Title: Elämisen arvoista?
Author: Tiikerililja
Genre: het, angst, deathfic
Pairing: Ginny/Draco, Hermione/Draco (paritus vain sivuosassa)
Rating: K-11
Summary: Ginnyn mielestä hänen elämänsä on hukkaanheitetty; tytär makaa sairaalassa, mies lähti hänen oman ystävänsä mukaan, eikä oman äidinkään kanssa suju hyvin...
Disclaimer: Vain Megan on omistuksessani.
Warnings: Kiroilua, angstia, kuolema....A/N: Tarina on erään näytelmän pohjalta, siksi paritus ei näy kunnolla
mutta toivon saavani silti palautetta! <3
Osa 1.Ginny Weasley kiskaisi huivin kaulastaan ja asetti sen eteisen naulakkoon. Sitten hän riisui muutkin ulkovaatteensa ja asteli pieneen keittiöön keittämään kahvia. Työpäivä oli ollut edellistä raskaampi ja väsymys painoi päälle. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa lähteä sairaalassa käymään… Pelkkä ajatuskin puistatti Ginnyä, mutta ei hän voinut olla sinne menemättäkään. Juuri kun hän oli saanut kaadettua kahvin kuppiinsa, harmaa pöllö lennähti sisään avonaisesta ikkunasta. Ginny hämmästeli yllätyksellistä kirjettä ja ojensi pöllölle muutaman siemenen ottaen samalla kirjeen sen nokasta. Kirjeen taakse oli kirjoitettu:
Ginny Weasley. Mutta kun Ginny käänsi kirjeen toisinpäin, hän tajusi kuka hänelle oli kirjoittanut. Kirjeen etupuolella luki
Draco Malfoy. Ginny nyrpisti nenäänsä huomatessaan sen, mutta päätti joka tapauksessa ottaa selvää, mitä asiaa Dracolla oli tällä kertaa. Hän istahti tuolille, avasi kuoren, otti kirjeen esille ja alkoi lukea sitä.
Tervehdys.
Tiedän, että minun olisi pitänyt olla siellä sinun ja Meganin tukena.
Ja tiedän myös, ettei tämä ole sinusta tarpeeksi hyvä syy, mutta
minulla oli paljon töitä. En minä nyt mene sanomaan, että työt
menisivät teidän ylitsenne, mutta asiaa ei voi auttaa. Menin
lupaamaan Meganille kirjeessäni, että tulisin käymään siellä
viikonloppuna, mutta pyytäisin sinua kertomaan, etten pääsekään.
Tämä projekti venyy ja venyy eikä tästä voi nyt luistaa. Mutta
sano, että korvaan tämän hänelle jotenkin.
DracoHeti kun Ginny oli lukenut kirjeen, hän vihastui niin, että repi kirjeen palasiksi ja huusi kurkku suorana:
”Senkin idiootti! Luulisi, että sinua olisi kiinnostanut edes vähän oma tyttäresi, mutta ilmeisesti ei, senkin valehteleva sika!”
Ginny huitaisi kahvikupin pöydältä niin, että se hajosi sirpaleiksi lattialle. Sitten hän murtui ja istui takaisin tuolille nojaten käsiinsä.
”Ei tästä tule mitään… Minä en jaksa tätä enää… ja miten Megankaan voisi jaksaa…”
”Huhuu! Oletko kotona, Ginny?” kuului silloin huuto eteisestä.
Ginny nosti nopeasti katseensa ja kuivasi kyyneleensä. Silloin hän huomasi Mollyn, joka riisui kenkiään ovella. Ginny kauhistui tajutessaan kahvikupin sirujen olevan yhä lattialla, mutta se oli jo liian myöhäistä. Molly asteli jo keittiöön ja katsoi ensin lattialle ja sitten kysyvästi tyttäreensä.
”Olen vähän kömpelö,” Ginny naurahti ja aikoi jo siirtyä siivoamaan, kun Molly nappasi taikasauvan taskustaan ja sanoi:
”Älä hyvä tyttö taas konttaile lattialle. Taian avulla käy nopeammin.”
Molly heilautti taikasauvaansa ja hetkessä kuppi oli taas koossa pöydällä ja kahvi lattialta kadonnut.
”On siinäkin. Olet siivoaja, etkä osaa edes kuppia lattialta korjata!”
Ginnyn sisällä kiehui. Luuliko äiti, että hän saisi taikoa jästien vieressä? Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja sanoi:
”Lähdetäänkö jo?”
