8. Päivä kerrallaan

Langa ja Reki istuivat auton takapenkillä matkalla Uruman seurakunnalle, jonne oli vain lyhyt  ajomatka heidän kodeistaan. Rekiä ujostutti ja hän yritti olla pieni ja huomaamaton, vaikka tiesikin että hänen tulipunaiset hiuksensa kyllä herättivät huomiota missä tahansa. Hänellä oli yllään violetti huppari, joka ei ollut ihan niin huomiota herättävä, kuin keltainen tai punainen, joita hän yleensä käytti. Langa oli pukeutunut siniseen, kuten yleensä. Nanako hakeutui ystäviensä seuraan Langan ja Rekin jäädessä takariville perimmäiseen nurkkaan istumaan. Joku kävi kättelemässä heitä ja toivotti heidät tervetulleiksi.

Rekistä tuntui kuin hänellä olisi muurahaisia housuissaan. Oli vaikea pysyä paikoillaan. Kaikki oli outoa ja vierasta, paitsi Langa hänen vierellään. Kirkkosali oli kuin mikä tahansa sali täynnä tuoleja. Saliin tuli paljon eri ikäisiä ihmisiä iloisesti jutellen. Ja täsmällisesti kaikki istuivat paikoilleen ja joku aloitti soittamaan kitaraa. Laulun sanat heijastettiin seinälle. Laulu oli Langalle tuntematon, mutta hän hyräili kohta mukana Rekin katsellessa ympärilleen. Reki näki salin sivuosassa joukon nuoria, mutta hän ei ollut varma mistä koulusta he olivat. Seurakunta lauloi ja sitten oli alkurukous.

Aamupäivän saarna alkoi. Pastori puhui uskossa vaeltamisesta ja Jeesuksessa pysymisestä. Langa imi jokaisen sanan kuin janoon kuolemassa oleva kasvi, sillä se kaikki oli juuri sitä, mitä hän sillä hetkellä tarvitsi. Se oli juuri sitä mitä hän oli viime viikon ajan pohtinut.
”Jeesus sanoi: pysykää minussa niin minä pysyn teissä. Viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja, katsokaa ettei kukaan teitä eksytä. Jeesus varoitti että sellainen aika tulee, jolloin saatana yrittäisi pettää Jumalan valitutkin. Me voimme nähdä että Jeesuksen sanat ovat toteutuneet. Tämä sukupolvi elää sellaisissa houkutuksissa, kiusauksissa ja viettelyksissä, joita ei yksikään sukupolvi ole ennen kohdannut”, pastori saarnasi. ”Uskovat, jotka ovat leikitelleet salaisilla synneillä, heräävät käsittämään että he ovat uudelleen keskellä taistelua sielunsa pelastumisesta.”

Langa tiesi täsmälleen mistä pastori puhui. Hän oli tullut takaisin Jeesuksen luokse, mutta hän oli silti voimaton voittamaan syntejä, jotka olivat kietoutuneet hänen ympärilleen. Hän janosi kuulla vastauksia siihen, miten hän voisi irrottautua synneistään. Reki kuunteli ja yritti ymmärtää. Ei hän kaikkea käsittänyt, mutta jotain jäi hänen mieleensä. Jumala kutsui ihmisiä taivaan valtakunnan kansalaisiksi toteuttamaan Jumalan tahtoa maan päällä. Kaikki se vääryys, pimeys ja syntien harjoittaminen olivat osa pimeyden valtakuntaa ja sen tekoja. Ihmisiä kutsuttiin siitä ulos! Rekin mieleen nousi pastorin puheen aikana kaikki se synti, joka rehotti aivan silmien edessä kun hän oli S:llä. Juopottelu, pilven poltto, irtosuhteet, varastettu tavara, kiroilu, pettäminen, juonittelu skeittihaasteiden aikana ja joskus siellä jotkut tappelivatkin. 

