Kirjoittaja Aihe: Ei koskaan tarpeeksi, S, Finiläiset tylypahkassa (Laurel/Francesca), oneshot  (Luettu 1682 kertaa)

Hazyel

  • Master of Godspeed
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 4 789
  • Not killing people is really hard.
Kirjoittaja: Lauchuo
Ikäraja: S
Genre: fluff (angstromance)
Paritus: Laurel/Francesca
Vastuuvapaus: Kaikki kunnia hahmoista, miljööstä ja canonista ylipäätään Rowlingille, enkä minä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta. Millenium-tarina on FractaAniman käsialaa, hahmot... no tuota, omistajiensa? Irl-vastineidensa? Ja osittain kai myös Fractan.
Tiivistelmä: Joskus hetket parhaan ystävän kanssa saavat kaipaamaan jotain muuta kuin pelkkää ystävyyttä.

A/N: No tuota, luin taas uusimmat luvut Milleniumia, ja tämä syntyi sitten siitä. Omistettu tietysti taas Fracta-kullalle, jota ilman tätä paritusta ei olisi <3

Teksti osallistuu haasteisiin Kirjoitusterttu (Femmeterttu) ja Fluffy10 ~ Sokeria kansalle!.



Ei koskaan tarpeeksi

Kun makuusalin ovi kävi, Laurel kietoutui paremmin peittoon vetäen sen päänsä ylle niin, että näytti kuin hän olisi jo nukkumassa. Verhot hän oli vetänyt sänkynsä eteen jo pidemmän aikaa sitten, mutta ei ollut saanut unta. Hän oli tullut makuusaliin muita aikaisemmin: ei ollut sellainen päivä, että hän olisi halunnut jäädä oleskeluhuoneeseen seurustelemaan. Niinpä hän oli sanonut muille, että oli väsynyt.

“Laurel?” kuului tuttu ääni verhojen toiselta puolen. Tahtomattaan Laurel liikahti ja kuuli sitten, kun verhot aukesivat ja tunsi painon sängyllään Francescan istahtaessa sille. “Tiedän, että olet hereillä”; tyttö totesi ja laski kätensä peittomytyn päälle. Laurel heilautti peittoa pois kasvojensa päältä ja kääntyi katsomaan tuimasti Francescaan.

“MItä sinä sitten haluat? Etkö tajua, että haluan olla yksin”, Laurel ärähti ja vetäisi Francescan alle jäänyttä peittoa vapauttaakseen sen täysin omaan käyttöönsä. Hän näki, kuinka Francesca hätkähti hänen kireitä sanojaan, muttei osannut edes tuntea omantunnon pistosta. Mitäs oli tullut häiritsemään häntä, kyllä hänen parhaan kaverinsa pitäisi jo tietää, milloin häntä ei kannattanut häiritä.

“Laurel, minä tiedän, että jokin on pielessä. Kerro minulle, mikä, niin ehkä voin auttaa?” Francesca pyysi ja huolimatta Laurelin äkäydestä, hän laski kätensä tytön olkapäälle ja silitti sitä varovasti. “Ole kiltti, Laurel”, tyttö pyysi hennolla äänellä. Laurel huokaisi ja kääntyi sängyllä toiselle kyljelleen niin, että saattoi katsoa Francescaan kääntämättä päätään täysin luonnottomaan asentoon. Hän kyllä oli vakaasti sitä mieltä, että leppyi aivan liian helposti Francescan sitä pyytäessä.

“Tapasin tänään sen pojan”, Laurel totesi ja kyyneleet kiilsivät tytön silmissä. Hän joutui nielaisemaan itkun, joka teki tuloaan. Ei hän halunnut alkaa itkemään nyt, ei koskaan tiennyt, kuka kohta tulisi makuusaliin nukkumaan. Eikä hän halunnut silloin olla kuin vesiputous itkiessään.

“Ja? Ilmeisesti se ei mennyt kovin hyvin?” Francesca kysyi varovaisella äänensävyllä.

“No ei todellakaan. En tajua, miksi annan itseni ihastua jatkuvasti uudestaan ja uudestaan, kun saan aina kuitenkin pettyä. Ei hän halunnut minusta mitään muuta kuin apua riimujen läksyihinsä. Ja minä yritin pussata häntä”, Laurel purkautui ja hautasi nolostuneena kasvonsa tyynyynsä.

“Voi kulta, olen niin pahoillani puolestasi”, Francesca vastasi ja heittäytyi Laurelin ylle halaamaan yhä peittoon osittain kääriytynyttä tyttöä. “Kyllä sinä vielä löydät jonkun, joka pitää sinusta, ihan varmasti”, tyttö koitti lohduttaa. Vaikka todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli kertoa Laurelille, että hänellä oli jo henkilö, joka piti hänestä. Mutta se ei kiinnostanut Laurelia. Yksinäinen kyynel vierähti myös Francescan poskelle, mutta hän pyyhkäisi sen vaivihkaa pois ennen kuin Laurel ehtisi nähdä.

