Kirjoittaja Aihe: Hetalia, Suomenhevonen, K-11 | Suomi, K-11  (Luettu 2317 kertaa)

Vyra

  • Vieras
Hetalia, Suomenhevonen, K-11 | Suomi, K-11
« : 09.03.2010 13:38:30 »
Nimi: Suomenhevonen
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Axis Powers Hetalia
Ikäraja: K-11
Genre: draama, one-shot
Päähenkilöt: Suomi ja lopussa myös Ruotsi
Disclaimer: en edelleenkään omista Hetaliaa.

A/N: Hei minä taas häiriköin muiden elämää Hetalia-ficeilläni. Tuota noin, tämä on itseasiassa aika vanha fikki. Kirjoitin alun joskus kauan sitten ja joku päivä sitten löysin sen koneeltani ja kirjoitin loppuun. Kursovilla olevat pätkät ovat sitten Tinon muistoja. Jostain kumman syystä minua pelotti julkaista tätä. Ehkä siitä syystä, että suomenhevoset ovat todella tärkeitä minulle. Toivottavasti kuitenkin pidätte.

Suomenhevonen

Tino nojautui puista aitaa vasten. Hänen edessään radalla hevoset pyörivät jo volttia, vielä muutama sekunti aikaa lähtöön. Suomenhevoset kiilsivät kesäauringossa ja niiden korvat osoittivat eteenpäin kuin odottaen kaivattua lähtökäskyä. Ne tiesivät saavansa kohta juosta ja suunta olisi aina suoraan eteenpäin. Tinoa hymyilytti nähdä kuinka yksi hevosista ei malttanut odottaa. Se juoksi kaula kaartuneena ja lihakset väristen valmiina ampaisemaan matkaan mutta kuitenkin se pysyi ajajansa käskystä voltissa muiden rinnalla. Radan varrella seisova Suomi tunsi itsekin jännittyvänsä, pian kilpa alkaisi.

Yksi!

Kuuluttajan ääni halkaisi taustalla soivan musiikin ja hevoset tiukensivat hiukan kurvia.

Kaksi!

Linjat suoristuivat ja rata aukeni valjakoiden edessä.

Aja!

Kymmenen suomenhevosta syöksyivät matkaan. Tino tiesi ajajien säästävän ja pidättelevän niitä vielä, mutta tämä hetki oli kuitenkin hänen mielestään yksi lähdön parhaista. Sitä paitsi hänestä oli aina mukavaa nähdä suomenhevosia, olihan Tino itsekin historiansa aika useasti työskennellyt juuri sen rodun hevosten kanssa, ja jotenkin hän ja suomenhevoset tuntuivat liittyvän yhteen tai ainakin heidän historiansa solmiutui lomittain.

”Su-san!” Suomi huudahti ja heilutti kättään ratsunsa selästä. Hänen perässään suomalaiset sotilaat nuokkuivat satuloissa ja ratsut laahustivat. He olivat kulkeneet pitkän matkan ja sekä miehet että hevoset olivat väsyneitä sen rasituksesta. Berwald oli omien joukkojensa kanssa tullut heitä vastaan ja nyt he tarjosivat suomalaissotilaille vettä ja evästä.

”Hyvä, että ehdin. Pelkäsin jo myöhästyväni”, Tino sanoi laskeutuessaan ratsailta. Hän taputti pientä takkuturkista ratsuaan kaulalle ja löysäsi satulan mahavyötä. Hevonen ravisteli päätään ja hörisi matalasti kiitokseksi.

”Olethan kunnossa?” Berwald kysyi ja tarkasteli nuorta miestä katseellaan. Ainakaan ulkoisia merkkejä vahingoittumisesta ei näkynyt.

”Aivan kunnossa”, Tino vastasi ja hymyili toisen miehen huolenpidolle.


Suomi hymähti itsekseen ja ravisteli muiston pois mielestään. Se päivä oli ollut ensimmäinen kun Su-san oli nähnyt hänen hevosiaan. Myöhemmin illalla hän oli varovasti kysynyt, haluaisiko Suomi oikean hevosen ponin tilalle. Samanlaisen kuin Ruotsin oma musta ja tupsujalkainen sotaratsu. Tino oli silloin kieltäytynyt nauraen ja ratsastanut taisteluun omalla takkuturkkisella hevosellaan.

