnella ihan vaan oman hyvinvointinsa kannalta koska se on hyvä. Mitään tämä ei kuitenkaan spoilaa.


*


“Louis, Louis”, Lestat toisteli kuin rukousta ja heijasi itseään lattialla suljetun arkun vieressä. “Louis, ole armollinen, mon cher.” Lestat tiesi anelunsa kaikuvan tyhjiöön, Louisin jättäneen hänet palamaan yksin ulkopuolelle. “Louis, älä tee minulle näin. Louis, Louis, vastaa.”

Louis piehtaroi vihassaan. Se tärisytti hänen jalkojaan, sekoitti hänen ajatustensa kulun hullun hakkaavalla katkeruuden toistolla, sai hänen kätensä puristumaan nyrkkiin niin että kämmeniin painuvista puolikuista vuosi verta ranteisiin, sormenpäihin, flanellin hihansuihin, kaikkialle. Vain Lestat sai hänet todella tuntemaan. Vihaa, rakkautta, mitä tahansa, vain Lestat tarjosi muuta kuin turtaa tyhjyyttä johon hän niin kovasti halusi toisen tuomita ja tekemällä niin rankaista itseään yhtä paljon.

Kaiketi hän oli ansainnut sen, Lestat ajatteli, kaiken sen sielua syövän yksinäisyyden ja katkeran lopun auringon poltteessa johon Louisin torjunta hänet työntäisi. Kunpa hän vaan tietäisi miten raottaa rakkauden kantta edes hienoisesti, saada edes pieni toivonpilkahdus ennen roihuavia liekkejä. Mutta heidän arkkunsa olivat aina olleet sisältä lukittavia.

Eikä Louis halunnut antautua Lestatille, tiesi että tuumankin verran kannen raottaminen riittäisi siihen että Lestat kampeaisi hänen rintansa auki ja kiipeäisi takaisin hänen sydämeensä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Ehkei hän ollutkaan. Ja ehkä se olikin Louisin ongelmien ydin, tai ainakin yksi niistä, yksi joka oli ratkaistavissa pelkällä tahdonvoimalla. Älä päästä häntä sisään, Louis toisti itselleen, nukahda yksin aamun koittaessa äläkä päästä häntä sisään, nouse yksin auringon laskiessa äläkä ajattele häntä, hän on sinulle tuhkaa tuulessa.

Claudia oli sanonut Lestatin rakkauden olevan ahdas laatikko johon hän lukitsi Louisin, mutta hakatessaan Louisin muureja Lestat tiesi että roolit olivat vaihtuneet, Louisin rakkaus oli käpertynyt lukon taakse pois Lestatin ulottuvilta. Hän janosi sitä kipeämmin kuin verta, tarvitsi sitä elääkseen enemmän kuin ihmiset happea ja erityisesti tällä epätoivon hetkellään enemmän kuin mitään muuta koskaan eläessään. Jotta voisi ylipäätään elää. “Louis, Louis, Louis”, hän mutisi itsekseen toivoen, että se jollain ihmeen kaupalla kantautuisi seinämien sisälle.

Louis ei halunnut ajatella antaneensa periksi, avanneensa sen mikä oli päättäväisyydellä lukittu, eikä Lestat halunnut enää itsensä lattialta nostettuaan ja veriset kyyneleet poskilta kuivattuaan myöntää anelleensa ei-kenenkään-kuullen Louista päästämään hänet takaisin elämäänsä. Molemmat kuitenkin tiesivät, ettei sillä ollut totuuden ja toistensa edessä merkitystä, että lopulta he tapasivat aina puolivälissä. Elämä oli kuin ainokainen arkku eikä kumpikaan halunnut palaa yksin.


*


A/N2: Tämä trope on niin moneen kertaan nähty (ja onhan se toki syystäkin klassikkojen klassikko ja varsin nannaa), että mua houkutteli ajatus lähteä lähestymään sitä metaforan tasolla. Erityisesti Lestatin hylätyksi tulemisen pelko inspiroi tähän näkökulmaan, se on musta mielenkiintoinen vaikkakin traaginen aihe pohdiskella. Olisi ollut loogista kirjoittaa siitä ykköskauden canonista kohtauksesta/ajanjaksosta kun tällä parivaljakolla aluksi oli oikeasti vain yksi arkku, mutta mä en tee loogisia asioita.

