Kirjoittaja Aihe: Yökkösiä (K11) Audrey/Percy, Audrey/George, ficlettisarja, 9/9  (Luettu 3100 kertaa)

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: K11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus: Audrey/Percy, Audrey/George
Varoitukset: Alkomahoolia, viittauksia seksiin, rumanpuoleista kieltä.
Vastuuvapaus: En omista henkilöitä enkä tekstin maailmaa, J.K. Rowlingin kaikki tyynni.
Summary: George vetää häntä puoleensa kuin valo yöperhosta, vaikka Georgen valo on pimeää.

A/N: Tämä on aloitettu viime vuoden syyskuussa. Sain kirjaimellisesti tän valmiiks vasta tunti sitten. :--D Miten niin hidas prosessi. Joo, tän piti tulla yhtä haastetta varten, mutta en ikinä saanut itseäni piiskattua loppuun asti. Tässä kuitenkin vihdoin ollaan, toivottavasti joku tykkää! Tämä osallistuu albumihaasteeseen Keaton Hensonin biisillä Party Song, jonka lyriikat kokonaisuutena kuvaa tätä aika hyvin. Mutta viimeisessä osassa oon sitten lainannutkin pätkän lyriikoita.

Tämä on siis AU, joka sijoittuu varmaan muutaman vuoden päähän taistelusta. George ei ole päässyt yli Fredin kuolemasta ja on tainnut karkottaa Angelinankin siinä samalla.



Yökkösiä

1

Ensitapaamisella Audrey ei oikeastaan pidä miehestä.

”Perheemme tuholainen”, Percy mutisee hengityksensä alta, painaa kämmenensä kevyesti Audreyn alaselälle. ”Hänestä on tullut melkein mielipuoli Fredin, mh, Fredin... menon jälkeen.”

Ah, Audrey ajattelee silmäillessään nojatuolissa viruvaa miestä samppanjalasinsa yli. Fred, perheen taikasana, jonka lausumalla saa aikaan harvinaisen hiljaisuuden ja Mollyn tyhjän katseen ja syyttäviä silmäyksiä. Mutta Fred on läsnä kaikkialla, jopa tylsissä sukujuhlissa, joita piristävät vain unohdetun kaksosen räikeä rusetti ja itsestään täyttyvät samppanjalasit.

Audrey ajautuu miehen seuraan vahingossa. ”Percyn vaimo?” mies kysyy katse aivan yhtä nuhjuisena kuin virttyneet vaatteensa.

”Ei vielä vaimo”, Audrey korjaa ja vilauttaa paljasta nimetöntä. ”Pian, toivottavasti. George, oletan?”

”Mistä tiedät, etten ole Fred?” mies kysyy heti ja hymyilee kolkosti toisella suupielellä.

Audreyn pitäisi ehkä poistua vaivihkaa, jättää George irvistelemään katkerana ja pyörittelemään haalistunutta samppanjaa lasissaan, mutta hänellä ei ole tapana perääntyä. ”Varoittivat, että saatat olla tuohon taipuvainen.” Hän hipaisee vasenta korvannipukkaansa, näkee Georgen katseen tummuvan. ”Ja ettet käytä sinulle varta vasten muotoiltua tekokorvaa.”

Mies on hetken hiljaa, ehtii kääntää katseensa ja vaihtaa asentoaan hieman ryhdikkäämmäksi. ”Tietysti”, tämä viimein virkkaa käheästi ja katsahtaa Audreyhyn silmäkulmastaan. ”Minä pidän sinusta.” George hymyilee hivenen ja nostaa lasiaan, Audrey kohottaa oman lasinsa ja ne kilahtavat yhteen – äänetön malja, ehkä Fredille.

Ilta päättyy skandaaliin, George rämpii tiehensä tuhannen tuiterissa ja kiroaa kaikkia paikalla olleita kuolleella kielellä, jota kukaan ei ymmärrä. ”Hänen täytyy aina olla huomion keskipiste”, Percy tuhahtaa kietoessaan minkkiturkin Audreyn harteille. ”Jo lapsesta saakka. Aina.”

”Minä luulen, että hän on hirvittävän yksinäinen”, Audrey vastaa sujauttaessaan kätensä Percyn kainaloon. Märkä asvaltti kopisee hänen mustien piikkikorkojensa alla, yhteen hankautuvat sukkahousureidet ritisevät sähköä.

”Totta kai hän on yksinäinen. Se ei vain oikeuta pätkääkään tuota käytöstä.”

”Ei tietenkään.” Audrey painaa päänsä miehen olkaan ja säälii tavattomasti tuota rikottua perhettä.
« Viimeksi muokattu: 01.07.2016 01:07:16 kirjoittanut Kharon »
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
2

George kutsuu itsensä teelle eräänä aurinkoisena aamupäivänä. Terve, Audreyhan se oli, joko Percy lähti? Voisin ottaa kupin kiitos, ennen kuin Audrey ehtii sanoa mitään.

Audrey keittää yrttiteetä eikä ole huomaavinaan kun George lorauttaa sekaan hopeisesta putelista väkevän lemuista nestettä. ”Vettä vaan”, George hymyilee hyväntuulisesti nähdessään Audreyn katseen, eikä Audrey voi estää itseään – hän purskahtaa nauruun.

He istuvat hiljaa teekuppien ääressä, posliini on ohutta ja kuumenee niin, ettei sitä voi pidellä. Georgen katse on riekaleinen ja vaatteet aivan yhtä lailla, Audrey haaveilee Percyn siististä tavasta kiristää rusettiaan ja kammata hiuksensa ja solmia viittansa nauhat niin rutinoituneesti, ettei siinä kestä muutamaa sekuntia. Georgen ollessa läsnä hänen oma keittiönsä on niin vieraan tuoksuinen ja tuntuinen, aamuvalokin näyttää erilaiselta, tummemmalta.

”En kai minä häiritse?” George tiedustelee uuden viskiryypyn kähentämänä, ja pelkkä viskinhaju pyörryttää Audreyta.

”Ajattelin lähteä töihin”, Audrey vastaa, ajattelematta valhetta sen enempää, ja herättää Georgessa ylimielisen naurahduksen.

”Sinulla on tapana valehdella Percylle, eikö olekin? Sinä valehtelet ihan valtavasti.”

Audreysta tuntuu kuin häntä olisi lyöty, hän laskee teekupin äkkiä lautaselle. ”Miksi sinä –”, miksi sinä sanot noin? Miksi olet noin ilkeä? Oletko vieläkin niin hemmetin hajalla hänen kuolemastaan? ”Minulla on tapana valehdella kaikille muille paitsi Percylle”, hänen äänensä kuulostaa jäämurskalta.

Se ei vain ole aivan totta, eihän. (Ei Percylle kannata kuiskata niitä asioita, öiden ikuista pimeyttä ja nujertavaa murhetta rintakehässä. Ne ovat turhia, tummia asioita, eivätkä ne kuulu heidän elämäänsä.)