Kun Langa jäi pohtimaan miten voisi voimattomana uskovana irrottautua synnin kahleista ja saada voimaa vastustaa kiusauksia Rekin silmät avautuivat näkemään kaiken sen synnin, mitä hänen ympärillään koko ajan oli ja kuinka hän oli osa sitä. Tällaistako kirkossa käyminen oli? Tätäkö tarkoitti uskoa Jumalaan? Syntiä nähtiin joka puolella! Kun seurakuntalaiset tilaisuuden lopussa lauloivat reippaita kiitoslauluja ja näyttivät iloisilta, tuntui Rekistä vielä oudommalta. Mitä ihmettä häneltä oikein oli mennyt ohi? Kaikki se puhe ja paasaus synnistä ja nämä iloitsevat kaiken sen jälkeen? Ja Langa oli yksi näistä, jotka iloitsivat!


Maanantaisin Reki ja Langa tekivät yhdessä läksyjä yrittäen parhaansa mukaan auttaa toinen toistaan siinä, missä toisen ymmärrys ei riittänyt tehtävien tekemiseen. Rekin englanninkielen sanavarasto karttui sana kerrallaan ja Langan kirjoitustaito koheni merkki kerrallaan. Se oli puuduttavaa, eikä aina edes kovin palkitsevaa. Mutta palkitsevaa oli se hetki, kun he lopettivat tehtävänsä ja menivät seuraamaan televisiosta uutta sarjaa, joka jatkuisi aina joulukuulle saakka. Japan sinks, people of hope oli sarja, joka sai Rekin niskavillat pystyyn, mutta sarja oli niin koukuttava ettei hän voinut olla seuraamatta sitä. Uppoaisiko Japani ja mitä tapahtuisi miljoonille ihmisille?
”Uh!” Reki vingahti ja puri kynsiään.
”Reki, tämä on vain televisiosarja”, Langa muistutti.
”Tiedän, mutta se vaikuttaa kaikki niin aidolta”, hän puolustautui.
”Niin. No emmehän me tiedä vaikka...”, Langa aloitti.
”Suu kiinni! Älä sano enempää”, Reki huudahti.
”Lyödäänkö vetoa siitä, miten sarja päättyy?” Langa kysyi.
”Ei!” Reki sanoi. Hän oli aivan varma että koko Japani pyyhittäisi maailman kartalta.
”Okei”, Langa vastasi. He katsoivat jakson loppuun.

Kun jakso päättyi, he menivät vielä hetkeksi Rekin huoneeseen ja suunnittelivat patikkaretkeä Yambarun kansallispuistolle, jossa he voisivat myös telttailla.
”Pitää seurata säätietoja, ettemme mene patikoimaan jos on ennustettu sadetta, myrskyä tai jopa taifuuni”, Reki sanoi.
”Aivan”, Langa totesi. Hänelle taifuunikausi oli vielä vieraampi asia. ”Miltä tuleva viikonloppu näyttää?”
”Minun täytyy olla lauantaina lastenvahtina. Ja viikonlopulle on luvattu sadekuuroja”, Reki sanoi. ”Mutta seurataan tilannetta. Ehkä pääsemme seuraavalla viikolla.”
Langa nyökkäsi. Heidän suunnitelmansa alkoi kuitenkin olla valmis. Kun olisi luvattu hyvää säätä koko viikonlopulle, he lähtisivät perjantaina koulun jälkeen linja-autolla saaren pohjoisosaan ja viettäisivät siellä kaksi yötä teltassa ja patikoiden päivisin.

Lauantaina Rekillä oli tylsää. Hän jumitti koko aurinkoisen päivän vahtien pikkusiskojaan, kun hänen äitinsä, isoäitinsä ja Koyomi olivat hoitamassa asioita ja ostoksilla. Eikä Langakaan ollut hänen seuranaan, vaan oli töissä ja teki rästissä olevia koulutehtäviä. Pikkusiskot olivat niin vikkeliä jaloistaan, että heitä ei voinut päästää hetkeksikään silmistään. Reki kuitenkin juoksutti heitä ulkona väsyksiin asti ja kun he olivat syöneet, niin tytöistä alkoi virta loppua. Silloin he pysyivät paikoillaan ja toivat Rekille kirjan kouraan. Kuinka monta kertaa Reki olikaan lukenut tytöille Disneyn prinsessasatuja? Mahtoiko sata kertaa riittää. Tällä kerralla tytöt halusivat että Reki lukisi heille Tuhkimon tarinan.