15.11.2026 asti on aikaa ilmoittautua tonttuapulaiseksi Finin joulukalenteriin!

Luku 5 – Pois päiväjärjestyksestä

Kolme päivää oli kulunut. Cantin oli selittänyt suunnitelmansa Eerikalle ja nainen oli luvannut tulla avuksi pienen empimisen jälkeen haluten olla tytön tukena. Cantin oli käskenyt tuomaan tytön laboratorioonsa työhuoneen sijasta.

Odottaessaan hän tarkisti vielä kerran pöydälle järjestelemänsä asiakirjat ja työvälineet. Eerika seisoi selkä huoneeseen päin katsellen ikkunasta ulos. Jännittyneet hartiat kertoivat naisen epämukavasta olosta.

Ovelle koputettiin ja vartija päästi tytön huoneeseen. Hän astui kynnyksen yli tyhjin käsin, ilman minkäänlaista matkanyyttiä tai henkilökohtaisia tavaroita, ja pysähtyi aivan oven tuntumaan. Hänen hartiansa olivat painuneet kasaan ja katse pysytteli tiukasti lankkulattiassa. Eerikakin kääntyi kuullessaan oven käyvän.

Cantin kiersi pitkän työpöydän etupuolelle ja siristi silmiään. Ei ollut mitään syytä pitkittää tilannetta. Mitä nopeammin viralliset osuudet olisivat takana, sitä nopeammin hän pääsisi palaamaan omien töidensä pariin.

"Tule lähemmäs, 'ald."

Tyttö totteli viivyttelemättä.

"Riisuudu."

Tyttö nosti katseensa ensimmäistä kertaa nopeasti Cantiniin ja vilkaisi sitten Eerikaa. Hänen sormensa hakeutuivat narusta tehdylle vyölle, mutta kasvojen ilme kertoi hämmennyksestä. Kun tytön liikkeet hidastuivat ja hengitys kiihtyi, Cantin huokaisi kärsimättömästi. Miksi tyttö ei vain totellut?
Hän oli jo avaamassa suunsa uudelleen toistaakseen käskynsä, kun Eerika astui eteenpäin ja katsoi häntä merkitsevästi. Nainen käveli tytön luokse ja laski kätensä tämän olalle. Rauhoittavaksi tarkoitettu ele sai tytön kuitenkin käpertymään kasaan kuin käsi olisi painanut viljasäkin verran.

"Eikö hän tiedä, 'el?", Eerika sanoi matalalla äänellä.

"Mitä ei tiedä?" Cantin kysyi kärsimättömänä.

"Miksi pyysit hänet tänne."

Cantin murahti.

”Kyllä minä sanoin, että hän lähtisi.”

Eerika kurtisti kulmiaan saamalleen vastaukselle.

”Etkä sanonut muuta? Miksi sinä et selittänyt hänelle, mitä aiot, ’el?”

Cantin tuli vasta silloin ajatelleeksi, miten hänen sanansa oli saatettu ymmärtää. Tietenkään tyttö ei voinut tietää. Hän oli itse pitänyt asiaa niin selvänä, ettei ollut tullut ajatelleeksi asiaa tämän kannalta jälleen lainkaan.

”Selitä sinä sitten”, hän vastasi purren hampaitaan yhteen.

Hän vihasi sitä, kun joku osoitti hänen tehneen virheen. Samaan aikaan Cantin oli hyvillään, ettei hänen itse tarvinnut hakea oikeita sanoja tällaisessa tilanteessa. Eerika kääntyi takaisin tytön puoleen ja puhutteli tätä.

"Velho ei ole lähettämässä sinua myytäväksi, vaan on päättänyt vapauttaa sinut, 'ald."

Tyttö räpäytti silmiään ymmärtämättä. Eerika odotti hetken ja jatkoi rauhallisesti.

"Hän myöntää sinulle vuosittaisen tulon ja antaa käyttöösi talon Daune-Unin kaupungista. Se sijaitsee päätien varrella kahden päivän ratsastusmatkan päässä. Sinä voit asua siellä lapsesi kanssa ja se on käytössänne niin kauan kuin elät. Kukaan ei tule ottamaan sitä teiltä pois."

