Ficin nimi: Kuolemattomuus
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Dragon Age Origins
Tyylilaji/Genre: Deathfic, songfic
Paritus/Hahmot: Alistair/Warden (human noble)
Vastuuvapaus: Dragon Age ja hahmot kuuluvat BioWarelle, enkä tienaa tästä huvista mitään.
Varoitukset: SpoilereitaYhteenveto: Blightin jälkeen kaikki oli alkanut tuntua raskaammalta. Paranisivatko sodan aiheuttamat haavat milloinkaan?
Haaste: Inspiroidu musiikista, biisi:
Evanescence – My Immortal Valloita FandomA/N: Kiitos veljelleni, joka suositteli minulle Dragon Agea, olen nyt koukussa siihen. En ole vielä päässyt Originsia läpi, vaikka lähellä olenkin ollut. Näin ollen en siis ole täysin varma, miten taistelu archdemonia vastaan tulee menemään, mutta koska tämä fici on kytenyt päässäni, oli se pakko toteuttaa!
Päätin jättää aika monet termit ihan omikseen, kuten Blightin, koska on se parempi Blightina kuin jonain ”Vaivana” tai ”Kurjuutena”
Kuolemattomuus
I'm so tired of being here
Alistair ei ollut enää tietoinen siitä, montako päivää siitä oli, kun Blight oli voitettu. Ei, hän ei ollut jaksanut välittää, eikä ollut tuhlannut ajatustakaan laskeakseen sitä. Jokin hänen päänsä sisällä totesi kuivakkaan ironisella sävyllä, että jos hän olisi tuhlannut, olisi hän saanut hetkeksi jotain muuta ajateltavaa kuin menetyksen. Vaikka… kai se samainen suru ja kaipuu olisi siltikin syrjäyttänyt hänet pois laskuista.
Blightin jälkeen Alistairista oli alkanut tuntua siltä, ettei hän ollut tarpeeksi vahva kantaakseen ikävää sisällään. Hänestä tuntui päivä päivältä raskaammalta, vaikka yritti toistella Lelianan ja Wynnen sanoja mielessään: ”Hän uhrautui pitääkseen rakkaimman ihmisen elossa… Hän ei haluaisi sinun luovuttavan…”
Blightin jälkeen koko Ferelden oli alkanut juhlia voittoa, mutta Alistair oli joutunut vetäytymään ensimmäisten tuntien jälkeen. Hän ei ollut vain pystynyt siihen. Hän ei ollut pystynyt nauttimaan siitä kaikesta ilosta ja riemusta, ottamaan vastaan kiitoksia sankariteoistaan, eikä pahoitteluja toiseksi viimeisen Grey Wardenin menetyksestä. Hän ei ollut pystynyt siihen, ei, vaikka Adeline olisi kuinka halunnut sitä. Alistair ei ollut valmis. Henkisesti hän oli verillä, jokainen haava revitty auki. Hänestä tuntui, että oli menettänyt kaiken. Hänestä tuntui, että hän oli yksin, kaikkien niiden onnellisten ihmisten keskellä…
'Cause your presence still lingers here
And it won't leave me alone
”Minne aiot mennä?”
Se oli Lelianan kysymys. Eikä Alistair vastannut heti. Sen sijaan hän katseli, miten ihmisiä liikkui edestakaisin Denerimin kauppa-alueella, lapset leikkien yhä uudelleen ja uudelleen Blightin vaiheita, ja aikuiset nauttien edelleen juhlan huumasta. Kapakan edessä Oghren jälleen kertoi juovuspäissään toistuvia tarinoita taistelusta omasta näkökulmastaan, ja Zevran piti huolen, ettei jäänyt tuon juopottelevan kääpiön varjoon. Shale ja Sten olivat jo lähteneet omille teilleen, eikä Morrigania ollut näkynyt enää… Koska Alistair oli noidan nähnyt viimeksi? Ei hän edes muistanut, mutta… mies oli varma, ettei se noita-akka ollut ollut mukana taistelussa archdemonia vastaan.
Ei sillä, että sillä edes olisi ollut merkitystä. Adeline olisi silti kuollut.
”En tiedä”, hän vastasi lopulta irrottamatta katsetta ihmisistä, jotka elivät onnellisia aikoja. Vaikka Alistair kuinka yritti, hän ei osannut hymyillä muiden onnen puolesta – ei vielä.
”Sinun pitäisi”, Wynnen ääni sanoi, eikä sekään saanut Alistairin katsetta riistäytymään kohteestaan. ”Sinulle tekee juuri nyt hyvää edetä. En tarkoita, että sinun pitäisi unohtaa. Ei, meistä kukaan ei voi unohtaa häntä ja hänen uhraustaan, mutta… Jos nyt jäät paikoillesi…”
”Ehkä palaan Ostagariin”, hän keskeytti. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua. ”Ehkä… menen jonnekin muualle. En tiedä. Mutta sen tiedän, että aion tuoda Grey Wardenit takaisin.” Hän tunsi, miten hänen sisintään viilsi. ”Sitä… Sitä Adeline olisi halunnut.”