Reki ja kaksoset nukahtivat lattialle. Siitä heidät löysi Koyomi, kun hän palasi kotiin ostosreissultaan ja kuuli isoveljensä mumisevan jotain unissaan.
”Mitä unta sinä tällä kerralla näet?” Koyomi ihmetteli.
Rekin kännykkään tuli tekstiviesti Langalta.

Kun Reki sitten heräsi unestaan, hän peitteli kaksoset ja söi itse vielä lisää. Hän selasi kännykkäänsä ja luki Langan hänelle lähettämät viestit. Mitä ihmettä nyt? Miten tämä saattoi olla mahdollista? Rekin oli pakko soittaa Langalle, ei tunnin päästä, eikä kymmenen minuutin päästä vaan nyt heti!
”Langa, mitä ihmettä sinä kerrot?” Reki ihmetteli.
”Kun kerroit aikaisemmin viestissä että luet kaksosille Tuhkimoa, minä naurahdin. Sinä lukemassa prinsessasatuja...”
”Suu poikki. Ei ollut minun valintani mitä joudun lukemaan”, Reki puolustautui.
”Mutta kuulepa tätä. Minä näin oudon unen, jossa oli sekaisin Tuhkimo, skeittilaudat ja kaikki. Sinä olit...”, mutta Langa ei sanonutkaan enempää.
”Mitä minä olin?” Reki uteli.
”Äh, unohda”, Langa pyysi kun käsitti kuinka noloa kaikki oli. Kaikki se että hän oli ollut prinssi, kuten häntä koulussa nimitettiin mutta Reki oli ollutkin Tuhkimo tai siis... jotain sen suuntaista.

Reki kuunteli kuin puulla päähän lyötynä.
”Mutta se on minun uneni”, Reki möläytti. ”Minä olin ja sinä ja kaikki muutkin...”, Reki sanoi.
”Ei kun minä näin unta”, Langa korjasi.
”Mutta miksi sinä kerrot minun untani?” Reki ihmetteli. ”Minä oli tuhk..”, Reki löi käden suulleen. ”Ei tällainen voi olla mahdollista”, Reki sanoi sitten.

He olivat hetken aivan hiljaa ja täysin ymmällään.
”Minun pitää mennä, puhutaan myöhemmin”, Langa sanoi.
Reki oli muutaman kerran lukenut jostain, että läheiset ystävät saattoivat nähdä samaa unta. Ei nyt aivan identtistä unta, mutta samankaltaista. Langa myös tuntui erilaiselta ystävältä tai ihmiseltä, kuin kukaan muu ikinä Rekin elämässä. Langa ei koskaan jättänyt Rekiä pulaan vaan oli tukena ja kuuntelemassa. Kesäisen ystävyyskatastrofin jälkeen he olivat muutaman kerran pyytäneet toisiltaan anteeksi, kun asiat alkoivat mennä solmuun. Toisen seurassa oli hyvä ja turvallista olla.
Jos oli olemassa sielunkumppaneita, niin Langan oli oltava hänelle sellainen.
 
”Langa?” Reki ihmetteli ääneen. Tarkoittiko hänen unensa jotain erityistä? Tarkoittiko se, että hän halusi olla tärkein ihminen Langan elämässä? Niin tai näin, he olivat luvanneet skeittailla yhdessä aina.