”Siitä on tosiaan jo kauan”, Suomi totesi ääneen itsekseen katsellessaan muistojensa hevosten perillisiä radalla. Se pieni maatiaishevonen oli jossain välissä kehittynyt isoksi ja komeaksi suomenhevoseksi.

”No niin, anna mennä!” Tino huusi käskyn kuorman eteen valjastetulle hevoselle. Sen takapää laski alas ja voimat ponnistivat saadakseen puukuorman liikkeelle paksussa hangessa. Lumi kirjoi tummanruskeaa turkkia ja vaaleita pitkiä jouhia. Tino itse kulki hevosen rinnalla helpottaakseen työskentelyä. Tosin hän joutui jatkuvasti tukeutumaan kuormaan toisella kädellään, kun jalat meinasivat lipsua hangessa. Onneksi hevonen tiesi, mitä piti tehdä, eikä jäänyt aina odottelemaan ihmiskumppaninsa käskyjä. Rohkea tamma osasi jopa katsoa parhaan reitin ja kiertää puut, siitä Tino oli kiitollinen.

Loppumatkan he pystyivät kulkemaan usein käytetyllä metsätiellä, joten Tino nousi siinä vaiheessa istumaan kuormattujen puiden päälle. Tamma ravisteli päätään ja nosteli jalkojaan nopeammassa tahdissa tietäen, että tämä olisi päivän viimeinen kuorma ja että kotona odottaisi iltaruoka ja lämmin pilttuu. Nauraen Tino antoi hevosen määrätä tahdin, halusihan hänkin jo kovasti kotiin ja lämmintä ruokaa vatsaansa.


”Nyt se tulee! Juokse tyttö!” ”Vauhtia, vauhtia” Tino hätkähti jälleen muistoistaan kannustushuutojen voimistuessa. Hän vilkaisi radalle ja totesi saman tien hevosten lähestyvän viimeistä suoraa. Ihmiset hänen ympärillään kannustivat suosikkejaan mutta osa seisoi jännittyneenä paikallaan uskaltamatta tuskin edes katsoa tilannetta. Ehkä he olivat hevosten omistajia tai kuuluivat tukijoukkoihin, Suomi arveli hymyillen.

Maaliin oli enää vain sata metriä, kun toisena juokseva läsipäinen ruuna vaihtoi ajokaistaa ja kiri edellä juoksevan rinnalle. Kohina yleisössä paisui kun hevonen ponnisti voimansa ja syöksyi viime hetkellä ensimmäiseksi. Tino taputti muiden mukana, kun kuuluttaja julisti voittajan nimen ja lopullisen ajan hevosen kiertäessä hakemaan palkintoloimeaan.

”No niin, poika, nyt se alkaa”, Tino sanoi ääneen ohjatessaan hevosen radalle. Tallirenki katsoi häntä kummeksuen.

”Hevoselleko sinä puhelet vai itsellesi?” hän kysyi kävellessään heidän vieressään. Tino vilkaisi miestä hymyillen ja kohotti peukaloaan.

”Hevoselle”, hän vastasi, ”mistä se muuten tietäisi, milloin pitää yrittää tosissaan”.

”Teillä on Murto vastassa”, renki tuhahti, ”en pelaisi teidän puolesta, vaikka kuinka selittäisit hevoselle asioita”. Tino naurahti ja napautti kevyesti toisella ohjalla hevosta lautasille.

”Ei se haittaa”, hän huikkasi vielä ennen kuin poistui radalle.


Päivän viimeinenkin lähtö oli jo ajettu ja katsojat alkoivat valua ulos pääporteista. Tino venytteli ja ihasteli laskevan auringon säteitä. Sitten hänkin suuntasi kulkunsa pois, mutta päätti kuitenkin kiertää varikon kautta ulos. Lähes kaikki hevoset oli jo viety pois, vain muutama seisoi vielä katoksessa odottamassa lähtöä ja hoitajat pakkasivat tavaroita kasaan. Tino käveli alueen läpi nostelleen välillä kättään ja huikaten tervehdyksiä tutuille.