”Ei se mitään!” George huudahtaa liioitellun kovaäänisesti ja kohottaa kätensä ilmaan. ”Me olemme kohtalotovereita! Hitto että minäkin valehtelen, kaikille ja kaikki-vitun-alla!”

”Paitsi hänen haudallaan”, Audrey sanoo käheästi koska haluaa äkkiä sulkea Georgen suun, haluaa tuhota tuon omahyväisen hymyn.

Ilma hyytyy, suun avatessa voisi aistia sen kylmenneen pari astetta, muuttuneen hyiseksi ja vähän jauhomaiseksi. George tuijottaa teekupissaan kieppuvaa lusikkaa, kaataa kuppinsa pöydälle, nousee seisomaan ja kaikkoontuu sanomatta sanaakaan. Audrey nostaa polvet syliinsä ja katsoo ulos ikkunasta villapaitaansa kääriytyneenä. Georgen vierailusta jää hänelle iljettävän huono olo, ja syyllisyys.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2013 00:17:44 kirjoittanut Kharon »
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
3

”Sinä et kertonut minusta.” Karhea ääni hätkähdyttää Audreyn, hän paiskaa kiiltäväkantisen mapin kiinni ja pyörähtää kohtaamaan Georgen. ”Vierailustani. Et kertonut Percylle.” George punnitsee sanojaan, sen näkee siitä kuinka hän tarkastelee toista rannettaan ja nieleskelee leuka jäykkänä. Audrey nielaisee halunsa sanoa jotakin. ”Et valehdellut hänelle.”

”Minähän sanoin”, Audrey vastaa ja huomaa lihastensa rentoutuvan. ”Valehtelen kaikille muille paitsi hänelle.”

”Haluaisitko lakata valehtelemasta minulle?” George kysyy äkisti, eikä se ole syyte vaan aivan irrallinen kysymys.

”Heti kun sinäkin lakkaat valehtelemasta”, Audrey sanoo ja herättää Georgen naurun kipakalla äänellään. George näyttää ihanalta nauraessaan – samalta kuin valokuvissa, joita Percy joskus harvoin selailee haikea hymy huulillaan. Niin vangitsemattomalta, iloiselta, että Audrey hetken pohtii onko tuo mies sittenkin se kuollut ja kuopattu. Siitä kulmasta hänen korvaansa ei näe, valo ei paljasta vuosista väsyneitä silmäkulmia.

”Minä todella pidän sinusta”, George vastaa ja kääntyy katsomaan Audreyta. ”Olen todella pettynyt jos Percy ei pidä sinua.”

”Mitä me sanoimme valehtelemisesta?”

George nauraa entistä enemmän, niin että kumartuu polviensa puoleen. Hän näyttää siltä kuin ei olisi nauranut vuosisatoihin – hän näyttää vanhukselta, joka ensi kerran nostetaan vuoteesta ja viedään puutarhaan. Ehkä hän ei aivan näe kaikkia värejä tai osaa laskea kukkien terälehtiä, mutta on silti onnellinen.

Audrey ajattelee, ettei kukaan ole yrittänyt saada Georgea nauramaan. Ehkä nauru on kaikkien hautakivien harmauden ja kuivien vuosien jälkeen juuri se lohtu, jota George kaipaa.

”Tule lasilliselle”, George pyytää pyyhittyään naurunkyyneliä silmäkulmastaan. Hänen kasvonsa ovat täysin avoimet, niin rehelliset, että Audrey ei voi olla hymyilemättä.

”Minua odotetaan kotiin”, hän sanoo harvinaisen lempeästi, eikä ole tunnistaa omaa ääntään. ”Olen pahoillani.”

”Mehän edistymme. Sinä et valehtele enää niin paljon”, George virnistää, mutta se hymy ei ole enää kovin aito. Vanhus käpristyy taas vuoteensa pohjalle.

Ennen lähtöään George astuu Audreyn lähelle, valmiina suutelemaan häntä poskelle; pelkkä viskinhajuisten huulien sipaisu, mutta Audreyssa on kylliksi ylpeyttä torjua se. Olisi niin helppoa antaa huulien vaeltaa hänen iholleen – aivan liian helppoa oikeastaan.

Hän antaa sen tapahtua vasta seuraavalla teehetkellä.
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
4

Ensimmäinen suudelma on kuin uusi maailma. Se tuntuu vähän samalta kuin pidellä omaa taikasauvaa ensimmäistä kertaa; kokeilla sen painoa, sen värinää, vallan ja syvän kiintymyksen tunnetta. Se sauva on valinnut sinut. Se sauva on yksin sinun.

Se on ainutlaatuista.

Se on ainutlaatuista silkkilakanoihin asti, ainutlaatuista läpi kiivaan hengityksen ja sängynjousien ulisevan laulun ja hätäisten suudelmien. Se on ainutlaatuista kunnes Audrey makaa jäähtyneestä hiestä vapisten ja puristautuu Georgen lähelle koska ei löydä mitään muutakaan puristettavaa.

Syyllisyyttään hän ei halua syleillä.

”Ei sanaakaan Percylle”, Audrey saa takelleltua selvittyään Georgea ympäröivistä tuliviskihuuruista ja jäseniä jomottavasta orgasmista. Hän pakottaa Georgen lupaamaan, uhkaa ettei puhu yhdellekään Weasleyn suvun jäsenelle jos George koskaan kertoo tästä, heistä, vahingosta.

Audrey ei ajattele, että jonakin päivänä George ehkä haluaa juuri sitä; ettei hän enää koskaan puhu yhdellekään Weasleyn suvun jäsenelle. (Jos minä en saa häntä, ei saa kukaan muukaan, George ajattelee kiertäessään tuliviskipullon korkin auki.) Mutta sitä ajatusta ei ole olemassakaan nyt, Audrey katselee kuinka George naksauttaa niskojaan ja nyökkää hitaasti.

”En minä halua koskaan satuttaa häntä”, Audrey kuiskaa, vaikka he sopivat myös, ettei sanaakaan Percystä. Se tekee kaikesta niin julmaa ja kylmää ja helposti särkyvää.

”Hänet on tehty jäästä”, George murahtaa Audreyn tummiin suortuviin. Audrey on kuin syksy, kirjavia lehtiä ja upottavia kaulahuiveja ja auringon leikittelyä paljaissa oksissa. George rakastaa syksyä, on rakastanut pikkupojasta asti (se merkitsee Tylypahkaa, Frediä, Fredin pisamia ja kepposia ja kaikkea sitä mennyttä, viatonta).