Langa oli unestaan jopa vähän poissa tolaltaan. Hän käsitti että siinä meni sekaisin kaikki viime viikkojen tapahtumat. Mutta miksi hänen piti nähdä sellaista unta, jossa hän oli prinssi ja Reki oli... Reki oli...äh. Tuhkimo? Prinsessa? Hän oli kovasti yrittänyt työntää sellaiset ajatukset pois päästään ja takoa itselleen sitä, että Reki olisi aina hänen ystävänsä, hänen paras ystävänsä, eikä muuta. Miksi hänen päänsä ja alitajuntansa syötti hänelle prinsessa-Rekiä? Hän oli kerran ollut Rekin luona, kun tämä oli lukenut pikkusiskoilleen Tuhkimoa. Kaksoset olivat laittaneet Rekille tiaran päähän kun Reki oli lukenut satua. Reki oli ollut söpö tiara päässään. Siitä sen oli pakko juontua. Kun Reki kertoi että luki kaksosille taas Tuhkimoa, Langan mielikuvitus oli vain laukannut ja tullut uniin asti.



Sunnuntai alkoi lupaavasti skeittipuistolla. Reki, Langa ja Miya tapasivat puistolla ja olivat valmiit kokeilemaan muutamia uusia temppuja. Huhu kiersi, että Adamin suunnittelema uusi skeittiturnaus keskittyisi temppuihin. Reki oli kuin olisi saanut Monopolista tutun ”vapaudut vankilasta” kortin itselleen, sillä hän oli ollut koko lauantain jumissa kotona. Sitten synkät pilvet kerääntyivät taivaalle ja alkoi sataa.

Satoi kuin saavista kaataen.

”Tämä on epäreilua”, Reki totesi seistessään sateessa. Hän ei yrittänytkään hakeutua suojaan, sillä se oli turhaa. Tämä sade ei loppuisi ihan heti.
”Mennään pois, turhaan me täällä olemme”, Langa totesi. ”Tule”, hän sanoi Miyalle joka ensin vähän epäröi.
Miya ei ollut ollut kenenkään kotona sen jälkeen, kun hänen vanha ystävänsä oli kääntänyt takkinsa häntä vastaan. Hän epäröi hetken oliko tervetullut laisinkaan.
”Tule sisään sieltä”, Reki komensi.
Likomärkä kolmikko meni kylpyhuoneeseen kuumaan suihkuun ja vaihtamaan kuivaa ylleen. Rekin äiti osoittautui yhtä räiskyväksi olemukseltaan kuin Reki itsekin. Langa oli jo tottunut siihen.

Miya sai ylleen Rekin ylisuuren t-paidan ja Langa sai Rekin keltaiset housut käyttöönsä. Kun karuta kortit putosivat hyllyltä lattialle, he päättivät pelailla. Peli alkoi sillä, että tekivät omat korttinsa peliä varten. Ja kun Koyomi näki kortit, he olivat valmiina pelaamaan. Reki ja Langa vastaan Miya ja Koyomi. Kaksoset olivat mukana seuraamassa peliä. Reki oli voitonvarma, mutta joutui pettymään, sillä hän ja Langa hävisivät pelin vain kahdella kortilla. Ja se tarkoitti sitä, että voittaja sai antaa häviäjälle rangaistuksen - tehtävän.
”Minä haluan mehujäitä!” Koyomi sanoi. ”Joudutte kantamaan toisianne reppuselässä kun haette mehujäitä lähikaupasta”, hän lisäsi.
”Sinne on kahden kilometrin matka”, Reki parahti.
”Reppuselässä?” Langa totesi.
Miya nauroi makeasti. Hän jaksaisi kyllä odottaa muutamaa mehujäätä.

Suurin sade oli lakannut, mutta sateenvarjolle oli edelleen käyttöä. Reki kantoi Langaa reppuselässään ja alkoi kohta väsyä.
”Oletko kunnossa?” Langa kysyi puolen kilometrin jälkeen, kun huomasi Rekin puuskuttavan.
”Painat ihan liikaa”, hän sanoi. ”Syöt jatkuvasti.”
”Pelataan seuraavan kerran karutaa englanniksi”, Langa ehdotti. ”Reki, minä voin kantaa loppumatkan sinua”, hän sanoi.
Reki huokaisi helpotuksesta ja nousi Langan reppuselkään. He suunnittelivat jo seuraavaa karutamatsia ja nauroivat yhdessä. Se oli niitä pieniä hetkiä Rekin kanssa, joista Langa nautti. Sade taukosi ja he olivat viimein päässeet lähikaupalle.
”Siitä on aikaa, kun olen viimeksi nähnyt kokonaisen sateenkaaren”, Langa sanoi ihaillessaan kaaren kauniita värejä.