Tyttö tuijotti häntä kuin olisi kuullut sanoja vieraalla kielellä.

"Minä..."

Hän vaikeni. Sitten hän pudisti hitaasti päätään ja kurtisti kulmiaan.

"Ei. Velho ei voi tehdä niin. Minä olen vain orja."

Tyttö alkoi hengittää katkonaisesti. Cantin tunsi ärtymyksen nousevan sisällään ja hillitsi haluaan komentaa naisia jo toimimaan. Hän painoi sormensa hetkeksi nenänvarttaan vasten. Eleestä oli viime päivien aikana tullut aivan liian usein toistuva. Hän oli ratkaissut vaikeampiakin ongelmia elämässään paljon lyhyemmässä ajassa. Miksi tässä kesti näin kauan?

Eerika astui aivan tytön eteen.

"Kuuntele minua, 'ald."

Tyttö nosti katseensa vaivalloisesti.

"Muistatko, mitä pyysit velholta?"

Tyttö nyökkäsi varovasti.

"Halusit pitää lapsesi."

Kyyneleet nousivat heti hänen silmiinsä.

"Niin, 'che."

"Orja ei saa omistaa mitään."

Tyttö nyökkäsi.

"Ei edes omaa lastaan."

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta nyökkäsi uudelleen.

"Siksi velho vapauttaa sinut. Saat pitää lapsesi vain, jos et enää ole orja."

Vasta silloin jotakin alkoi muuttua tytön kasvoilla. Cantin huomasi yllätyksekseen tämän kasvoilla pelkoa. Mitä pelättävää tytöllä oikein oli?

"Voiko ihminen... lakata olemasta orja?" tyttö kysyi ääni vapisten.

Cantin vastasi ennen kuin Eerika ehti avata suutaan.

"Voi. Minä vapautan sinut ja elät sen jälkeen vapaana itsenäisenä naisena. Kukaan ei enää omista sinua."

Tyttö kääntyi katsomaan häntä ja alkoi itkeä hiljaa.

"Minä en osaa olla vapaa."

Cantin alkoi kyllästyä tytön vastahankaisuuteen. Jos tämä ei kerran halunnut vapautta, niin sanoisi sen edes suoraan. Hän oli jo vastaamassa jotakin terävää, mutta Eerika ehti ensin.

"Ei sinun tarvitse vielä osata", nainen vastasi lempeästi. "Tänään riittää, että otamme ensimmäiset askeleet. Minä voin tulla kanssasi Daune-Uniin ja auttaa sinua pääsemään alkuun."

Cantin katsahti Eerikaa yllättyneenä. Hän ei ollut tiennyt tämän suunnittelevan sellaista. Hän oli ajatellut lähettävänsä vapauttamansa naisen matkoihinsa ja asian olevan sillä selvä.

"Sinäkö, 'el?" häneltä lipsahti.

Eerika katsahti häneen ja nyökkäsi varmasti, ennen kuin ojensi kätensä tytölle.

"Nyt sinun täytyy riisua orjan vaatteesi. Samoin kuin isännän vaihtuessa, myös vapauttamisesta täytyy tehdä samanlainen merkintä. Olen pahoillani, mutta tämä on paras vaihtoehto, saadaksesi pitää lapsesi."

Tyttö katsoi pitkään omaa kulunutta ruskeaa mekkoaan. Hänen sormensa puristuivat hetkeksi kankaan ympärille kuin hän olisi pitänyt kiinni koko entisestä elämästään. Lopulta hän nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja alkoi avata vaatteen nauhoja vapisevin käsin.

"Anteeksi, että minun vuokseni joudutaan näkemään näin paljon vaivaa. En minä tarkoittanut vaatia, että minut pitäisi vapauttaa..." tyttö sanoi vetäessään mekkoa päänsä yli ja nieleskeli itkua.

"Näin on parasta, 'ald", Cantin totesi ykskantaan.
Tyttö pujottautui ulos puvustaan ja nosti sen sitten eteensä kuin suojaksi. Hänellä oli yllään enää vain sidottu lannevaate.

"Mitä minun nyt pitää tehdä?"

Cantin viittasi tyttöä pöydän luo.

"Tule tänne, 'ald."