”No lähdetään lähdetään. Mutta kerropa nyt ensin, mistä sinä noin paljon suutuit? Et sinä tavallisesti kuppeja visko,” Molly tokaisi.
”En minä mistään suuttunut. Olen vain väsynyt, siinä kaikki.”
”Noinkohan?”
Silloin Molly huomasi paperisilput lattialla ja heilautti taas sauvaansa. Hetkessä kirje oli taas koossa ja Molly luki sen pikaisesti. Silloin hänkin menetti malttinsa ja paiskasi kirjeen lattialle.
”Vai muka töitä?! Kutsuuko se edes itseään mieheksi?! Mokoma lurjus!”
”Juuri tämän takia en sanonut mitään!” Ginny sanoi vihaisesti. ”Eikä tämä sitä paitsi kuulu sinulle tippaakaan!”
Molly näytti loukkaantuneelta.
”Vai niin! Mennäänkö kysymään Meganilta suoraan, mitä mieltä hän on tästä asiata?”
Ginny vaikeni. Hän ei halunnut Meganin hermostuvan moisesta, ja päätti siksi antaa olla.
”Äiti-kiltti. Et saa puhua Meganille tästä. Hän on muutenkin niin huonona.”
”Sopii yrittää estää!” Molly tokaisi ja kiirehti ulos.
Ginny huusi hänen peräänsä, mutta tajusi sen olevan jo liian myöhäistä.
Taas sitä mentiin, hän tuumi ja juoksi äitinsä perään ulos lukiten oven perässään.
*****
Pyhän Mungon taikatautien sairaalassa oli melkoinen tungos. Muttei 4.kerroksen huoneessa, jota asutti vain yksi henkilö; nuori, 15-vuotias tyttö, joka makasi sängyllään ja luki MeNoidat-lehteä. Silloin eräs hoitaja astui sisään valkoisessa asussaan ja hymyili potilaalle.
”Huomenta Megan. Vaikka nythän onkin jo päivä… Mitäs kuuluu?”
”Hyvää,” Megan vastasi ja hymyili takaisin.
”Mukava kuulla,” hoitaja sanoi ja tarkisti kaiken olevan kunnossa. ”Otitkos lääkkeesi aamulla?”
”Otin otin, mutta… en voinut taaskaan syödä sitä vihreää…”
”Taasko jätit sen syömättä?” hoitaja kysyi näreissään. ”Megan, tiedät, että se on vain parhaaksesi.”
”No joo joo, mutta siitä tulee niin paha olo…” Megan vastasi surkeana.
Hoitaja huokaisi:
”No, saat anteeksi tämän kerran. Mutta huomenna otat kyllä senkin.”
Megan nyökkäsi. Hoitaja hymyili taas ja sanoi:
”Näytät jotenkin iloiselta tänään.”
”Totta kai!” Megan vastasi hilpeästi, nousi istumaan ja laittoi lehden pöydälleen.
”Onko joku tulossa katsomaan sinua?”
”Kyllä on! Iskä tulee tänään! Se on ihan huippua!” Megan säteili onneaan.
Hoitaja naurahti.
”En olekaan nähnyt isääsi täällä aikaisemmin.”
”Sillä on ollut niin paljon töitä, ettei se ole ehtinyt tulla… Mutta tänään se tulee! Se kirjoitti minulle, ja lupasi tulla!”
”No sepäs on mukavaa! No, minä jätänkin sinut tänne sitten odottamaan. Tulen sitten taas illemmalla katsomaan, miten pärjäilet!”
Niin hoitaja lähti, ja Megan jäi sängylleen istumaan ja odottamaan intoa täynnä. Hän kääntyi katsomaan ikkunasta ja hymyili. Hän ei ollut nähnyt isäänsä aikoihin, ei sen jälkeen kun vanhemmat olivat eronneet. Megan oli ollut vihainen kun isä ei ollut tullut katsomaan häntä, mutta nyt hän vihdoin tulisi, ihan varmasti!
Aikaa kului, ja Megan alkoi jo olla kärsimätön. Ei kai isällä nyt näin pitkään voinut kestää? Tai jospa tämä oli eksynyt… Megan alkoi jo miettiä, missä isä saattaisi tällä hetkellä harhailla, kun hän kuuli askeleiden lähestyvän hänen huonettaan. Megania alkoi jännittää yhä enemmän. Hän sulki silmänsä, että yllättyisi vielä enemmän, ja hän toden totta saikin yllättyä… Kun ovi aukesi, kuului:
”Mitäs mummon kullalle kuuluu?”
