Mervii kiitos paljon palautteesta  Jatkoa on luvassa!

Kelsier, tuo on muuten totta, että Sirius ei useinkaan juuri välitä Peteristä eikä hän tai välttämättä muutkaan kunnolla huomaa muutosta hänessä viimeisen vuoden aikana. Tässä tarinassa Siriuksesta tuli muutenkin ehkä tavallista herkempi! Kiitos kun luit ja kommentoit ♥

En ollut uskoa silmiäni, kun huomasin tämän saaneen kommentin! Piti ihan tuplatsekata, oliko joku muu kenties nimennyt ficcinsä samoin kuin minä xD En tiedä mistä tämän kaivoit luettavaksesi, Meldis, mutta ihanaa kun teit sen ja jätit vielä kommentinkin! Se oli ehdottomasti koko viikon piristys, joten kiitos!!

Luin tän pari kuukautta sitten, ja tää on siitä asti roikkunu välilehdessä. Halusin vaan sanoo että tykkäsin. Pöysti ja Neponen on tässä ihan tosissaan Kyösti ja Tommi. Sukunimistä on luovuttu ja herkistytty toiselle. On jännä (heh) miten in character nämä hahmot tässä on, vaikka tää kohtaus ei sopis Pasilaan ollenkaan Ehkä johonkin epilogiin. Jota ennen Pöysti on käyny monta vuotta terapiassa. Mitenkään muuten tää ei kyllä olis mahdollinen. On huvittava pohtia millainen näiden kahden suhteen alku olis jos/kun lähdetään canon-tilanteesta ja miten helvetillisesti paska, anteeksi nyt vaan, lentäis tuulettimeen. Pääasiassa Pöystin päässä. Ja sen toimesta.

Kiitos! Kirjoita ihmeessä lisää! Samastun kyllä liikaa siihen, että ihan yhtäkkiä edellisestä julkaisusta onkin vuosia...

Shindo Ainosuke oli kiero mies, jolla oli säännöllinen aamurutiini ja aikataulu. Hänelle riitti vähäinen uni ja siksi hän heräsikin aina varhain, tavallisesti jo 5.30 aamulla ja otti suihkun. Arkisin hänellä oli sovittuja tapaamisia ja virallisia menoja, mutta viikonloppuisin kuten nyt, hän saattoi nauttia aamuteensä puutarhassa ja lukea kirjaa. Hän nautti lounasta, teki pitkän ratsastusretken ja asettautui viimein sisälle suurelle nojatuolille monitorien äärelle. Hänellä oli vielä monta tuntia aikaa käydä läpi kuvamateriaalia S:ltä ja muualta, missä hänen drooninsa oli vieraillut.

”Herra Ainosuke, tässä on drooni jonka pyysit”, Tadashi sanoi kiikuttaessaan härvelin huoneeseen.
Ainosuke otti talteen materiaalin, mitä drooni oli kuvannut Ishikawan skeittipuistolta. Se oli puisto, jossa Snow useimmiten oli, joko yksin tai sen pölvästin punapään kanssa.
”Tunne vastustajasi”, Ainosuke mumisi. Hän oli haltioissaan, sillä tämä vastustaja ylitti kaikki muut. Tietysti hän oli selvittänyt Snown taustat läpikotaisin, sillä sellainen hän nyt vain oli. Utelias ja häikäilemätön.

Tadashi Kikuchi oli mustasukkainen aina, kun hänen isäntänsä löysi jonkun uuden mielenkiinnon kohteen varsinkin, jos se oli joku ihminen. Herra Ainosuken drooniharrastus hipoi hyvän maun rajoja ja hän oli siitä muutaman kerran sanonutkin. Ei hän halunnut että toinen joutuisi pulaan tai viranomaisten syyniin.
”Milloin sinä muuten heräsit tänään?” Ainosuke kysyi.
”Yhdentoista aikaan”, Tadashi valehteli sujuvasti. Hän oli nukkunut pitkälle iltapäivään saakka, kun hänellä kerrankin oli siihen mahdollisuus. Mutta ei sellaista voinut ääneen myöntää.