Hän kääntyi katsomaan pöydällä olevia tavaroita. Hiilipannussa oleva polttorauta oli lämmennyt hitaasti punahehkuiseksi. Sen vierelle hän oli nostanut saviastiassa puuduttavaa hauduketta, puhtaita sideharsoja ja pellavaliinoja sekä lääkeseoksen, jonka oli valmistanut itse edellisenä iltana. Hän ei ollut koskaan aiemmin vapauttanut ketään orjaa. Hänen oli täytynyt laittaa apulaisensa selvittämään käytännön yksityiskohdat linnan vanhoista asiakirjoista.

"Käännä selkäsi pöytää kohti", Eerika ohjeisti. "Olen pahoillani, että meidän täytyy tehdä ihoosi uusi merkki. Se sattuu varmasti, mutta on myös ainoa tapa tehdä vapautus viralliseksi."

"Ei kipu haittaa, 'che", tyttö sanoi vaimeasti painaen riisutun mekkonsa yhä tiukemmin rintaansa vasten.

Cantin kastoi yhden liinoista haudukkeeseen, joka oli yhä hieman haaleaa.

"Velho pyyhkii kostealla liinalla selkääsi, mikä puuduttaa sen niin, että kipu tuntuu hieman vähemmän", hän kuuli Eerikan sanovan.

Cantinille ei olisi tullut mieleenkään alkaa selittämään tytölle tekemisiään, mutta ehkä se auttaisi tätä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Käsiteltyään selän, hän otti kuuman polttoraudan käteensä. Se oli näyttänyt täysin käyttämättömältä, kun hän oli aiemmin laskenut sen hiilipannuun.

Cantin nielaisi ja vilkaisi Eerikaa alta kulmain. Tämä oli asia, mitä hän oli odottanut kaikkein vähiten. Hän vihasi kivun aiheuttamista toiselle silloinkin, kun se oli hoitotoimenpiteissä välttämätöntä, mutta tällainen polttomerkin painaminen toisen ihoon tuntui vastenmieliseltä. Nainen nyökkäsi hänelle vakavana.

Mies käänsi katseen tytön selkään. Oikean lapaluun yläpuolella oli velhon sekä kahden aiemman omistajan poltetut merkit. Ne näyttivät vanhoilta, jo vuosia sitten haalenneilta arvilta, vaikka nousivatkin hieman koholle ihosta.

"Laita tämä suuhun ja pure", Eerika totesi ojentaen tytölle pientä puunkappaletta ja siirtyi tämän eteen. "Ota sitten minua käsistä."

Cantin hengitti kerran syvään rauhoittaakseen omaa hakkaavaa sydäntään. Sitten hän painoi polttoraudan vasten tytön kalpeaa ihoa velhon talouden symbolin päälle. Tytön suusta purkautui korkea valitus ja rystyset valkenivat, kun hän puristi Eerikan käsiä, mutta hän pysyi täysin paikoillaan, eikä pyristellyt vastaan. Cantinin mielessä häivähti paniikki, kun hän tajusi, ettei tiennyt lainkaan, miten kauan rautaa pitäisi iholla pitää. Hän laski omia sydämenlyöntejään pakottautuen pitämään raudan paikoillaan.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vetäisi raudan irti. Iho näytti palaneen kiinni rautaan ja tyttö ulvahti kivusta.

"Voide, nopeasti, ’el", Eerika kehotti.

Cantin tajusi vasta silloin jähmettyneensä paikoilleen. Hän kääntyi ottamaan voideastian pöydältä ja levitti varovasti paksun kerroksen lääkevoidetta palovamman päälle. Eerika päästi tytön käsistä irti vasta, kun Cantin oli saanut jäljen sidottua.

"Kiitos", tyttö kuiskasi silmät yhä kyyneleitä valuen. "Kipu helpottaa jo vähän. Kukaan ei ole koskaan ennen hoitanut merkkiä."

Cantin ojensi voidepurkin tytön käteen.

"Käytä tätä, kunnes palovamma on parantunut."

Tämä sulki silmänsä ja nyökkäsi kiitollisena. Cantin selvitti kurkkuaan vaivaantuneena ja kääntyi kohti pöydällä olevia asiakirjoja. Hän avasi ensimmäisen pergamentin ja silmäili vielä kerran vapauttamista koskevaa kaavamaista tekstiä varmistaakseen, ettei siitä puuttunut mitään. Kaikki vaikutti olevan kunnossa.