Karuta kortit pakattiin laatikkoon seuraavaa kertaa varten ja kaikki söivät olohuoneessa mehujäitä ja katselivat televisiosta uutta jaksoa suosittua animea. Iltapäivällä tuli hetki, jolloin Reki ja Langa olivat kahdestaan Rekin huoneessa.
”Voisimme jatkaa patikkaretken suunnittelua. Vielä pitäisi päättää mitä syömme siellä”, Langa sanoi.
”Minä taas haluaisin jutella siitä unesta, josta oli puhetta eilen”, Reki sanoi.
Langa lehahti punaiseksi. ”Ai se”, hän mumisi.
”Luin jostain että on mahdollista että ystävät näkevät samanlaista unta. Ei aivan identtistä unta mutta samankaltaista kuitenkin”, Reki kertoi.
”Minä taas mietin että se oli vähän kuin sekoitus kaikkea mitä viime viikkoina on tapahtunut”, Langa selitti hämillään.

”Hmmm”, Reki mietti. ”En kyllä kaipaa Adamia uniini. Riittää hyvin nähdä häntä muutenkin. Enkä pidä siitä, miten hän kosiskelee sinua jatkuvasti”, hän lisäsi.
”Ko... kosiskelee?” Langa sanoi.
Oli Rekin vuoro punastua. Oliko hän tosiaan sanonut niin?! Kosiskella!
”Niin tai siis lahjoa tai miten vaan”, Reki korjasi ääni käheänä.
”En minä ole hänen Evansa! Enkä minä ole hänen kadonnut puolikkaansa”, Langa sanoi tiukasti.
”No kuka sitten on sinun puolikkaasi?” Reki kysyi vilpittömästi.
Langa avasi suunsa, mutta se tuntui yhtäkkiä kovin kuivalta. Yrittikö Reki saada hänet puhumaan itsensä pussiin?
”Onko minulla puolikas jossain?” hän kysyi.

Langasta ei irronnut yhtään enempää. Sellainen Langa yleensäkin oli, melko vähäsanainen. Ja sen piti riittää sillä hetkellä Rekille.
”Ehkä ”, Reki tyytyi sanomaan vaikka jäikin miettimään asiaa. Mitä Langa jätti kertomatta?

Olipa kiva, että lopulta julkaisit tämän. Oikein kiva puhelinräpellys. Mikromuoto sopi minusta älyttömän hyvin tähän tunnelmaan ja olo oli itselläkin ensisanoista alkaen epävakaa kuin olisi jotain nauttinut. Ajantajukin oikein hämärtyi, kun kaikki hetket olisivat voineet mahtua yhteen iltaan ja yöhön, mutta tämä voisi olla myös osa jokapäiväistä rituaalia, jolloin olotilasta tulee jatkumo, eikä sitten tiedäkään enää, onko kyseessä yksi vai useampi päivä. Pidin tosi paljon tästä vuoristoradasta, jossa oli tragikoomisuudessaankin tuttua fiilistä huuruisesta illasta, ollaan korkeuksissa, saadaan mustelmia, tanssitaan ja sitten ollaan paljasvarpain ulkona ja itketään ja halutaan oikeasti satuttaa itseä. Oli aika pysäyttävää ajatella, että toisenlaisessa kontekstissa ja genressä tämä olisi ollutkin huumoripläjäys, jossa päädytään kikattamaan kadulle umpitunnelissa. Ulkopuolisen näkökulmasta tämä voisi olla hupaisaa seurattavaa.