”Snow!” Ainosuke sanoi ja Tadashi oli aivan varma että yökkäisi tai saisi vähintään päänsäryn. Hänen isäntänsä imartelu tuota teiniä kohtaan oli ylimitoitettua, liioiteltua ja jopa hieman pakkomielteistä. Tadashi tiesi varsin hyvin, että hänen isäntänsä halusi löytää sellaisen skeittaajan, joka vastaisi kaikkiin hurjimpiinkin odotuksiin, joita hänellä oli. Adam halusi löytää parinsa, Evansa ja paratiisinsa. Se fantasia ei ollut koskaan toteutunut. Tadashi oli alkanut katua sitä, että oli koskaan tuonut Shindo Ainosuken tämän pahamaineisen ja kurjan lajin pariin.

”Mitä jos hän osoittautuu sinua paremmaksi?” Tadashi kysyi, kun Ainosuke tuijotti haltioituneena monitoreja, joissa useimmissa oli nähtävissä Snown naamataulu.
”Se olisi samaan aikaan sykähdyttävää ja äärimmäisen raivostuttavaa”, mies vastasi ja puhui varmasti täyttä totta. Hän puri hammasta ja mietti sitä vaihtoehtoa että saattaisi jostain syystä jäädä toiseksi.
”Hän on kiehtova”, hän ylisti. ”Mutta se, onko hän täydellinen, jää nähtäväksi.”
Tadashi yritti olla murjottamatta. Skeittausturnajaisten alkukarsinnat oli käyty ja hän oli saanut kuulla kunniansa niin että korvat soivat. Miksi hänen oli pitänyt tunkea nenänsä Käärmeenä turnajaisiin? Koira tai onkiliero sinä olet etkä mikään Käärme, minun koirani! Adam oli sanonut tuohduksissaan.


Langa joutui pärjäämään reunasta katkenneella skeittilaudalla seuraavat päivät, koska hän oli rikkonut omansa viime haasteessa Joeta vastaan. Hän ei voinut rynnätä Rekin luo noin vain ja pyytää häntä korjaamaan sen. Hän halusi ennen kaikkea korjata heidän välinsä ja skeittilauta tulisi sen jälkeen, vaikka kyllä skeittilautakin oli hänelle tärkeä. Se oli Rekin omin käsin hänelle tekemä ja Langa arvosti sitä enemmän, kuin kaupasta ostettua. Rekiä ei näkynyt edelleenkään heidän tapaamispaikallaan, eikä hän tullut kouluun.

Langa ei ollut hyvä pukemaan tunteitaan sanoiksi, eikä hän puhunut asioistaan. Hänen ja Rekin välit olivat olleet rikki jo useamman viikon ja asia painoi aina vain enemmän hänen mieltään.  Hän oli yrittänyt puhua äidilleen ruokapöydässä, mutta se ei ollut mennyt kovin hyvin. Hän ei ollut mikään keskustelija. Hänen äitinsä oli rohkaissut häntä olemaan rehellinen ja avoin ja kertomaan tunteistaan, mutta ei hän voinut! Ei hän voisi ikinä kertoa rehellisesti tunteistaan Rekille ja pilata heidän ystävyytensä lopullisesti. Langa järkyttyi vähän, kun käsitti myöntäneensä äidilleen, että hän piti jostakusta romanttisesti! Se oli totta, mutta se ei ollut asia, jonka piti ikinä tai koskaan löytää päivänvaloon.