”Te ette tunne häntä.” Audreysta tuntuu että vain hän tietää kuinka Percy joskus sodan jälkeisinä öinä heräsi itkemään kuvitellen, ettei Audrey kuullut. Kuinka Percy ääntä päästämättä joi lasillisen tuliviskiä Fredin hautajaisten jälkeen – eikä ole sen koommin koskenut pulloon. Kuinka Percy ujutti kihlasormuksen hänen nimettömäänsä ja lupasi tehdä kaikkensa tehdäkseen hänestä onnellisen. Kuinka Percy on vahva ja hauras, kestävä ja epävarma.

Mutta miksi heidän tarvitsisikaan tietää, kun Audrey tietää, tietää, ettei hänen miehensä ansaitse saastaisia sanoja selkänsä takana.

Silti hän makaa tässä liki tuntemattoman miehen syleilyssä eikä ajatus Percystä pysäytä hänen sydäntään syyllisyydestä.

Hän haparoi kerätessään vaatteensa, vihaa Georgen ahnasta katsetta paljaalla kehollaan ja menee kotona suihkuun hankaamaan itsensä kaikkialta Percyn lempisaippualla.

Illalla hän kuiskaa minä en jaksa, anteeksi kulta, kun Percyn kädet harhailevat hänen reisiensä rakoon, ja se on ensimmäinen kerta kun hän valehtelee miehelleen.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2013 00:19:48 kirjoittanut Kharon »
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
5

George vetää häntä puoleensa kuin valo yöperhosta, vaikka Georgen valo on pimeää. He riitelevät ja rakastelevat, Audrey huutaa tyhjille seinille vihaavansa häntä ja näkee painajaisia hautakivistä ja repaleisista korvista (ja Percystä, joka ei koskaan sano mitään; katsoo vain pohjattoman surullisena, ja syyllisyys on musertaa Audreyn).

Hän herää keskellä yötä hikeä tihkuen ja pelkää hengähtäneensä ääneen Georgen nimen, pelkää paljastuneensa. Percy jatkaa levollista hengitystään, tai ojentaa joskus kätensä ja kuiskaa onko kaikki hyvin kulta, odottamattakaan vastausta.

Joskus Fred on Audreyn unissa, samanlaisena kuin valokuva-albumeissa. Niitä valokuvia on kummallista katsoa, kuin katselisi aivan toista ulottuvuutta – sellaista, jossa George nauraakin puhtaan hyväntuulisesti, puhtaat hiukset kammattuna, puhdas solmio ojossa ja povitaskut pullottamatta.

Audrey jää joskus selailemaan niitä valokuvia (koska toisinaan Georgen valo korventaa, ja Percy työskentelee niin pitkään). Hän miettii, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi tavannut Georgen ennen, ennen näitä tuliviskin vuosia.

Sitten hän ajattelee Percyä ja Percyn tapaa suudella hänen olkapäätään maanantaiaamuina ja keittää hänelle yrttiteetä. Sellaisina hetkinä hän ei kaipaa valoa lainkaan, hän pitää pimeästä. Se suojelee.
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
6

Audrey palmikoi hiuksiaan kun George ensimmäisen kerran puhuu siitä.

”Se tunne on täysi tyhjyys.”

Audrey kääntyy katsomaan olkansa yli, liu’uttaa säären reitensä alle ja kohottaa kulmiaan.

George vetää henkeä kaksi kertaa ennen kuin vastaa. ”Hänen kuolemansa.”

Minä tiedän, Audrey ajattelee ja kääntää äkkiä päänsä ettei sanoisi sitä ääneen. Sänky narisee kun George vaihtaa asentoa, tai venyttää sittenkin kohti yöpöytää napatakseen pullon. ”Älä viitsi juoda”, Audrey äkkiä kuiskaa. Pullonkorkki ratisee avautuessaan, mutta nielaisuja ei kuulu. ”Älä viitsi juoda kun muistelet häntä.”

Hän kuulee vaimean kopsahduksen pullon osuessa yöpöytään. ”Kenet sinä menetit?” George kysyy. Hän kuulostaa siltä, että on todella ymmärtänyt sen vasta nyt.

”Minä en oikeastaan puhu siitä”, Audrey mutisee sitoessaan palmikon kiinni. ”En ole puhunut siitä neljään vuoteen. Ei taida olla hyvä aika aloittaa nyt.” Käsi matelee hänen niskaansa, kämmen nihkeänä ja nivelet turvonneina. Hän ei voi olla vertaamatta sitä kättä Percyn käteen, pieneen ja viileään.

”Puhu minulle”, George kuiskaa suudelman ohessa Audreyn lapaluiden väliin, painaa otsansa hänen niskaansa ja hengittää hitaasti.

Niistä asioista hän ei ole puhunut kenellekään. Kivusta, kaipuusta, siitä... tyhjyydestä, jota ei saa puettua sanoihin. ”Hän oli ihana tyttö.” Hänen äänensä särkyy viimeisessä sanassa. ”Niin kaunis, kiltti, kaikki rakastivat häntä. Hän oli kiinnostunut taikuuden historiasta ja pelasi jahtaajana. Hänellä oli kultainen riipus, jossa oli luuta, samanlainen jonka hän itse omisti. Hän oli minua kolme vuotta vanhempi ja hän kuoli”, parahdus pääsee hänen huuliltaan, ”silmät auki.”

George on pitkään hiljaa, silittää kämmenellään hänen selkäänsä. ”Fredin hautajaiset olivat toukokuussa”, hän mumisee.

”Faylinnin olivat kesäkuussa.”

Hänen rintansa on kevyt eikä hän vastustele kun George suutelee häntä lujasti suulle.
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
7

Viimeinen riita syntyy tuliviskistä. Mikään ei ole Georgelle pyhää paitsi Fred ja tuliviski, ja Audrey onnistuu jotenkin loukkaamaan kummankin kunniaa. Hän puhuu Mollysta, ja yhtäkkiä puheenaihe vaihtuukin viskiin ja siihen kuinka usein George sitä juo, ja ennen pitkää he kirkuvat kasvot punaisina: sinä hukutat itsesi siihen!, se ei ole sinun ongelmasi!, et sinä voi hävittää muistojasi sillä!, voin aina yrittää!, eikä hän tule siitä takaisin!

Georgella on vakavia ongelmia hyväksyä totuus. ”Haista paska”, hän kirskuttaa hampaidensa välistä, eikä sellaisella kevyellä melkein rakastavalla tavalla kuten tavallisesti vaan kylmästi, lopullisesti.

”Minä en voi elää näin”, Audrey huutaa ja putoaa nojatuoliin koska hän on elänyt valheissa kuukauden, kohta kaksi, hän on lepattanut Georgen valon ympärillä kuin surusiipinen yökkönen ja nyt hän on viimein erehtynyt liian lähelle. Hänen ihoaan polttelee. ”Minä en voi. Minä en voi pettää häntä enää. En voi satuttaa häntä näin.”

”Paskat minä siitä”, George vastaa ja viskaa lasipullon pirstaleiksi lattialle.