Mies käveli hiekkatietä pitkin talolleen hyräillen samalla pientä laulun pätkää itsekseen. Tien vasemmalla puolella näkyi peltoaukea ja Tino huomasi siellä laiduntavat hevoset, kolme tammaa, joista kahdella oli varsat mukanaan. Hän ei ollut nähnyt niitä hevosia aamulla, joten ehkä ne olivat siirretty tänne vasta äskettäin. Suomen katsellessa laiduntavia eläimiä, yksi tammoista huomasi hänet ja lähti kävelemään miestä kohti hontelojalkainen varsa perässään loikkien. Tino ojensi kätensä tamman haisteltavaksi ja jutteli samalla matalasti ääneen. Suomenhevonen katseli häntä ystävällisesti ruskeilla silmillään ja nyhjäisi varovasti hihaa makupalojen toivossa. Jostain syystä se sai taas muistoja nousemaan Tinon mieleen. Huonoja muistoja.

Kylmä ja kirpeä pakkanen nipisteli poskia ja lumi narskui hevosen kavioiden alla heidän kulkiessa eteenpäin mäntyjen lomassa. Sekä ratsastaja että ratsu oli peitetty valkoisilla vaatteilla, jotta vihollisen tarkkailijat eivät huomaisi heitä niin helposti lumen keskeltä. Tino pysäytti hevosen ja yritti hetken kuulostella mahdollisia vastaantulijoita. Yhtäkään risahdusta ei kaikunut tyhjässä metsässä, jos Tinon omaa ja hevosen hengitystä ei laskettu. Pienen hetken Suomi oli kuulevinaan hiljaisuudessa jopa omat sydämenlyöntinsä, kuin jäljellä olevaa aikaa laskevan kellon. Ajatuksestaan värähtäen mies pyysi ratsunsa taas liikkeelle.

He kiersivät juuri suurten siirtolohkareiden ohi, kun hevonen yhtäkkiä seisahtui sieraimet pelosta laajenneina. Se kohotti päänsä jännittyneenä ja tuijotti kiviä.

”Mitä nyt?” Suomi kysyi ja yritti rohkaista ratsua etenemään, ”ei siellä mitään ole. Mennään vain”. Mutta hevonen ei suostunut liikahtamaankaan ja kaiken lisäksi se alkoi vikuroida ratsastajansa apuja vastaan pyrkien kääntymään takaisin. Tino sai kaikin keinoin pidätellä hevosta.

”Suomalainen!” Tino osasi venäjää tasan sen verran, että ymmärsi sanan. Hän kohotti katseensa ja kohtasi kolme venäläissotilasta. Ehkä he olivat eksyneet joukostaan tai jostain muusta syystä liikkuivat pienessä ryhmässä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä nostamasta kivääreitään yksinäistä suomalaissotilasta vastaan. Tino ei ehtinyt edes ajatella, ohjat löystyivät hänen käsistään ja hevonen, noudattaen eloonjäämisvaistojaan, kääntyi ja ampaisi täyteen kiitoon keskellä metsää. Suomi puristi polvensa lujasti satulaa vasten ja nojautui ratsun kaulalle. Laukaukset kaikuivat häiritsevän terävinä metsässä, hevonen kiljaisi tuskasta ja viimeinen asia, jonka Tino tajusi oli kylmä lumi toisella poskella ja lämmin veri toista vasten.

Suomi heräsi pimeyteen. Hetken aloillaan maattuaan hän tajusi katselevansa suoraan ylös oksien välistä pilkottavaa tähtitaivasta.

”Olen siis elossa”, hän kuiskasi. Ehkä venäläiset eivät olleet viitsineet vaivautua tarkistamaan yhtä sotilasta tai sitten heitä ei ollut edes kiinnostanut, oliko hän elävä vai kuollut. Tino liikahti varovasti, koko ruumis tuntui kipeältä ja kyljen pistävä kipu kieli ainakin parin kylkiluun murtuneen. Helpotuksekseen Suomi totesi pikaisella testauksella kaikkien raajojensa toimivan normaalisti ja pystyvänsä edelleen hahmottamaan ympäristönsä.