Sitten hänen äidilleen oli paljastunut, ettei Langa suinkaan ollut puhunut jostain tytöstä. Langa oli koko ajan tarkoittanut Rekiä ja puhunut Rekistä. Ja mikä pahempaa, Langa oli korviaan myöten ihastunut ystäväänsä. Langasta tuntui kuin lattia olisi äkkiä kadonnut hänen jalkojensa alta ja hän sulkeutui huoneeseensa. Pala hänen kurkussaan kasvoi niin suureksi, että se teki kipeää. Kun puristava tunne painoi hänen rintaansa, hänen oli pakko päästää kyyneleet vapaaksi. Hän ikävöi Rekiä. Ei, hän ei pelkästään ikävöinyt vaan jotain paljon enemmän.

Langa istui huoneensa lattialla ja itki. Kun aikaa kului, hän kuuli koputuksen oveltaan. Hänen äitinsä halusi puhua.
”Langa?” hänen äitinsä sanoi. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi mutta Langa ei vastannut. Hän itki pahaa oloaan eikä vastannut. Hänen äitinsä avasti oven ja löysi Langan huoneen lattialta istumasta ja itkemästä.
”Langa kultaseni”, Nanako tunsi suurta riittämättömyyttä sillä hetkellä. Hän istui lattialle poikansa vierelle.
”Sinä voit kertoa minulle”, Nanako sanoi muutaman minuutin jälkeen. Tilanne ei ollut helppo. Se oli täysin yllättävä ja uusi heille molemmille.

”Minä...”, Langa yritti sanoa, mutta ei osannut jatkaa. ”Olen huono ihminen”, hän sanoi sitten.
”Minä puhuin Rekistä. Rikoin lupaukseni hänelle.”
”Sitä tapahtuu meille kaikille joskus”, Nanako sanoi.
”Mutta Reki on ainoa ystäväni. Paras ystäväni”, Langa sopersi. ”Ja...”
”Minä pidän Rekistä. Tarkoitan että...”, Langa sanoi ja itki taas. ”Anteeksi äiti.”
Silloin Nanako halasi poikaansa, rutisti syliinsä ja keinutti vähän.
”Kaikki hyvin. Sinä olet aina minun poikani”, Nanako sanoi.
”Äiti. Kaikki ei ole hyvin. En voi koskaan...”, Langa yritti puhua. Hän tärisi äitinsä sylissä.

Siinä he olivat, äiti ja poika. Äiti, joka mietti kuumeisesti mitä sanoisi seuraavaksi. Tietystikään Langalla ei ollut kaikki hyvin. Kuinka suuria asioita hänen poikansa yksinään miettikään.
”Minä rakastan sinua aina. Olet ihan millainen tahansa. Ja uskothan että Jumala rakastaa myös”, hän sanoi.
Langa irrottautui äitinsä halauksesta ja huokaisi syvään.
”Uskon. Mutta minun on vaikea hyväksyä tätä. En halua pilata minun ja Rekin ystävyyttä. En tiedä mitä minä teen.”
”Kuinka kauan sinä olet tiennyt että pidät pojista?” Nanako kysyi, vaikka se oli vaikeaa. Joskus se oli kysyttävä, joten miksi ei nyt.
”Viisi vuotta.”
Niin kauan? Siitä Nanako tiesi heti, että asia ei liittynyt Oliverin kuolemaan tai sen jälkeiseen aikaan, vaan tämä asia oli ollut Langan elämässä kauemmin.

”Minä rukoilen, että saat välit korjattua Rekin kanssa. Hän on mukava poika. Ja tunnet sinä Rekiä kohtaan mitä tahansa, rukoile että voit toimia sen kanssa oikein. Minulla ei ole juuri nyt antaa sinulle elämää suurempia ohjeita.”
Langa nyökkäsi ja jäi tuijottamaan matossa olevia raitoja. Ehkä oli hyvä, että hänen äitinsä rukoili, sillä hän ei itse pystynyt. Elämä oli ollut viime vuosina aika pitkälle selviytymistä hetkestä toiseen.