Oli jotenkin tosi kurjaa, että niin hauskaa kuin Aapolla hetkittäin humalassa onkin, hyvän illan viettäminen ei tainnut olla hänellä pohjimmaisena syynä alkoholin tai pilven käytölle. Hän voisi viettää hauskaa iltaa pienessä sievässä Villen kanssa, enkä itse tykkää tuomita alkoholin tai pilven käyttämistä itsessään. On ihan täysin sallittua, kohtuuden rajoissa, vetää överitkin joskus, kunhan joku on huolehtimassa överin vetäjästä. Ja tässä Ville oli vähän sellaisessa roolissa, vaikka ymmärtääkseni ei ollut absolutisti itsekään. Mutta kun Aapo ei vain humallu. Hän pakenee jotain alkoholin ja pilven avulla. On tosi hyvä, että Ville on turvaamassa hänet ja näkee vaivaa pitääkseen hänestä huolta, mutta olisi hyvä, jos Villen ei tarvitsisi estää Aapoa satuttamasta itseään. Että Aapo voisi muuten käsitellä itseinhon tunteitaan ja varmaan aika paljon kaikkea muutakin.

Ajattelin niin, että Ville on Aapon elämän kiintopiste ja hän pelkää kuollakseen tämän menettämistä ja vaikka Ville ei koskaan minnekään menisi, ei se ole terve tapa elää. Ihan muutenkin kuin vain sen takia, että siitä Aapo tulee itsetuhoiseksi. Tästä tuli miellyttävän ristiriitainen olo. Viimeinen mikro varsinkin oli mahtava siinä mielessä, rakastin tuota tum, tum, tum kohtaa ja sen ympärillä olevaa hellyyttä, mutta tuntui, että kierre alkaa vain tuon jälkeen alusta. Toivoisin, että Ville uskaltaisi tehdä muutakin Aapon auttamiseksi, kuten löytää muualta, muilta ihmisiltä, apua, vaikka läheisimpänä ihmisenä se on vaikeaa. En ihmettelisi, jos se kuulostaisi Aapon korviin juuri siltä, että Ville jättää hänet. Oih ja voih. :''')

Kielesi on ihanan rikasta ja pienet pätkät olivat upean leikitteleviä. Tuntui todella, että olen Aapon kännisessä päässä ja osaan lentää ja Ville pettää sohvan kanssa ja olen maailman inhottavin ihminen. Tuo tum, tum kohta oli edelleen ehdoton suosikkini, mutta tässä oli monta muutakin upeaa yksityiskohtaa.

Olkapäilleni putoaa raskas paino. Tuoksuu nahalta. Ja Villeltä.

”Sisälle nyt.”

Äää, en kestä. Ei, en haluakaan, että Aapo hakee apua, kun tämä tämmöinen hurt/comfort on niin ihanaa. :''D

Se silittää mua, ensin hiuksia ja sitten selkää, mutta paha oloni on Villen lohtua väkevämpi.

Tämä kuulosti niin lohduttomalta ja oli vain kamala ajatella, miten Aapon pitäisi opetella elämään enemmän irti Villestä, että voisi oikeasti saada lohtua Villeltä ja se ajatus tuntuu kurjalta.
Kiitos tästä vuorisoradasta! <3

The Beatles: sekalaisia muotokuvia Paulista (S)



kuvien suurempiin versioihin pääsee klikkaamalla!

Ikäraja: K-11
Tyylilaji: hurt/comfort, angst, romantiikka
Paritus: Aapo/Ville
Varoitukset: humalaisuus, itsensä satuttaminen, maininta pilvestä
Haasteet: Otsikoinnin iloja II (oksymoronotsikko) ja Originaalikiipeily (55. kevät)

A/N: Uudelleenkirjoitus muutaman vuoden takaisesta puhelinräpellyksestä, josta pidin, vaikka se oli sekava ja hiukan ylitaiteellinen yksisanaisine lauseineen. Kunnioitin alkuperäistä muotoa kirjoittamalla mikroja.