Megan avasi silmänsä ja tajusi tulijoiden olevan äiti ja mummi. Hän näytti pettyneeltä ja alkoi jo epäillä… Ginny asteli tyttärensä viereen ja halasi häntä.
”Hei kulta. Mites täällä jaksellaan?”
”Ihan hyvin…” Megan vastasi pettyneenä.
”Äiti otti loppupäivän töistä vapaaksi, että pääsimme mummin kanssa tänne sinua katsomaan.”
Molly, joka oli istuutunut lähimpään tuoliin, alkoi heti motkottaa:
”Ja kyllä siitä hirmuinen haloo syntyikin! Äitisi työnantaja on kyllä turha ihminen! Toisella on tyttö sairaalassa, ja sitten uhataan potkuilla jos vielä anotaan lomaa! Minä kyllä sinuna Ginny ottaisin lopputilin suoraan!”
”Vai niin,” Ginny tuhahti ja kääntyi äitiään päin. ”Ja milläs sitten maksaisit kaikki lainat ja laskut? Aina sinä vain lauot päättömyyksiä!”
Sitten Ginny kääntyi Meganin puoleen ja sanoi:
”Megan, nämä oli sitten varmaan viimeiset vapaat, mitä äiti sai. Mutta onneksi edes nämä, vai mitä?”
”Joo…” Megan vastasi lyhyesti ja kysyi oitis hiukan huolestuneena: ”Missä isi on?”
Ginny ja Molly vilkaisivat toisiaan ja olivat hiljaa. Lopulta Ginny kuitenkin sai ajattelukykynsä takaisin ja sanoi:
”No mistä minä tietäisin? Varmaan siellä Skotlannissa sen huoransa kanssa! Et kai sinä kultapieni sitä vieläkin tänne odota? Ei se tule! Usko jo!”
”Juu ei!” Molly virkkoi. ”Ja vaikka tulisikin, niin ei sitä tänne kannata päästää! Potkaisisit sitä vaan munille, mokomaa aviorikkojaa!”
Ginny ja Megan kuuntelivat kauhistuneena Mollyn sanoja. Molly ei ollut katseista moksiskaan vaan sanoi Meganille:
”Mitä sinä tyttö nyt tuollaisia puhut? Äitisi on muutenkin niin huonona!”
”Ja mistäs sinä minun kuntoni tiedät?” Ginny kysyi. ”Puhu vain omasta puolestasi! Sitä paitsi minun ja Dracon välit eivät kuulu sinulle tippaakaan!”
”No anteeksi, että kysyin!” Megan huusi yllättäen.
Naiset kääntyivät katsomaan tyttöä, joka sopersi:
”Minä nyt olisin vain halunnut tietää, missä se on… Sen piti tulla tänne tänään. Se lupasi…”
Molly naurahti ja rääkäisi:
”No lupasihan se äitiäsikin rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta ei! Lähtee vain jonkun hupakon matkaan, ja valehtelee silmät kirkkaina!”
”Äiti lopeta!” Ginny huusi.
”Olisit kuule tyttö voinut valita miehesi vähän viisaammin! Olisit ollut yhtä järkevä niin kuin veljesikin! He kaikki sentään saivat kunnolliset vaimot ja terveet lapset!”
Meganin sisällä muljahti. Terveet lapset… Ihan kuin mummi syyttäisi häntä kaikesta.
”Mutta ei!” Molly jatkoi huutamistaan. ”Eräs ottaa Tylypahkasta jonkun hemmetin luihuisen ja peuhaa jossain luutakomerossa aamutunneille asti! Ja sitten ihmetellään, kun ollaankin yhtäkkiä paksuna, ja ei mene puoltakaan vuotta, niin ollaan jo naimisiin menossa! On se kyllä merkillistä!”
Ginny ponkaisi seisomaan ja tuijotti tulistunein silmin äitiään.
”Ole sinä äiti hiljaa, kun et tästä asiasta mitään tiedä!”
Mollykin ponkaisi seisomaan ja huudahti:
”Jaaha! Nytkö sitä tukitaan suu minultakin? Minähän sanon, mitä sanon! Ahaa! Oikeaan taisin osua! Kyllä se varmaan tekeekin kipeää kuulla totuus, häh?!”
Sitten Molly kääntyi taas Meganin puoleen ja sanoi:
”Totuutta ei äitisi ole ikinä kestänyt kuulla! Se onkin ainoa yhdistävä tekijä vanhemmillasi! Samanlainen hulppio se niin sanottu isäsikin on!”