Hiljainen korahdus herätti Tinon huomion. Hän nousi hoippuen ylös ja etsi äänen aiheuttajaa pahimpien pelkojensa vyöryessä mieleen. Suomen ei tarvinnut etsiä kauan, koska hevonen makasi maassa aivan hänen lähellään siinä kohdassa johon oli kaatunutkin. Ratsun raskas hengitys korisi ja lumi sen ympärillä oli jo kokonaan värjäytynyt punaiseksi verestä, samoin valkoinen lakana, jonka oli ollut tarkoitus kätkeä hevonen katseilta. Tino polvistui ratsunsa viereen ja kävi nopeasti ja määrätietoisesti vahingot läpi. Hän näki ainakin kahden luodin osuneen, toinen kylkeen ja toinen kaulaan repien kurkun lähes kokonaan auki.

”Anteeksi”, Tino kuiskasi hapuillessaan pistoolinsa vyöltään, ”minä olin väärässä, anna anteeksi. Olen pahoillani”. Lämpimät kyyneleet valuivat miehen poskia pitkin hänen painaessa liipaisinta. Vain yksi laukaus. Hevonen jännittyi viimeisen kerran ja sitten se hervahti hengen paetessa runnellusta kehosta. Mutta suuret ruskeat silmät eivät olleet enää ahdistuneet, ne näyttivät katsovan Tinoa täynnä ymmärrystä ja kiitosta.

Pehmeän turvan kosketus herätti Suomen kylmistä muistoistaan takaisin lämpimään kesäiltaan. Jotenkin mies oli muistoihinsa uppoutuneena onnistunut huomaamattaan kumartunut aidan alitse laitumen puolelle ja seisoi nyt nojaten suomenhevostamman lämmintä kylkeä vasten. Tamman varsa nuuski uteliaana miehen poskea ja kerjäsi rapsutuksia sekä huomionosoituksia. Koska tamma itse ei näyttänyt panevan Suomen läsnäoloa pahakseen, hän uskaltautui silittämään varsan pehmeää karvaa. Myös muut hevoset tulivat uteliaana tutkimaan tapahtumaa ja pian mies huomasi olevansa kahden varsan ja kolmen tamman ympäröimänä. Hajamielisesti hymyillen hän silitti niistä jokaista ja huomasi vasta pois lähtiessään, että yksi tammoista ei ollutkaan suomenhevonen kuten muut. Rakenne ja ulkomuoto olivat kyllä samankaltaiset, mutta tuuheat vuohistupsut paljastivat sen.

”ruotsalainen kylmäverinen”, Tino totesi ja hymähti, ”tai norjalainen”. Hevonen itse ei kuitenkaan virkannut mitään, vain jatkoi kaikessa rauhassa laiduntamista suomenhevosten seurassa.

Kotitalo näkyi jo ja Tino huokaisi onnellisena. Päivä oli ollut jo liiankin paljon muistoja täynnä ja lepo tekisi hyvää. Sitä paitsi Hana Tamago olisi varmasti jo huolissaan. Tino oli joutunut jättämään koiran kotiin, sillä se juoksenteli helposti hevosten jaloissa ja mies pelkäsi pienen koiran joutuvan vahingossa tallatuksi. Tino aukaisi oven, mutta pysähtyi huomattuaan tutun kenkäparin, joka ei ollut ollut siinä vielä aamulla.

”Su-san?” hän huhuili ja astu sisälle, ”mitä sinä täällä teet?” Pitkä mies ilmaantui olohuoneesta Hana Tamago perässään.

”Tulin käymään”, hän vastasi, ”mutta sinä et ollut täällä”.

”Anteeksi, Su-san”, Tino sanoi ja käveli ruotsalaismiehen luokse, ”olin raveissa katsomassa hevosia, jos olisin tiennyt että olet tulossa…”. Ruotsi keskeytti hänet viittauksella.

”Ei se mitään”, hän sanoi ja osoitti keittiötä, jossa lämmin ateria oli jo odottamassa, ”tein ruokaa odottaessa”. Tino hymyili hänelle kiitollisena ja lähti uteliaana tutkimaan kattiloiden sisältöä.

”Oliko sinulla hyvä päivä?” Berwald kysyi ja Suomi joutui hetken miettimään ennen kuin vastasi.

”Oli”, hän sanoi, ”muistelin asioita”.

”Millaisia?”

”Kaikenlaisia. Itseäni, hevosia, historiaa ja muuta sellaista”, Tino vastasi ja tajusi samalla itsekin, miltä hänen äänensä kuulosti. Aivan kuin se yrittäisi peittää tuhansia murheita alleen. Totta kai ruotsalainen huomasi sen myös ja huolestui. Hän astui lähemmäs ja kietoi kätensä nuoremman ympärille.