---

1. (53)

Oon katolla korkeuksissa ja kaiken yläpuolella. Ojennan sormiani kohti kirkasta taivasta, joka on reunoilta tulessa. Nauran. Tuntuu pirun hyvältä, niin pehmeältä ja säihkyvältä. Olen voittamaton ja kaikki on mun. Tahdon lentää kattojen yli, mutta farkkutakkiini on takertunut jokin enkä pääse irti. Kompastun. Rysähdän polvilleni karkealle betonilattialle. Villeltä pääsee perkeleitä, mutta mä vain nauran.


2. (62)

Matto on ihanan pehmeä, ja siitä yltää Villen käteen. Meidän sormet ovat kietoutuneet yhteen sellaiseksi kimpuksi, mille mitkään maailman ruusut eivät vedä vertoja. Yritän kiskoa Villeä mun kanssa lattialle, mutta Ville ei suostu. Se tykkää sohvastaan enemmän kuin musta.

”Älä ole naurettava”, Ville tuhahtaa. Villen ääni on tyly, mutta mä tunnen, kuinka sen kuivat huulet painautuvat kämmenselkääni. Annan Villen syrjähypyn heti anteeksi.


3. (80)

Ville soittaa mun lempilevyjä. Mä huojun ja tanssin hittien huipulla, mutta ihan yksin. Ville ei ikinä tanssi, ei humalassa eikä edes pilvessä. Toivon, että se yrittäisi. Edes kerran, mun takia.

”No, mikä tuli?”

Oon pysähtynyt keskelle huonetta. Ville tulee taakseni. Sen jäntevät, tatuoidut käsivarret kietoutuvat ympärilleni. Huokaan mielihyvästä. Villen läheisyys on niin lämmintä ja turvallista, että nojaudun sitä vasten. Ville hymähtää ja painaa kasvonsa hiuksiini. Ville tuskin edes tajuaa sitä, mutta mä huomaan heti, miten me keinutaan. Ihan vähän vain.


4. (99)

Asfaltti on märkä paljaiden jalkojeni alla. Valo kimpoilee silmissäni. Mua oksettaa. Yritän suojautua, mutta kehoni on kylmästä jähmeä eikä se tottele. Helvetti, kun on paha olla.

Olkapäilleni putoaa raskas paino. Tuoksuu nahalta. Ja Villeltä.

”Sisälle nyt.”

Ville vihaa mua. Kurkkuni nykii rajusti. Kunpa kuolisin. Olen paljon mieluummin kuollut kuin elossa maailmassa, jossa Ville vihaa mua.

”Anteeks.” Ääneni on kyynelistä räkäinen. Oon niin vitun ruma ja säälittävä. Läimäytän itseäni lujaa, mutta se ei riitä mihinkään. Ville tarttuu käsiini ja kahlitsee mut aloilleni.

”Älä tee noin, älä ikinä”, Ville käskee. ”Kulta, lopeta!”

Ymmärrän vain sanan ”kulta”, mutta se onkin kaikista tärkein.


5. (71)

Poskeni lepää Villen rintakehällä. Sen sydän sanoo tum, tum, tum. Yö on hajonnut sekavaksi, pahoinvoivaksi sotkuksi. Huone kieppuu ja velloo. Puristan Villeä ja yritän epätoivoisesti pysyä kyydissä.

”Ei ole mitään hätää”, Ville vakuuttaa. Se silittää mua, ensin hiuksia ja sitten selkää, mutta paha oloni on Villen lohtua väkevämpi.

”Ethän sä vihaa mua?” kuiskaan.

”En vihaa. Sä oot yhä kännissä. Koita nukkua, jooko?”

Villen lämmin käsi hieroo niskaani. Valo silmissä hiipuu varjoiksi.

---

Hilbert, kuulemma Surkeiden sattumusten sarjan tapahtumia avaa Lemony Snicketin kirjoittamat kirjat: The Beatrice Letters sekä The Unauthorized Autobiography. Sarjan viimeinen ja 13. kirja ei tosiaan ratkaise arvoituksia tai anna tyydyttäviä vastauksia.