”Tiedän sen”, Audrey kivahtaa, pyyhkii kyyneljuovat kämmenselällään. ”Siksi minä en hitto vie koskaan voi rakastaa sinua.”

Se päättyy niin. Mitä ikinä se olikaan, halpaa rakkautta halvoissa kuorissa, valottomia valheita ja silkkaa syyllisyyttä.

Sinä iltana Audrey uppoaa nojatuoliin villapuserossa ja silmät tyhjinä, kun Percy jää ovenkarmiin nojaamaan ja hymyilee. ”Mistä haaveilet?” hän kysyy ja tulee höyryävät mukilliset käsissään hänen luokseen.

”Nukkumaanmenosta”, Audrey nauraa ja vastaa miehensä suudelmaan ottaessaan kupin kynsiinsä. Yrttiteetä, hänen lempilajiaan, voikukkia ja kamomillaa ja kirpeää inkivääriä. Percy puskee itsensä hänen viereensä ja jotenkin he mahtuvat pikkuiseen nojatuoliin tulikuumat mukit käsissään.

He lepäävät sylikkäin ja rauha on laskenut koko Englannin ylle, siltä se tuntuu. ”Äiti kysyi milloin me menemme naimisiin”, Percy kuiskaa hänen korvaansa, ja Audrey vastaa vaikka heti. Siinä on hänen paikkansa, vaikka hänen virheensä vielä kirvelevät ja kirvelevät varmasti vuoden jos toisenkin, ehkä harmaahapsiseen vanhuuteen asti. Mutta siinä on silti hänen paikkansa.

Jos minä en saa häntä, ei saa kukaan muukaan, George ajattelee mustien seinien sisässä kiertäessään tuliviskipullon korkin auki.
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
8

Audrey on kumartunut mahonkipuisen työpöytänsä ääreen kun pöllö nakuttaa ikkunalasia. Se on pieni ja harmaa, ontuu toista jalkaansa värjötellessään ikkunalaudalla. Sade piiskaa sen vettä hylkivää sulkapeitettä.

”Voi pikkuinen”, Audrey tervehtii nostaessaan pöllön ranteelleen ja napatessaan käärön sen koivesta. ”Eikö hän sääli sinua tällaisella koiranilmallakaan.” Saman tien pöllö lehahtaa ulos ikkunasta, ja Audrey katselee sen menoa.

Hän kiertää käärön auki ja tuntee sydämensä jättävän lyönnin väliin. Kylmä tunne leviää rintakehään ja valuu hänen jalkoihinsa kuin tuliviskin vastakohta.

Minä kerron hänelle, paperissa lukee suttuisin kirjaimin – George on humalassa ja holtiton ja varmasti jo heidän kotiovellaan, nojautuu ovenkarmiin koputtaessaan ja virnistää likaisin hampain kun Percy avaa oven.

(”Et taida olla kummoinenkaan mies, velipoika”, George sanoo ja nauraa rohisevaa naurua, joka alkaa rinnasta asti. Percy kurtistaa kulmiaan ja koettaa sulkea oven, mutta Georgen nahkakenkä livahtaa luonnottoman nopeasti rakoon. ”Älä hosu hyvä mies. Anna kun minä selitän juurta jaksaen missä morsiamesi on luuhannut muutaman kuukauden – jos olet hänen poissaoloaan ehtinyt kummastella.”)

Hän lupasi, Audrey ajattelee ja tuntee päänsäryn alkavan sirpaleisena, viiltävänä kipuna oikeassa ohimossaan. Hän lupasi, ettei kerro kenellekään.

George ei vain luvannut lakata valehtelemasta.

Audrey pyyhkii kasvojaan napatessaan takkinsa ja ilmiintyessään keskelle makuuhuonettaan. Asunto on aivan hiljainen – ei merkkiäkään särkyneistä astioista tai itkusta, hän pistää merkille helpottuneena.

Ovensaranat vingahtavat ja kaksi huoneen keskellä seisovaa miestä käännähtävät katsomaan häneen. George seisoo lysyssä, Percy ryhdikkäänä kuin tinasotilas. Kuvastaako tuo ilme hänen kasvoillaan pelkoa? Onko tuo kihlattunsa syrjähypyistä kuulleen miehen ilme?

Georgen kasvot valuvat syyllisyyttä, silmät ovat upottavan mustat ja märkä tukka liimautuu kasvoihin. Hän huojuu paikoillaan huokuen tuliviskin katkua.

”Percy”, Audrey kuiskaa melkein anellen.

Percy tuijottaa häntä ja sade piiskaa säälimättä ikkunaruutuja. ”Kulta”, Percy vastaa ja astuu askeleen lähemmäs. ”Mitä sinä teet kotona tähän aikaan?”

Audrey tuijottaa Georgea, joka tuijottaa Percyä, joka tuijottaa kuorta naisesta, jota kerran rakasti. Audrey tuntee vapisevansa kun Georgen katse törmää Audreyn katseeseen ja hän pudistaa aavistuksen päätään.

”George tuli onnittelemaan häiden johdosta”, Percy selittää huomatessaan heidän katseensa.

Audrey purskahtaa itkuun, joka tyyntyy vasta kun Percy pitelee häntä ja Georgesta on huoneessa jäljellä pelkkä korvissa kaikuva pamaus ja tuliviskin kirpaiseva löyhkä.
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
9

So this is where you wanted to be
And it's a goddamn shame that you're not here with me
And I can't see your face anymore
But if I could, it wouldn't look like before


Keaton Henson: Party Song


Heidän häänsä ovat kotoisat ja riemukkaat, kuten Weasleyilla on tapana, ja koreat ja liioitellut, kuten Bradburyilla on tapana. Audrey on valkoista pitsiä ja satiinia, joka korostaa hänen tummia kasvojaan. Kuin hänen vastakohtanaan seisoo Percy, kireänä kuin viulunkieli – hänen kaapunsa on mustaa silkkiä ja hänen kasvonsa norsunluuta kalpeammat.

He ovat kaunis pari, jokainen vieras kertoo sen vähintään kahdesti samalla silmää nikaten. Audrey ei tiedä itsekään miksi hänen kätensä vapisevat kun he tanssivat häävalssin. Hän ei sentään astu kenenkään varpaille, mutta ei se kaukana ole, ja Percy nojautuu kuiskaamaan hänen kaulaansa: ”Rauhoitu, rakas. Tämä on sinun päiväsi.”

”Minä olen onnellinen”, Audrey vastaa aivan hiljaisella äänellä ja silittää Percyn niskaa toisella kädellään. Hän puhuu totta – hän ei muista yhtä onnellista päivää elämästään, ellei lasketa sitä päivää, jona hän viimein sai nousta yhdessä Faylinnin kanssa punamustaan junaan, joka hinkui ilmaan sysimustaa savua. Faylinn puristi hänen kättään kun he vilkuttivat ikkunasta vanhemmilleen ja äiti upotti kasvonsa skottiruutuiseen nenäliinaan. Audrey ei itkenyt, mutta oli vaisu koko matkan, kunnes Faylinn osti hänelle suklaasammakoita ja kertoi taas kuinka oli päässyt huispausjoukkueeseen.