“Huoh, niin kai. Vaikket taida enää uskoa tuota itsekkään. Olet hokenut sitä minulle niin pitkään, eikä se ole vieläkään toteutunut”, Laurelin itkuinen ääni kuului mutinana jostain tyynyn tietämiltä. Francesca joutui hieman pinnistelemään kuullakseen tytön sanat kunnolla.

“Kyllä minä uskon. Tiedät, että uskon, enkä koskaan lakkaa uskomasta siihen”, Francesca vastasi, nosti Laurelin peittoa ja kömpi sitten makaamaan Laurelin viereen. Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja painoi kasvonsa tytön selkään. “Nukutaanko nyt?” Francesca kysyi ja tunsi, kuinka Laurel nyökkäsi.

Niin se aina meni. Laurel itki ties minkä poikien perään, ja oli sokea sille, mitä hänellä jo oli. Mutta Francesca tyytyi tilanteeseen ja nautti niistä harvoista hetkistä, kun sai olla niin lähellä parasta ystäväänsä. Vaikkei se ollutkaan hänelle tarpeeksi.
"When I say it doesn't hurt me, that means I can bear it."

FractaAnima

  • Francesca R. Anima
  • ***
  • Viestejä: 4 117
  • Like Molly Weasley, but Slytherin
Saanko itkeä? Saan, yhyy. Oon ihan liian Millenium-fiiliksissä lukeakseni tällaista ja yyh. Yhyyh.

Nuo kaksi on kyllä sellaisia pällejä, etteivät ymmärrä parastaan vaikka sitä takoisi valurautapadalla niiden kalloihin. :(
En oikeasti osaa nyt muuta kuin awwwitella ja yhyytellä, joten käytän aikani järkevästi osoittamalla muutaman epäkohdan:
Lainaus
“Tiedän, että olet hereillä”; tyttö totesi

pilkku oli kasvanut puolipisteeksi.
Lainaus
“MItä sinä sitten haluat?
i oli kasvanut isoksi.

Ja tuota, tosiaan. Ihan liian fiiliksissä ja sitten vielä osuva musiikki taustalla ja sun tunnelman saavutus kyvyt niin ikkuinen-pikkuinen itkuhan se sieltä meinasi karata.
Lainaus
“Kyllä minä uskon. Tiedät, että uskon, enkä koskaan lakkaa uskomasta siihen”

<3

- Frac(tasi)
The truth is, among Boov, I do not fit in. I fit out.

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 642
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
    • Sulkakynän rapinaa
Millenium-ikävään on varmaan ihan hyvä lueskella samoista hahmoista kirjoitettua settiä, eikö? :D Vaikka kirjoittaja onkin tässä kohtaa eri, mutta hahmot on kuitenkin samat... :D

Aww! Mä jotenkin symppistelen tosi paljon tällaisia helppoja kaverisuhteita (okei, tässä Francesca haluaa olla jotain muutakin kuin vain kaveri, mutta silti), kun ei oikeasti tarvitse tehdä muuta kuin olla siinä toisen vieressä. Ei sitä aina kuitenkaan oikeastikaan tarvita muuta kuin vaan läheisyyttä, että toiselle tulee parempi mieli, riippumatta siitä, että mistä syystä se siipi on alun perinkään maassa. Jotenkin jännää, että vaikka mä tiedän, miksi Millenium-maailmassa on just Frauchuota, niin mä en silti osaa yhdistää teitä oikeasti näihin hahmoihin, vaan kohtelen jokaista hahmoa ihan vaan OC-hahmona, vaikka tiedänkin, että melki jokaisella hahmolla on vastaparinsa oikeassa elämässä. :D

Tämä oli kyllä kiva pieni pätkä, just sellanen sopeva palanen näin maratonin ennakkoaloitukseen. :D Muutenkin tykkäsin tässä erityisesti siitä, että vaikka tässä olikin sellanen surulliseen vivahtava tunnelma alusta loppuun asti, niin pääpaino oli ehkä kuitenkin sit siinä fluffyssa, kun Francesca tulee lohduttamaan Laurelia. (: Jotenkin kyllä tuntuu, että näissä sun fluffyissa on aina jokin angstinen kaiku jossain kohtaa, mutta joskus se vaan tekee tarinasta realistisemman tuntuisen kuin se ällösöpöily. Ei sillä, etteikö höttö voisi olla realistista, mutta joskus sitä vaan kaipaa niihinkin jotain syvempää, mitä sä tuot näihin fluffyihisi pienellä angstin vivahteella. (:

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ingrid