”Kaikki on hyvin”, Berwald kuiskasi ja Tino huokaisi.

”Minä tiedän”, hän vastasi, ”kaikki on hyvin nyt”.
 

A/N2: Minun oli pakko mainita Murto tuossa yhdessä muistossa. Kyseessä on siis yksi suomenhevosen neljästä kantaisästä. Ruotsalaiset antoivat sille lempinimeksi "Suomalainen satuori". Kommentteja?
« Viimeksi muokattu: 22.06.2015 04:02:25 kirjoittanut Beyond »

Sinu

  • ***
  • Viestejä: 119
Vs: Suomenhevonen, K-13
« Vastaus #1 : 11.03.2010 15:03:15 »
Näin alkuun on varmaan erityisen hyvä painottaa, että minä en sitten tiedä hevosista mitään. Erotan ne kyllä aaseista, lehmistä ja seeproista, muttamutta... Siihen se taitaa sitten myös jäädä. Olen kyllä nähnyt suomenhevosen ja täytyy myöntää, että olin hyvin vakuuttunut näkemästäni. Olisi ihanaa kokeilla joskus ratsastusta...
Öyh, nyt menee taas aika paljon ohi siitä miksi minun piti alun perin kirjoittaa.

Luulen, että tätä lukiessani, tuo tietämättömyyteni hevosista ei ollut esteenä. Oikeastaan se nosti vain lisää tunnetiloja esille, koska asiat tulivat minulle uusina ja yllättävinä. Esimerkiksi tuo muisto sodasta järkytti minua, koska säikähdin aluksi oikesti, että Tino joutuu vain katselemaan vierestä kun hänen hevosensa kuolee tuskallisesti. Tietysti olin myös surullinen kun Tino ampui hevosensa, mutta jotenkin olin myös helpottunut. Todella surullinen kohta... *sniif*
Muistelu kohdat olivat muutenkin todella vakuuttavia ja tämän fickin kantava voima. Kuvittelin ne mielessäni mustavalkoisiksi niin kuin vanhat elokuvat. Todella vanhoiksi muistoiksi...

Lainaus
Suomi hymähti itsekseen ja ravisteli muiston pois mielestään. Se päivä oli ollut ensimmäinen kun Su-san oli nähnyt hänen hevosiaan. Myöhemmin illalla hän oli varovasti kysynyt, haluaisiko Suomi oikean hevosen ponin tilalle. Samanlaisen kuin Ruotsin oma musta ja tupsujalkainen sotaratsu. Tino oli silloin kieltäytynyt nauraen ja ratsastanut taisteluun omalla takkuturkkisella hevosellaan.
Tämä oli söpö kohta. Se sai minut todella hymyilemään.

Tässä on koko ajan sellainen tietynlainen tunnelma. En tiedä sitten johtuuko se tuosta, että Tino on kerrankin yksin sosiaalisessa tapahtumassa omien ajatustensa ja muistojensa kanssa, mutta voisin kuvitella niin. (Minulle on käynyt joskus niin ja tunne vastasi paljolti samaa kun tätä lukiessani.) Päässä alkoi soida: "Mä oon yksin, ja se tuntuu hyvältä." (Heh, ja voin hyvin kuvitella Tinon laulamaan sitä tuossa kotimatkallaan..) *virnn*
No, johtui mistä vain, pidän siitä. Se tuntuu aidolta ja erityiseltä, jota ei ole vielä tullut muissa fickeissä vastaan. Se ei ole angstia, mutta siinä on jotakin nostalgista.

Kokonaisuudessaan tämä oli oikein hieno ficki. Opin aina jotakin kirjoituksistasi ja se saa minut aina niin hyville mielin.
Kiitos!
Jag tänker banka dig gul och blå!

Vyra

  • Vieras
Vs: Suomenhevonen, K-13
« Vastaus #2 : 11.03.2010 16:30:36 »
Kiitoksia kommentista! Ja hyvä, että onnistuin taas opettamaan uutta. Yritin kirjoittaa tämän niin, ettei tosiaankaan tarvitsisi tietää hevosista muuta kuin noin suurin piirtein etupään ja takapään eron. Ihan alkuperäisessä versiossa oli ihan liikaan ammattitermejä, mutta sain ne onneksi karsittua pois.