Nanako meni keittiöön tiskaamaan asioita ja Langa jäi lattialle istumaan. Ei hän ollut suunnitellut kertovansa äidilleen mitään, mutta niin siinä vain oli käynyt. Hänellä oli vähän typerä olo. Ei kukaan muu tiennyt hänen taipumuksestaan ihastua poikiin. Ei kukaan. Hän oli pitänyt asian yksin itsellään ja siitä oli tullut raskas taakka. Kuinka usein hän olikaan toivonut, että ihastuisi johonkin tyttöön tai sitten ei ihastuisi kehenkään. Hän oli yhden kerran ihastunut tyttöön, mutta siitä oli pitkä aika. Sen jälkeen hän oli pari kertaa ihastunut poikaan. Ja nyt hänen tunteensa Rekiä kohtaan vain vahvistuivat. Hän oli viimein löytänyt oman ystävän ja sitten rikkonut heidän välinsä. Ja jos Reki nyt saisi tietää mitä hän oikeasti ajatteli, hän jäisi yksin. Reki ei voisi koskaan katsoa häntä silmiin.


Sitten Shadow joutui hyökkäyksen kohteeksi ja joutui sairaalaan. Nyt siellä olivat Cherry ja Shadow molemmat. Langa ja Joe olivat käymässä sairaalassa, kun Langa oli näkevinään Rekin hisseillä. Reki! Se oli Reki! Hänen pitäisi juosta Rekin perään ja yrittää sovintoa. Mutta Reki oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.
”Joskus hänen on mentävä kotiin”, Langa mumisi ja päätti mennä etsimään Rekiä ensin hänen kotoaan. Mutta Reki ei ollut siellä.
”Tule sisään. Voit odottaa Rekin huoneessa”, hänen äitinsä pyysi ja Langa meni sisään.
Hän oli ollut useita kertoja Rekin kotona ja hänen huoneessaan. Huone oli rekimäinen. Sänky oli petaamaton ja tavaroita lojui siellä täällä. Seinät ja sisustus olivat skeittiaiheisia. Rekin työpöydällä lojui hänen luonnosvihkonsa, jota Langa jäi katselemaan. Siinä olivat Rekin viimeisimmät muistiinpanot uusista skeittilaudoista, taidokkaita piirroksia eläimistä ja eräällä sivulla oli jotain yllättävää. Reki oli piirtänyt kaksi chibihahmoa skeittailemassa yhdessä. Toinen oli Rekin näköinen ja toinen oli selvästi Langa itse! Se sai hänet hymyilemään ja hänen sydämensä hypähtämään ilosta.

Kun Rekiä ei näkynyt eikä kuulunut, hänen oli aika lähteä.
”Lainaan Rekin vanhaa skeittilautaa koska omani on katki. Kerro Rekille terveisiä”, Langa sanoi Koyomille lähtiessään.
”Okei, kerrotaan.”

Langa skeittaili yksin tutussa puistossa ja oli jo pimeää. Hän ei osannut mennä kotiinkaan, sillä hänen mielessään pyöri monet asiat. Hän mietti skeittailuturnausta, jota varten hän tarvitsi ehjän laudan. Hän mietti sairaalassa olevia ja sitten oli Reki. Missä ihmeessä Reki oli näin myöhään? Miksi hän ei ollut vieläkään tullut kotiin? Hänen pitäisi ehdottomasti...

Reki!

Yhtäkkiä hän näki Rekin, joka tuli hänen luokseen.

Se oli ilta, jolloin he viimein saivat sovittua ja korjattua ystävyytensä ennalleen. Oli lähemmäs keskiyö, kun he kohtasivat toisensa heidän omalla skeittipuistolla. Yhtäkkiä ei heistä kumpikaan  osannut sanoa mitään. Niin he skeittailivat – yhdessä. Kohta he jo nauroivat yhdessä ja palaset vain loksahtivat paikoilleen. He eivät tarvinneet heti sanoja, sillä yhdessä vietetty aika paljasti sen, kuinka he olivat ikävöineet toistensa seuraa. He olivat molemmat olleet yksinäisiä ja surullisia menneinä viikkoina. Ja kuinka he olivat halunneet pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Aika kului ja  he olivat sen jälkeen vielä istuneet ja puhuneet.