Megan löi kädet korvilleen ja yritti olla kuuntelematta. Mutta vaikeaa se oli, kun molemmat naiset huusivat toisilleen kurkku suorana.
”Ole nyt jo hiljaa! Tännekö minä sinutkin otin mukaan, että saisin kuulla miten surkea avioliitto minulla on ollut?! Luulitko sinä etten sitä jo valmiiksi tiedä?!”
”No et näköjään tiedä, kun et osaa elää ilman sitä miestä!”
”Nyt sinä pidät suusi kiinni! Minä ja Draco olemme jo eronneet, että älä sinä ala siinä nalkuttamaan!”
”HILJAA!”
Megan oli ponkaissut sängystään ylös ja seisoi raivoisan näköisenä naisten keskellä. Molly ja Ginny olivat lopettaneet riitelyn siihen paikkaan ja katsoivat molemmat Meganiin, joka alkoi puolestaan huutaa:
”Jos tulette tänne niin yrittäkää edes olla tappelematta! En kestä enää hetkeäkään teidän seuraanne! Te ette taida edes tajuta, mikä tässä on huonosti! Tajuatteko te; minä kuolen! Minulla on sydänsairaus, mitä ei yksikään taika auta! Minua ei voi kukaan auttaa ja sitten te tulette tänne ja alatte vain syytellä toisianne!”
Naiset näyttivät häpeileviltä. Sitten tyttö kääntyi raivoisasti äitiään päin.
”Äläkä sinä äiti koko ajan jankuta, että ”ei tule, ei tule, ei tule…”! Mistä sinä tiedät vaikka isä tulisikin?! Jos ei se tänään tule, niin ehtii se huomenna tulla! Antaisit minun nyt edes joskus odottaa jotakin innolla!”
Ginny tajusi, että oli mennyt liian pitkälle. Vaikka hän oli sanonut niin kuin asiat olivat, se ei todellakaan auttanut Megania yhtään. Hän ei halunnut kertoa kirjeestä, joten yritti rauhoitella tytärtään:
”Megan-kulta, anteeksi. Ei äiti tarkoittanut…”
”Tarkoititpas!” Megan huusi. ”Vihaan sinua äiti! Olet vielä pahempi ihminen kuin isä! Nyt häipykää täältä molemmat, tai kutsun hoitajan!”
”Megan-kiltti…” Molly yritti. ”Älähän nyt…”
Mutta tyttö ei kuunnellut vaan tönäisi naisia ovelle päin.
”Häipykää! Sydämeni repeää kohta lisää, jollette lähde nyt! Ja sitten se on teidän syy jos kuolen!”
Silloin huoneen ovi aukesi ja sama tuttu hoitaja astui sisään. Hän katsoi kauhuissaan Megania, joka näytti erittäin kiihtyneeltä, ja naisia, jotka vain seisoa hölmöttivät paikoillaan. Hoitaja kiirehti oitis Meganin luo kysyen:
”Megan, mikä hätänä? Et saisi kiihtyä tuolla lailla! Tuo ei tee hyvää sydämelle!”
”Noiden syy!” Megan huusi itkien ja osoitti Ginnyä ja Mollya.
Hoitaja kääntyi naisien puoleen ja sanoi:
”Rouvat, olisi ehkä parempi, että poistuisitte. Megan ei saa rasittaa itseään.”
”Mutta hän on minun tyttäreni!” Ginny puolustautui.
”Tiedän, ja siksi ymmärrätte varmaankin, mikä on hänelle parasta. Voitte tulla taas huomenna, mutta sillä ehdolla, että tulisitte erikseen…”
Hoitaja mulkoili Mollya, joka näytti ensin loukkaantuneelta, mutta sanoi sitten:
”Hyvä on. Me poistumme. Tule Ginny.”
Nainen nappasi tytärtään kädestä kiinni ja veti hänet ulos huoneesta. Ginny tuijotti surkeana tytärtään, joka huusi itkien äitinsä perään:
”Ei mikään ihme, että isä jätti sinut! Kuuletko?! Vihaan sinua äiti!”
Hoitaja yritti saada epätoivoisesti tyttöä takaisin sänkyyn.
"Megan, kiltti. Yritä rauhoittua. Jos et mene omin voimin sänkyyn, joudun laittamaan rauhoittavia!"
"Ei! Ei enää mitään lääkkeitä minuun!"
Ginny purskahti itkuun, kun Molly veti häntä pitkin käytävää.