Sotamuistoa oli vaikea kirjoittaa. Yritin saada siihen mukaan kaikki ne kuvat joita olen nähnyt ja lisäksi ne tilanteet kun olen itse joutunut lopettamaan hevosta (ei tosin ampumalla, vaan lääkkeillä). Mutta sitä tunnetta yritin hakea. 

Voin suositella jokaiselle lämpimästi tutustumista suomenehevoseen. Se on aina kokemus, jota ei voi unohtaa. Voisin puhua niistä vaikka koko päivän, mutta ehken tällä kertaa edes aloita. Menisi liikaa asian vierestä.

zilah

  • Vieras
Vs: Suomenhevonen, K-13
« Vastaus #3 : 11.03.2010 16:41:48 »
Olipa tässä mukava ja erilainen teksti. Ja jos edellinen kommentoija ei ymmärtänyt hevosista mitään, niin minun täytyy tunnustaa, että tämä fandomi ei sano minulle kerrassaan mitään.  :D

Avasin ficin ihan yksinkertaisesti siksi, että sen nimi kiinnitti huomioni, kas kun olen itse onnellinen hevosenomistaja, ja polleni on juurikin suomenhevonen. Ne ovat vain niin parhaita, monipuolisia ja luotettavia. Omanikin kanssa voi tehdä kaikkea kyntöhommista kenttäratsastukseen... ::)

Hienosti olit osannut tavoittaa nuo tunnelmanvaihdokset, ravien jännityksen ja nuo synkemmät sotamuistot. Kiitos tästä pikku tarinasta.


zilah

Vyra

  • Vieras
Vs: Suomenhevonen, K-13
« Vastaus #4 : 12.03.2010 13:52:14 »
Ole hyvä ja kiitoksia sinullekin, zilah. Ajattelinkin tätä nimetessä, että saisin ehkä muutaman Hetaliaa tuntemattomankin lukemaan. Onnistuinpas  :D. Eikä tässä nyt ehkä niin pahasti ennakkotietoa itse fandomista tarvitsekaan (ainakaan minun mielestä ja testiraatinikin ymmärsi hyvin idean, vaikkei ole koskaan sarjasta kuulutkaan).   

Ven

  • ***
  • Viestejä: 42
Vs: Suomenhevonen, K-13
« Vastaus #5 : 12.11.2010 23:56:21 »
Jälleen kerran; loistavaa jälkeä. Kuusi vuotta hevosia harrastaneena voin sanoa, että vaikka rakastan niitä kaikkia rotuun katsomatta, ovat Suomenhevoset aina olleet kaikkein lähinnä sydäntäni. Kun ajattelee niitä urheina Hakkapeliittojen ratsuina ja samaan aikaan rauhallisina juntturoina, niin kyllä sen ymmärtää.
Mutta mutta, itse tekstiin sitten. Kirjoitusjälki oli siistiä, enkä löytänyt kirjoitusvirheitä. Muistot olivat hienoja, ja loivat paljon tunnelmaa tarinaan. Tinon joutuessa lopettamaan ratsunsa mieleeni muistui viimeinen näkeminen erään vanhan pollen kanssa.
Eli onnistuit herättämään paljon tunteita, kiitos!
Taputtakaa kaikki, joille on käynyt niin, että kun te kiirehditte bussiin, juoksette siihen, niin just ko te ootte pääsemässä siihen pysäkille, niin sitte ne lähtee!
*Taputaputapu*

Vyra

  • Vieras
Vs: Suomenhevonen, K-13
« Vastaus #6 : 13.11.2010 14:42:04 »
Kiitoksia Ven!

Vou, tämähän on sitten ollut onnistunut fikki, jos on kerta tunteitakin onnistunut herättelemään^^ (minulle vaan tuli just sellainen nostalgia-olo... tätäkin kirjoittelin silloin kun olisi pitänyt päättötyötä tehdä. Ja senkin aihe oli suomenhevoset :'D) Mutta kiitokset kommenteista, mukava että tätäkin vielä luetaan^^

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Vs: Hetalia, Suomenhevonen, K-13 | Suomi, K-13
« Vastaus #7 : 18.08.2014 19:47:50 »
Tää oli hirmu tunteita herättävä ficci, yksi syy siihen on varmasti se että hevoset on mulle tosi tärkeitä ja jollain lailla suomenhevosista tykkään valtavasti, toki kaikki hevoset on ihania mutta on ne vaan lähellä sydäntä. Tuo otsikko jonka tälle olit nimeksi antanut oli ehdton syy siihen miksi kurkistin tähän, uteliaisuus heräsi kun huomasin että suomenhevonen esiityi hetalia ficissä.