"Tämä täytyy vielä kirjata", hän sanoi ja kastoi ruokokynänsä musteeseen. "Muuten vapauttaminen ei ole lainvoimainen. Mikä sinun nimesi on?"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Viimein mies nosti katseensa.

"Kysyin, mikä sinun nimesi on."

Tyttö tuijotti alas varpaisiinsa ja hänen poskensa punoittivat häpeästä.

"Minulla ei ole nimeä, 'dor. En ole koskaan saanut sellaista."

Cantin tuijotti hetken alastonta naista edessään sanomatta mitään. Hän tiesi, ettei kaikkia orjia nimetty, mutta jostain syystä tieto tuntui aivan erilaiselta silloin, kun sen kuuli ihmiseltä itseltään. Lopulta hän yskähti.

"No, millä nimellä haluat sitten itseäsi kutsuttavan vapaana naisena? Voit muuttaa sen myöhemmin, jos valinta ei tunnu hyvältä."

"Minulleko? Oma nimi?"

Kysymys tuli ulos epäuskoisena kuiskauksena.

"Niin. Tarvitsen nimen virallisia asiakirjoja varten."

Nainen oli pitkään hiljaa ja mietti. Cantin ei voinut kuvitella, miltä tuntuisi yhtäkkiä valita itselleen nimi kuljettuaan koko elämänsä nimettömänä. Hänelle oma ja hänen isänsä nimi olivat aina olleet merkittävä asia hänen elämässään.

"Naetha. Tahdon olla Naetha", kuului lopulta vastaus. "Kun olin pieni, eräs vanha nainen kertoi joskus tarinoita. Lempitarinani kertoi tytöstä nimeltä Naetha. En muista enää kunnolla tarinaa, mutta muistan sen tunteen, jonka nimi minussa sai aikaan."

Cantin nyökkäsi ja kääntyi kirjoittamaan.

"Kuinka vanha olet?" hän kysyi seuraavaksi.

"En tiedä, 'dor. Olen pahoillani. En ole kovin hyvä laskemaan."

"Arvio riittää."

"Luulen olevani yli kaksikymmentä."

"No, minä merkitsen tähän kaksikymmentäkolme. Se ei ole niin tärkeätä."

Kynä rahisi pergamenttia vasten vielä hyvän tovin. Eerika seisoi hiljaa Naethan vierellä puhumatta mitään. Lopulta Cantin laski kynän pöydälle ja työnsi molemmat pergamentit heidän eteensä.

"Tarvitsen allekirjoituksen näihin teiltä molemmilta. Eerikael toimii todistajana."

Eerika astui eteenpäin ja kirjoitti ensin allekirjoituksensa ja sitten vielä nimensä saarella käytetyn kirjainjärjestelmän mukaan. Kun hän nousi, Naetha tuijotti lattiaa, eikä tehnyt elettäkään ottaakseen kynää käteensä.

"Minä... en osaa kirjoittaa, 'dor."

Hän kuulosti olevan häpeissään, kuin olisi juuri tunnustanut tehneensä jotakin väärää. Cantinin sisällä kuohahti pieni turhautuminen. Eikö pieninkään asia sujuisi ongelmitta? Eerika kuitenkin nosti kätensä naisen olkapäälle rohkaisevasti.

"Ei se haittaa. Piirrä vain jokin merkki, jonka muistat omaksesi. Se riittää."

Naethan nopea vilkaisu oli yhä epävarma. Cantin työnsi ruokokynän hänen eteensä. Naisen käsi vapisi niin voimakkaasti, että mustepisara putosi pergamentille ennen kuin kynän kärki ehti paperiin. Hän sulki hetkeksi silmänsä kuin olisi pyytämässä sitäkin anteeksi ja piirsi sitten hitaasti pienen kaarevan merkin nimensä paikalle.

Naethan keskittyessä kynään, Eerika siirtyi hiljaa laboratorion nurkassa olevan matka-arkun luo. Cantin oli Eerikan pyynnöstä käskenyt kerätä siihen kohtalaisen varaston vapautetulle naiselle soveltuvia vaatteita ja muita varusteita. Eerika avasi kannen ja otti esiin päällimmäisen asun. Se oli yksinkertainen mutta uusi pellavamekko.