Audrey melkein yllättyy napatessaan hopeiselta tarjottimelta lasin kuplivaa ja huomatessaan tutun nuhjuisen miehen väkijoukossa. Mies nyökäyttää oven suuntaan ja Audrey nyökkää nopeasti. Hän pääsee ulos yllättävän kivuttomasti, vain kaksi iäkästä noitaa pysäyttävät hänet ihaillakseen hänen pitsikaulustaan.

Ilma on viilentynyt sitten aamun ja taivas on indigonsininen. Audrey värisee heti ensi askeleet ottaessaan ja hänen paljaat käsivartensa kääntyvät kananlihalle. George seisoo ison tammen juurella, nojaa kylkeään puuhun ja katselee niityn yli.

”En ajatellut, että tulisit”, Audrey sanoo hiljaa astuessaan miehen rinnalle.

”Minut kutsuttiin.”

Audrey hieroo käsivarttaan ja hörppää ison siemauksen kuohuviiniä. Hän ei tiedä mitä sanoa, hän tuntee itsensä niin ontoksi. ”Kiitos”, hän lopulta sanoo. Se sana on kiehunut hänen kuorensa alla viikkokausia. ”Kiitos ettet kertonut -”

George ei anna hänen lopettaa. ”Älä kiitä minua”, hän murahtaa äkkiä ja hänestä huokuu puhdasta vihaa. Audrey hytisee ankarammin. ”Sinä ansaitset... olla onnellinen.”

Audrey nauraa katkerasti. ”En ansaitse, mutta hän ansaitsee.”

”Percy ei ole samaa mieltä.” George vilkaisee Audreyhyn silmäkulmastaan. ”Hänen mielestään sinä ansaitset kaiken onnen tässä maailmassa.”

Audrey pudistaa kevyesti päätään. ”Siksi minä häntä rakastan”, hän kuiskaa hiljaa. ”Luoja, jos olisin yhtään vähemmän itsekäs, antaisin hänen mennä. Mutta minä rakastan häntä.”

Tammen kaarna rapisee, orava tai jokin muu pieni eläin kipittää korkeassa oksistossa. Audrey katsoo taivasta, jossa keltainen kuu tuijottaa heitä tuomitsevasti, viittä vaille täytenä juustokiekkona. Hän ojentaa lasinsa Georgelle, joka ottaa sen vastaan mitään sanomatta, ja lähtee takaisin sisään. George katselee hänen peräänsä – valkoisen, koruttoman kaavun maata viistävää helmaa ja tuulen ryöpyttämää tukkaa.

Häveten hän nostaa lasin kohti taivasta, lausuu lyhyet sanat (”terveydeksi, Fred”) ja juo kuplivan pohjaan saakka.



”Et taida olla kummoinenkaan mies, velipoika”, George sanoo ja nauraa rohisevaa naurua, joka alkaa rinnasta asti. Percy kurtistaa kulmiaan ja koettaa sulkea oven, mutta Georgen nahkakenkä livahtaa luonnottoman nopeasti rakoon. ”Älä hosu hyvä mies. Anna kun minä selitän juurta jaksaen missä morsiamesi on luuhannut muutaman kuukauden – jos olet hänen poissaoloaan ehtinyt kummastella.”

Percy valahtaa kalpeaksi ja jokin hänen kasvoissaan kertoo, ettei tämä tule yllätyksenä hänelle. He seisovat hetken aivan hiljaa kunnes Percy päästää irti ovesta ja kääntää veljelleen selkänsä.

George katuu jo eteiseen astuessaan kun hän haistaa Audreyn hajuveden ja yrttiteen ja näkee mustan salkun kenkärivistön vieressä. Percy on juuri tullut töistä, tuskin ehtinyt rusettiaan löysätä. George jää seisomaan olohuoneen kynnykselle ja hänen päässään kohisee.

”Sinäkö?” Percy kysyy vaimealla äänellä. Hän käärii kauluspaitansa hihat kyynärpäihin ja George miettii, aikooko hän lyödä pikkuveljeään turpaan.
Kai minä ansaitsen sen, George ajattelee. Korjaa sitten: Kyllä minä ansaitsen sen.

Georgen ei tarvitse vastata. Percy nipistää nenänvarttaan ja kun hän vetää käden kasvoiltaan, hänen silmänsä ovat punareunaiset, vaikka yhtäkään kyyneltä ei ole vuodatettu.

”Kuinka kauan?” hän kysyy sitten raskaasti hengittäen.

”Kaksi kuukautta.” George on menettänyt viimeisenkin tipan omahyväisyyttään – nyt hän valuu puhdasta häpeää.

Percyn suu kiristyy ohueksi viivaksi. ”Ja onko se ohi nyt?”

George katselee veljeä, jolle on tahtonut tuottaa pahaa vuosikaudet – jota hän on vihannut ja kadehtinut, vihannut kaikkien niiden paskamaisten sanojen takia, kadehtinut koska Percyllä ei ole Frediä, jonka menettäminen sattuisi niin mielettömästi.

”On”, hän vastaa viimein. Hän puhuu totta.

Makuuhuoneesta kuuluu kova räksähdys.
« Viimeksi muokattu: 29.12.2014 20:59:30 kirjoittanut Kharon »
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

nauha

  • ***
  • Viestejä: 339
  • Sunnuntaiteuras
Jo toinen teksti jonka sinulta luen, ja ihan lyhyen ajan sisään! En tiedä miten en koskaan aiemmin ole tullut tarttuneeksi, edes vilkaisseeksi kai.

Tästä tuli sillä tavalla tyhjä olo, että oli kamalan vaikea aloittaa tämän kommentin kirjoittaminen. Yritän nyt edes jotain kuitenkin, koska olisi väärin jättää kommentoimatta sen jälkeen, miten paljon tekstistä pidin.

Percy on aina ollut mulle hirveän etäinen hahmo. Nuorempana vieroksuin ihan tunnontuskitta, mutta sittemmin olen kauheasti halunnut saada siitä jotain irti. Tässä tuntuu että sain, eikä vain lopussa (joka särki sydämen ja näytti Percystä sen puolen, jonka tietää olevan siellä jossain, vaikkei siihen aina ihan uskokaan) vaan tekstin läpi.
Ärtymys Georgea kohtaan oli aitoa, samoin ne suudelmat Audreyn olkapäälle maanantaiaamuna ja yrttiteen keittäminen, vaikka työpäivät venyivätkin liian pitkiksi. Oikeastaan Percy oli ehkä jopa suosikkini.