Eikä kumpikaan naisista vastannut. He tiesivät, että niin Adeline olisi tehnytkin, mikäli olisi jäänyt henkiin. Hän olisi koonnut uudelleen Grey Wardenit kasaan. Ja Alistair tiesi, että Adeline halusi hänen tekevän niin. Voimia ja jaksamista se vaatisi, mikäli hänen pitäisi selvitä siitä yksin. Alistairista nimittäin tuntui, ettei kaikki Adelinesta ollut lähtenyt. Hän oli koko ajan tuntevinaan naisen läsnäolon lähettyvillään, ja se oli kaikki nämä päivät tuntunut seuraavan Alistairia, minne tahansa hän menikin.
Parit ensimmäiset päivät olivat olleet kamalia. Alistair muisti, miten oli tuntenut rakastettunsa läsnäolon ja kääntynyt nopeasti ympäri vain todetakseen, ettei hänen seurassaan ollutkaan ketään. Kolmantena päivänä hän oli keskellä öistä kaupunkia menettänyt hermonsa, vilkuillut ympärilleen ja epätoivoisesti pyytänyt, että se jättäisi hänet rauhaan, lähtisi, eikä enää kääntäisi veistä hänen haavoissaan.
Mutta se ei ollut lähtenyt. Se seurasi Alistairia vieläkin sinne, minne hän ikinä menikään.
Your face—it haunts my once pleasant dreams
Your voice—it chased away all the sanity in me
Ei sillä, että tunne läsnäolosta olisi ollut ainoa asia, joka häntä vainosi. Tunteen lisäksi Adelinen ääni tuntui soivan hänen korvissaan usein. Aika ajoin hän oli kuulevinaan tutun naurun, reippaan äänen hihkaisemassa jotakin, maailman rakkaimman äänen kutsuvan hänen nimeään… Ja joka ikinen Alistair kääntyi äänen suuntaan vain pettyäkseen.
Ja jos valveilla olo oli tuskaa, ei nukkuminen ollut sen parempi vaihtoehto. Kerran oli kokeneemmat Grey Wardenit sanoneet, että Blightin jälkeen kaikki helpottuisi. Ei enää painajaisia archdemonista, jotka olisivat totta. Olivat sanoneet, että sen jälkeen ne omat, rauhalliset unet palaisivat.
Ehkä ne olivat, mutta Alistairin unet pysyivät tuskallisina. Edes niissä hän ei saanut rauhaa. Unissaan hän on yhä uudelleen ja uudelleen valmis iskemään viimeisen iskun, uhraamaan itsensä koko maailman ja Adelinen vuoksi, kunnes Adeline yllättäen työntää hänet sivuun, iskee viimeisen iskun, ja pakottaa Alistairin todistamaan, miten hänelle niin rakas ihminen tekee sen uhrauksen, jonka Alistair oli ollut niin valmis tekemään…
Duncanin menetys ei ollut ollut näin kamalaa. Totta kai hän oli Duncania monesti kaivannut, nähnyt muutaman painajaisenkin, mutta hänestä tuntui, ettei se vetänyt vertoja Adelinen menetykselle. Vai johtuiko se tuska vain siitä, että niin lyhyessä ajassa hän oli menettänyt ainoat ihmiset, jotka merkkasivat hänelle eniten tässä maailmassa? Alistair ei ollut varma, eikä halunnut sitä sen enempää miettiäkään. Hän pelkäsi muutenkin jo menettävänsä viimeisetkin järjenhivenet äänien, tunteiden ja kaipauksen ansiosta. Eikä hänelle tehnyt hyvää tieto siitä, miten hänellä olisi ollut täydellinen mahdollisuus kuolla rakkaansa puolesta, mahdollisuus olla se, joka olisi luopunut kaikesta maailman ja Adelinen puolesta…
Ja aina hänen kasvoilleen mäiskähti se kylmä totuus: Adeline oli ollut ovelampi.
These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
“Aika parantaa haavat, Alistair”, oli Wynne sanonut lempeästi hymyillen eron hetkellä. Lempeä käsi oli laskeutunut miehen olkapäälle puristaen sitä tiukasti. ”Tiedän, että se tekee kipeää, ja tiedän, että… ettei se ole helppoa, mutta anna itsellesi aikaa.”
Miten kauan? Sen Alistair olisi halunnut tietää. Mutta sen sijaan, että hän olisi kysynyt, hän oli vain hymyillyt haikeasti ja kiittänyt kaikesta – ihan kaikesta. Ja jäänyt lopulta yksin, taistellen tuskansa kanssa, joka oli liian todellista.
Ajan mittaan Alistair oppi tekemään kaipuulle vastaiskun, lievittämään sitä ikävän tunnetta, joka niin voimakkaana hänen sisällään myllersi. Hän kaivoi ikävän tunkeutuessa seuraansa esiin muistot yhteisistä hetkistä, jotka oli viettänyt Adelinen kanssa. Muistot, jotka saivat hänen mielensä lämpenemään ja surumielisen hymyn miehen huulille.
Ja aina uudelleen hän muisti ne viimeiset sanat, jotka oli elämänsä rakkaudelle sanonut. Sanat, jotka sanoessaan Alistair ei ollut tiennyt, miten totta ne tulisivatkaan olemaan…
”Minäkin rakastan sinua. Ikuisesti.”There's just too much that time cannot erase…