Kun nainen sai kerättyä kaikki tarvitsemansa asusteet ja kääntyi palatakseen pöydän luo, Cantin kohotti kättään ja viittasi Eerikaa odottamaan huomaamattomasti. Nainen jäi aloilleen vaatteet sylissään.

Naetha oli saanut molemmat asiakirjat allekirjoitettua ja suoristautui. Cantin siisti kynän kärjen liinaan, kastoi sen uudelleen musteeseen ja allekirjoitti itsekin molemmat pergamentit. Lopuksi hän painoi niiden alakulmaan velhon sinetin. Sitten hän kohotti katseensa.

"Tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan vapaana naisena nimeltä Naethaca."

Naethan huulet raottuivat hieman, kun hän hengitti sisään yllättyneenä. Hän painoi vapisevan kätensä suulleen ja sulki silmänsä.

"Kiitos, 'dor", hän kuiskasi ja kumarsi syvään.

Cantin katseli häntä hetken mitään sanomatta ja pysyi päätöksessään, jonka oli itsekseen tehnyt. Hän ei ollut puhunut siitä edes Eerikalle.

"Koska olet jo riisuutunut..." hän aloitti.

Eerika kohotti katseensa.

"...ehkä voisit kiitollisuuden osoituksena vielä kerran palvella minua, 'ca."

Sivummalla Eerika veti kiukkuisesti henkeä ja otti askeleen eteenpäin, valmiina puuttumaan tilanteeseen. Cantin kuitenkin käänsi katseensa Eerikaan, kurtisti kulmiaan ja teki tiukan käsimerkin, mikä sai naisen pysähtymään sijoilleen. Tämän silmissä kuitenkin riitelivät epäusko ja suuttumus.
Naetha näytti jähmettyneen paikoilleen. Hän tuijotti lattiaa, painoi kangasta itseään vasten, kuin haluten kadota sen taakse, ja sopersi jotain, mistä ei saanut selvää.

"Vastaa minulle, 'ca", Cantin vaati matalalla äänellä.

"Hyvä on, 'dor. Mitä haluat minun tekevän, 'dor?" Naetha sanoi pienellä äänellä hartiat kumarassa.

"Katso minua, 'ca."

Cantin kuuli Eerikan vihaisen hengityksen huoneen toiselta puolelta, mutta nainen pidättäytyi puuttumasta tilanteeseen. Naetha ei uskaltanut nostaa katsettaan.

"Katso minua, Naethaca!" Cantin käski uudelleen, kun kävi selväksi, ettei nainen aikonut toimia.

Hetki tuntui loputtoman pitkältä, kun mitään ei tapahtunut. Lopulta Naetha vilkaisi miestä edessään alta kulmain, mutta laski katseensa heti uudelleen kuin peläten rangaistusta. Cantin pakottautui pysymään vain paikoillaan ja odottamaan. Ollessaan jo luovuttamassa, hänen kärsivällisyytensä palkittiin. Hyvin hitaasti nainen kohotti katsettaan. Ensin vain sen verran, että näki miehen saappaat. Sitten vyön, hartiat ja vasta pitkän ajan kuluttua heidän katseensa kohtasivat. Naethan kasvoilla loisti peittelemätön pelko.

"Haluatko sinä, 'ca?" Cantin vaati.

Naethan huulet vapisivat ja rystyset vaalenivat käsien puristaessa entistä kovemmin. Cantin saattoi selvästi nähdä naisen kamppailun.

"En..."

Hänen äänensä murtui. Hän nielaisi.

"En halua, 'dor", kuului lopulta hiljainen epävarma ääni.

Naisen sanojen myötä Cantinin hengitys alkoi kulkea ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla. Hartioihin kertynyt jännitys laukesi niin äkillisesti, että hänen täytyi ottaa huomaamaton askel taaksepäin palauttaakseen tasapainonsa.

Cantin vilkaisi Eerikaa ja ymmärsi naisen nähneen hänen reaktionsa. Hän kohtasi Eerikan vihaisen katseen vain hetken ennen kuin hän kääntyi katsomaan Naethaa, joka oli kuitenkin sulkenut silmänsä ja odotti kuin rangaistusta röyhkeydestä.