Audreysta mulla ei oikeastaan ole pahemmin ennakkoluuloja tai mielipiteitä, koska harvemmin imen ficeistä itseeni pysyviä mielikuvia, eikä kirjoissa Audreyhyn päästä käsiksi.
Oli ihanaa, että annoit Percylle vaimon, joka on ihminen ja tekee virheitä. Tuntuu, että useat eivät anna ja minusta se luo vähän yksiulotteista kuvaa molemmista hahmoista.
Vaikka Audrey ei kertoja ollutkaan, tuntui silti, että näkökulma on hirmu vahvasti hänen ja siitä pidin. Tuntui luonnolliselta ja antoi sopivasti.

Georgesi, hmh. En tiedä. Pidin inhorealistisuudesta. Siitä, että kun juotiin, juotiin kunnolla, eikä silloinkaan lopetettu kun vähennettiin. Et viilaillut alkoholismista ja ihmisrauniosta haluttavaa renttua, vaan likaisen ja pimeän. Se oli hienoa.
Se, että yrittää nähdä kirjojen Georgen tuollaisena on mulle hirveän vaikeaa ja sitten toisaalta Fredin menetyksen valossa todella luonnollista. Tämä pakahdutti:
Lainaus
”Mistä tiedät, etten ole Fred?” mies kysyy heti ja hymyilee kolkosti toisella suupielellä.
Ja kaiken kaikkiaan hahmokuvaus oli oiva. Vaikea, mutta silti. Tuntui samaan aikaan pahalta ja hyvältä, ettei George jättänyt kertomatta vaan vei itsekkyyden loppuun asti.

Kirjoitustyylistäsi pidin tässäkin kuten 4ever youngissa. Iski. Lyhyet luvut ovat mulle helppoja seurata ja pysyvät sopivan intensiivisinä. Yleensä moniosaisia vähän kammoksun, koska ne eivät pidä mielenkiintoa yllä ja tekstin taso kärsii. Sulla ei tunnu kärsivän.
(Rakastan myös tapaa jolla käytät enteriä)
Sun teksti ei anna liikaa, mutta tarpeeksi (vaikka pidän kyllä suoranaisesta piilottelustakin) ja sitä rakastan.
Tapahtumien toistaminen suluissa ja sitten kursiivilla oli hieno yksityiskohta, siitä erityisesti kiitosta.

Onnistuit hyvin tuomaan kuvaan eron Audreyn rakkauksien välillä. Sen, miten hän todella rakasti Percyä ja sen, miten ei voisi koskaan kuvitella rakastavansa Georgea, mutta jotain siellä silti oli aina ja olisi jatkossakin varmasti.

Tämä oli kaiketi lempikohtiani:
Lainaus
”Älä viitsi juoda”, Audrey äkkiä kuiskaa. Pullonkorkki ratisee avautuessaan, mutta nielaisuja ei kuulu. ”Älä viitsi juoda kun muistelet häntä.”
Koska se tuntui erityisen aidolta ja sattui. Oli niitä monia muitakin, hyviä kohtia, esimerkiksi samassa kappaleessa erot Georgen ja Percyn käsien välillä. Percy ja yksi lasillinen tuliviskiä Fredin hautajaisten jälkeen. Ja tämä:
Lainaus
”Luoja, jos olisin yhtään vähemmän itsekäs, antaisin hänen mennä. Mutta minä rakastan häntä.”
Oikeastaan koko kohtaus siellä pihamaalla.

Pelottavaa on ajatella miten nuoria kaikki lopulta tässä vaiheessa vielä ovat. Ja silti sekin sopii ja on luonnollista.

Yhdeksännen osan viimeinen puolisko, se oli pysäyttävä. Sydäntä särkevä kuten aiemmin sanoin.
Lainaus
Percy nipistää nenänvarttaan ja kun hän vetää käden kasvoiltaan, hänen silmänsä ovat punareunaiset, vaikka yhtäkään kyyneltä ei ole vuodatettu.
Kuulostaa hyvin percymäiseltä ja aidolta ja kipeältä ja tuntui tänne asti ainakin.

Kiitos taas kun ihastutit ja vihastutitkin hahmoillasi ja muulla, se on parasta.

- Nau
Kaipaan hetkeä jonka toivoin sinun olevan minun

RoastedGarlic

  • pullatyttö
  • ***
  • Viestejä: 1 313
  • ilonpilaaja
    • Milkshakespeare
Lainaus
kiroaa kaikkia paikalla olleita kuolleella kielellä, jota kukaan ei ymmärrä
Tuo kuollut kieli on jotenkin pakahduttavan kaunis termi tähän yhteyteen. Menetyksen kipua verhottuna tosi hienosti. Tykkäsin.

Lainaus
Hän haparoi kerätessään vaatteensa, vihaa Georgen ahnasta katsetta paljaalla kehollaan ja menee kotona suihkuun hankaamaan itsensä kaikkialta Percyn lempisaippualla.
Tämä oli miellyttävä kohta.

Ylipäätään pidin tästä ficistä kovasti. Hahmot toimivat, rakenne toimi, pituus oli sopiva, ja kielesi on kaunista niin kuin aina. Minun fanonissani Audrey ei ole ihan tällainen; mutta kun hahmosta ei mitään tiedetä, voi kai hänet kuvitella minkälaiseksi hyvänsä.

Jotenkin sekin toimii, että Georgen menetystä ei ole romantisoitu liikaa, vaan hänet on kuvattu aika realistisen surkeaksi ja halveksuttavaksikin otukseksi. Sellaiseksi, että säälittää mutta myös inhottaa.

Valehtelemismotiivi toimi kivana punaisena lankana. Ylipäätään teksti on yhtenäinen, ja näin pitkällä aikavälillä kirjoitetulta tekstiltä se on aika hyvin.

Kiitos tästä lukukokemuksesta!
"Pardon me for breathing , which I never do anyway so I don't know why I bother to say it, oh God I'm so depressed. Here's another one of those self-satisfied doors. Life! Don't talk to me about life." -Marvin

verilettu

  • ***
  • Viestejä: 63
Mun piti lainata näistä luvuista vain ehkä sata osaa tähän kommenttiin, mutta nyt en taida kyetä yhteenkään. Tämä on niin äärettömän kaunis ja mielenkiintoinen tarina. Sulla on tekstissä paljon sellaista outoa, karskia kauneutta ja rehellisyyttä.
George on juuri niin liian rikki, että on vähän pilalla. Ja se on hirvittävän uskottavaa. Percy on aina pysynyt etäänä mulle, mutta tuot tässä esille juuri sellaista kypsyyttä, jota ajattelin miehelle tulevan vastaan, kun hän viimeisen kerran piteli Frediä sylissään.