Langa puhui. Hän puhui enemmän kuin moneen viikkoon.

Hän oli onnellinen.

Ja hän sai puheillaan Rekin hämilleen.

Mutta yhtä kaikki. Ilo aivan kupli ilmassa, kun he käsittivät mitä heiltä oli puuttunut, mutta mikä oli nyt korjaantunut. Sovinto. Yhdessä tekeminen ja yhdessä nauraminen oli mukavampaa kuin yksin olo. Ja skeittailu oli hauskaa kun sen saattoi jakaa ystävän kanssa. Kaiken jälkeen Reki ei epäröinyt, vaan pörrötti kohta jo Langan hiuksia ja heittäytyi tuttuun rekimäiseen halaukseen johon Langa vastasi mielellään.

Yhtäkkiä oli aivan hiljaista ja sitten kuului vaimea surina jostain yläpuolelta. Reki katsoi ylös ja näki droonin.

Drooni! Se selvästi tarkkaili heitä kahta.

”Katso”, Reki sanoi Langalle ja osoitti droonia.
”Mitä se täällä tekee?” Langa ihmetteli. He katselivat hetken ja drooni lennähti sitten tiehensä.
”Kuka meitä...? Langa kysyi, mutta ärsyyntyi sitten vähän.
”Mitä nyt Langa?” Reki kysyi ihmetellen.
”Luulen nähneeni sen täällä kerran aikaisemminkin. Tuon on pakko olla yksi Adamin drooneista. Kuulin kerran kun Joe puhui niistä. Vanhan kaivosalueen näytöt, elektroniikka ja suorat striimit ovat kaikki hänen.”
”Hänellä tosiaan on pakkomielle sinusta”, Reki sanoi vähän ärtyneenä.

Langa oli hiljaa. Kaikkein parasta oli skeittailla yhdessä Rekin kanssa. Ja sen jälkeen tuli muu skeittailu, kunhan Reki oli kannustamassa häntä. Ilman Rekiä ei skeittailu tuntunut oikein miltään. Haaste Adamia vastaankin tuntui oikealta vain, kun Reki kannusti häntä ja oli hänen puolellaan.

”Pakkomielle?” Langa ihmetteli. Sinä olet minun Evani. Adamin sanat kaikuivat hänen mielessään. Pakkomielle tosiaan ja hyvin erityislaatuinen sellainen. Aikuisen miehen skeittailufantasia, kiero rituaali tai jopa fetissi. Ja hän oli osa sitä, halusi tai ei.
”Juuri niin”, Reki sanoi.
”Ehkä hänellä on henkilökohtaisia traumoja”, Langa sanoi ja sai Rekin naurahtamaan. Niin sen täytyi olla.
Reki haukotteli. Hän ei halunnut kotiin koska hänen ja Langan välit olivat viimein taas kunnossa.
”Hei, ehkä on aika mennä kotiin. Sinähän nukahdat kohta”, Langa totesi.
”Nah”, Reki mumisi ja nousi ylös.
He skeittasivat yön hiljaisuudessa kohti kotia.

Rekillä oli kevyt ja hyvä olla. He olivat skeittailleet yhdessä ja puhelleetkin vähän. Langa puhui varmaan kokonaisen kuukauden edestä. Langa oli tavallisesti hyvin vähäsanainen, mutta nyt hänen ystävänsä sanainen arkku oli avautunut. Langa halusi skeittailla hänen kanssaan. Langa halusi olla ja hänen ystävänsä. Aina. He olivat lisänneet tervehdykseensä yhden merkin lisää, nimittäin jatkuvuuden merkin. Infinite. Niine ajatuksineen Reki nukahti ja nukkui paremmin kuin pitkään aikaan.