"Naethaca, sinä olet nyt vapaa nainen", Cantin sanoi ja hänen äänensä oli taas tasainen ja hallittu.
Hän odotti, että nainen avasi silmänsä.

"Sinulla on oikeus kieltäytyä kenen tahansa miehen pyynnöistä ja käskyistä. Tästä lähtien sinä päätät itse omasta kehostasi ja elämästäsi." Hän odotti hetken, ennen kuin jatkoi. "Kysyn siis uudelleen. Haluatko sinä?"

Nainen ei vieläkään pystynyt katsomaan Cantinia suoraan silmiin, mutta hän suoristi hieman selkäänsä.

"En halua, 'dor", hän vastasi ja tällä kertaa ääni oli jo hivenen varmempi.

Cantin nyökkäsi helpottuneena ja viittasi Eerikaa tuomaan vaatteet.

"Nyt kun olet vapaa nainen, sinun on myös pukeuduttava sen mukaan, 'ca."

”Tuo oli täysin tarpeetonta, ’el!” Eerika suhahti vihaisesti Cantinin ohi kulkiessaan.

Eerika astui Naethan eteen ja naisen silmät laajenivat epäuskoisina hänen nähdessä yksinkertaisen asun. Eerika puri vielä hetken hampaitaan yhteen sen näköisenä kuin olisi halunnut läksyttää Cantinia tämän käytöksestä Naethaa kohtaan. Hän tyytyi kuitenkin vain kehottamaan miestä pään nyökkäyksellä siirtymään kauemmas.

Cantin oli vain hyvillään saadessaan ottaa vähän etäisyyttä intensiiviseen tilanteeseen. Eerikan ryhtyessä auttamaan Naethaa pukeutumaan, hän käveli ikkunan luo ja vain tuijotti ulos. Hän ei ollut ajatellut, että hänen pieni testinsä olisi niin merkittävä. Eerika oli selvästi eniten kuohuksissaan juuri siitä. Hän oli vain halunnut varmistaa, että juuri vapautettu nainen todella ymmärsi olevansa vapaa.

Hän ei ollut osannut edes kunnolla varautua, miten vaikea muutos tuntui Naethalle olevan. Hän kuunteli naisten hiljaista puhetta ja mietti itsekseen, miten olisi itse suhtautunut ilmoitukseen, että hänet heitettäisiin aivan uuteen elämään ilman ennakkovaroitusta. Äkkiä hän tajusi, että Eerika tiesi, millaista se oli. Nainen oli tullut saarelle aivan toisenlaisesta maailmasta. Ehkä hän oli siksi ilmoittanut lähtevänsä Daune-Uniin auttamaan.

"No, miltä hän näyttää, 'el?" Eerika kysyi keskeyttäen Cantinin ajatusten virran.

Cantin kääntyi katsomaan. Huoneen toisella laidalla Eerikan vieressä seisoi ujo nuori nainen, jonka ei olisi arvannut olleen orja vielä hetkeä aiemmin. Hiukset oli kiinnitetty päähineen alle kaupunkilaisnaisten tapaan, ja vyöltä roikkuvat taskut kertoivat omistuksesta. Naethan silmät valuivat kyyneliä, mutta nainen hymyili sädehtivästi. Cantin nyökkäsi hyväksyvästi.

"Kiitos, 'dor. Ja kiitos Eerikache. Minä... olen kiitollinen täydestä sydämestäni. En voi sanoa, miten paljon tämä merkitsee minulle."

Sitten hän käänsi katseensa maahan kuin arvellen puhuneensa liikaa.

"Naethaca. Minä en milloinkaan kunnolla pyytänyt anteeksi sitä, mitä sinulle tein. Minulla ei ole juuri muuta selitystä kuin oma ymmärtämättömyyteni ja välinpitämättömyyteni. Mutta olen pahoillani siitä, mitä sinulle tein ja aiheutin. Olen hyvilläni, jos tästä kaikesta seuraa sinulle edes jotain hyvää. Jää hyvästi. Vaunut odottavat sinua linnan pihassa."

Cantin puhui ikkunan luota, eikä saanut itseään enää lähestymään vapauttamaansa naista.

----
A/N: Tämä olikin vähän pidempi luku, mutta halusin saada koko kohtauksen samaan lukuun. Toivottavasti ei haittaa.