Nää luvut on yhtenäisiä ja vaikka ne ovat toisistaan poikkeavia, niissä on linkki toisiinsa. Mä todella, todella, pidin tämän lukemisesta!
Tuo loppu sai mut kyyneliin. En oikeen saa selville, mikä mut heitti yli laidan, mutta jotain siinä oli. Ehkä se, kuinka George kaikesta katkeruudestaan päätyi häpeään, tunteeseen, jota mies ei tässä ficissä ole esittänyt, vai oliko se juuri tuo Percyn reaktio, joka oli niin surullisen aikuismainen ja tuskainen tavalla, joka kertoo, että mies vain niin hirveästi rakastaa.

Kiitos,kiitos,kiitos tästä!

Ilargia

  • Musarañita
  • ***
  • Viestejä: 121
  • vaanivainen siiseli
Upea teksti!

Toistelen varmaan jonkin verran muiden sanomisia, mutta toivottavasti se ei haittaa…

George tuntuu tässä jotenkin ihan IC:ltä, vaikkei se koskaan kirjoissa ole ollut tuollainen. On niin helppoa kuvitella, että hän ei välttämättä pääsisi yli Fredistä ja se perustelee juomisen ja muun sellaisen, mitä kirjoissa ei ole. Ja sitten olet ripotellut joukkoon yksityiskohtia, jotka tuovat vahvasti mieleen sen kirjoissa esiintyneen hahmon. Kuten:

Lainaus
”Mistä tiedät, etten ole Fred?” mies kysyy heti ja hymyilee kolkosti toisella suupielellä.

Tämä on niin IC kuin vain voi olla. Kuin myös:

Lainaus
George kutsuu itsensä teelle eräänä aurinkoisena aamupäivänä. Terve, Audreyhan se oli, joko Percy lähti? Voisin ottaa kupin kiitos, ennen kuin Audrey ehtii sanoa mitään.

Lainaus
Ilta päättyy skandaaliin, George rämpii tiehensä tuhannen tuiterissa ja kiroaa kaikkia paikalla olleita kuolleella kielellä, jota kukaan ei ymmärrä.

Tuo ”kuolleella kielellä, jota kukaan ei ymmärrä”…mahtavaa.

Percy on myös aika erilainen kuin kirjoissa, mutta uskottavalla tavalla. Jälleen myös yksityiskohdat – kuten pitkät työpäivät ja Georgen huomiotaherättävyyden kritisoiminen – lisäävät tunnistettavuutta. Tässä tekstissä Percy tuntuu paljon kirjoja sympaattisemmalta ja aikuismaisemmalta. Pidän siitäkin, miten hänet on kuvattu kirjoissa, hän on niissä mielenkiintoinen hahmo, mutta kieltämättä välillä hänen pikkumaista tärkeilyään ja pyrkyriyttään katsellessa alkaa toivoa, että tule nyt hyvä mies pois sieltä minä-minä-maastasi. Tässä tuntui, että niin on tavallaan käynyt: Percy oli löytänyt elämään muitakin tärkeitä asioita kuin työn, esimerkiksi muista ihmisistä välittämisen… Jotenkin myös tuo huomio Percyn epävarmuudesta tuntuu IC:ltä. Kirjoissakin tuntuu välillä, että hän oikeastaan ei luota itseensä ja kykyihinsä niin paljon kuin yrittää esittää – ei ehkä edes niin paljon, kuin oikeastaan pitäisi.

Lainaus
Audreysta tuntuu että vain hän tietää kuinka Percy joskus sodan jälkeisinä öinä heräsi itkemään kuvitellen, ettei Audrey kuullut. Kuinka Percy ääntä päästämättä joi lasillisen tuliviskiä Fredin hautajaisten jälkeen – eikä ole sen koommin koskenut pulloon. Kuinka Percy ujutti kihlasormuksen hänen nimettömäänsä ja lupasi tehdä kaikkensa tehdäkseen hänestä onnellisen. Kuinka Percy on vahva ja hauras, kestävä ja epävarma.

Hahmojen tunnistettavuutta lisää se, että heidän keskinäinen suhteensa on niin canon. Kirjoissahan tehdään aika selväksi, että G&F:n ja Percyn veljessuhde ei ole mitenkään ristiriidaton. Vaikka tekstissä George ja Percy eivät hirveästi esiintyneet yhtä aikaa, heidän suhteensa tuli silti hyvin näkyviin:

Lainaus
”Perheemme tuholainen”, Percy mutisee hengityksensä alta, painaa kämmenensä kevyesti Audreyn alaselälle. ”Hänestä on tullut melkein mielipuoli Fredin, mh, Fredin... menon jälkeen.”
--
”Hänen täytyy aina olla huomion keskipiste”, Percy tuhahtaa kietoessaan minkkiturkin Audreyn harteille. ”Jo lapsesta saakka. Aina.”
--
”Hän on jäästä tehty”, George murahtaa Audreyn tummiin suortuviin.
--
George katselee veljeä, jolle on tahtonut tuottaa pahaa vuosikaudet


Audreysta minulla ei ennestään ole erityistä mielikuvaa, en oikeastaan edes osaa pitää häntä varsinaisena canon-hahmona, kun ei hänestä kirjoissa mitään kerrota. Pidän siitä, millaisen olet hänestä tehnyt. Hän on jotenkin niin ihanan tavallinen ja silti erikoinen. Voisin hyvin kuvitella, että Percy menisi naimisiin jonkun kohtuullisen kauniin, hyväkäytöksisen ja vähintään ulospäin…etsin hyvää sanaa…tyynen naisen kanssa. Juuri sellaisen, joka käyttää villapaitoja ja jonka kanssa juodaan iltaisin yrttiteetä. Percy tuntuu jotenkin ihmiseltä, joka voisi vähintää alitajuntaisesti etsiä turvallista liittoa, joka tukisi vaativaa työelämää.

Audryn erikoisuus taas tulee siitä, että siistin julkisivun takana hänellä kuitenkin on ahdistavat muistonsa ja ehkä niistä syntynyt taipumus valehteluun. Sekä tietysti siitä, miten Geoge alkaa vetää häntä puoleensa.

Kerronta on hurjan kaunista ja mukaansatempaavaa. Tunnelman surumielinen pohjavire kesti hyvin ja lässähtämättä alusta loppuun. On jotenkin hirveän traagista, että George kuitenkin ehti kertoa Percylle ennen kuin alkoi katua riittävästi ja että Percy päätti pitää petetyksi tulemisen kivun sisällään. Siitä ei kieltämättä jää kamalan hyvä tunnelma avioliiton jatkoa ajatellen, mutta haluan uskoa, että Percy jotenkin ymmärsi, miten pahoillaan Audrey oli ja pystyi jonakin päivänä antamaan anteeksi…

Arvostan sitä, että tämä on julkaistu kerralla. Tarina ei kuitenkaan ole niin hurjan pitkä, oli mukava lukea se alusta loppuun saman tien, ilman välikelauksia ja kommentteja.

Kiitokset upeasta lukukokemuksesta!

