Ficin nimi: Esimerkillinen johtaja
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Ikäraja: k-11
Pääosassa: Shiro
Genre: Kepeä draama, slice of life
Summary: Oli se todella niin saamarin vaikeaa yrittää onnistua jossain niinkin yksinkertaisessa suorituksessa kuin aamupala.
A/N: Tämä sai ideansa headcanonista, jonka mukaan Shirolla on tapana kiroilla mennen tullen yksin ollessaan. Toki hän sitten sensuroi itseään muiden tiimiläisten kanssa kunnon aikuisen ja vakaamielisen johtajan tavoin. :’D
Laskujeni mukaan tämä on muuten 200. julkaisemani ficci. Jösses.
***
Linnan tilavan keittiön valojen syttyessä Shiron oli peitettävä silmänsä ja vasta pienen hetken jälkeen hän saattoi yrittää nähdä siristellen eteensä. Kirkkaus hänen huoneensa ja käytävien hämäryyteen verrattuna oli suorastaan perhanallinen. Kuka tahansa sai päänsärkyä.
Tavallisesti Shiro tapasi nousta tunti tai pari myöhemmin, mutta katsottuaan kelloa osapuilleen virkeänä puoli viiden aikaan aamulla hän oli lopulta päättänyt aloittaa päivänsä vähän varhaisemmin. Kumma kyllä virkeys oli tuntunut katoavan sitä mukaa, mitä kauemmas hän oli suunnannut sängystään. Keittiöön asti päästessään Shiro oli ollut sen verran unenpöpperöinen, että oli onnistunut kolauttamaan olkapäänsä oviaukkoon. Osuma oli ollut sen verran tuikea, että hän oli vetänyt syvään henkeä muutamaan otteeseen ja puhaltanut ulos pari helpottavaa sadattelua. Joskus hän todella unohti hartioidensa olevan niin leveät.
Parempaakaan aamiaista keksimättä Shiro kopautti ruokamönjäkulhon pöydälle ja oli istumaisillaan alas lusikka kourassaan, kunnes päätti vielä napata kyytipojaksi kupillisen Lancen Kalteneckeristä edellisiltana lypsämää maitoa. Hivenen epävakaa ote kannusta sai juomaa hulahtamaan kupin lisäksi hänen kädelleen. Sattuma aiheutti ohimolle tykyttävää vitutuksen kutinaa, mutta fyysinen energia ei vain riittänyt provosoitumiseen. Sama se, sellaista sattui. Ainakin hän pääsisi vihdoin rauhassa syömään ja aloittamaan harvinaisen vaivalloisesti alkanutta aamuaan.
Sen sijaan hänen onnistui jollain ilveellä tönäistä lusikallaan puoliksi täynnä oleva maitokuppi pitkin pöytää. Muutaman sekunnin Shiro ei osannut kuin tuijottaa aikaansaannostaan. Oli se todella niin saamarin vaikeaa yrittää onnistua jossain niinkin yksinkertaisessa suorituksessa kuin aamupala.
Yksi tavallinen aamupala, helkkari soikoon.
Saatuaan hampaitaan kiristellen pyyhittyä sotkun pöydältä Shiro nappasi kupin käteensä kuivatakseen senkin, mutta suutuspäissään tuli tuota pikaa rikkoneeksi sen keinotekoisen raajansa liian lujalla puristuksella.
Se siitä. Pohja se oli hänenkin säkissään.
”Jumalautasaamari vittujen kevät...” hän puhalsi ulos melkeinpä tunnelmoivasti.
”Ööh, huomenia?”
Shiro käännähti katsomaan keittiön ovella aamutakissaan kyräilevää Lancea ja totesi aamunsa muuttuneen kertaheitolla astetta veikeämmäksi.
”Huomenta”, Shiro toivotti asiallisesti rykäisten ja kaapaisi haljenneen mukin palaset pöydältä. Hän ei taatusti ollut koskaan ennen kokenut yhtä kiusallista hiljaisuutta.
”Onko tää nyt kategoriassa ’niitä hetkiä, joina kuvittelin olevani yksin ja toimin sen mukaan’?” Lance kysäisi sitten vino hymy suupielessään ja muodosti lainausmerkit sormillaan sanojensa tueksi.
Shiro huokaisi syvään voimatta kiistääkään. ”Satuit osumaan paikalle juuri sopivaan aikaan.”
Jollain tapaa Shiro oli kumman helpottunut, että keittiöön oli saapunut juuri Lance. Keithin tai Mattin kohdalla hän olisi varmasti joutunut poimimaan maitokupin kappaleiden lisäksi samaan pinoon täydellisesti rysähtäneen uskottavuutensa viimeiset rippeet. Lancen tapauksessa tilanne oli hitusen vähemmän nöyryyttävä, vaikka moisesta ärräpäiden kuorruttamasta primitiivireaktiosta narahtaminen pistelikin inhasti takaraivossa. Se siitä esimerkin näyttämisestä kunnon johtajan tavoin.
”Rankka aamu?” Lance kallisti päätään myötätuntoisesti.
”Harvinaisen”, Shiro tuhahti nakattuaan sirpaleet roskikseen ja istui raskaasti alas ruokamönjänsä ääreen. ”Kuinkas sinä olet ylhäällä näin aikaisin?”
Lance näytti vähän syylliseltä ottaessaan kupin kaapista maitoa varten. ”Mä olin oikeastaan vasta menossa tästä nukkumaan.”
”Että mitä?” Shiro tiukkasi ja Lance irvisti pahoittelevasti.
”No mä jäin ehkä vähän pelaamaan, ja sitten yhtäkkiä kello näyttikin jo ihan ihmeellisiä!” tämä selosti höpöttäen samalla videopelistään joitain etenemisen kannalta ilmeisesti olennaisia yksityiskohtia, jotka kuitenkin menivät Shirolta tyystin ohi.
”Okei, miten vain”, hän katkaisi puhetulvan. ”Mutta älä ota tavaksi ja samalla anna muille syytä olettaa moisen yökukkumisen olevan fiksua.”
”No, mä en lavertele, jos et säkään.”
”Ei se ole neuvottelukysymys.”
Lance virnisti maitokuppinsa takaa. ”Sä kuulostat ihan mun isäukolta.”
Kommentti sai Shiron hymähtämään. ”Jonkun on pakko yrittää pitää teidät pölkkypäät ruodussa.”
”Hyvin se sujuu, älä ota liikoja paineita”, Lance virkkoi ja suuntasi laiskat askeleensa jääkaapilta käytävää kohti. ”No, mä tästä poistunkin koisimaan ja jätän sut rauhassa jatkamaan päreiden polttamista!”
”Se olisikin viisas ratkaisu”, Shiro murahti naputellen lusikallaan tyytymättömästi. Hänen auktoriteettinsa koki julkeaa panettelua, piru vie. Luultavasti hän saisi kuulla kuittailua asian tiimoilta vielä hyvän aikaa, ainakin jos Lancen sietämättömään huvittuneisuuteen oli uskominen.
Paladiinin heilauttaessa kepeästi kättään Shiro uskoi jo saavansa luvan jatkaa pieleen mennyttä aamuaan, mutta sai jälleen erehtyä. Lance kääntyi keittiön oviaukolla näyttäen äkkiä kovin pohdiskelevalta.
”Sä muuten unohdit ainakin vittusaatanan.”
”Lance”, Shiro varoitti.
”Ei, se oli oikeasti tosi virkistävää! Täällä kuulee aina pelkästään kvisnakia!”
”Hyvän sään aikana, kadetti!”