Ihanasti mukana oli myös pätkiä historiaa mutta samaalla nykyhetkestä järjestettävä ravikilpailu. Olit kirjoittanut todella kivasti kuvaillun sillä kuvailu oli todella elävää ja selvästi kirjoitettu ficci, joka tempaisi tosi hyvin mukaansa.
Mä uppuduin todella tähän ficciin sillä liikutuin aivan valtavasti ja huomasin hieman kyynelehtiväni tätä lukiessa.


Suomi hymähti itsekseen ja ravisteli muiston pois mielestään. Se päivä oli ollut ensimmäinen kun Su-san oli nähnyt hänen hevosiaan. Myöhemmin illalla hän oli varovasti kysynyt, haluaisiko Suomi oikean hevosen ponin tilalle. Samanlaisen kuin Ruotsin oma musta ja tupsujalkainen sotaratsu. Tino oli silloin kieltäytynyt nauraen ja ratsastanut taisteluun omalla takkuturkkisella hevosellaan.

Tää oli tosi suloinen <3


”No niin, poika, nyt se alkaa”, Tino sanoi ääneen ohjatessaan hevosen radalle. Tallirenki katsoi häntä kummeksuen.

”Hevoselleko sinä puhelet vai itsellesi?” hän kysyi kävellessään heidän vieressään. Tino vilkaisi miestä hymyillen ja kohotti peukaloaan.

”Hevoselle”, hän vastasi, ”mistä se muuten tietäisi, milloin pitää yrittää tosissaan”.

”Teillä on Murto vastassa”, renki tuhahti, ”en pelaisi teidän puolesta, vaikka kuinka selittäisit hevoselle asioita”. Tino naurahti ja napautti kevyesti toisella ohjalla hevosta lautasille.

”Ei se haittaa”, hän huikkasi vielä ennen kuin poistui radalle.


Tinokin oli osallistunut kisoihin <3

Pehmeän turvan kosketus herätti Suomen kylmistä muistoistaan takaisin lämpimään kesäiltaan. Jotenkin mies oli muistoihinsa uppoutuneena onnistunut huomaamattaan kumartunut aidan alitse laitumen puolelle ja seisoi nyt nojaten suomenhevostamman lämmintä kylkeä vasten. Tamman varsa nuuski uteliaana miehen poskea ja kerjäsi rapsutuksia sekä huomionosoituksia. Koska tamma itse ei näyttänyt panevan Suomen läsnäoloa pahakseen, hän uskaltautui silittämään varsan pehmeää karvaa. Myös muut hevoset tulivat uteliaana tutkimaan tapahtumaa ja pian mies huomasi olevansa kahden varsan ja kolmen tamman ympäröimänä. Hajamielisesti hymyillen hän silitti niistä jokaista ja huomasi vasta pois lähtiessään, että yksi tammoista ei ollutkaan suomenhevonen kuten muut. Rakenne ja ulkomuoto olivat kyllä samankaltaiset, mutta tuuheat vuohistupsut paljastivat sen.

Tykkäsin tästä kuvailusta valtavasti ja tämä kohta oli tosi hieno! :D

Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
Vs: Hetalia, Suomenhevonen, K-13 | Suomi, K-13
« Vastaus #8 : 10.01.2015 16:52:20 »
Luin tämän jo joskus aikoja sitten, mutta uskaltauduin nyt sitten kommentoimaan.
Kohtaus, jossa Tino joutui lopettamaan hevosensa oli surullinen ja kyllä siinä kohtaa tuli tippa linssiin. En itse ole ollut hevosten kanssa tekemisissä ja tämä ficci sai minut kiinnostumaan suomenhevosista.
Lisäksi tässä oli mukana hieman historiallisia tapahtumia, joista näin historiasta kiinnostuneena pidin.
Eli kaikin puolin hyvin kirjoitettu tarina.
Sé onr sverdar sitja hvass!