Ilargia
"Yölinnut nokkivat ensimmäisiä tähtiä,
jotka säkenöivät kuin sieluni kun sinua rakastan."
                                             -Pablo Neruda

"¿No viste por el aire transparente
una dalia de penas y alegrías
que te mandó mi corazón caliente?"
                                   - F. G. Lorca

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
En voi uskoa että oon jättänyt näihin kommentteihin vastaamisen näin myöhäiseksi, anteeksi kaikille! Ja kiitos jokaiselle lukijalle & kommentoijalle, you are so precious. <3

nauha: Percy on tosiaan jäänyt itellenikin ensimmäisinä lukukertoina aika tyhjäksi tyypiksi enkä mä siitä erityisemmin tykkää, mutta sitäkin kiinnostavampaa sitä ja sen motiiveja on miettiä ficeissä. Tuskin se pelkkää työtä ja kunnianhimoa kuitenkaan on vaikka siitä vähän sellainen kuva kirjoissa tulee. Audrey taas on mulle kanssa hyvin tuntematon hahmo, ja tämän ficin Audrey on aika erilainen kuin se millaiseksi mä sen oikeasti kuvittelen, mutta piti kirjoittaa tämä tällaiseksi. :') Inhimilliset ja virheitä tekevät hahmot on parhaita!

Oi vitsi, oli huikeeta lukee sun mielipidettä Georgesta. En tiedä, se hahmo vaan kumpusi musta niin vahvasti, etten ees ehtinyt pysähtyä miettimään sopiko se Georgen kuvaan (ei tietenkään sopinut) ja missä sen hahmon rajat menee...

Lainaus
(Rakastan myös tapaa jolla käytät enteriä)

Kiitos, tää on ehkä suurin kehu ikinä. ;D Joskus mulle on sanottu että entteriä vois käytellä vähemmänkin ja voishan sitä, myönnän, mutta mulle tää on tutuin tapa, en osaa luopua. :---) Joka tapauksessa kiitos hirveästi sanoistasi, ne tekivät mut järjettömän iloiseksi. Hienoa kuulla jos ihastutin & vihastutin hahmoilla, se oli vähän pyrkimyksenikin! (Ja tajusin vasta nyt kun sanoit että niin, noi tyypithän tosiaan oli tässä ihan älyttömän nuoria... Ohoh.) Kiitos paljon pitkästä & perinpohjaisesta kommentistasi. <3

RoastedGarlic: Kiitos tosi paljon kommentistasi! :--) <3 Hyvä kuulla että toimi kaikkinensa. Ja on sanottava, etten mäkään näe itse kirjojen Audreyta ihan tällaisena. Alunperin oli tarkoitukseni tehdä niin, että ainoa fyysinen pettäminen Georgen ja Audreyn välillä tapahtuu suutelemalla ja sekin tuossa 6. osassa murheesta puoliksi sekaisin, mutta jotenkin teksti vaan liukui musta enkä osannut pysäyttää sitä. Hienosti sanoit tuosta Georgesta, tuollaista tavoittelinkin, alitajunnassani ainakin. Vau, kiitos kovasti itsellesi, vielä kerran!

verilettu: Kiitos älyttömästi kommentistasi, en osaa oikein vastata mitään. :'') <3 Sun analyysit hahmoista meni vaan niin nappiin ja on aina niin tyhjentävää kuulla jos on herättänyt tunteita lukijassa. Se on kirjoittamisessa parasta.

Ilargia: Loistavaa kuulla jos hahmot on kuitenkin säilyttäneet "itsensä" tässä tekstissä vaikka niitä oonkin aika paljon joutunut vääntämään ja kääntämään jotta ne näihin rooleihin mahtuvat. : D Oon sun kanssa täysin samaa mieltä Percystä, että se on kiinnostava hahmo vaikka liikaa pää omassa perseessään, ja uskon että sodan jälkeen se alkoi arvostaa vähän inhimillisempiä arvoja kuin ennen sotaa. Mä kuvittelen että Audrey omalta osaltaan edesauttoi Percyn "arvojen pehmenemistä".

Hui, sun mielipide Audreysta meni kyllä ihan yksyhteen mun mielipiteen kanssa. :D Juuri tuollainen hyväkäytöksinen ja sopuisa nainen, joka varmasti tasapainottaa Percyn hektistä työelämää ja sen suht raskasta menneisyyttä perheensä - paremman sanan puutteessa - hylkääjänä.

Joo, kun vielä viime syksynä tätä tarinaa kirjoitin, sen oli tarkoituskin itse asiassa päättyä niin ettei Percylla ole Audreyn seikkailusta aavistustakaan. :') Mutta joku synkkyys mulle tuli tota loppua kirjoittaessa ja päätinkin, että vedetään oikein raskaasti angstin puolelle, hah. Ei varmasti oo hyvä alku Percyn ja Audreyn avioliitolle enkä osaa ollenkaan sanoa millaiseksi näen näiden kahden liiton tämän ficin maailmassa.

Oon niin huono saattamaan ficcejä loppuun, että oon koettanut ottaa tavaksi kirjoittaa ne alusta loppuun asti valmiiksi ennen kuin lähden julkaisemaan yhtään mitään. :D Siitä tulee niin paha olo jos joutuu pitämään lukijoitaan jännityksessä. Mutta siis hei, kiitos ihan valtavasti pitkästä ja kiehtovasta kommentistasi! <3 Siinä tuli paljon asiaa & analyysia. :--)
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

marrru

  • Potterhead
  • ***
  • Viestejä: 122
Voiko johonkin tekstiin tykästyä näin paljon?

Mun mielestä tää oli todella kaunis ficci, vaikka itse sisältö ei nyt ollutkaa niin 'kaunista'. Ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan.

Ääh, en oikeen tiedä, miten kommentoida, sillä kaikki aiemmat kommentoijat ovat vieneet sanat suustani. He voivat siis puhua puolestani...
Itse ficin luin silmät ihan kosteina. Syytä en tiedä. Kai tää oli vaan jotenkin samalla niin surullinen ja synkkä, mutta kaunis, kuten jo sanoin. Täynnä erilaisia ajatuksia, joita en oikeestaan osaa muotoilla sanoiksi. Pidin myös siitä, miten enteriä käytit. Se jotenkin sopi tähän.

Olen varma, että tulen lukemaan tämän vielä uudelleen.

Lyhyestä virsi kaunis, joten jätän tämän tälläiseksi.

Kiitos tästä todella paljon!


~ marrru
« Viimeksi muokattu: 18.07.2013 01:16:50 kirjoittanut marrru »

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Voi vitsi, anteeks että vastaamisessa vierähti näin kauan, marrru! Ihan uskomattoman hienoa kuulla että ficci on herättänyt tunteita tuossa määrin. :--) Sun kommentti oli äärettömän ihana ja piristävä, iso kiitos siitä. <3
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.