Langa sen sijaan valvoi vielä sänkyyn päästessään. Hän oli iloinen, että Reki oli tullut skeittipuistolle ja he olivat viimein taas skeittailleet yhdessä. Oli paljon mukavampi skeittailla yhdessä kuin yksin. Reki ei tajunnut miten upea persoona hän oli! Hän oli saanut Rekin hämilleen, kun oli puhunut niin paljon. Ja hänen oli ollut aivan pakko kehua Rekiä. Hän oli ihan paras, ainutlaatuinen ja taitava. Langa katsoi vielä puhelimeltaan kuvaa nauravasta Rekistä. Hän saisi skeittailla Rekin kanssa aina. He olivat sopineet ja heidän ystävyytensä oli korjaantunut. Reki oli kultaisempi, kuin hän itse käsittikään. Mitä Langa olisi ilman häntä? Ei mitään. Langan läpi hulmahti lämmin aalto.


Toisaalla Shindo Ainosuke istui nojatuolillaan ja katseli parhaillaan suoraa kuvaa, mitä hänen Ishikawan skeittipuistolle lähettämänsä drooni parhaillaan kuvasi. Snow! Langa. Hänellä oli eri skeittilauta mitä aikaisemmin, jokin vanha, kulunut ja rähjäinen. Mies tiesi vallan hyvin, että poika oli saanut edellisen skeittilautansa katki haasteen päätteeksi. Hän ostaisi mielellään noin lahjakkaalle nuorelle uuden. Langa oli ollut viime aikoina allapäin eikä lainkaan oma iloinen itsensä. Ainosuke ei voinut kuin arvailla mistä se johtui.

Vähän myöhemmin kuvaruutuihin ilmestyi tuttu punapää. Ainosuke ei voinut olla huomaamatta sitä valtavaa eroa, mikä Langassa tapahtui, kun nuo kaksi viettivät aikaa yhdessä, istuivat pitkään maassa puhellen ja viimeiseksi he jopa halasivat toisiaan. Nuo kaksi eivät jakaneet ainoastaan skeittailun iloa vaan he pitivät toisistaan, se oli päivänselvää. Ja se sai Ainosuken tuntemaan mustasukkaisuutta, jonka hän luuli jo jättäneensä taakse kauan kauan sitten.

”Punapää on tarpeeksi kahjo ja sopiva kilpailija Shadown sijaan”, hän sanoi Tadashille, joka oli tullut huoneeseen. Tadashi nyökkäsi, mutta ei pitänyt siitä että Rekille tapahtuisi mitään ikävää. Hän oli äsken tavannut Rekin, kun oli tullut kolhinneeksi poikaa autolla. Mutta kyllä, Reki olisi tarpeeksi puupäinen ottamaan haasteen vastaan. Poikahan kolhi itseään kaiken aikaa.
”Sitä kivampaa on , kun voi skeittailla yhdessä jonkun kanssa! Se on hauskaa. Niin se vain on, skeittaaminen on kivaa”, Reki oli sanonut ja alkanut kyynelehtimään. ”Olen idiootti. Vaikka en olisikaan lahjakas, ei sillä ole merkitystä...”, Reki jatkoi kertomista. ”...et todella taida käsittää mitä tarkoitan. On vain yksi syy miksi me kaikki skeittaamme! Koska se on kivaa!”
”Jassoo. Miksi kaikkien skeittareiden täytyy olla yhtä typeriä. Tee mitä lystäät”, Tadashi totesi ja lähti pois.

Hän oli kuitenkin oivaltanut jotain aivan keskeistä, kun Reki oli puhunut. Ei hänen pitänyt missään nimessä saada isäntäänsä vihaamaan skeittaamista vaan pitämään siitä uudelleen. Sillä tavalla kuin silloin kauan sitten. Silloin kun se oli vielä ollut hauskaa!